Kännitilitykset

Sunnuntai, 22.9.2013 klo 5.07

 

Mä en tiedä, että mitä sä mulle teet. Vittu, pelkkä sun näkeminen tai kuuleminen susta saa mun pään sekasin. Aina, kun mä luulen päässeeni susta yli, sä teet vittu jotain, että mä oon taas lähtöruudussa. Lähestulkoon. Okei, mä päätin tänään, että en itke, paru tai hajoa, vaikka näkisin sun lähtevän jonkun toisen naisen kanssa baarista kotiin. Eihän me koskaan mitään sovittu, luvattu tai uskottu. 

Sun kaveris möläytti jotain sun säädöstä, joka en ollu minä. Siinä kohtaa se ei koskenu, eikä se kyllä kamalasti koske nytkään. Lähinnä vähän hajottaa, oisin kyllä halunnu käydä sun kainaloon nukkumaan baari-illan jälkeen. 

EN MÄ VITTU TIEDÄ. 

Mä tavallaan haluisin sut, vaikka mä joka vitun ikinen hetki tiedän, että meistä ei aikuisten oikeesti vois koskaan tulla mitään. Mä kuitenkin ehkä jossain mielessä salaa haaveilen perheestä, sä et. Sä et halua lapsia tai perhettä, oot hyvinkin varma, että ei kiitos ikinä. 

 Sä olit se, joka kaiken mun kokemani paskan ja säätämisen jälkeen opetti mulle, mitä se upea seksi on. Sä oot siinä niin taitava, että mä en koskaan ikinä milloinkaan kykenis jakamaan sua mitenkään, varsinkaan jonkun toisen naisen kanssa. Mä haluaisin sut kokonaan. Mä kuitenkin tiedän, että sä tykkäät siitä jakamisesta.

Mut mä kuitenkin tiedän, että mä en sua saa. Mä en kykenis pakottamaan sua siihen, että sä oot vain ja ainoastaan mun, etkä saa koskaan edes haluta muuta. Mä tiedän, mitä sä edellisen pitkän suhteesi aikana olet puuhaillu ja se on mulle tässä kohtaa liikaa. 

Sulla on saanu olla muita, totta kai herrajumala sentään. Niinhän mullakin on saanut olla ja on ollutkin. Mä olen tavallaan ylpeä itestäni, että mä olen kyennyt niihin muihin, etten mä ole vaan jääny niin tiukasti kiinni suhun, etten kykenis säätämään enää mitään muiden kanssa. Eihän me ole koskaan mitään sovittu. 

Me vaan naitiin ja seki mentiin tekemään niin hölmösti, että mä jouduin itteni lisäksi peläyttämään sutkin oikein kunnolla sillä, koska mun menkat myöhästy melkein kahdella viikolla. Mä meinasin jo sillon sanoa, että mä en mitään niin lujaa toivo, kun sitä, ettei se olis vaikuttanu meidän väleihin. Mutta taisin olla jo myöhässä... Ehkä mä olin jo mennyttä kesää. 

Mä vaan olen niin saatanan tyhmä ja heikko, että mä ihastuin suhun, vaikka kuin vannoin, että minullehan ei semmosta käy. Hoh hoi. Sä vaan ehkä tiedät itsekin, että yksi sana ja se olis siinä. Mä lähtisin välittömästi vaikka just tällä hetkellä, tuhannen väsyneenä, meikit pestynä ja jalat kipeenä, jos sä vaan pyytäisit. Jos sä vaan sanoisit yhden sanan, mä tekisin mitä vaan. 

Mikä sussa on? 

Miksi sä teet mulle näin?

Miksi mä en vaan osaa antaa olla? 

Kun loppujen lopuksi mä itsekin tiedän, että musta ei jumalauta ole vielä parisuhteeseen. Mä en vielä kykene mihinkään oikeeseen kahden aikuisen ihmisen tilanteeseen, missä kuuluu ottaa toinen huomioon, luottaa siihen, olla sille uskollinen ja tykätäkin siitä. Mä kykenen vaan tohon viimeseen ja sehän tässä kohtaa koskeekin eniten. 

Mun on sua ikävä, mä tykkään susta ja vittu mä kärsin sun takiasi niin maan vitun paljon. Mä tavallaan kadun, että tapasin sut. Sä opetit mulle paljon, ja vaikka tilanne olis mikä, mä jättäisin ja pudottaisin käsistäni kaiken sen hetkisen ja lähtisin sun mukaasi.

Ja nyt minä menen nukkumaan humalani pois, katotaan aamulla onko tässä avautumisessa mitään julkaisukelpoista. Hyvää yötä Aino, toivottavasti aamulla ei ole krapula.

Ei oo ihmisenä oleminen helppoa

Taaskaan. Eikä varmaan ikinä.

Voi helvetin kuustoista sentään. En kyllä enää paremmin sano.

No niin. Tässä on nyt sitten vietetty muutama kuukausi enemmän ja vähemmän villiä sinkkuelämää ja kivaa on tullu pidettyä, välillä ehkä vähän liiankin kanssa. Hauskaa mulla on ollut, sitä en kyllä kiellä. 

Miten mä osaankin taas kääntää tän asian näin negatiiviseksi ja tehdä ehkä ongelman asiasta, josta ei välttämättä tarviisi, tai kun sitä ongelmaa ei ainakaan vielä ole olemassa. Tai on. Tai en minä vittu tiedä!

Tossa toukokuun alkupuolella rällättiin Main kanssa taas menemään paikallisessa bilemestassa. Iltahan päättyi meikäläisen kohdalta silleen mukavasti, että aamulla heräsin oikein mukavissa merkeissä yhen kivan Vartijan seurasta. Mä sitte saattelin sen bussipysäkille myöhemmin päivällä ja mietin pääni puhki, että mitäs tässä nyt sitte kuuluu tehdä. Yleensä nää mun yövieraani on tajunneet häipätä jo ennen aamua, tai sitten vastaavasti oon leikkiny tulella jonkun ukkomiehen kanssa, joka on käyny mun luonani ihan muina vuorokauden aikoina. 

Niin. Mie kun satun olemaan tämmönen peruspessimisti. Minähän olin jo pienessä mielessäni päättäny, että minen ala mitään puhelinnumeroa kyselemään. En varmasti. Mitä, jos se sanoo että ei? Tai vielä pahempaa, jos ei kehtaa sanoa ei, mutta ei myöskään halua pitää mitään yhteyttä? Meinasi paniikinpoikanen hiipiä maisemiin jo siinä kohtaa. Vartija pelasti tilanteen ja kysäsi multa ihan muina miehinä, että haluisinko mie vaihtaa numeroita.

Totta kai mie halusin. Hitto, se oli kiva, meillä oli ollu *kröhöm* oikein mukava yö ja mulla oli ollu ihan hillittömän kivaa sen seurassa. Taisi siinä kokonaista kaks päivää mennä, kun se seuraavan kerran poikkesi kylässä mun luona, ihan tollai muuten vaan. Kateltiin telkkaria, juteltiin eikä mitään sen ihmeempiä. Kivaa oli. Ja mä olin ihan paniikkipaskat housussa, että miten näissä tilanteissa pitää toimia. Paljastettakoon nyt semmoinen likainen yksityiskohta, että jos se olis sanoa täräyttäny, että hän tulee mun luo panemaan, niin minä olisin ollut huomattavasti rennompi. Koska joo, minä olisin tasan ja tarkkaan siinä kohtaa tienny, kuin homma olisi toiminu. Mutta en minä jumalauta tienny, mitä sillon kuuluu tehdä, kun tulee joku kiva Vartija kylään muuten vaan.

