Kai mäki joskus saan nokkiintua?

Mä tunsin tänään oloni ihan viiden tähden pikkukakaraksi. Mustasukkaiseksi ja loukatuksi sellaiseksi. 

Me kateltiin eilen illalla äitin ja iskän kans mun Berliinistä ottamia kuvia, ne oli tosi kiinnostuneita ja kyseli kauheesti kaikista nähtävyyksistä ja niin edelleen. Niitä kuvia tosiaan on pikkasen päälle 600, niin ei sit eilen ehditty ihan kaikkia kattelemaan, kun toi dvd-soitin ei mitään järettömän nopeeta vauhtia niitä pyörittäny. Oli meinaan telkusta miljoona kertaa kivampaa kattoa niitä, kun tuijottaa jostain koneen näytöltä. 

No, eilen sit todettiin, että katotaan tänään loput, niin päästään joskus nukkumaanki. Äiti sit tossa alkuillasta pyysi, että voisinko laittaa ne kuvat taas pyörii, hän haluis kattoo loppuun. Mikäs siinä, iskäkin ilmesty samantien olkkarin nojatuoliin istumaan. Sil ja Nekku pyöri tässä kanssa, velipojat oli rassaamassa jotain autoa tossa naapurin hallissa.

Me kerettiin kattoa ehkä kymmenen kuvaa, kun pojat pyyhkäsi kotiin. LilBro marssi suoraan olkkariin, lyssähti nojatuoliin istumaan ja ilmotti suureen ääneen, että hänellä on hirvee nälkä. BigBro ilmotti iskälle, että se verkosta saatu siika on muuten edelleen savustamatta, niin iskähän loikki samantien savustuspuuhiin. Äiti koitti sanoa, että meillä olis tää kuvien kattelu kesken, että kyl sieltä jääkaapista saa sapuskaa kaivaa... Siitäkös taivastelu synty. No en mä mitään tarvii, on mulla kotonaki ruokaa.

Jotenkin kummasti se tilanne päätty niin, että äiti häipy kahvin keittoon, LilBro taivasteli siinä samaisessa nojatuolissaan jääkarhujen kokoa BigBrolle. Sil istuskeli Nekun kans tossa ja koitti saada Nekkuaki kiinnostumaan eläintarhasta otetuista kuvista. Siinä hetki vielä kateltiin niitä kuvia, ennen kun mä iskin sen pauselle ja totesin, että mä nyt pysäytän nää kuvat, jos se äiti haluu katella nää loppuun. LilBro naurahti epämääräsesti ja totesi, että noinkohan toi tänäiltana enää ehtii kattelemaan. Siis mul oli niin lähellä, että mää en ladannu takasin, että ei varmaan ehdikään, kun sua tarvii täs passata.

Mä kyllä loukkaannuin ihan oikeasti. Siis vois LilBrokin joskus vähän ajatella! Se ite loukkaantuu joka helvetin jutusta, mitä sille sanoo. Että mun lomakuvani tai reissuni on niin mitättömiä, että meidän vanhempia ei taatusti kiinnosta, varsinkin jos vaihtoehtona on hänen seuransa ja passaamisensa. Mä ymmärtäsin, jos mä olisin pakottanu äitin tuijottaa mun kans niitä lomakuvia, vaan kun se itte pyysi, että hän haluis taas katella. Niin jotenkin tuli semmonen fiilis kun pojat kotiutu, että nyt hetitännekaikkimeille. Teki mieli LilBrolle ärähtää siitäkin, että sä kyllä pääset tänne vaikka joka vitun ilta vatuloimaan noita omia juttujas, että anna äitin nyt olla kiinnostunu jostain mun asiasta enemmän, kun susta tai sun muikkelistas.

En mä todellakaan tarkota sitä, että kun mä tuun käymään kotona, niin koko maailman pitäis pysähtyä. Mä ajan takaa sitä, että sisarukset vois kunnioittaa sitä, jos jompikumpi vanhempi just sillä tietyllä hetkellä sattuu tekemään vaikka mun kans jotain, siinä kohtaa voi itte keittää ne kahvinsa ja kaivaa sapuskansa jääkaapista.

