Serna on taas hengityskoneessa. Ne uudet keuhkot ei sitten halunneetkaan lähteä toimimaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Pahimmassa tapauksessa Serna on taas pian lähtöpisteessä, eli odottaa seuraavia keuhkoja.
Mä olen niin väsyny, niin turta, niin peloissani ja turhautunu. Mua vaan itkettää ihan koko ajan, enkä mä tiedä, että mitenkä päin mä olisin, ettei sattuis niin paljon. Ei olis saanu vielä iloita niin paljon, ei tosiaan olis saanu.
Jaksa Serna kulta rakas vielä vähän aikaa. Taistele vielä, mä en ole valmis päästämään susta irti, en ikinä.
On ihan saatanan pitkä aika. En osaa sanoa, onko koskaan aikaisemmin tuntunu 11 päivää näin pitkältä. Sernalle on ollu keuhkoista hätähaku Pohjoismaihin päällä sen aikaa, eikä vieläkään mitään. Ei yhtikäs mitään.
Mä en enää tänään uskaltanu vastata puhelimeen, kun Sernan mutsi soitti. Ilmotin jo aamusta Markelle, että nyt on sen vuoro. Minä en vaan nyt hetkeen kykene. Eilen tuli tieto, että Serna laitettiin taas vuorokaudeksi hengityskoneeseen, nukutettiin siis sitä varten. Mä valvoin viime yönä ihan hirveen kauan ja kelasin vaan Sernaa. Tän päivää mä pelkäsin saavani tiedon, että Serna ei ole heränny. Luojan kiitos, oli heränny kuitenkin. Oli ekana kysyny, että onhan sen äiti muistanu ilmottaa mulle ja Markelle.
Mä oon ollu ihan hillittömän levoton koko päivän. Mä en pysty keskittymään mihinkään järkevään, kun mun järki on koko ajan jossain ihan muualla, kuin mä haluaisin sen olevan. Mä oon varmaan ihan oikeasti sekoamassa, jos ei niitä keuhkoja ala pian kuulumaan.
Sen verran tässä on varmaan nöyrryttävä, että kun meen maanantaina työterkkarille työhöntulotarkastukseen niin tarvinnee mainita tosta nukkumisesta. Ei tuu meinaan kerrassa mitään, jos mä en saa nukuttua ennen aamunsarastusta, kunhan työt jatkuu. Eipä sillä, ei se unettomuus herkkua ole tälleen lomallakaan. Tämä on nyt se tilanne, kun minä oikeasti pystyn myöntämään, että minä en kykene nukahtamaan välttämättä omillani ja minä tarviin siihen jotain apua. Nyt minä alan olla siinä pisteessä, että oon valmis syömään nappeja siitä hyvästä, että pystyn nukahtamaan illalla.
Toivottavasi huomenna päästäis Marken kanssa jatkamaan maalausurakkaa, että olis edes jotain tekemistä ja ajateltavaa. Keskiviikkona meidän oli tarkotus mennä käymään Meilahdessa, mutta tällä hetkellä Sernan kuosi on niin huono, että ei me kyllä sinne sairaalaan mennä. Mennään sit pyörähtää Hesassa pikaseen muuten vain, kun on bussiliputkin jo hankittu. Edelleenkin, onpahan edes jotain tekemistä ja saadaan muuta ajateltavaa.
Niin ja Miumiulle kiitos haasteesta! Vastailen siihen, kuhan ehdin paneutumaan asiaan pikkusen enemmän. :)
Väsyttääkö mua? Kyllä väsyttää. Mä olen ihan tautisen väsyny, enkä tiedä, että kumpaa enemmän, henkisesti vai fyysisesti.
Serna nukutettiin eilen ja laitettiin hengityskoneeseen. Hyvästejä mein Marakatti ei ollu jättänyt, mikä on hyvä merkki. Ei Serna ainakaan vielä oo luovuttanu, vaan jatkaa sitä taisteluaan. Me ajeltiin Marken kanssa eilen Sernan vanhempien luona kylässä, mikä taisi tehdä hyvää meille kaikille. Mä ajelin yöllä kotiin reilun tunnin matkan ja huomasin pyyhkiväni kyyneleitä vähän väliä ja uudestaan.