No niin. Eiliseen asti minä ihan aikuistenoikeasti kuvittelin, että minä kyllä kykenen pitämään itten ja fiilikseni tiukassa kontrollissani. Minähän en ihastu. 

Jumaleissön. Siis ei me olla edes mitään hirveän montaa kertaa tässä kesän aikana nähty (kiitos toisen epäsäännöllisen työn toisella paikkakunnalla, molempien elämän ja meikäläisen majailun kotinurkilla) mutta on juteltu fabossa, tekstailtu ja semmosta. Nyt on viimesen viikon sisään nähty vähä enemmän. Perjantaina lähettiin Main kanssa rälläämään ja Vartija kivana poikana heitti meidät lihatiskiin. Ja tadaa. Ilmesty vähän myöhemmin ite perässä. Voi tauti, meinasi ilopissat karata housuun siinä kohtaa, kun se bongas mut siellä. 

Minä tietenkin päädyin komeassa humalassa Vartijan kainaloon yöksi ja varmaan kännitilitin puolen elämääni sille siinä samalla. Sen mä kyllä tiedän, että en mä mitään tunteidenpaatospuheita sille pitäny, muttaa.... Sen mä muistan sanoneeni, että mä en ihan oikeesti edes tiijä, että uskallanko mä koskaan enää heittäytyä mihinkään. Koska mä pelkään. Mä pelkkään kiintyä, mä pelkään ihastua, mä pelkään, että muhun sattuu. 

Eli niin. Nytkin mun tekis ihan armottomasti heittää sille, että sustahan saattais melkein tykätä. Mut voi jestas, kun siinäkin on riskinsä. Sehän voi vaikka a) jättää vastaamatta mulle kokonaan tai b) vastata mulle jotain, mistä mä saan kynsilleni jo alkuun. Tai sitten on olemassa vaihtoehto c) että se vastaa nätisti jotain, että katotaan nyt ja voi apua sentään. Okei okei, voihan sitä olla olemassa myös se vaihtoehto d). Eli, että Vartija sanois mulle takasin jotain samansuuntaista. 

Nyt nostaa taas se vaikeaminä päätään. Minä hölmöilin viime talvena ja sain kynsilleni oikein pahemman kerran. Se kaikki näköjään jätti jälkensä muhun, mun itsetuntooni ja kykyyn uskoa itteensä ja luottaa toisiin ihmisiin. Mä pelkään sitä samaa nyttenkin. Mä antaisin mitä vaan, että mulle joku kertoisi, että mitä mä tässä kohtaa voin tehdä. Ja vielä kertoisi niin, että minä en samantien kumoaisi niitä sen jonkun toisen antamia vinkkejä omilla pessimistisillä näkemyksilläni. 

Miten voi olla niin hankalaa olla minä. Miten voi olla niin hankalaa, kun tekee yhtä aikaa mieli heittää kuperkeikkaa riemusta ja nauraa ja hymyillä ja virnuilla tyhmästi, mutta samalla hajottaa niin maan keleesti.

On se hienoo tää kesälomatyöttömän elämä, kun on vielä niin vitusti aikaa pyöritellä tätä kaikkea mielessään. Ensin pohdiskella kaikkea, että ei se varmasti olisi sanonu niin ja näin ja noin, jos mä en olis mitään... Ja seuraavassa ajatuksessa mä kumoan jopa ne omat perusteluni.

Että vittu. Muutama nätti sana, kaunis ele, kivat jutut, hyvää huomiota ja mahtavaa seksiä. Tervepä terve ja meikäläinen on mennyttä naista.

Vaan oikeesti. Miten kovaa ja korkeelta sitä sitten rämähtää alas, miten paljon se sitten koskee, jos mikään ei oo mitään. Älä usko, älä toivo, älä luota, älä halua, äläkä missään nimessä myönnä mitään. Sattuu niin paljon vähemmän.

Joulu ja sen tuleminen

Voihan joulu sentään. Kahden viikon päästä se on jo ohi ja mulla on ihan hirvee jouluressi. Mä en jaksa edes muistaa, että koska mä oisin viimeksi hermoillu näin paljon. Kaikkein koomisinta tässä on se, että mä en edes itse tiedä, että mikä mua rassaa.

Mä oon ihan hillittömän väsyny. Töitä riittää, viime viikko oli niin kamalaa pyöritystä, että kolme päivää tuntu viikolta. Sen päälle neljän päivän reissu kotipuoleen, niin kyllä väsytti. Siis oli tosi ihanaa käydä kotona ja nähdä Jarnon ristiäiset ja viettää aikaa kaikkien kanssa, mutta seki mukavuus vaatii veronsa. Varsinkin, kun kotiin matkustaessa juna oli puoltoista tuntia myöhässä.

Lapset alkaa töissä olla kanssa aika joulupärinöissään. Vauhti on sen mukasta, tuntuu, että koko ajan sattuu ja tapahtuu. Ite kun ei jaksais enää mitään ylimäärästä, ihan tarpeeksi näissäki normihommissa. Ei onneks enää ole, kun kuus kokonaista työpäivää tämän jälkeen.

Töitten jälkeen mä painun enemmän ja vähemmän väsähtäneenä ja kiukkusena kotiin ja Isäntähän sen saa sitten tuntea nahoissaan. Mä en jaksa yhtään mitään ylimäärästä, tai saan hepulin. Mä en kestä, jos se olettaa, että mä olen ottanu asioista valmiiksi selvää sen takia, että hän voi vaan leikkiä tyhmää ja kysyä multa. Yksin viime maanantainen joulukorttien ostaminen sai mut raivon partaalle ja mä yllätin itteni Tiimarin kassalta tiuskimasta Isännälle ja siinä kohtaa hävetti ihan hirveesti.

Mä olen ostanut melkein kaikki joululahjat. BigBro, Sil, LilBro ja Tyttis on vielä vailla omiaan. Mellin ja Nessun lahjat hajen varmaan huomenna töitten jälkeen, kun tiedän mistä mä mokomat saan hommattua. Isännän joululahja on tilattu, että senkään puolesta ei tarviis hermoilla. Ehkä mä ressaan sitäkin, että vieläkö tässä tulee jotain ennen joulua, että ei päästäkään yhessä lähtee meille kotiin ens lauantaina. Viime vuonna Isäntä sairastu just ennen lähtöä, mua jotenkin kammottaa, että taas tulee sama.

Mä en tänä vuonna suostunut edes harkitsemaan sitä vaihtoehtoa, että me ois möllötetty kaksistamme Turussa. Ei, joulu on perhejuhla. Minä en suostu viettämään sitä kaksin kerrostalokaksiossa, jossa me ei keksitä toisillemme edes mitään puhuttavaa. Tai siis, kun ei meidän kuulemma tarvitse puhua. Tai kun se minun juttelemiseni ahdistaa, niin ollaan sitten vittu hiljaa.

