Sitten musta tuli nuori ja alkoi vituttaa

Mä kiukuttelin töissä oikein urakalla tänään, kun mua on jo jonkun aikaa vituttanu joidenkin ihmisten kohdalla yksi ihan perkeleellisen ärsyttävä piirre. Nimittäin se, että ei voida joustaa tipan tippaa! Minä ite oon semmonen ihminen, että joustan ja autan tarvittaessa, jos joku semmoista tarvii. Mä huomaan usein töissä olevani se, joka sanoo että juu kyllä mie voin jäähä, jos tarvii esim. jonkun sairastumisen takia tehdä ylitöitä. Tän lukuvuoden aikana on painanu jo aika pirun monta semmosta päivää, että oon kaheksaksi menny ja lähteny kotiin vasta viideltä. 

Samoin mä monesti löydän itteni tekemästä jotain, mihin oon suostunu hyvää hyvyyttäni. Samalla mä olen organisoinu omat duunini uudestaan ja parhaassa tapauksessa rynnin kuin hepokatti paikasta toiseen tai teen kahta asiaa yhtä aikaa, kun en vaan osaa sanoa, että en mie nyt tee. Totta kai siis, jos omassa luokassa on tunti, missä mua ehdottomasti tarvitaan, niin kieltäydyn. Mutta jos on vähääkään rakoa myöntyä, niin mun omatunto ei anna periksi sanoa ei. 

Tästä luonteenpiirteestä ei tietenkään pitäisi syyttää työkavereita, ei missään nimessä. Mun oma häpeehän se on, että minä suostun. Mutta. Jos sattuu omistamaan yhden sellaisen työkaverin, joka ei jousta sitten vittu ikinä. Tyyppi voisi ihan hyvin toisinaan pienillä järjestelyillä sijaistaa joskus jotakuta, kun apua kaivataan, mutta kun ei. Ylitöihin ei voi jäädä, jos pitää mennä ruokakauppaan tai  kusettamaan koiraa tai hakemaan mies töistä. 

Voi luoja, kyllä mäkin haluaisin töistä ajoissa kotiin, mutta mulla ei tosiaankaan ole pokkaa sanoa, että ei en mie nyt auta tässä tilanteessa, kun pitää juosta hakemaan tarjouskahvia lähikaupasta. Että joo, kyllä minä sen tiedän, että sitä mun työpanostani arvostetaan, mutta kun en minäkään ihan joka kerta jaksaisi.

Viime viikolla yksi työkaveri kyseli, että hän pitäisi kaksi lomapäiväänsä pois, jos vaan joku pystyisi irtoamaan kahtena maanantaina kuudesluokkalaisten liikuntaan. Jostain kumman syystä minun niskaani ropsahti jo tämän luokan torstainen liikkatunti ja perjantainen englannin tunti, ihan siis koko loppukevääksi. Kun oli kyse näistä maanantain tunneista, niin alkoi kyllä tälle minä en jousta ikinä  ihmiselle löytyä vaikka mitä tärkeää työtä, mikä kuulemma pitää hoitaa. 

Mua ärsytti se asenne ja vielä enemmän ärsytti se, kun löysin itteni sanomasta ML:lle, että kyllä mie voin ne hoitaa niin saat lomas pidettyä. Jos en olis sanonu, niin mulla ois jatkuvasti paska fiilis siitä, että joku ei saa lomapäiviään alta pois sen takia, että mie en viiti organisoida omia hommiani parille maanantaille uusiksi, vaikka se teettää lisätyötä niin luokan opettajalle, kuin mullekin. 

Mitähän sitä omaan elämäänsä keksisi, että osaisi heittäytyä samanlaiseksi. Mä olen sairastessanikin koko ajan sillä fiiliksellä, että joutuukohan siellä joku onneton nyt painamaan miunkin duunit omiensa sijalla, vaikka eihän kukaan sairasta tahallaan. Koskahan sitä oikein oppii sanomaan ei, ja ajattelemaan joissain asioissa vain ja ainoastaan sitä omaa napaansa?