Mä olin vähän jälkeen puolen yön kotona, niiskutin ja vollotin räkä poskella Isännän kainalossa jonkun aikaa, kunnes se alkoi olla niin väsyksissä, että meinasi nukkua istualleen. Mua ei kyllä nukuttanu. Mun päässä vaan pyörii, pyörii ja pyörii. Mua ahdisti, mua pelotti ja teki vaikka helvettiä. Mä haluan uskoa koko ajan, että Serna selviää.
Puoli neljän aikaan mä kömmin sänkyyn, missä mä pyörin vielä hyvän tovin, ennen kuin oikeesti nukahdin. Puol yhdentoista maissa mä heräsin puhelimen ääneen. Luojan kiitos mä olin laittanu illalla äänet päälle, koska Sernan äiti soitti. Mä kuulin heti sen äänestä, että nyt oli himppasen verran parempia uutisia, kuin eilen. Serna on nyt jonossa. Tai oikeastaan ei ole jonossa, se on joka hetki valmiina leikkausta varten. Leikataan ja siirretään uudet keuhkot välittömästi, kun semmoset vaan sattuu kohdalle.
Ei ole väliä, onko ne miehen, naisen, aikuisen tai lapsen. Koollakaan ei ole väliä. Eikä veriryhmällä tässä tapauksessa.
Niin raakaa kuin se onkin, nyt vaan odotetaan jonkun kuolevan. Niin hirveältä kuin se kuulostaakin, sanon sen silti ääneen. Mä haluan jonkun kuolevan, että Serna saa toisen mahdollisuuden. Kesä sattuu olemaan semmoista aikaa, että elimiä siirretään paljon. Mä lueskelin uusinta Cityä, siellä oli juttu siitä, kuinka Suomessa nuoret naiset ja tytöt tekee eniten itsemurhia koko Euroopassa. Koko maailman listoilla Suomi on neljäntenä.
Niin, minä esitän nyt hienoisen toivomuksen kaikille niille, jotka ovat itteään ottamassa hengiltä. Voisitteko tehdä sen mahdollisimman siististi ja siten, että teidän elimenne olisivat vielä käyttökunnossa sen jälkeen? Arvostaisin tätä tekoa suuresti. Plussaa olisi, jos et tupakoisi. Koska kaikki munlaiset tervakeuhkot ei voi omiaan lahjottaa eteenpäin oman kuolemani jälkeen.
Mä olen niin kauan miettinyt, että miltä se sitten tuntuu, kun tämä tilanne sattuu kohdalle. Että Serna on kiinni letkuissa ja putkissa, eikä tiedä tän maailman menosta yhtään mitään. Me muut odotetaan, odotetaan ja odotetaan. Mä en uskalla jättää puhelintani hetkeksikään vahtimatta, jos Sernan äiti sattuu soittamaan tai tekstaamaan, että nyt on menty johonkin suuntaan. Paras mahdollinen puhelu tietenkin olisi se, että nyt on keuhkot ja se on menoa sitten.
Mä olen aina ajatellu, että hirveältä se varmasti tuntuis. Mutta en osannu kuvitellakaan, että se tuntuis näin hirveältä. Mä en jotenkin osaa enää edes itkeä. Tunteet myllertää joka helvetin suuntaan. Mä olen yhtä aikaa toiveikas, ahdistunu, surullinen ja ihan helvetin peloissani. Ton kaiken lisäksi mä olen tavallaan myös helpottunu tästä viimeisimmästä tiedosta. Helpotti ihan hirveesti myös se, että Serna siirrettiin Turusta Meilahteen. Tästä maasta ei löydy enää sen asiantuntevampaa henkilökuntaa, kun Meilahdesta löytyy.
