Voihan joulu sentään. Kahden viikon päästä se on jo ohi ja mulla on ihan hirvee jouluressi. Mä en jaksa edes muistaa, että koska mä oisin viimeksi hermoillu näin paljon. Kaikkein koomisinta tässä on se, että mä en edes itse tiedä, että mikä mua rassaa.
Mä oon ihan hillittömän väsyny. Töitä riittää, viime viikko oli niin kamalaa pyöritystä, että kolme päivää tuntu viikolta. Sen päälle neljän päivän reissu kotipuoleen, niin kyllä väsytti. Siis oli tosi ihanaa käydä kotona ja nähdä Jarnon ristiäiset ja viettää aikaa kaikkien kanssa, mutta seki mukavuus vaatii veronsa. Varsinkin, kun kotiin matkustaessa juna oli puoltoista tuntia myöhässä.
Lapset alkaa töissä olla kanssa aika joulupärinöissään. Vauhti on sen mukasta, tuntuu, että koko ajan sattuu ja tapahtuu. Ite kun ei jaksais enää mitään ylimäärästä, ihan tarpeeksi näissäki normihommissa. Ei onneks enää ole, kun kuus kokonaista työpäivää tämän jälkeen.
Töitten jälkeen mä painun enemmän ja vähemmän väsähtäneenä ja kiukkusena kotiin ja Isäntähän sen saa sitten tuntea nahoissaan. Mä en jaksa yhtään mitään ylimäärästä, tai saan hepulin. Mä en kestä, jos se olettaa, että mä olen ottanu asioista valmiiksi selvää sen takia, että hän voi vaan leikkiä tyhmää ja kysyä multa. Yksin viime maanantainen joulukorttien ostaminen sai mut raivon partaalle ja mä yllätin itteni Tiimarin kassalta tiuskimasta Isännälle ja siinä kohtaa hävetti ihan hirveesti.
Mä olen ostanut melkein kaikki joululahjat. BigBro, Sil, LilBro ja Tyttis on vielä vailla omiaan. Mellin ja Nessun lahjat hajen varmaan huomenna töitten jälkeen, kun tiedän mistä mä mokomat saan hommattua. Isännän joululahja on tilattu, että senkään puolesta ei tarviis hermoilla. Ehkä mä ressaan sitäkin, että vieläkö tässä tulee jotain ennen joulua, että ei päästäkään yhessä lähtee meille kotiin ens lauantaina. Viime vuonna Isäntä sairastu just ennen lähtöä, mua jotenkin kammottaa, että taas tulee sama.
Mä en tänä vuonna suostunut edes harkitsemaan sitä vaihtoehtoa, että me ois möllötetty kaksistamme Turussa. Ei, joulu on perhejuhla. Minä en suostu viettämään sitä kaksin kerrostalokaksiossa, jossa me ei keksitä toisillemme edes mitään puhuttavaa. Tai siis, kun ei meidän kuulemma tarvitse puhua. Tai kun se minun juttelemiseni ahdistaa, niin ollaan sitten vittu hiljaa.
Minä huomasin kotona taas sen katkeruudenpistoksen, minkä minä tunnen nykyään ihan liian usein. Mä istuin BigBron ja Silin sohvalla Jare sylissäni ja Nessu leikki siinä vieressä. Mä nuuhkin sitä Jaren vauvantuoksua ja mietin, että
mulla saattais olla itsellänikin jo tämä kaikki, jos mä joskus olisin valinnut toisin. Isännällehän mun on ihan turhaa mennä näitä asioita sanomaan, ei se tajua kuitenkaan. Se ei tuu koskaan tajuamaan sitä, että minä tulen syyttämään sitä koko loppuikäni, jos minulla ei enää ole mahdollisuuksia saada omaa lasta. Niin monta vuotta minä suostuin odottamaan, ja nyt hän vasta mulle kerto, että ei hän halua koskaan lapsia. Että kiitos tästä, kiitos, kun annoit minun kuvitella muuta ja haudata omat haaveeni.
Mutta kyllä minä silti odotan joulua. Sitä, että pääsen kotinurkkiin, se tunnelma siellä. Jare, Neela, Saara ja kaikki muutkin. Saa hyvää ruokaa, voi vaan olla, eikä tarvii hermoilla enää yhtään mistään.
Mie niin odotan.
Toivon kyllä, että koko joulunaikaa ei oo niin hirveetä pakkasta, että lenkille on turha haaveillakaan lähtevänsä. Tai vastaavasti niin hirveetä lumipyryä, ettei ulos oo asiaa. Kammoan ajatustakin siitä, jos jumahdan taas viikoksi sisälle, että mitenkä monta kiloa siinä ajassa oikeasti lihoo takasin, näillä meikäläisen syömätottumuksilla joulun aikaan. Kääk. Eilen kyllä totesin, että on melkein itsari koittaa päästä juoksemaan, kun jalkakäytävät on joko aurattu tosi liukkaaksi tai sitten siellä on lunta nilkkoihin asti, että revi siitä sitten. Hiki tuli ainakin, kun valitsin turvallisemmaksi sen lumihangen ja rämmin siellä menemään.
Koska mahtaa tulla kesä?
