Minun elämäni ja minun valintani

Viime yönä minä palasin elämässäni melkein kaksi vuotta taaksepäin. Mä näin unta, että istuin mustalla karvalankamatolla sen kermanvärisen sohvan edessä ja Idiootti hiero mun hartioita. Telkkari oli päällä ja keittiössä valot, mut muuten oli aika hämärää ja ulkona sato lunta. Ihan samanlaista, kun kaksi vuotta sitten joulun aikaan. Siinä unessa oli hyvä tunnelma, sekin oli samanlaista, kuin silloin joskus. 

Siitä huolimatta mä olin tyytyväinen siinä kohtaa, kun herätyskello soitti ja herätti mut aika törkysen pimeään ja sateiseen lokakuun aamuun. Ja vieläpä ihan yksin. Ei lunta, ei sitä kivaa olkkaria ja ennenkaikkea, ei Idioottia. 

Syy siihen, miksi mä olin tyytyväinen, löytyy ihan yksinkertaisesti siitä, että seuraavaksi mä olisin varmasti jo tarponut jopa unissanikin siinä samassa paskassa, missä tarvoin mun ja Idiootin epämääräisen sähellyksen päälle. Mähän olin ite vielä naimisissa, kun aloin ramppaamaan lähestulkoon naapurissa vieraan miehen luona. Siellä mut huomattiin, siellä multa kysyttiin mitä kuuluu, siellä mä sain hellyyttä ja mulla oli kivaa. Siellä mä pystyin jopa nukkumaan. 

Se sama ihminen kylläkin jälkeenpäin kusetti mua ja valehteli törkeästi päin naamaa. Idiootti yritti pelata mun parasta ystävääni omaan sänkyynsä mun selän takana, eikä suostunut edes suoraan kysyttäessä myöntämään asiaa. Säälittävää, sanon minä. Vaikka mä koko ajan tiesin, etten mä saa ihastua, enkä mitenkään hillittömän ihastunu idioottiin ollutkaan, niin kyllä mä siitä ihmisestä tykkäsin. Ei se kuitenkaan aiemmin ollut mulle mitään pahaa tehny. 

Mua ei harmittanu se, että Idiootti olis mieluummin valinnut Main mun sijastani. Mua harmitti se, että jätkä todellakin oli niin ääliö, että koitti saaha mun parasta ystävääni valehtelemaan mulle ja pelaamaan mun selkäni takana. Ei siinä enää anteeksipyynnöt tuntunu paljon miltään, kun Idiootin suunnalta jatkui sama touhu samantien uudelleen. Yhtään kyyneltä mä en sen ihmisen vuoksi vuodattanut, mutta kyllä mulla kesti kauan, ettei enää tullut jokaisella ajatuskerralla vähän oksennusta suuhun. Nykyään mä kykenen ihan helpostikin moikkaamaan, jos satutaan baarissa vastakkain. Saattaisin jopa kysäistä kuulumisia (ihan vaikka silkkaa kettumaisuuttani) jos jätkä ei juoksis mua karkuun joka kerta, kun on satuttu kohdakkain. Hohoo. 

Aamulla mä mietin tätä omaa elämääni, ehkä juurikin ton unen perusteella. Idiootti oli se, josta mä hain helpotusta siihen omaan mustuuteeni, missä mä tarvoin, kun en tiennyt mitä valintoja mun pitäis tehdä ja mitä olla tekemättä. Idiootista oli se hyöty, että se auttoi mua ymmärtämään, että elämässä voi ihan oikeasti olla muutakin, kun se paska, missä mä silloin elin. Se hyvä siitä ainakin jäi käteen, jos ei muuta. Tai no, on tässä kyllä monet hyvät naurut saatu Main kanssa aikaan, kun mokomaa pölkkypäätä on muisteltu. 

Nyt mä olen tainnut hommata itteni samanlaiseen kuvioon, tällä kertaa vaan eri roolissa. Mä säädän Fuuderin kanssa siitä huolimatta, että se on tahollaan naimisissa. Oon säätäny jo viimesen puol vuotta.  Mä en ole siihenkään ihmiseen ihastunut, vaikka kyllä mä siitä jollain tapaa pidän. No hei haloo, en mä viitsisi edes paneskella semmosen ihmisen kanssa, jonka läsnäolo tai luonne ärsyttäis mua. Vaikka olis kuin hyvä sängyssä.

Jotenkin tää kaikki saa mut niin skeptiseksi kaikesta. Mitä merkkaa nykyään parisuhde? Mitä ihmiset tarvii, että ne on onnellisia? Onko enää oikeasti ja vilpittömästi onnellisia ihmisiä, jotka on pysyny siinä parisuhteessa uskollisina toisilleen? Okei, ainakin yhden tiedän, mutta onko se se kuuluisa poikkeus, mikä vahvistaa säännön...?

Mies

Bussissa istuskellessa selailin läpi mun tekstareita ja poistelin sieltä kaikkea turhaa pois. Nykyään tulee lähetettyä niin vähän tekstareita, kun on fabot ja whatsappit. Kyllä sitä ihminen laiskistuu näköjään silläkin saralla... Sitten tuli niitä viestejä selatessa vastaan Miehen viestit. Hetkeksi mä pysähdyin, että kannattaako niitä edes lukea? Luin sitten kuitenkin. 