Mä taisin olla vähän turhan terävä siinäkin, kun BigBro kysy, että saako ottaa vähän mun metrilakuistani. Käytiin Silin kanssa torilla tänään ja ostettiin metrilakuja, Sil vaan ehti mussuttaa omansa. Ärähin aika tiukkaan että juu saat ottaa, mut kaikkia et sit syö, että mul itsellekin jää. LilBro nöyrty siinä kohtaa kummasti, kysy hyvin kauniista, että saisko hänkin maistaa. Tässäkään kohtaa ei ole kyse siitä, että mä en pystyis jakaa karkkejani. Vaan lähinnä siitä, että usein käy niin, että omat karkit menee parempiin suihin alta aikayksikön, jos sattuu paljastumaan, että jollain sattuu karkkijemma olemaan. 

Mä luulen, että äiti huomasi, että mä ihan oikeasti loukkaannuin vähän. Oli kyllä ihan hirveen vaikeeta leikkiä, että kaikki on ok, kun naamaa veti norsunvitulle koko ajan. Musta ihan oikeasti tuntuu sille, että multa pääsee parku, jos mä vielä kauankin joudun kuuntelee LilBron kailotusta ja tapella siitä, että saa suunvuoron tai sanottua edes lyhyen asiansa loppuun, ennen kun se huutaa päälle. Äiti meinaan pyysi samantien, kun toi loppuheimo lähti koteihinsa, että voisitko laittaa ne kuvat uusiksi näkymään. Seki vähä tuhahteli, kun sanoin tosta LilBron möläytyksestä. 

Älkää nyt käsittäkö mua väärin, mä rakastan omaa perhettäni ja veljiäni ihan hillittömästi. Mulla on aina ihan järjettömän kova ikävä takasin, kun mä lähden täältä pois. Ehkä juuri siitä syystä toi tuntu niin pahalta, koska kyllä mä olen kiinnostunu, jos jompikumpi veli on tehny jotain kivaa ja tahtoo näyttää vaikka kuvia siitä. Mä en ole sellainen ihminen, joka olis koko ajan vaatimassa itselleen huomiota, mutta kyllä mäkin joskus tykkäisin sitä saada. Mä myös osaan antaa muille sitä tilaa, että en ala kaakattaa omia juttujani, jos toisilla on jotain muuta kesken. En jaksa edes muistaa, koska ois viimeksi tuntunu yhtä pahalta, kun tänään tossa tilanteessa tuntu. 

Oon varmaan herkkänahkanen, mutta kai mäkin joskus saan loukkaantua. Oli kyllä tosi kivaa, kun äitin ja iskän kans kateltiin noi kuvat loppuun. Eikä äiti sitä sen takia tehny, että mun ois tullu parempi mieli vaan siksi, että sitä ihan oikeasti kiinnosti.

Äiti

Tänään on taas se päivä vuodesta, kun minua harmittaa hirveästi se, että asun niin kaukana muusta perheestäni. Soitin äitille aamupäivällä, toivotin hyvää äitienpäivää ja lahjankin se on jo saanut multa ja velipojilta yhteisesti. Annettiin se jo vappuna juurikin siitä syystä, kun oltiin kaikki paikalla. Silti minä haluaisin olla siellä, syödä äitienpäivälounasta ja ihan vaan viettää aikaa äitin ja koko perheen kanssa. 

Me soitellaan äitin kanssa muutaman kerran viikossa toisillemme, eikä aina tarvii olla mitään asiaakaan. Kunhan vaan lätistään kaikki kuulumiset läpi, toisinaan puhelut venyy tunninkin mittaiseksi. Äitiltä minä oon periny sen, että oon kova puhumaan. Minun ollessa teini, me otettiin äitin kanssa aika rajusti yhteen ja usein. Äitille minä räksytin kaikesta, mikä mieltä painoin ja syyllistin sitä millon mistäkin, olin sitä mieltä, että mulla on maailman niuhoin äiti. 

Mä olen jälkeenpäin tajunnu, että kun teininä onnittelin itseäni siitä, miten onnistuin omasta mielestäni vedättämään äitiä ihan kuus nolla. Todellisuudessa äiti on ihan taatusti tajunnu mun vehkeilyni, mutta antanu vaan olla. Se on itse kusettanu omaa äitiään nuoruudessaan niin paljon, että ei meikäläisen ja velipoikien temput ei kyllä menny läpi, ei sitten millään. 