Mut täytyy kyllä sanoa, että tänään löyty asia, millä mä sain appiukon hiljaseksi. Käytiin tänään siellä kylässä meinaan, eikä mee ihan mun lempipaikkojen top viitoseen. Okei, ei mul siellä kukaan mitenkään ilkeä ole tai mitään, mut mä en vaan jaksa kuunnella, kuinka vitun viisas appiukko luulee olevansa. Sen puheitten mukaan hän tietää kaiken pianon virityksesta aina norsun suolistukseen asti. Ja mitenkä aina kaikki tekniset vempaimet on viallisia, kun hän ne ostaa. Käyttäjässähän ei todellakaan voi olla vikaa! Sit mä en tajua sitä mun appivanhempien harrastusta. Nimittäin kaatopaikalla dyykkaaminen... Ja sillä törkymäärällä kehuminen, mitä sieltä kaatopaikalta on "pelastettu"... Voi hitto soikoon.
Mut tosiaan. Haukottelin niin, että leuat lonksu anoppilassa ja totesin, että oon nukkunu vähä huonosti viime yönä. Sit jatkoin perään, että mun hyvä ystävä on eilen laitettu eilen hengityskoneeseen, ja se odottaa nyt uusia keuhkoja. Laskeutu kyllä syvä hiljaisuus siinä kohtaa. Kaikkein hirveimmältä tuntu ihan oikeasti siinä kohtaa sanoa ääneen, että pahimmassa tapauksessa mä en enää koskaan näe yhtä ihmistä, josta on tullu mulle tän kahden vuoden aikana ihan hirveän rakas.
Tässä kohtaa mä arvostan ihan hillittömästi kaikkea sitä tukea, mitä mä ja Marke ollaan omilta läheisiltämme saatu. Kaikki se tulee nyt tarpeeseen, riittää jo sekin, että voi laittaa tekstarin, ja kertoa fiiliksistään. Sekä tieto siitä, että jos mä nyt tarviin ystävää, mulla on mahdollisuus hakeutua semmosen seuraan. Mä arvostin ihan hillittömästi sitä, kun Marken ystävä kysy, että onko meille okei, jos hän laittaa seurakuntaansa esirukouspyynnön Sernan puolesta. Vaikka mä en todellakaan ole mikään uskonnollinen ihminen, tuo kosketti oikeasti tosi paljon.
Can we pretend that airplanes in the night sky are like shooting stars? I could really use a wish right now.
Mä lainasin äitiltä limenvirheet kumisaappaat ja kävin iskän, BigBron, Silin ja Neelan kans linturetkellä! Toisin sanoen, me ajeltiin BigBron maasturilla ympäriinsä, käytiin kattomassa kuinka pahasti pellot on jääny tulvien alle ja pongailtiin niitä lintuja ja hirvien jälkiä. Hirviä ei kyllä valitettavasti nähty, jälkiä löyty parit.
Mä olin taas ihan turistina liikenteessa ja kuvailin kaikkea mahdollista. Mä luulen, että jos mä en olis koskaan muuttanu täältä pois, mä en vieläkään osais arvostaa jotain noinkin tavallista, kun linturetkeä. Tai hirviretkeä, jos käydään bongailemassa hirviä. Sitä me tehdään kesällä ja useimmiten yöllä.
Mä olen miettinyt paljon sitä, mitä mä pelkäsin lukiossa ollessani. Mä pelkäsin kaikkein eniten sitä, että mä juutun tänne. Että mä en pääse opiskelemaan mitään, en tuu hankkineeksi omaa kämppää, että mä vaan vuodesta toiseen pyörin tässä äitin ja iskän helmoissa. Koitan pitää kynsin ja hampain nuoruudestani kiinni, enkä itse huomaa sitä onnetonta tilannetta yhtään. Että mä vielä tänkin ikäsenä hilluisin samoilla kulmilla, missä hilluttiin lukiossa ja touhuaisin samoja asioita. Että mä olisin niin juuttunut tänne jumalan selän taakse, etten mun olis sula mahdottomuus enää repiä itseäni irti.
Mä en todellakaan sano, että kaikki täällä asuvat olis semmosia. Vaikka mun molemmat veljet asuu täällä, niillä on molemmilla koulutus, työpaikka, oma asunto ja kohta on molemmilla perhekin. Sellaista elämää vastaan mulla ei toki olisi mitään, jos mä olisin täältä kyennyt sen kaiken onnen löytämään. Mutta sitä mä kammosin, että mä jään tänne kuolemaan sisältäpäin ilman koulutusta, ilman duunia, ilman mitään. Että mä seuraan sivusta, kuinka mun ystävät lentää pesästä ja lähtee maailmalle elämään elämäänsä. Bailaisin vuodesta toiseen uusien ylioppilaiden kevätbileissä ja kuuntelisin haikein mielin niiden suunnitelmia elämästä.