Positiivisuus on tänään perseestä

Kuka haluis tulla huoltamaan mun kynnet? Ne vaatis lakkojen putsauksen, sit semmosen enemmän ja vähemmän kevyen viilauksen ja uus lakkakerros siihen päälle olis ihan jees. Lisäksi kynsinauhoille pitäs tehdä jotakin, kun ne on niin mukavasti pureksittavissa nytten. Ite en todellakaan jaksa. Mä oon ollu koko viikon niin perkeleen saamaton, että oon sitte katellu näitä kynsihirvityksiä, ku en vaan oo jaksanu alkaa väsäämään mitään muuta.

Kulmakarvatkin sais tulla nyppimään! Ei ne nyt niin pahat ole, kun on joskus olleet, mutta pitäis jaksaa pinsettien kanssa sohia taas vähän aikaa peilin edessä.

Sit mun naamalle pitäis tehdä jotain. Varmaan paras vaihtoehto olis kokonaan uus naama. Mä en kestä näitä näppyjä ja patteja, vaikka kuinka kuuraan ja rasvaan ja kuorin ja väsään ja säädään. Vitun hormonit ja niitten aiheuttamat finnit saatana. Eikö tämmösen kuuluis mennä teini-iän jälkeen ohi? Korjatkaa toki joku, jos olen väärässä, mutta väittäsin, että mun teini-ikäni meni siinä apauttiarallaa kymmenen vuotta sitten. Ei näin vanhana enää jaksais. 

Nyt kun tän ruikuttamisen kanssa oon vauhtiin päässy, niin voisin ruikuttaa vähän lisää. Siis kun mua väsyttää hitto nykyään aina! Mä oon alkanu ihan vakavissani miettiä, että mitähän mun hemoglobiinit mahtaa olla. Tää väsymys alkaa olla samaa luokkaa, kun lukion kakkosen keväällä kun hemoglobiinit viisti melkein maata. Vaikka kuin olis nukkunu, niin se väsymys ei vaan lähteny. Että vois ehkä olla paikallaan rautalääkitys, tai ehkä pitäis alkaa tosissaan vähän enemmän kattomaan, että mitä mä oikein suustani alas ajan. Toisinsanoen, mitä mä en aja alas, vaikka ehkä pitäis. Jos en paremmin tietäis, niin alkaisin veikkailla olevani pieniin päin, kun aina väsyttää niin maan keleesti. 

Mä niin odotan huomenna alkavaa viikonloppua, en varmaan pahemmin sängystä tai sohvalta nouse. Vielä, kun posti tois tullessaan mun cdonista tilatun synttäripaketin niin viikonloppu olis täydellinen. Tilasin nimittäin itelleni Housen kuudennen tuotantokauden, ois pikku maratonit ihan paikallaan. Saan kyl huomenna itkupotkuraivarit, jos sitä pakua ei vieläkään kuulu, vaikka oli jo tiistaina lähetetty. 

Sit mua vielä ärsyttää toi fabon kuplapeli. Menin eilen jossain mielenhäiriössä hakkaamaan sitä ja siinä sitten sivussa pelasin niin päin persettä, että meni kaikki sydämet. Nyt mie en pysty sit jatkaa sitä runkkaripeliä, ellen ala kinuumaan kavereilta lisäelämiä. Joo tervevaan ja morjens, en tosiaan oo alkamassa. Vihaan ite ihan hirveesti niitä viestejä, että tämä ja tuo kaveri tarvii apua tässä ja siinä pelissä... Olkoot, en ois halunnukaan pelata enempää. Vaikka ihan törkysen koukuttava peli olikin.

Mut nyt mä taidan siirtyä sohvalle kurkkimaan Idolsia ainakin toisella silmällä. On muuten sekin menny ihan huonoksi, kun koelauluissa ei enää näytetty niitä kaikkein noloimpia pätkiä! Sehän oli puolet siitä kahtomisen riemusta, kun sai nähdä, miten jotkut itteensä täynnä olevat isänmaantoivot pudotettiin takas maanpinnalle. Ei, sinä et osaa laulaa, tämä kilpailu ei ole sinua varten. Jos pitää ittensä mennä telkkariin tunkemaan, niin pitää myös kestää se palaute.

Ps. Frontside Ollie taisi kohdata voittajansa. 

Valitusta valitusta...

Mä keräilin kamppeita aamua varten valmiiksi ja laittelin samalla huomiset työvaatteet sohvan selkänojalle valmiiksi odottamaan aamua. Tein siinä samalla muutaman enemmän ja vähemmän tärkeän huomion.