Mä olen vasta nyt aikuisena alkanu miettimään, minkälaista äitin elämä on ollut lapsena ja nuorena. Mummo oli 19-vuotias, kun äiti synty ja äitin ollessa neljän vanha, sen vanhemmat erosi. Isänsä se näki vissiinkin ollessaan viisivuotias viimeisen kerran, seuraavan kerran ne tapasi ehkä nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Mummo jätti äitin omien vanhempiensa hoiviin avioeron jälkeen ja pyyhkäsi ite Helsinkiin töihin. Pari vuotta myöhemmin äitin isovanhempien hoiviin ilmestyi äitin pikkuveli, ilmeisesti mummon ja äitin isän ero ei ihan niin äkkiä tapahtunutkaan, kun oli kuviteltu. 

Äiti muutti vasta teininä asumaan mummon ja ukin luokse. Kyllä, mummo meni uusiin naimisiin, ja sitä miestä minä pidän ukkinani, joka on myös minun tätieni isä. Äiti on kerran mulle sanonu, että vaikka hänellä oli perhe silloin, niin kyllä silti tiesi, että jotain puuttuu, kun oma isä ei halua pitää mitään yhteyttä. Kunnes yhtenä syksyisenä päivänä mun eno oli perheineen kylässä ja äiti nappasi puhelimen käteensä ja soitti. Omalle isälleen, ihan ventovieraalle miehelle, jota se ei ollut tavannut vuosikymmeniin. Onneksi soittikin, kahdeksan vuotta myöhemmin äitin isä sairastu haimasyöpään, joka vei tosi nopeasti hautaan. Mä ihailen äitin rohkeutta tuossa tilanteessa. Mä olen itse niin jänishousu, että multa olisi jäänyt soittamatta. Vaikka taisi äitikin aika monta vuotta rohkeutta kerätä, ei se ollut etsinyt omaa isäänsä käsiinsä edes silloin, kun on saattanu meidät kolme jälkeläistään maailmaan.

Äiti oli 25, kun BigBro syntyi. Minun syntymän jälkeen se oli 26, pikkuveli pullahti maailmaan kahta kuukautta ennen äitin 28. syntymäpäivää. Mä käsitän vasta tänä päivänä, kuinka nuoria äiti ja iskä on sillon ollu. Mulla pitäs nyt olla siis jo kaks lasta saman mittapuun mukaan. 

Mun äitini on ihan huippu tyyppi. Se heittää tosi härskiä herjaa, ja on ihan yhtä kova nauramaan, kun minäkin. Sen kanssa pystyy puhumaan monista asioista, varmaan vois puhua semmosistakin, mistä minä en sen kanssa suostu puhumaan. Ei äiti koskaan mulle ole mistään kuukautisista tai muista murrosiän jutuista puhunu, mutta joskus se vaan totesi, että jos joku mieltä painaa niin kysy pois. Eipä painellu, niin en kokenu tarpeelliseksi alkaa tenttimään äitiltä yhtään mitään.

Osaa mein äiti toki marttyyrikin olla, senkin taidon mä olen perinyt siltä. Lisäksi se kaahaa autolla niin tautisen kovaa, että pelkään joka kerta paskat housussa sen kyydissä. Siitä riittääkin huumoria meidän perheessä, äiti kun on noitten ajopelien kanssa koheltanut ihan meidän kaikkien edestä. 

Nyt äiti viettää ekaa kertaa äitienpäivää mummonkin roolissa. Se on siitä mummoudestaan niin ylpeä, että sen näkee kilsan päähän, miten se meinaa pakahtua onnesta. Vuoden päästä sillä on kaksi mummotettavaa lisää, sillä on sitten vielä enemmän asioita, mistä voi olla ylpeä.

Sen minä tiedän, että jos äiti jostain on ylpeä, niin omista lapsistaan. Minä muistan edelleen sen ylpeyttä tihkuvan äänen, kun se kertoi omalle isälleen, että hänellä on kolme hienoa lasta. Äitille meidän kenenkään ei tarvii olla lääkäri, professori tai presidentti, että se olisi meistä ylpeä. Sille riittää se, että mulla ja kummallakin velipojalla on oma koti, oma työ, oma elämä ja kaikki reilassa. Se, että me ollaan kaikki onnellisia ja meillä menee hyvin. 