Luojan kiitos, mä olen päässyt pois. Kiitos, kun mä olen saanut itselleni kasattua elämän.
Miun särkee hammasta. Tai ei sitä oikeestaan enää niin paljon särje, kun päivällä töissä särki. Soittelin lempipaikkaani, eli hammaslääkäriin ja sain ajan heti neljäksi ja hyökin töistä sitten sinne ruikuttamaan suutani.
Parasta kaikessa, oikeastaan mitään ei ollut vialla. Joku iänvanha paikka oli vähän lohjennut ja lääkäritäti hio sitä sitten parempaan kuosiin, sattu kyllä ihan maan keleen paljon. Viereinen hammas on juurihoitohammas, pelotteli mokoma jo silläkin, että joutuuko siihen tekee uuden juurihoidon.
Parin viikon päästä meen paikkauttaa ton lohjenneen paikan, jos ennen sitä alkaa huutavasti särkemään, niin pitää heti soitella ja kai ne sitten jotain keksii.
Mä olen niin tuskainen näitten hampaitteni kanssa. Hammaslääkäri joskus mulle ihan nätisti sanokin, että ei hän mua luulotautisena pidä, mutta joskus niitä hampaita vaan särkee, vaikkei siellä mitään vikaa olekaan. On vaan niin helkkarin turhauttavaa, jos suusta vihlasee joka kerta, kun koittaa syödä jotain. Vielä turhauttavampaa on se, että käyt hammaslääkärissä avaamassa suusi ja todetaan, että eipä täällä mitään vikaa ole. Mahtavaa.
Lisäksi mä pelkään hammaslääkäriä melkein yhtä paljon, kuin ahtaita paikkoja tai pimeää. Mä en suostu menemään mihinkään muualle operoitavaksi, kun tonne yksityiselle hammaslääkärille ja sillonkin vaan sille samalle naiselle, missä oon käyny pari vuotta. Meinasin saada sydänhalvauksen kaks vuotta sitten, kun röntgenkuvista selvisi, että miun viisaudenhampaat kasvaa kirjaimellisesti päin persettä. Niistä ei yksikään mahtunu nousemaan ylös, joten ne oli kaikki leikattava pois.
No, jälkeenpäin täytyy sanoa, että se viisureiden leikkaaminen on oikeesti mukavin operaatio, mitä hammaslääkärissä voidaan tehdä. Ne jälkiseuraamukset on sitten ihan muita juttuja. Oli suorastaan lystikästä, kun vielä viikko leikkauksen jälkeen oli toinen silmä ja puoli leukaa mustana. Ja ne jälkisäryt, voi pyhä jysäys sentään. Onneksi sitäkään operaatiota ei tarvii kokea enää ikinä.
Nyt mä sitten toivon, että ei tuo hammas äidy särkemään vaikkapa torstaina. Meinaan sitten mä itken ja ihan vitun lujaa. Se nimittäin tarkottaa sitä, että saan kitua pääsiäispyhien yli, vetää buranaa ja vittu turruttaa itteni vaikka vodkalla, että kestän sinne tiistaille asti, ennen kun pääsen omaan hammaslääkäriin. Aika hätä saa olla, että alan mihinkään päivystyksiin soittelemaan. Siks toisekseen, varmaan saa olla puoli purukalustoa irti suusta, ennen kun alkaavat sieltä keskellä pyhiä hoitelemaan yhtään ketään.
Ihan muuten kun ei riittäis se, että se hammaslääkärissä käyminen koskee ja pelottaa. Melkein miellyttävintä on se, kun saa tassuunsa laskun ja alkaa varovasti tiiraamaan, että montako satasta tämä legojen kunnossapito nyt mahtaa syödä. Että juu, kallistahan tuo lysti on. Mutta en tosiaan ala opetella käymään kunnallisessa hammaslääkärissä sen takia, että saisin odotella jonossa puoli vuotta ja lisäksi saisin ajan keskelle päivää, eli joutuisin töissä sompailemaan oikein kunnolla, että pääsen hoidattamaan purukalustoni.