Minä huomasin kotona taas sen katkeruudenpistoksen, minkä minä tunnen nykyään ihan liian usein. Mä istuin BigBron ja Silin sohvalla Jare sylissäni ja Nessu leikki siinä vieressä. Mä nuuhkin sitä Jaren vauvantuoksua ja mietin, että mulla saattais olla itsellänikin jo tämä kaikki, jos mä joskus olisin valinnut toisin. Isännällehän mun on ihan turhaa mennä näitä asioita sanomaan, ei se tajua kuitenkaan. Se ei tuu koskaan tajuamaan sitä, että minä tulen syyttämään sitä koko loppuikäni, jos minulla ei enää ole mahdollisuuksia saada omaa lasta. Niin monta vuotta minä suostuin odottamaan, ja nyt hän vasta mulle kerto, että ei hän halua koskaan lapsia. Että kiitos tästä, kiitos, kun annoit minun kuvitella muuta ja haudata omat haaveeni.

Mutta kyllä minä silti odotan joulua. Sitä, että pääsen kotinurkkiin, se tunnelma siellä. Jare, Neela, Saara ja kaikki muutkin. Saa hyvää ruokaa, voi vaan olla, eikä tarvii hermoilla enää yhtään mistään. Mie niin odotan.

Toivon kyllä, että koko joulunaikaa ei oo niin hirveetä pakkasta, että lenkille on turha haaveillakaan lähtevänsä. Tai vastaavasti niin hirveetä lumipyryä, ettei ulos oo asiaa. Kammoan ajatustakin siitä, jos jumahdan taas viikoksi sisälle, että mitenkä monta kiloa siinä ajassa oikeasti lihoo takasin, näillä meikäläisen syömätottumuksilla joulun aikaan. Kääk. Eilen kyllä totesin, että on melkein itsari koittaa päästä juoksemaan, kun jalkakäytävät on joko aurattu tosi liukkaaksi tai sitten siellä on lunta nilkkoihin asti, että revi siitä sitten. Hiki tuli ainakin, kun valitsin turvallisemmaksi sen lumihangen ja rämmin siellä menemään.

Koska mahtaa tulla kesä?

Jos vaan ois rahaa

Mua ahdistaa noi finanssiasiat ihan hillittömästi. Toissayönä nukuin ihan sikahuonosti, uni ei meinannu ottaa tullakseen ja sitten mieleen juolahti se mukava asia, että tässä menee aika monta kuukautta, ennen kun mä saan taas kokonaista palkkaa. 

 

Nyt, kun mä sain viran tohon hommaani, niin tää eka vuosi menee mulla silleensä, että kaikki mun lomat on palkattomia, jahka semmosia haluan pitää. Määräaikasena duunarina lomiltakin maksettiin palkka ja kesät oltiin sit omillamme. Nyt sitte joko pitäs lomilla olla töissä tai pitää ne palkattomina. Ylityötunteja saa myös käyttää, mutta niitä tunteja ei saa kerätä sitä varten, että sais esim. jouluna pitää yhden päivän vähemmän sitä kuuluisaa palkatonta.

 

Noh. Pari viikkoa sitten oli syysloma. Siitä tuli kaks päivää. Pari viikkoa eteenpäin, mä lähden LilBron vauvan ristiäisiin, siitäkin tulee taas kaks päivää. Eli ens palkasta lähtee neljän päivän palkka, ja se kyllä jo tuntuu. Joulukuun palkasta lähtee vissiin joululoman palkka ainakin niiltä päiviltä, mitkä joululomasta menee joulukuun puolelta. Loput sitten tammikuusta. Helmikuussa on edessä hiihtoloma. 

 

Että hitto en mä tiedä. Sekin, että jos painaa lomansa duunia, niin siitäkään sitten tiedä, että mitä se on. Musta on ihan naurettavaa, että meille ohjaajille sitte aletaan keksimällä keksiä tekemistä lomiksi, kun kouluista on lapsetkin lomilla. Mikäs siinä, jos hyvissä ajoin osotettais vaikka joku päiväkoti, tai sitten omassa työpisteessä joku pitemmän paneutumisen vaativa projekti, että hoida tämä pois. Mutta musta on aika ahterista, että esim sen viikon ajan pyöritään, kuin puolukka pyllyssä paikasta toiseen ja mietitään, että mistähän minä seuraavaksi itseni löydän. Ei mun juttu sitten pätkääkään, saisin vatsahaavan mokomasta. 

 

Että en mä tiedä. Kun ei näissä hommissa sitä tiliä muutenkaan kovin suuria ropise. Okei, ens keväänä mulle kertyy kokonaista 15 lomapäivää, joista kesäkuussa pidetään viisi pois. Sen jälkeen ne loput kymmenen jää sitten ensi vuoden syksylle, ja kevääseen 2014 mennessä mulla pitäs olla jemmassa 28 lomapäivää. Sen jälkeen ei pitäiskään olla mitään hätää, voin kouluvuoden aikaan pitää kaikki lomat palkallisina ja kesällä sitten elellään liiton rahoilla. Tiukkaa se eläminen on kyllä niilläki, mut tähän asti oon ihan pärjänny.

 

Voi tauti, kun sitä tietäis ja osais ja vaikka mitä. Mä oon joskus miettiny, että minkähänlaista tää elämä olis, jos tekis vaikka samankokoista tiliä, kun mitä toi Isäntä tekee. Meillä kun ei todellakaan ole millään tapaa yhteiset rahat. Jos ei joka hiton ostoksen kohdalla tarviis miettiä, että onko tässä kuussa vielä jotain, vai voinko mie ostaa tämän. Tai, että joo, tässä kuussa ostan talvikengät, muuta mukavaa ei sitten tehdäkään.

 

Tätä asiaa olisi toki kannattanut varmaan miettiä jo sillon, kun oon lähteny lähihoitajaksi lukemaan. Näissä hommissa ei kukaan tahkoa kultakaivoksia. Jossain päiväkodissa voisin mahdollisesti tienata vähä enemmän, kun tuolla ala-asteella, mutta tällä hetkellä mä koen edukseni sen, että jossain kohtaa mulla tosiaan on palkallisia lomia pitkin vuotta. Vaan silti. Voi vittu, kun voittais lotossa niin paljon, että eipä tarviis näitäkään asioita pohtia. 

 

Mä olen joskus sanonut, että vaikka mulla ois kuinka paljon rahaa hyvänsä, mun olisi silti pakko käydä töissä, tai mun pää leviäisi. Vaan jos ihan tosissaan tilille rapsahtais 12 milliä, niin arvatkaapa kaks kertaa, menisinkö enää seuraavana maanantaina töihin? No okei, maanantaina voisin vielä mennä, mutta tuskin kovin kauaa siellä vanhenisin. Ei, en mä todellakaan tarkota sitä, että mä olisin millään tapaa leipiintyny työhöni, tai etten ollenkaan tykkäisi olla siellä. Mutta jos mulla olis vaihtoehtona se, että saan olla kotona ja tehdä kaikkee muuta kivaa päivän aikana, kun duunia, niin totta hitossa mä sen kotiinjäämisen välitsen! 

 

Varsinkin, kun mulla olis rahaa niin paljon, että voisin tosiaan harrastaakin päivät pitkät melkein mitä vaan mieleen juolahtais. Eipä tarviis pohtia, että onko rahaa mennä hammaslääkäriin, vai kärvistelenkö ens kuuhun. Tai että kuljenko rikkinäisillä farkuilla, vai saanko jostain pihistettyä rahat niihin uusiin. 

 

Taidan laittaa sen loton vetämään heti ens lauantaina. 

Luuseriklubin pääpomo tässä hei

Mä tunnen itteni niin säälittäväksi, etten mä kehtaa edes valittaa. 

Mä en vaan saa suutani auki, vaikka mä haluaisin sanoa niin paljon ja saada vielä enemmän vastauksia.