Äideistä parhain sä oot. ♥

Paska lentää ja balalaika soi

Ja oli muuten vihonviimenen kerta, kun minä kaadan salmaria suustani alas. Voi hyvä jumala, jos tää paskominen ei pian lopu, niin miulta sulaa persereikä irti. Oon kohta mutustanu Marken imodiumit naamaani, mut ei tunnu auttavan. Ajateltiin tälleen rapelopäivän kunniaksi ajella Marken kotona vielä iltasella, kun ei tässä nyt mikääm tappodarra oo kummallakaan ollu. Allekirjoittanu on vaan saanu juosta melkein vartin välein istumassa pöntöllä. Käyn ostamassa banaania kilokaupalla ja ahdan ne kitusiini, etten paskanna housuuni tossa tunnin ajomatkan aikana. Mie alan kyllä olla ihan tuskanen tän mahani ja sen toimimisen kanssa. Mun ruuansulatusjärjestelmäni elää ihan omaa elämäänsä ja minä saan sitten kärsiä, kun massu on sitä mieltä, että nyt on ajettu suusta alas jotain hyvin hyvin sopimatonta. 

LilBro oli tänään käyny kotona kertomassa uutisensa. Se ite soitti mulle ihan ekana ja oli tosi innostunu muitten reaktioista. Tässä kohtaa minä huokasin helpotuksesta, ainakaan kukaan ei ollu vetäny palkokasveja nekkuunsa. Sitten soittelikin äiti ja viimeisenä Sil. Äiti oli kyllä aika järkyttyny, mutta joko se ei ollu vielä käsittäny kunnolla koko juttua tai sitten se reagoi asiaan huomattavasti rauhallisemmin, kuin minä ja BigBro. Ehkä tämä alkujärkytys alkaa nyt laantua ja minäkin alan olemaan ihan suht sinut asian kansssa. LilBro oli kovasti jutellu, että meneevät yhdessä tulevan äitin kanssa käymään, jahka ensimmäinen neuvolareissu on takanapäin. Toivottavasti se lupaus pitää....

Minä voisin vielä keittää teetä ennen lähtöä. Senkin on sanottu rauhottavan mahaa, mutta katotaan nyt, että kuinka mun mahtaa käydä! Marke tuntuu vetävän ja vaatetta niskaan, joten ehkä mäkin kunnostaudun ja nousen ylös täältä lämpimästä sängystä. Pitää vähän oikoa tukkaansa ja pukea, en kyllä muuten jaksa nähdä vaivaa ulkonäköni eteen. 

Ei mitään hätää

Mä kävin maanantaina lettilekurissa ja jo tänä aamuna teki mieli ulvoo tän tukan kanssa. Siis mie tykkään tästä mallista ihan hirveesti, ei siinä mitään. Aika pitkälti samanlainen, mitä on ollu tähänkin asti. Semmonen toiseltapuolen pikkusen pisempi ja näinpäin pois. Mikäs sen kivampaa, kun tulla kampaajalta kotiin uuden tukan kanssa, kun ammattilainen on laittanu sen nätisti. Mutta voi armo sitä hajotuksen tunnetta, kun sitä alkaa ite väsäämään johonkin kuosiin ensimmäistä kertaa!

Kerrottakoon, että panin tänäaamuna kellon soimaan 10 minuuttia normaalia aikasemmin, että sain mulla oli vähän enemmän aikaa väsätä pääni kanssa. Meinasi kyllä tuskanhiki tulla siitä huolimatta! Okei, mä olen viimeset kolme viikkoa kulkenu pipo päässä, riisunu sen vaan pakon edessä oppitunneille pois päästäni. Sitä myöten oon aamusin vaan pessy hiukset ja huudattanu hiustenkuivaajan kanssa ne johonkin kuosiin. Sen ne kyllä oli näkösetkin, mutta sitä kamaluutta paljon kyllä ehtiny aamusin laittelemaankaan, olisin saanu herätä puoli kuudelta väsäämään, että olisin ehtiny kasiksi töihin. 

Noh, kai tää tästä. Mietin vaan just, että mihinkä aikaan sitä huomenna pitää ittensä repiä ylös, että ei oo ihan petolinnun peräpuolena pää, kun sinne sorvin ääreen suuntaa. On kyllä kaks niin raskasta päivää takana, kun oon painanu kahden avustajan työt. Meillä on vissiin influenssa kaatanu henkilökuntaa tai lapsia niin lahjakkaasti petiin, etten tosiaan oo ainut joka on joutunu repeemään useempaan paikkaan yhtäaikaa.

Tästä johtuen mä jopa nukuin viime yönä! Ei ollu täysikuusta tietookaan, lukuunottamatta äärimmäisen levottomia unia. Viime yönä uneksin, että olin Marken kanssa jollain stalkkausreissulla, mistä bongasin kainalooni jonkun hikiseen täysi-ikäisen pojankolpin, jonka kanssa keskityin nuoleskelemaan niin kovin, että huuletkin meni kipeeksi. Herätyskello onneksi pelasti mut siltä, että olisin nähnyt jotain ylenpalttisen eroottisia unia jostain nippanappa karvat kasvattaneesta kollista. Oli kyllä aamulla härski olo, kun heräsin. Mun alitajunnassani taitaa piileskellä kunnon puumanainen. 