Kotiin päästyäni mä väänsin nakkisoppaa niin ison kattilallisen, että riittää varmaan taas koko viikoksi tuota syötävää. En kyllä syöny sitä ite vielä yhtään, kun ei mulla oikein ole edes nälkä. Ehkä sekin vielä tässä illanmyötä yllättää, ja kauhon kitaani lautaskaupalla tuota soppaa. Väsyttää kyllä niin reteesti, että hyvin myöhäisiä yösyöntejä tuskin tarvii tänään harrastaan. Innostuin eilen lukemaan Liza Marklundin Panttivankia ja kello taisi käydä jo puoltayötä, ennen kuin maltoin pistää kirjan pois ja alkaa nukkumaan.
Onneksi on enää kolme aamua. Niistä vaan yhtenä tarvii nousta kuudelta, Luojan kiitos. Saisinko mä tänään mentyä vähän aikaisemmin nukkumaan...?
Mä kävin maanantaina lettilekurissa ja jo tänä aamuna teki mieli ulvoo tän tukan kanssa. Siis mie tykkään tästä mallista ihan hirveesti, ei siinä mitään. Aika pitkälti samanlainen, mitä on ollu tähänkin asti. Semmonen toiseltapuolen pikkusen pisempi ja näinpäin pois. Mikäs sen kivampaa, kun tulla kampaajalta kotiin uuden tukan kanssa, kun ammattilainen on laittanu sen nätisti. Mutta voi armo sitä hajotuksen tunnetta, kun sitä alkaa ite väsäämään johonkin kuosiin ensimmäistä kertaa!
Kerrottakoon, että panin tänäaamuna kellon soimaan 10 minuuttia normaalia aikasemmin, että sain mulla oli vähän enemmän aikaa väsätä pääni kanssa. Meinasi kyllä tuskanhiki tulla siitä huolimatta! Okei, mä olen viimeset kolme viikkoa kulkenu pipo päässä, riisunu sen vaan pakon edessä oppitunneille pois päästäni. Sitä myöten oon aamusin vaan pessy hiukset ja huudattanu hiustenkuivaajan kanssa ne johonkin kuosiin. Sen ne kyllä oli näkösetkin, mutta sitä kamaluutta paljon kyllä ehtiny aamusin laittelemaankaan, olisin saanu herätä puoli kuudelta väsäämään, että olisin ehtiny kasiksi töihin.
Noh, kai tää tästä. Mietin vaan just, että mihinkä aikaan sitä huomenna pitää ittensä repiä ylös, että ei oo ihan petolinnun peräpuolena pää, kun sinne sorvin ääreen suuntaa. On kyllä kaks niin raskasta päivää takana, kun oon painanu kahden avustajan työt. Meillä on vissiin influenssa kaatanu henkilökuntaa tai lapsia niin lahjakkaasti petiin, etten tosiaan oo ainut joka on joutunu repeemään useempaan paikkaan yhtäaikaa.
Tästä johtuen mä jopa nukuin viime yönä! Ei ollu täysikuusta tietookaan, lukuunottamatta äärimmäisen levottomia unia. Viime yönä uneksin, että olin Marken kanssa jollain stalkkausreissulla, mistä bongasin kainalooni jonkun hikiseen täysi-ikäisen pojankolpin, jonka kanssa keskityin nuoleskelemaan niin kovin, että huuletkin meni kipeeksi. Herätyskello onneksi pelasti mut siltä, että olisin nähnyt jotain ylenpalttisen eroottisia unia jostain nippanappa karvat kasvattaneesta kollista. Oli kyllä aamulla härski olo, kun heräsin. Mun alitajunnassani taitaa piileskellä kunnon puumanainen.
Äitin kanssa jutustelin just puhelimessa. Maksassa sillä nyt on jotain häikkää. Magneettikuvauksessa oli Luojan kiitos selvinny, että kasvaimia tai tukoksia ei ole. Mun oli nyt ihan pakko uskaltautua kysymään, että mikä se tilanne ihan oikeasti nyt on. Että pitääkö alkaa huolestua, vai voiko nyt taas hengittää rauhassa. Äitin äänestä kyllä kuuli, että helpotus oli sillekin ollu toi magneettikuvauksen tulos, niinkun varmaan oli meille kaikille.