Mun farkut (ne ainoat, mitkä omistan) hajoaa liitoksistaan ihan just. Ostin ne viime maaliskuussa (!!!) kun edelliset meni persukkeista puhki. Nyt noista paistaa haaroista päivä läpi ja takamukseen on ilmestyny jo reikä. Harmi, kun enää ei oo muodissa ne perseestä rikki olevat farkut, mä oisin muuten ihan übertrendikäs! Mikähän siinä onkin, joskus ennen teini-ikää niitä farkkuja piti hinkata raastinraudalla, että ne olisi olleet kivan kuluneen näköiset. Tämä tehtiin tietenkin salaa, meidän perheessä kun ei rahaa niin paljon ollut, että uusia farkkuja olisi ollut varaa tahallaan rikkoa. 

Mun lemppari tunikasta on kainalot rikki. Tai no, semmosia pieniä reikiä, mitkä näkyy kun läheltä kattoo. Mutta kohta ne on varmasti isoja reikiä. Viime talvena ostetuista talvikengistä kuoriutuu pinta pois. Siis voi jumavtunlauta! Ens viikon keskiviikkoon asti on pakko selvitä, mennään sitte töihin hameessa, pierukollareilla ja epämukavilla pillifarkuilla, jotka on polvien kohdalta rikki. Sillon tulee tili ja nyt on pakko rynnätä ryöttikauppaan.

Että joo, en osta liian usein uusia vaatteita. Kun en vaan löydä sopivia tai mieleisiäni. Suurimmaksi osaksi kyllä siitä syystä, kun ei yksinkertaisesti ole varaa. Miulla ei oo käryäkään, että mihin hittoon mie kaikki rahani oikein syydän, mutta ei sitä kyllä ylimääräisiä pahemmin jää. Viime aikoina varsinkin on vetänyt jostain syystä ihan pirun tiukalle joka kuu. Itkettää nyt jo valmiiksi, kun katon tätä näppäimistön vieressä olevaa laskupinoa. Sen lisäksi sitten tosiaan noita vaateostoksia... Voi hyvä Luoja mua auttakoon! Onneksi tulee veronpalautukset ensi kuun alussa. Saan ehkä jotain joululahjojakin ostettua.

Mä tiedän jo valmiiksi, mitä tuskaa se shoppailu tulee olemaan. Tunnen itteni niin lihavaksi, rumaksi ja epäonnistuneeksi, ettei mitään rajaa. Sitä nyt ei sattumoisin tunne olevansa kaikkein kauneimillaan, kun on eka röykynny päivän töissä muksujen kanssa ja sitten pyyhältää tukka lässähtäneenä ja tuhannen väsyneenä vaatekauppaan. Ja kun mikään ei tunnu mahtuvan päälle... Housut kinnaa reisistä tai perseestä ja paidat yleensä tissien kohdalta.

Ei siis mikään ihme, että mä alan tuntea murhanhimoa, kun joku viistoistakesänen viimesen päälle maalattu ja missin kropalla varustettu teini rääkyy viereisessä sovituskopissa, kuinka on niin rumajaläskijafinninen, ettei voi enää elää. Siinä sitten unelmavävyn näköinen poikaystävä ja viisi parasta ystävää koittaa todistella vieressä, että ei kun hyvältä sä näytät. Että kiva kiitos moi, saanko antaa sulle selkään heti vai nyt. Kyllä minä tiedän, että tuskin omaan kroppaansa koskaan on tyytyväinen. Mutta tiedän myös sen, minkälaista on omistaa hyvä kroppa. Ei sitä silloin kakskymppisenä ja 15kg laihempana viittinyt joka paikassa kiljua, että vittu kato näitä läskejä. En varmaan ollut se maailman isoin tapaus koko maailmassa. Okei, en ehkä ole vieläkään, mutta silti. Tarpeeksi paksu.

En kai kuulosta katkeralta, tai mitään...? 

Mä näin viime yönä unta, että oltiin Sernan ja Marken kanssa menossa juhlimaan. Serna oli lähdössä bileisiin pitkissä kalsareissa, jotka pussitti polvista ja perseestä ja väriltään ne oli kirkkaan pinkit. Marke veti hirveet kilarit, oli vissiin tärkeet bileet siis... Mitä mun alitajunnassani oikein tapahtuu?