Äitin kanssa jutustelin just puhelimessa. Maksassa sillä nyt on jotain häikkää. Magneettikuvauksessa oli Luojan kiitos selvinny, että kasvaimia tai tukoksia ei ole. Mun oli nyt ihan pakko uskaltautua kysymään, että mikä se tilanne ihan oikeasti nyt on. Että pitääkö alkaa huolestua, vai voiko nyt taas hengittää rauhassa. Äitin äänestä kyllä kuuli, että helpotus oli sillekin ollu toi magneettikuvauksen tulos, niinkun varmaan oli meille kaikille. 

Että niin. Ei mitään hätää. Silti mun sydäntä puristaa ja teki hyvää painua hetkeksi Isännän syliin ja sanoa ääneen ne sanat. Mua pelottaa. Mua pelottaa niin kauan, kunnes lääkärit ilmottaa, että kaikki on oikeasti kunnossa ja äiti pääsee kotiin. Mä olen taas päättänyt, että mä en ala itkeä tän tilanteen takia. Jos mä päästän itteni alottamaan, mä vietän pian yöni hereillä miettien ja peläten ja muut ajat purskahtelen itkemään vähän väliä ja uudestaan. 

Kaikki on hyvin, ei tarvii pelätä. Kaikki on ihan hyvin. 

Tervetuloa uudet lukijat! ^^


Oiskohan mun aihetta miettiä tälle blogille vähän parempi nimi. Nykynen on sen tulos, kun tuhahdin Markelle, että ihan se ja sama, vaikka nimi olis takapihan tunkio, kun ei sitä kuitenkaan kukaan lue... :D

En anna huolelle sijaa tässä talossa

Mä sain tänään kesken työpäivän iskältä tekstarin. Jo siinä vaiheessa mä arvasin, että nyt on jotain, ei mein iskä mulle huvikseen tekstaile keskellä päivää. Äiti on joutunu sairaalaan. Se on jo pitemmän aikaa valitellu pahaa oloa ja kuvotusta, mutta pannu kaiken vahvojen särkylääkkeitten piikkiin, mitä se on syöny siitä asti kun mursi jalkansa ennen joulua. Nyt se ei kuitenkaan sen kuvotuksen pelossa ole enää syöny niitä lääkkeitä viikkokausiin. Tänään sen naamari oli ollu aamulla ihan keltanen ja terkkariinhan iskä oli sen kiikuttanu, sieltä oli lähetetty sitte keskussairaalaan. 

Äiti soitteli äsken, sappikiviä oli löytyny. Kipuja ei oo ollu, joten asia on nyt sitten tarkemmassa tutkinnassa. Aamulla pääsee magneettikuvaukseen, kun ei kuulemma ole sappitiehyettäkään ultrassa löytyny. Iskä toki soitteli mulle aikasemminkin ja samalla mulle selvis, että sitä keltasuutta on esiintyny aikasemminkin, mutta eihän äiti sitä tietenkään ole mulle puhelimessa kertonu. Ihan siitä syystä, etten mä sitten hätäile turhaan. 

Mä en nyt tiedä, että miten mä oikein suhtautuisin tähän asiaan. Mä olen pakottanu itteni nyt ajattelemaan positiivisesti ja olemaan sekoamatta, kun en mä täällä voi mitään tehdä. Lisäksi mulla on huomenna tiedossa ihan helvetillinen työpäivä, mistä mä en tule selviämään, jos nyt alan pelkäämään äitin puolesta. Nää on näitä hetkiä, kun mä alan myös ajattelemaan sitä, että mitä jos tulee kiire.

Mitä, jos joskus tulee puhelu, että nyt on kiire. Miten mä pääsen täältä puolen Suomen takaa sinne? Miten mä voisin edes kuvitella takaavani itselleni sen, että mä varmasti ehdin ajoissa? Miten nopeesti Turusta siirtyy Hesaan lentokentälle ja miten pian lentää Savoon tai Pohjois-Karjalaan, jos oikeasti on hätä.