Tähän on varmaan tosi helppo tulla neuvomaan, että sano näin ja noin ja tolleen ja sit kysyt tätä. Joo, mä osaisin itekin neuvoa ja antaa muutaman vinkkivitosen, että miten paskassa parisuhdetilanteessa toimitaan, mutta auta armias, kun pitäis ite käytännössä koettaa. Onnea vaan. On taas käytäntö ja teoria kaks niin eri asiaa...

Mä vaan haluisin, että kaikki olis niinku ne oli joskus ennen. Sillon, kun kaikki oli vielä oikeesti hyvin. Sillon, kun ketään ei ahdistanu ja meillä oli oikeesti kivaa yhdessä. Kun vois saada takasin sen, kun jotakuta vielä kiinnosti, että mitä mulle kuuluu. Kun toi ei kävellä kesken lauseen pois, jos mä halusin kertoa jotakin. 

Mun on niin paha olla. Jos minä voisin yhtään vähemmän rakastaa tuota ihmistä, että se lähteminen olis helppoa, niin kiitos mielelläni. Jos minä en niin rakastaisi tätä asuntoa, mistä me on yhdessä tehty koti. Jos minä vaan olisin yhtään rohkeempi, määrätietoisempi ja itsenäisempi.

Meistä on tullu kaks vierasta ihmistä, jotka asuu saman katon alla. Toinen meistä leikkii, että tämä on normaalia ja kaikki on ihan hyvin. Mikä sitten on epänormaalia, jos normaaliin kuuluu se, että toisen koskettaminen ja lähellä oleminen ahdistaa?

Sitähän tähän ikäkriisiin on enää kaivattukin. Moi, oon Aino 26vee, takana viiden vuoden avioliitto ja yhdeksän vuoden parisuhde. Mut sit taas, jos vaihtoehtona on se, että moi oon Aino 62vee ja takana on 41 vuoden avioliitto ja viimeset 35 vuotta on ollu silkaa paskaa niin mieluummin toi eka. Kovillehan se ottaa, mutta minkäs teet.

Miks sitä ei vaan voi myöntää epäonnistuneensa tässä kohtaa. Tällä hetkellä mua ei kyllä jaksa enää vähempää kiinnostaa, mitä kaikki mummot ja kummit ja tätit ajattelee, jos me erotaan. Ihan sama, kuhan miulla on kaikki hyvin.

Liian kauan sitä vissiin kestikin, kun illalla tuli uni ja aamulla heräsi pirteenä hyvin nukutun yön jälkeen. 

Mä en pysty nukkumaan, liikaa ajatuksia. Mua ahdistaa niin paljon, että mä en voi hengittää. 

Sanoin illalla Isännälle, että mä olen sitä mieltä, että tää ei toimi. Sillä on töissä vittumaista ja se on väsyny, mutta mä olen myös väsyny. Mie en enää vaan jaksa. Minä en jaksa elää tämmöstä paskaa enää kahta viikkoa, kun sitten kuulemma töissä helpottaa. Vaan jos kotielämä ei helpota, mitä helvettiä tuo mies oikein kuvittelee. 

Se meni kyllä kumman hiljaiseksi, kun sanoin, että jos minä muuttasin pois. Sen jälkeen se ihan ite vapaaehtoisesti kyseli, että mihin aikaan mentäis huomenna töihin, että mulle passais bussit ja muut parhaiten. 

Mä aion siitä huolimatta olla se paska ihminen, joka ottaa tämän asian puheeksi viikonloppuna. kun mie en voi hengittää, kun minä en vaan enää jaksa. Kun mulla ei ole mitään sanottavaa, kun mie en vaan yksinkertaisesti jaksa.

En maksa vuokraa, en maksa autoa, enkä maksa mitään muutakaan, ennen kun mun kans on suostuttu keskustelemaan.

Sattuu joka tapauksessa

Suoraan sanottuna, tämä avioliitto on tällä hetkellä aika helvetin syvältä. Minä en saa sitä yksin kaivettua ulos, Isäntä ei vaikuta kiinnostuvan yhtikäs mistään. 

Keskiviikkoiltana mä kilahdin, taas kerran. Lähti taas se tänä kesänä jo ihan vitun monesti kuultu keskustelu auton käytöstä. Siinä sitten tuli taas samaan syssyyn kaikki muukin... Minä olen kuulemma kykenemätön toimimaan yksin millään tapaa. Kuka tahansa muu nainen saa huonekalunsa Ikeasta kotiin, ne hommaa sit vaikka kotiinkuljetuksen jos ei saa itse kannettua sitä huonekalua, mutta et sä. Aha. Selvä. Minä olen sitten saamaton paska, kun en omin päin säätele sitä ja tätä ja tuota, vaan kyselen aina tuota idioottiakin mukaan tekemään mun kanssa jotain. Lisäksi olen menny tekemään sen virheen, että kuvitellu ihan tosissani, että avioliiton idea on se, että siinä voi pyytää toiselta puoliskoltaan apua, jos sellaista tarvii. 

Minä kun en oo koskaan ollu mikään itsevarmuuden ja itsenäisyyden huippu, en ikinä. Mä olen aina ollu semmonen pohdiskeleva pessimisti, joka hermoilee pienestäkin asiasta ja paljon. On paljon asioita, mitä minä en tiedä ja sen takia mun on pakko kysellä joltakulta, että saan asioihin selvän. En tiedä, mutta otan selvää. Mä pyydän helposti apua, jos en itse onnistu jossain asiassa, enkä todellakaan oo tienny, että se tulee olemaan tän avioliiton kompastuskivi. 

Mä koen tällä hetkellä, että me eletään Isännän kanssa, kuin kans kämppistä tässä luukussa. Meidän elämä junnaa paikallaan, eikä tää etene tästä mihinkään. Mitä vikaa siinä sit on, että ollaan ku kämppiksiä? Mun teki oikeesti mieli polkee jalkaa ja lätkiä Isäntää nokkaan tossa kohtaa. Jos haluat kämppiksen, niin hanki sellainen. Jos sulle on ok, että mä olen kun kämppis, niin on varmaan ok myös se, että roudaan tänne sitten jonkun toisen miehen? Jaha, ei ollu ok sekään. No voiskohan tälle asialle sitten tehdä jotain?

Isännän selitys kaikkeen on se, kun ahdistaa. Ulkona syömistä ei voi kuvitellakaan. Läheisyys ahdistaa. Ruokakaupassa käyminen ahdistaa. Töitten jälkeen on niin väsyny, ettei jaksa edes ajatella parisuhdetta, saati sitten mitään muutakaan. Ei jaksa jutella mun kanssa. Miksi pitäisi jutella siitä, mitä toiselle kuuluu? Miksi pitäis aamulla sanoa huomenta? 

Jos joka asia ahdistaa, eikä siitä työterveyden tarjoamasta psykologista kolme kertaa vuodessa ole hyötyä, niin minun mielestäni silloin pitää hakea apua. Apua siihen ahdistukseen ja sen lisäksi apua siihen uupumiseen töissä. Minun mielestä elämän kuuluu olla kivaa. Samoin työn tulisi olla sellaista, missä viihtyy, mutta se helvetin työ ei saa olla koko elämä, tai se, mikä vie voimat ja kiinnostuksen kaikesta muusta. Ja jos ei tiedä, mistä sitä apua haetaan niin sitten käyttäydytään, kuin saamaton vaimo ja otetaan siitä helvetin asiasta selvää. 