Että niin. Ei mitään hätää. Silti mun sydäntä puristaa ja teki hyvää painua hetkeksi Isännän syliin ja sanoa ääneen ne sanat. Mua pelottaa. Mua pelottaa niin kauan, kunnes lääkärit ilmottaa, että kaikki on oikeasti kunnossa ja äiti pääsee kotiin. Mä olen taas päättänyt, että mä en ala itkeä tän tilanteen takia. Jos mä päästän itteni alottamaan, mä vietän pian yöni hereillä miettien ja peläten ja muut ajat purskahtelen itkemään vähän väliä ja uudestaan.
Kaikki on hyvin, ei tarvii pelätä. Kaikki on ihan hyvin.
Tervetuloa uudet lukijat! ^^
Oiskohan mun aihetta miettiä tälle blogille vähän parempi nimi. Nykynen on sen tulos, kun tuhahdin Markelle, että ihan se ja sama, vaikka nimi olis takapihan tunkio, kun ei sitä kuitenkaan kukaan lue... :D
Mietin tuossa, kun kapusin töistä tullessani portaita pitkin kotiovelle, että minun elämässäni on selkästi kaksi sellaista pelkoa, jotka toisinaan meinaa tehdä elämisestä hankalaa. Tai no jos ei nyt ihan sanan varsinaisessa merkityksessä hankalaa, niin ainakin ne vaikuttaa toisinaan aika merkittävästikin meikäläisen elämässä.
Syy, miksi minä niitä portaita pitkin taapersin painavan kassin ja kipeän kropan (kiitos eilisen urheilusuorituskompuroimiseni) kanssa oli se, että alakerrassa oli hissiin tulossa joku pariskunta. Minä oon kakarasta asti pelänny ahtaita paikkoja. Hissejä oon kammonnu ihan pienestä asti. Ite en ees muista ensimmäistä kertaa, kun oon kieltäytyny hissiin menemästä, mutta mummo varmasti muistaa! Se on nimittäin joutunu kantamaan mut sairaalaan viidenteen kerrokseen, kun mentiin kattomaan äitiä ja LilBrota ekan kerran ja minen ollu suostunu lähtemään hissiin.
Kun me muutettiin tähän taloon, minä juoksin koko muutonkin portaita pitkin. Onneksi asutaan vaan kolmannessa kerroksessa, ettei mistään jäätävistä rappumääristä ole kyse. Meni varmaan pari kuukautta niin, että kannoin kauppakassitkin kävellen, ennen kuin suostuin menemään hissiin. Nyt siihen taitoon on tullut opeteltua, mutta auta armias, jos samaan hissiin on tulossa vieraita ihmisiä. En suostu menemään. Ahdistaa ajatuskin siitä, että joutuisin seisomaan sen vajaan minuutin samassa pikku kopperossa jonkun naapurin tai muun vieraan ihmisen kanssa. Siksi siis tänäänkin tulin portaita pitkin.
Tähän samaan minä luen sen, että joskus ruuhkabusseissa meen lähestulkoon paniikkiin. Musta on kamalaa, että mun viereen tulee joku istumaan ja sekin käytävä siinä bussin keskellä on miehitetty. Alan samantien pohtia, että mitäs jos vieruskaveri ei nousekaan ylös, tai käytävällä seisojat ei väistä ja minä en pääse bussista omalla pysäkilläni ulos. Se on ihan kamala tunne. Se alkaa siitä, että tulee semmoinen epämukava olo. Sen jälkeen alka sydän hakkaamaan lujempaa ja hengitys rupeaa kiihtymään, sitten alkaa nousta hiki pintaan. Joitakin kertoja oon tästä syystä jääny pysäkkiä tai paria aiemmin rynniny bussista ulos, kun en oo yksinkertaisesti enää kestäny.