Mun ei nyt auta muu, kun hokea itselleni, että kaikki on kuitenkin hyvin. Ainakin vielä. Huomenna tiedetään taas lisää, ja ainakin äiti on hyvissä käsissä nyt, kun on sairaalassa valvovan silmän alla, eikä köki yksinään kotona. Tai no iskän kanssa, mutta kuitenkin. Jos vaikka lääkärin sana painais vähän enemmän, kun aviomiehen tai omien lasten.

Että entistä varmempaa on se, että mä olen kahden viikon päästä lähdössä kotiin käymään, kun mulla on talviloma. Ihan sama, vaikka joutuisin taas koko lomani leikkimään jotain sairaanhoitajaa, mutta nyt vaan on mentävä.

Jos mä nyt jatkan tätä pohdiskelua, niin mä annan huolelle ja pelolle vallan ja sen jälkeen mä en nuku koko yönä. Nyt on pakko iskeä aivot off-tilaan ja keskittyä johonkin ihan muuhun. Mä ehdin hätäillä myöhemminkin, jos mun oikeasti tarvii hätäillä tai pelätä.

Kotikotona!

Turvallisesti perillä, helvetillisen junamatkan jälkeen. Äitillä on kinttu paketissa ja se kompuroi menemään keppien kanssa, pitää aamulla viedä se terkkariin kuvattavaksi. Petollisen liukas tuo pihamaa siis. Bigbron kanssa on tässä jo makeat naurut otettu, kun seurattu tuota vauhdikasta menoa. Voi äitiparka. Lisäksi sain sen tänään kiinni salatupakoinnista. Menin itse pihalle tupakalle, ihan julkisesti siis. Lainasin jotain äitin rönttätakkia ja pukkasin käpäläni ajatuksissani takin taskuun, vaikkei toisten taskuille saa mennä... No, siellä oli malluaski! Mikäs siinä, Bigbron kanssa saatiin siitäkin kunnon räkänaurut aikaiseksi pihalla. Ei tietenkään äitille mitään sanottu, antaa sen nyt kuvitella, että salaisuus on turvattu. 

Neela on kasvanut hirmuisesti. Se syö nykyään jo velliäkin ja neitillä oli päällään melkein isojen tyttöjen mekko. Meinasin pakahtua onnesta, kun sain sen syliini ja se nauraa käkätti ja söi nyrkkiään samalla.

Eiköhän tämä joulu tästä iloksi muutu. Kovaa vauhtia ainakin on muuttumassa.

Perille saapuessa olikin jo ilta

Iskä pitää mulle muotinäytöstä, sillä on ristiäisvaatekriisi. Äiti karkasi saunaan, sillä meinasi mennä jo hermo tohon entraamiseen. Mennessään se komensi mut kaivelemaan juhlavaatteeni esille, että se saa silittää munkin ryötit. Ei noissa kyllä mun mielestä mitään silitettävää ole, mutta silittäköön mun puolestani jos haluaa. Se ei luota mun vaatehuoltoon sen vertaa, että pistäis mut silittämään itte vaatteni. Epäilee varmaan, että mä esiintyisin niissä päänkastelubileissä silitysraudan kuva puserossani. 

Meni muuten junamatka joutusasti, kun minun Queer as Folk - boksi tuli tänään kotiin! Aamulla heräsin kello yheksän reikäleipä, kun ovikello soi. Olis muuten saanu soida ihan vapaasti, vaan kun tiesin odotella tota pakettia niin hyökin kiireellä ettimään jotain rättiä suojakseni, että pääsin avaamaan oven. Minä kun en nuita yövaatteita harrastele, enkä viittiny järkyttää postipoikaa ihan liikoja avaamalla ovea ihan nakkena. 

Tultiin joku aika sitten äitin ja iskän kanssa kotikotiin. Käytiin Bigbron ja Silin luona kattomassa tylleröä, vitsi se ihana on kasvanu ihan hirveesti! Enää se ei muistuta semmosta karvatonta apinaa, vaan on ihana pullero pikkuvauva. Miten mä selviän itkemättä huomenna?

Huomenna mä nään Lilbronkin. Sen tyttis tuskin vaivautuu saapumaan ristiäisiin, mutta eipä kyllä oo ikäväkään. 

Every little thing you said and did was right for me

Mä kuuntelin lapsena villillä ysärillä hirveän paljon. En vaan tainnut vielä sillon todellakaan ymmärtää biisin merkitystä niin täysin, kun ymmärrän nyt. Äiti tulee illalla hakemaan mut junalta. <3