Nyt minä olen ihan vakavissani heittänyt ilmaan sen asian, että jatketaanko me yhdessä vai erotaanko me. Yhdessä jatkaminen ei tällä tapaa toimi, se vaatii meiltä molemmilta paljon töitä. Ihan ensiksi se vaatisi sen, että Isännän olisi pystyttävä hakemaan apua tuohon ahdistukseensa, jotta sen myötä kykenisi myös jollain tapaa keskittymään siihen, että tällekin suhteelle pitäisi tehdä jotain. Isäntä ei tunnu ymmärtävän, että miksi tässä pitäisi erota. En mä oo sanonu, että pitäis erota.

Juu, et oo sanonu, mutta mä kyllä osaan lukea sun eleistäsi senkin, että eipä paljon tunnu kiinnostavan. Mun mielestäni on epäreilua mua kohtaan se, että jos minä jään tähän suhteeseen pyörimään tätä samaa tyhjää ympyrää ja tuhlaamaan elämääni tähän. Minä olen joskus haaveillu siitä perheestä, tällä hetkellä ne haaveet on haudattu ja syvälle, ei tällaiseen tilanteeseen voisi kuvitellakaan lapsia. Eikä minulla välttämättä ole kamalan kauan aikaa odotella, josko tämä elämä tästä itsestään muuttuisi mukavammaksi. Sitä kun ei tule tapahtumaan. Isännän ratkaisu tähän asiaan oli se, että voihan sitä aina adoptoida. Siis miten voit kuvitella adoptoivasi lapsen, jos et herrajumala pysty tekemään töitä sen eteen, että parisuhde olisi kunnossa? Et todellakaan mitenkään. 

Musta jotenkin tuntuu, että mä olen ainut, kuka tästä tilanteestä löytää ongelman. Isäntä on tehnyt taas sen tyypillisen. Eli vissiin unohtanut koko asian ja kuvittelee, että minäkin unohdan ja annan olla ja kaikki on mukamas kohta hyvin.

Mä en vaan yksinkertaisesti jaksa. Jos mulle enää ikinä kukaan kehtaa sanoa, että miten naiset ei osaa puhua suoraan vaan ne odottaa, että niiden ajatukset luetaan niin minä vedän nokkaan niin jotta soi. Jumalauta, tässä parisuhteessa on kyllä niin päin, että minä latelen pöytään selkeetä suomee ja kiertää, kaartaa ja mun pitäs arvata sanomattakin, että mitä se tarkottaa. Hoh hoi. En voi tajuta, en todellakaan. 

Mä olen ihan varma, että ei se eroominen voi ainakaan koskee yhtään sen enempää, kuin koskee se, kun aletaan riitelemään tai toiselle kaikki tuntuu olevan yhdentekevää. Minä vaan haluaisin niin, että sekin asia voitaisiin hoitaa, niinkuin fiksut aikuiset ihmiset. Minä en jaksaisi riidellä. Jos minä ehdottomasti haluaisin erota, niin olisin varmaan jo menny, mutta kun en minä haluaisi. Vaan minkäs teet, jos tää ei tästä paremmaksi muutu, niin ei paljon vaihtoehtoja jää. Mun tekis toisaalta mieli häipyä viikonlopuksi johonkin ja tuulettaa päätäni, mutta kun mä myös tiedän, että se ei ole mikään ratkaisu tähän asiaan. Mä en millään jaksaisi taas ottaa tätä kaikkea puheeksi, mutta jos toi luupää ei saa suutaan auki, niin pakko kai se jonkun on nostaa kissa pöydälle.

Voisko tää eläminen olla joskus ees vähän helpompaa?

Miten kukaan voi?!

Vantaalla pieni lapsi ja aikuinen ovat loukkaantuneet erittäin vakavasti jäätyään junan alle. Päivystävän palomestarin Ari Koivun mukaan Myyrmäen juna-asemalta lähteneen junan kuljettaja oli havainnut ihmisen asettautuvan kiskoille lapsi sylissään.

Aikuinen oli ilmeisesti ollut pikkupojan kanssa radan vieressä sähköpylvään takana kyykyssä ja kontannut sieltä alle, kun juna lähestyi. Sähköpylväs sijaitsee rataa reunustavan verkkoaidan sisäpuolella.

Iltalehti, 26.6.2012 

Iskä vei mut eilen junalle Kuopioon ja junan ollessa jo valmiiksi myöhässä puoli tuntia, sille juolahti toi uutinen mieleen. Siis miten kukaan pystyy tekemään mitään noin kamalaa?! Se aikuinen oli vielä tuon pikkuisen pojan oma ukki. Enhän mä toki tiedä, minkälaiset perhesuhteet siinä on takana, mutta viedä alle kaksivuotias lapsi junan alle? Lähteä liikkelle sillä ajatuksella, sen jälkeen piiloutua odottamaan ja junan tullessa kontata lapsi sylissä alle. Ihan hirveää. 

Tuo uutinen on pyöriny nyt mun mielessä koko viimesen vuorokauden. Mä en muista, koska viimeksi olis joku uutinen näin lujaa koskettanu. Toki noi perhesurmat pistää miettimään, mutta tämä otti jotenkin henkisesti ihan hirveän koville. Mä näin iskän ilmeestä, että sekään ei pystynyt käsittämään, miten joku kykenee tuommoseen. Mun silmissä näky koko junamatkan kuva iskästä ja Neelasta. Miten mein iskä leikkii sen kanssa, syöttää ja nukuttaa. Neela harvoin nukahtaa kenenkään syliin, mutta ukin syli on semmonen maaginen paikka, että siihen voi nukahtaa vaikka olis minkälainen meteli ympärillä. 

Neela on ukin tyttö. Ihan samalla tavalla, kun mä olen aina ollu isin tyttö. Se on niin uskomattoman liikuttava näky, kun se pikkumurunen lähtee suu leveässä hymyssä konttaamaan ukkiaan kohti, kun vaan saa mein iskän näköpiiriinsä. Mä voin sieluni silmin jo nähdä, mitenkä parin vuoden päästä se tyttö kulkee ukin kanssa ongella tai kävelee käsi kädessä maantienlaitaa kotoa mummolaan tai mummolasta kotiin. 

Mä en koskaan ole ollut mitenkään uskovainen ihminen, eikä meillä kotonaakaan näistä henkijutuista olla puhuttu, vaikka iltarukoukset onkin opeteltu ja luettu aina lapsena yhessä äitin tai iskän kanssa. Eilen illalla nukkumaan ruvetessa mä laitoin kyllä mielessäni kädet ristiin kyynärpäitä myöten ja ajattelin, että jos tuolla jossain joku suurempi voima on, niin se voima voisi antaa sen junan alle viedyn pikkuihmisen selvitä hengissä. Mitä niin pahaa alle kaksivuotias lapsi on voinu tehdä, että sille pitää tehdä noin? Miksi siltä lapselta piti riistää mahdollisuus elää ihan normaalia elämää ja kasvaa rauhassa isoksi? Voisin melkein veikata, että tuommosen rysäyksen jälkeen on mahdollista, että vaikka selviää hengissä niin ei välttämättä koskaan kävele. Ei koskaan enää elä täysin samanlaista ja tavallista elämää, mitä moni ikätoveri elää. Jos tuo uutinen kosketti jo muakin niin hirveästi, niin miltä tuntuu lapsen vanhemmista tai muista läheisistä?

Mikä tätä maailmaa ja näitä ihmisiä oikeasti vaivaa. Mä niin tahtoisin suojella kaikkia lapsia tommosilta hirveiltä teoilta, jos mä vaan voisin. Mun kova uskoni suojelusenkeleihin on taas koetuksella, kun tämmösiä juttuja kuulee ja lukee.