Ahtaanpaikankammo esiintyy mulla myös siten, että mä saan sätkyn, jos mun jalat ei pääse liikkumaan. Isäntä-parka joskus mein yhteiselon alkuaikoina erehty heittämään jalkansa mun jalkojen päälle, kun ruvettiin nukkumaan. Sain siitä ihan jäätävän sätkyn! Samoin meinasin saada vuosi sitten syksyllä, kun nukuttiin Marken ja Sernan kanssa yks yö Raumalla autossa. Pistettiin takapenkki nurin ja nukuttiin Marken kanssa jalat takakontissa, yöllä pidin pikku potkiutumiset kun olin liukunut niin, ettei jalat mahtunu kunnolla liikkumaan. BigBron ja Silin koirat tykkää kans tulla aina polvien päälle nukkumaan, onneksi en oo kummallekaan mitään vammoja aiheuttanu, kun alan potkiutumaan ihan hädissäni keskellä yötä, kun jalkojen päällä on aika pirun monta kiloa nukkuvaa koiraa.
En suostu menemään kyytiin henkilöauton takapenkille, jos autossa ei ole takaovia. Välttämättömän pakon edessä toki menen, mutta sittenkin mietin koko ajan, että mitä jos kuski kuhauttaa auton katolleen, niin minä oon satimessa ja pahasti.
Toinen mun elämääni vaikuttava pelko on pimeä. Minä pelkään pimeetä ihan hirveesti. Täällä kaupungissa se ei niin paljon vaikuta, kun katuvalot paistaa oikeastaan aina pimeässä. Eikä mua sinänsä pelota, jos vaikka nyt räpsähtäis sähköt poikki, kun oon kuitenkin kotona.
Mun pimeänpelko on jotain ihan lamauttavaa. Syksyllä kotipuolessa käydessä ihan aikuistenoikeasti kuvittelin, että voin ihan hyvin kävellä muutaman sata metriä BigBron ja Silin luota äitin ja iskän luokse, mutta toisin kävi. Siellä landella on niin säkkipimeää, ettei nää edes omaa kättään. Pääsin vissiin puoleenväliin, kun jäädyin paikalleni ihan täysin. En uskaltanu hievahtaakaan ja kädet vapisten kaivoin puhelimen taskusta ja soitin BigBrolle. Ääni vapisten käskin sen tulla viemään mut, taisin niinkin nätisti pyytää, että nyt vittu tuut tai mä rikon sun autos saatana! Tulihan se onneksi, eikä velimiehen ilmekään värähtänyt kun kiipesin autoon ja tuhahdin, että uskallapas nauraa.
Tästä syystä pimeäntultua vältän tupakointia kotipuolessa. Tai sitten kökötän rappusten reunalla sen alueen sisällä, mihin ulkovalo kantaa. Siinä on vaan se riskinsä, että siellä pimeydessä vaanivat möröt näkee mut, mutta mä en näe niitä.
Jos mä ajan autolla vaikkapa Marken luota kotiin ilta-aikaan, mä toivon koko ajan, ettei tulis tilannetta, minkä takia mun pitäis pysähtyä ja nousta autosta. Mä kuolisin kauhusta, jos joku huitois tien poskessa mua pysähtymään. Mun mielikuvissani pahin mahdollinen vaihtoehto ois se, että se huitoja kiskois mut ulos autosta, pöllis mun auton ja jättäis mut yksinäni tienposkeen pimeeseen, keskelle ei mitään.
Mä olen teini-ikäsenä saanu ihan jäätävän itkupaniikkikohtauksen pimeänpelkoni takia. Olin mun exän kanssa kävelemässä yhtenä syysiltana mun senaikasen bestiksen luokse, ja oli pimeetä kun jouluna persesilmässä. Mä puristin exän kättä ihan kauhuissani, kun se keksi heittää, että seisooks tuolla tien reunassa joku. Mä jumituin paikalleni ja siinä kohtaa kuvittelin näkeväni vaikka mitä mörköjä siellä mettänpuskassa. Aloin parkumaan ihan hysteerisenä, että mua pelottaa ja mä en pysty kävelemään ja nyt sieltä tulee joku sekopääraiskarimurhaaja ja tappaa meidät just nyt tähän.