 

Nautin vielä kun voin

Pitsa on hyvää. Jätski on hyvää. Pepsi Max on hyvää.

Katoin tokaa kertaa elämässäni Putousta ja jopa repeilin niille jutuille, vissiin mun huumorintajuni ei olekaan ihan tuhoon tuomittu. 

Mä olin aamupäivän lapsenvahtina. Neppula oli kuin pikku enkeli, ihan hirveen tyytyväinen ja kiltti. Kun sai sosetta naamaan ja housuunsa kuivan vaipan, neiti luki mun kanssa hesarin ja sen jälkeen vähän lisää maitoa ja kiikuttelua sitterissä, sitten oltiinkin jo untenmailla. 

Herätessään ei ollu mokseenkaan siitä, että äitiä tai isiä ei näkyny lähimaillakaan. Murunen oli ku naurava nakki mun sylissäni ja kuolasi mun puseroni märäksi. 

Ja voi paska, mun pitää lähtee huomenna himaan täältä. Okei, kotiin on ihan kiva mennä. Mutta mä en sitten millään jaksa ajatusta, että mun pitää mennä maanantaina duuniin. Nyt mun mielessäni kummittelee sekin, että jos mä saan vakipaikan, niin hyvästi pitkät lomat. Hitto, tää on taas näitä juttuja, mitä ei pitäis alkaa miettimään. Varsinkaan loman loppuvaiheessa, sillon ei kyllä tule hullua hurskaammaksi. 

Nyt vielä vähän pitsaa naamaan, nautin vielä, kun voin. Maanantaina loppuu herkut ja pelit.

Mulla on jotenkin sellainen fiilis, että mä olen nyt ihan totaalisen hukassa, ihan kaikessa.

Vitun täysikuu, vitun ahdistus

Möllötinpä sitten koko viime yön hereillä kilpaa kuun kanssa. Ei jumalauta, ei tuu helvettiäkään tästä. Menin puoliltaöin sänkyyn, nousin vajaan tunnin päästä pois. Katsoin pari jaksoa Paljastavia valheita. Menin sänkyyn. Pyörin petivaatteet hikiseksi, kuuntelin Isännän kuorsaamista ja koitin kaivautua sen kainaloon. Siinä samalla koitin ikäänkuin vahingossa tönäistä sen hereille, että olisin voinut ruikuttaa sitä silittämään minut uneen. Kelloa katoin kakskytä vaille neljä. Sen jälkeen kulki postimies rapussa, ulkona kolisi lumiaura ja kuulin aamun ekat bussit. Puoli kuuden aikaan vilkasin kelloa ja tasalta se jo soi. Hoipertelin suihkuun ja teki mieli itkeä.

Ihan hirveä olo. Sydän hakkaa varmaan kolmatta sataa ja viskaa väliin muutaman rytmihäiriön, kädet tärrää, silmiä särkee ja olo on ihan sekava. Oksettaa, huimaa ja ahdistaa. Takaraivossa jyskyttää alkava migreeni, aloitin kyllä aamun särkylääkkeellä. Jos minä yhden päivän selviäisin. Tänään olisi paras tulla uni jo iltapäivällä, että saan nukuttua kaikki velat pois. Huominen tulee muuten olemaan vielä isompaa tuskaa.

Kyllä minä sinuna menisin lääkäriin, jos toi nukkuminen ei onnistu.

Isäntä oli varmaan ihan oikeassa. Mutta kun minä en ole se. En minä tiedä, että mihin minä soittaisin tai mitä minä tekisin. En minä vaan uskalla.

Mikä minusta tulee isona?

Aino. sanoo:

Oliskohan se ihan pälli idea, että lähtis opiskelee ens syksynä. *whistle*

Marke sanoo:

Kuule ei, jos vaan löydät jotain. 

Niin. Jos vaan löytäisin jotain. Nyt on taas semmoinen hetki, että on pakko katsoa tosiasioita silmiin ja alkaa pitää myös niitä takaportteja auki, kun ensi syksystä ei todellakaan ole mitään tietoa. Kotiin minä en voi työttömäksi jäädä, siinä ei käy muuta, kuin huonosti. Rahaa ei kovin  kummia tule mistään, mikä johtaa sitten siihen, että tässä taloudessa kiukkutelee sen jälkeen kaksi ihmistä. Minä kiukkuan, kun ei ole rahaa, Isäntä kiukkuaa, kun ei jaksa kuunnella minun kiukkuamistani. Että mene töihin ja tienaa sitä rahaa. Että ei kiitos. Minä tulen muutenkin lyhyen ajan sisällä hulluksi, jos minulla ei ole elämässä mitään säännöllisyyttä ja rutiineja. Meikäläisen kohdalla pitkä työttömyys hyvin äkkiä tarkoittaisi sitä. Minussa kun ei ole sitten yhtään semmoisen hyvän vaimon vikaa, joka tykkäisi ruuanlaitosta ja kodinhoidosta, että aika paksua purtavaa sekin olisi. Makaisin sohvalla ja tuijottaisin telkkaa, kun kaikki kaveritkin olisi töissä tai koulussa.

Noh, tutkailin tuossa ammattikorkeakoulun koulutustarjontaa, enkä tainnut tulla hullua hurskaammaksi. Olisihan siellä montakin sellaista alaa, mikä ehkä mahdollisesti kiinnostaisi. Mutta vain ehkä. Lisäksi sekin raaka fakta on myönnettävä, että minun papereillani ei mihin tahansa laitokseen päästäkään sisälle. Lukiossa tuli laiskoteltua niin paljon, että nyt minä saan maksaa siitä hyvästä. Siitä paperista kun siirtyi muutamat numerot myös ammattikoulun päästötodistukseen, vaikka ammatillisista opinnoista hyvät numerot sainkin. 

Teinpä sitten vähän ammatinvalintatestiäkin. Ne kysymykset oli vähän hassuja... Haluaisitko harrastaa piirtämistä tai maalaamista? Haluaisitko soittaa jotain instrumenttia? No hitto, kyllä kyllä ja kyllä! Sitä harrastamista vaan rajoittaa se, että piirtää minä osaan vaan jotain tikku-ukon tynkiä. Tai lapsille dinosauruksen malleja tai kärpässieniä töissä. Että nämä hieman rajoittuneet kuvataiteelliset lahjat vähän rajoittaa nuitten kahden ensimmäisen asian harrastamista. Joo, tykkäisin minä jotain instrumenttiakin soitella. Mutta kun siitäkin on jäänyt ihan alkeita myöten kaikki opettelematta, että hyljätty on sekin idea. 

Ammatinvalintatestin tuloksena mulle sopivia ammatteja olisi mm. Kulttuurisihteeri, kuvaamataidon opettaja,  maskeeraaja, musiikin opettaja, muusikko tai näyttelijä. Että joo. Enpä ihan tuon varaan laskisi. Opettajaa minusta tuskin tulee, vaikka muutaman kerran on OKL:n tullu haettua. Nyt varsinkin, kun sitä luokanopettajan hommaa on vierestä useamman vuoden katsellut, niin ei kiitos. Kulttuurisihteerin kohdalla en sano yhtikäs mitään muuta, kuin sen, että minä ja tuo ammattinimike ei taideta ihan mahtua samaan lauseeseen. 

Muusikko tai näyttelijä, joopasen joo. Tässä varmaan pitää olla myös vähän realisti. Nimittäin, minkähänlainen työllistyminen mahtaa noilla aloilla olla. Ehkä pitäisi olla vähän enemmän lahjaa suuntaan jos toiseenkin, mieli vaikka muusikoksi valmistua. Ei mahda riittää, että osaan soittaa pianolla Ukko Nooa ja Jänis istui maassa. Ehkäpä jopa Pienet sammakot muistuisi mieleen pienellä harjoittelulla. Noh, näyttelijää minusta ei kyllä tule. En vaan yksinkertaisesti osaa. 

Ehkä taitaa tämän suutarin nyt ainakin tällä hetkellä olla syytä pysyä lestissään. Tälleen yötä vasten onkin muuten ihan hillittömän järkevää alkaa tutkia mitään tällaisia elämää mullistavia juttuja. Varsinkin, kun aamulla pitää mennä töihin melkein kolmen viikon loman jälkeen. Ajatus ei houkuttele sitten p*skan vertaa, mutta jostain se vaan on elantonsa revittävä. Kaippa tämä tuskastumisen ja ahdistumisen tunne menee ohi, kunhan vaan pääsee tuohon arjensyrjään kiinni. Pitänee aamulla jaksaa Isännällekin vielä tuskailla tästä Mitäs jos Rouvasi alkaisi uudestaan opiskelijaksi -ideasta. 

Mutta nyt minä menen kaivautumaan sen kainaloon, olenpahan ainakin omassa sängyssä, vaikka ei uni meinaisi millään tullakaan.

Hängouveri

Voi pyhä parahdus, mun teki pahaa, kun ajeltiin pirssin kyydissä kaupungista kotiin yöllä. Tai siis aamuahan se jo oli, kun neljään asti piti ravintelissa hillua. Sen jälkeen haettiin kebua ja rymyttiin taksiin. Matkalla rupateltiin saman lippuntangon mittaisen miehen kanssa, joka tanssitti mua Fat Ladyssa. Tai minä tanssitin sitä, ihan miten vain. Pitkä se kuitenkin oli, kun piti oikein niskat kenollaan kattoa, että minkäs näkönen kaveri siinä vieressä oikein haastelee. 

Baaritiskillä tuli joku poju tekemään tuttavuutta, puristamalla samantien takapuolesta kun viereen pääsi seisomaan. Kundilla oli ikääkin kuulemma "jo kakskyt!" ja partaki meinasi vähän kasvaa. Joo, en innostunu, enkä lämmenny, en todellakaan. 

Mun pitäs uskaltautua kattomaan tilille ja huomenna pitäs hilata ittensä Turkuun. Maanantaina pitää mennä töihin, mä en ihan oikeasti halua! Tänään tuli kyllä itku, kun Sil lähetti kuvan Neelasta. Tää krapula ja ikävä on ihan vitun huono yhdistelmä! Tai siis, krapulassa tulee aina ikävä. Aamulla en oikein tienny, että oliko enempi ikävä Isäntää vai lapsuuden kotiin. Karmiva olo oli kuitenkin, kunnon manaajayrjöt piti lennättää pariin otteeseen, mutta kyllä tämä nyt tästä. Tupakkaakin tekee jo mieli, sen on sen merkki, että alkaa darra olemaan voiton puolella. 

Kuka tahtoo tulla pakkaamaan mun kamat? Mä oon tässä muutaman päivän aikana pamauttanu nuo törkyni niin tyylikkäästi pitkin Marken kartanoa, että varmaan unohtuu ainakin kolmasosa tänne. Mua ahdistaa nyt loman loppuminen ja töihin meno ihan hirveästi. Mä olen aina vihannut tätä loppiaisen aikaa ja koulujen alkua, ihan aina. Mä en voi sietää sitä aikaa, kun alkaa härkäviikot ja kaikki perkeleen alkaneen vuoden hyvät päätökset pitäis laittaa voimaan. Ei oo mun juttu sitten ei yhtään.

Mä olen nyt alkanut ihan vakavissani miettimään, että jos mulle ei vakkariduunia tuolta lohkene, niin mitä mä haluaisin elämässäni tehdä. Yhtä vakavissani olen tullut siihen tulokseen, että eipä satu olemaan asiasta harmainta haisuakaan. Kuka päättäis mun puolestani?

Kun menee metsään, niin menee sitten kunnolla

Voi hyvä Jumala. Mä saan ihan just hermoromahduksen, paniikkikohtauksen ja alan hyperventiloida. 

Isäntä on sairaana. Se makaa sohvalla puolikuolleena, lääkärin tuomio oli mahdollisesti kuumeeton keuhkokuume. Huomenna pitäis yhden aikaan lähteä reissuun, taisi jäädä Isäntä kotiin. Aamulla tuli jo pari raivon kyyneltä, minä oon odottanu tätä koko syksyn, ja nyt käy näin. Junaliput ja kaikki hommattu, tääl on jääkaappi tyhjänä eikä joulusta tietoakaan. Lukuunottamatta muutamia jouluvaloja, joulukortteja ja miljoonaa piparia. 

Mä lähden huomenna näillänäkymin yksin liikenteeseen ja Isäntä tulee sitten uudenvuoden viettoon perässä. Siihen on nyt tyytyminen, vaikka tekisi mieli itkeä ja parkua, että en minä näin halua. Minä haluan perhejoulun, missä on paikalla ihan kaikki. Ellei Isäntä ole aamulla siinä kunnossa, että jaksaa raahautua junaan ja istua siellä kuusi tuntia, sisältäen yhden junan vaihtamisen. 

Aamulla menen töihin, sit kauheella kiireellä kaupan kautta kotiin, käyn viskaamassa Isännän kummipojan lahjan naapuriin ja sit loput romut kasaan ja menoksi. Suurin osa tavaroista on pakattu, mutta väkisinkin kaikki meikit yms jää huomiselle. Pelottaa, että unohdan puolet siinä huomisen kiireessä, mikä todennäköisesti iskee päälle. Läppäri pitää vielä ladata ja kattoa kuntoon ja pakata kaikki tykötarpeet. Samoin mp3-soitin pitää ladata ja tunkea sinne jotain musaiikkia, mitä jaksan kuunnella junassa istumisen ajan.

ApuaApuaApuaApua. Mä en ihan oikeasti kestä. Mulla on vaan muutama tupakka ja aamulle pitää jäädä vähintään yksi. Luoja minua auta ja varjele, kun minä tästä selviän.

Säikähdyksellä selvitty!

Meinasi tulla itkupotkuraivo, paniikkikohtaus ja tulla maailmanloppu.

Mun koneeni sammui tänään, melkein viimeistä kertaa. Ei suostunut käynnistymään enää, ei sitten millään ilveellä. Onneksi tuo rakas Isäntä on ammatiltaan superdatisnörtti, joten se päätti vetää winkkarin matalaksi ja asentaa sen uudestaan. Olisi pitänyt tepsiä. No, ei tepsinyt. Tässä kohtaa allekirjoittanut rojotti sängyllä tämän tietokonepöydän vieressä, purki turhautumistaan unikaveribarbababaan aka Sauliin ja värnysi, ettei halua käyttää läppäriä missä on se vitunperkeleenpaska XP. Seuraavaksi meinasi tulla itku, että perseestäkö minä revin monta sataa euroa uuteen koneeseen, jos tämän rakkineen tarina oli nyt tässä.

Sieltä perseestäpä hyvinkin, oli Isännän kommentti asiaan.