Sekin taisi sitten loppujenlopuksi päättyä niin, että bestis tuli fillarin kanssa kilometrin matkan vastaan helvetinmoisen taskulampun kanssa.
Marken luona mä en suostu nukkumaan, jos makuuhuoneessa olis sälekaihtimiet auki. Kuvittelen koko ajan, että siihen ikkunan taakse ilmestyy joku seisomaan ja tuijottamaan sisään. Päiväsaikaan mä en edes muista mokomaa asiaa. Samoin kotona on parvekkeen oven edessä oltava verho. Marken luona tää on sentäs vähän realistisempi pelko, kun se asuu maantasossa, mutta meidän parveke on kuitenkin kolmannessa kerroksessa. Mutta älkää kertoko sitä mulle, kertokaa se mun pelolleni.
Mä en siis voi mennä lenkille pimeään, ellei reitti oo hyvin valaistu. Töihin kävellessä bussipysäkiltä en voi käyttää oikopolkua, koska se on aamuisin ihan säkkipimeä reitti, vaan menen suht hyvin valaistua jalkakäytävää pitkin. Vaikka joskus mietin, että kyllä mä nyt tän kerran voin tosta mennä, se yritys voi päättyä siihen, että kyyhötän jossain kuusen alla ja soitan parkuen töihin, että nyt joku hakemaan mua valonheittimen kanssa, tai poltan koko koulun kuhan päivä valkenee ja tulee valoisaa.
Jos rappukäytävästä palais valot, niin ennen hyppäisin parvekkeelta, kuin menisin sinne pimeeseen pöhkimään.
Ps. Aamupojat laulaa selkeesti mun ajatuksiani... :D
Täällä on niin hirveä myrsky, että mä ihan oikeasti kauhulla odotan sitä hetkeä, koska lähtee mökistä katto lentoon. Tai samantien koko talo. Pihakuusi huojuu uhkaavasti, kuten myös muutamat pihamaan koivut. Toivottavasti ei tuu ykskään katosta läpi.
Mä olen ihan naurettava nyt. Latasin kännykän täyteen, suljin siitä kaikki ylimääräiset akkuavievät ohjelmat, latasin läppärin täyteen ja samoin mp3-soittimen. Jos menee sähköt, niin ainaki hetken pysyy ajanhermolla mukana, ei oo aivan täysin motitettu tänne jumalan selän taakse. Tultiin ostoksilta BigBron, Silin ja Neelan kanssa, pelkäsin koko matkan kaupungista kotiin, että auto lähtee tieltä. Lunta työnsi ihan maan perkeleesti taivaalta alas ja tuuli tuiversi sitä koko ajan pelloilta tielle. Onneksi Bigbro on ajanut ammatikseen, jos mä olisin istunut ihan kenen tahansa muun kyydissä, oisin varmaan saanu jonkun paniikkikohtauksen. Kun mua ihan oikeesti pelotti.
Tuolla kammarissa missä mä nyt asustan täällä porukoilla kuulostaa koko ajan sille, että kattopellit lähtee just lentoon. Mä tuun niin nukkuu ens yön olkkarin sohvalla, jahka uskallan nukahtaa ollenkaan. Kyttään dvd:ltä Paljastavia valheita tai surffaan netissä, jahka täällä säilyy noi sähköt. Aika pirun monta taloutta on jo Pohjois-Karjalassaki ilman nykypäivän mukavuuksia.
Mä muistan, että joskus kakarana on oltu jonkun myrskyn jälkiseuraamuksina päiväsotalla ilman sähköä ja toisinaan ilman vettä, eikä se todellakaan oo ollut mitään herkkua. Eikähän tässä, kyllä kai me aikuiset ihmiset selvitään. Onneksi on leivinuuni ja puuhella, ettei ihan heti kuolla kylmään tai nälkään. Ruuat saa kellariin kylmään ja pakkasen saa hätätilassa tyhjennettyä vaikka aittaan. Jahka nyt vaan suostuu sää pysymään pakkasen puolella.
Mutta kyllä mua pelottaa silti. Tällä hetkellä olisin sata kertaa mieluummin kotona Turussa, kerrostalossa niin ylhäällä, että ei ainakaan niskaan kaadu puu katon läpi, jos on kaatuakseen.