Minä olin jo luopunut täysin toivosta, laskeskelin mielessäni, että jos huomenna lähetään konekauppaan ja rysäytän uuden koneen luotolle, niin kuinka kauan minä sitä tulen maksamaan ja miten paljon se verottaa kuukauden palkasta. Mieli oli maassa ja syvällä. Isäntä tietenkin tarjoutui ostamaan joululahjaksi uuden koneen, mutta ei sekään oikein tuntunut kivalta... Että ostattaa toisella superkallis lahja itelleen hirveän rutinan päätteeksi.

Niin, Isäntä on ammattidatisnörtti. Se myös rakastaa pc-pelejä. Tästä syystä olohuoneen kirjahyllyn päällä kökötti laatikossaan iskemätön näytönohjain. Isäntä sitten alkoi epäillä, että vika olisikin ainoastaan siinä, että vanhanäytönohjain on sanonut sopimuksensa irti. Minä vedin kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja taisi auttaa tällä kertaa. Kone toimii, kuin rasvattu. Ja on muuten törkysen hieno kuva monitorissa.

Valitusta valitusta...

Mä keräilin kamppeita aamua varten valmiiksi ja laittelin samalla huomiset työvaatteet sohvan selkänojalle valmiiksi odottamaan aamua. Tein siinä samalla muutaman enemmän ja vähemmän tärkeän huomion.

Mun farkut (ne ainoat, mitkä omistan) hajoaa liitoksistaan ihan just. Ostin ne viime maaliskuussa (!!!) kun edelliset meni persukkeista puhki. Nyt noista paistaa haaroista päivä läpi ja takamukseen on ilmestyny jo reikä. Harmi, kun enää ei oo muodissa ne perseestä rikki olevat farkut, mä oisin muuten ihan übertrendikäs! Mikähän siinä onkin, joskus ennen teini-ikää niitä farkkuja piti hinkata raastinraudalla, että ne olisi olleet kivan kuluneen näköiset. Tämä tehtiin tietenkin salaa, meidän perheessä kun ei rahaa niin paljon ollut, että uusia farkkuja olisi ollut varaa tahallaan rikkoa. 

Mun lemppari tunikasta on kainalot rikki. Tai no, semmosia pieniä reikiä, mitkä näkyy kun läheltä kattoo. Mutta kohta ne on varmasti isoja reikiä. Viime talvena ostetuista talvikengistä kuoriutuu pinta pois. Siis voi jumavtunlauta! Ens viikon keskiviikkoon asti on pakko selvitä, mennään sitte töihin hameessa, pierukollareilla ja epämukavilla pillifarkuilla, jotka on polvien kohdalta rikki. Sillon tulee tili ja nyt on pakko rynnätä ryöttikauppaan.

Että joo, en osta liian usein uusia vaatteita. Kun en vaan löydä sopivia tai mieleisiäni. Suurimmaksi osaksi kyllä siitä syystä, kun ei yksinkertaisesti ole varaa. Miulla ei oo käryäkään, että mihin hittoon mie kaikki rahani oikein syydän, mutta ei sitä kyllä ylimääräisiä pahemmin jää. Viime aikoina varsinkin on vetänyt jostain syystä ihan pirun tiukalle joka kuu. Itkettää nyt jo valmiiksi, kun katon tätä näppäimistön vieressä olevaa laskupinoa. Sen lisäksi sitten tosiaan noita vaateostoksia... Voi hyvä Luoja mua auttakoon! Onneksi tulee veronpalautukset ensi kuun alussa. Saan ehkä jotain joululahjojakin ostettua.

Mä tiedän jo valmiiksi, mitä tuskaa se shoppailu tulee olemaan. Tunnen itteni niin lihavaksi, rumaksi ja epäonnistuneeksi, ettei mitään rajaa. Sitä nyt ei sattumoisin tunne olevansa kaikkein kauneimillaan, kun on eka röykynny päivän töissä muksujen kanssa ja sitten pyyhältää tukka lässähtäneenä ja tuhannen väsyneenä vaatekauppaan. Ja kun mikään ei tunnu mahtuvan päälle... Housut kinnaa reisistä tai perseestä ja paidat yleensä tissien kohdalta.

Ei siis mikään ihme, että mä alan tuntea murhanhimoa, kun joku viistoistakesänen viimesen päälle maalattu ja missin kropalla varustettu teini rääkyy viereisessä sovituskopissa, kuinka on niin rumajaläskijafinninen, ettei voi enää elää. Siinä sitten unelmavävyn näköinen poikaystävä ja viisi parasta ystävää koittaa todistella vieressä, että ei kun hyvältä sä näytät. Että kiva kiitos moi, saanko antaa sulle selkään heti vai nyt. Kyllä minä tiedän, että tuskin omaan kroppaansa koskaan on tyytyväinen. Mutta tiedän myös sen, minkälaista on omistaa hyvä kroppa. Ei sitä silloin kakskymppisenä ja 15kg laihempana viittinyt joka paikassa kiljua, että vittu kato näitä läskejä. En varmaan ollut se maailman isoin tapaus koko maailmassa. Okei, en ehkä ole vieläkään, mutta silti. Tarpeeksi paksu.

En kai kuulosta katkeralta, tai mitään...? 

Mä näin viime yönä unta, että oltiin Sernan ja Marken kanssa menossa juhlimaan. Serna oli lähdössä bileisiin pitkissä kalsareissa, jotka pussitti polvista ja perseestä ja väriltään ne oli kirkkaan pinkit. Marke veti hirveet kilarit, oli vissiin tärkeet bileet siis... Mitä mun alitajunnassani oikein tapahtuu?

Tänään minä olen...

• Herännyt kello kuusi reikäleipä viiden tunnin yöunien jälkeen aivan liian väsyneenä.

• Potenut jäätäviä ulkonäkökomplekseja. Naamassa kukkii ihan järkyttävät paiseet ja silmäpussit on niin isot, että voisin kantaa niissä eväät töihin. 

• Ahdistunut omasta köyhyydestäni. Pitäis ostaa uudet farkut ja uudet talvikengät, mutta ei tule kumpiakaan vielä hetkeen. Kun ei vaan ole varaa!

• Kiukustunut Isännälle, jolle ruikutin rahattomuuttani. Hyvähän sen on sanoa, kun itse saa palkkaa käpälään joka kuu kaks kertaa sen summan, minkä minä saan. Mutta minä haluan hoitaa itse omat menoni, enkä halua pyytää siltä rahaa.

• Pukenut aamulla töihin lähtiessä jalkaani toppahousut, kun oli ihan oikeasti jo niin kylmä. 

• Siirtänyt hammaslääkäriajan joulukuulle, juurikin noista finanssisyistä.

• Ahdistunut ihan armottomasti sotkuisesta kodista, tekemättömistä hommista, omasta laiskuudestani ja ankeasta aamusta. 

• Syönyt töissä kaalilaatikkoa, minkä takia maha on vieläkin vähän kipeä.

• Tuntenut itseni edes jossain onnistuneeksi silitellessäni raivokohtauksen saaneen ekaluokkalaisen selkää tämän parkuessa mun sylissä niin, että oli puseron rinnuskin ihan märkänä.

• Tehnyt taas miljoona ja kolme hyvää päätöstä siitä, että miten saan rahani riittämään paremmin, itseni parempaan fyysiseen kuosiin ja huushollin pysymään siistimpänä. 

Tulisi edes lunta ja joulu. Loppuisi tämä loputon pimeys.