Ei ne enää satu. Ne kaikkein kauneimmat viestit on kirjoitettu niin kauan aikaa sitten, että ne mä olen kadottanut johonkin kauniiden viestien hautausmaalle jo aikapäiviä sitten. 

Vuosi sitten mä en muuta tehnytkään, kun naputin Miehen kanssa tekstareita. Me tavattiin netissä (ylläripylläri) ja joku siinä ihmisessä kolahti heti. Me ei koskaan soitettu, me vaan tekstattiin. Musta tuntui, että me oli tunnettu jo vaikka kuinka kauan jo siinä kohtaa, kun me ensimmäisen kerran nähtiin. Vaikka hankalaa oli sekin. 

Mies teki pitkiä duunipäiviä. Se oli oikee työnarkomaani ja mä ehdin jo hetken kuvitella, että todellisuudessa se oli naimisissa tai vähintään avoliitossa, kun se näkeminen oli niin pirun hankalaa. Mutta sitten, kun päästiin vauhtiin, mä odotin Miestä useampana iltana viikossa ja pirun usein se tulikin. 

Ensin mä kuvittelin, että Mies olis pelkästään seksin perässä. Mä hämmennyin enemmän, kuin ikinä, kun se sanoi mulle ihan suoraan, ettei hän ole multa sitä tullut hakemaan. Siihen asti mä olin varma, että ainut asia, mitä multa kukaan saattoi haluta, oli se aikuistenkiva, ei mikään muu. Sinä samana iltana Mies lupasi, että muhun ei satu. Se jumalauta lupasi. 

Vaan kyllä muhun sattui. Monen monta kertaa. Miehessä oli vaan niin sitä jotain, mihin mä ihastuin enemmän, kuin lujaa. Mä kelpasin just tämmösenä, kun mä olen. Mun ei tarvinnut esittää mitään. Mä en ollut liian lihava, en liian suulas, en liian kovaääninen. En liian ärsyttävä, enkä liian arka. Mä olin vain minä ja Mies piti musta. Ihan oikeasti. Välillä sitä oli vaikea uskoa, mutta sen sorttinen ihminen tuskin jakelee nuita tunnustuksia ihan kenelle sattuu. 

Meidän juttu loppui monta kertaa. Monta kertaa mä itkin yhden yön, poistin ne viestit, vaihdoin Miehen tuoksuiset lakanat pois ja koitin deletoida koko ihmisen mielestäni. Joka saatanan kerta, kun mä olin saanu sydämeni kokoon ja päässyt yli, se ihminen otti uudestaan yhteyttä. Pyysi anteeksi, kertoi että välitti ja joka kerta sanoi, että on vaan niin ylivoimaisen vaikea ja tunnevammainen ihminen, ettei osaa toimia oikein. 

Jos mä olisin ollut viisas, mä olisin jättänyt vastaamatta jokainen kerta. Mutta ei, en mä ollut. Mä menin sydämeni perässä, päästin Miehen elämääni aina uudestaan ja uudestaan. Mä tuhlasin elämästäni puoli vuotta siihen, kun Mies koitti miettiä, että mitä se halusi. 

Siinä Miehessä vaan oli ihan kaikki. Se näytti hyvältä, se tuntui hyvältä, se tuoksu hyvältä. Se sai mut nauramaan kovempaa, kun edes Exä oli saanu viimesinä vuosina. Tai kukaan olis saanu Miehen jälkeen... Mulla oli joku, joka kutsu mua omakseen ja jota mä sain sanoa omakseni. Keväällä se loppui viimeisen kerran. Mies lähti täältä ja mä jäin suremaan. Silloin mä päätin, että ei enää koskaan. 

Paitsi kerran kännissä, kun suuressa viisaudessani lähetin sen kuuluisan kännitekstarin.  

"It's been months and I still think about you." 

Seuraavana aamuna kyllä korjasin kiireesti virheeni.  

"I didn't text you last night, Vodka did."

Enää muhun ei satu. Vähän mua viilsi, kun mä huomasin Miehen poistaneen mut facebookistaan. Mutta mä vähän epäilen, että siihenkin on syynsä. Ei senkään ihmisen sydän kivestä ollut tehty. Niin monta kertaa se yritti ajaa mut pois läheltään olemalla hirveä ihminen, mutta mä en vaan suostunut lähtemään. Mä tiesin, että se piti musta, eikä vaan uskaltanut myöntää sitä. Mä taidan olla parempi ihmistuntija, kun itsekään tiesin... Kesällä se kertoi mulle viimeisen kerran, että mä olisin ollut sitä, mitä se koskaan olisi elämäänsä halunnut. Se oli vaan rikkonut mut jo niin monta kertaa, että tiesi itsekin, ettei musta enää tulisi sen kanssa ehjää. Sinä yönä mä päätin, etten koskaan enää vuodata yhtään kyyneltä sen ihmisen takia. Enkä ole itkenytkään. 

Mutta poistinko mä ne viestit? Ei, en poistanut. En ihan vielä.

Positiivista.

Voi sydämeltä pudonnu kivi ja helpotuksen huokaus sentään. Tässä on nyt kuukauden päivät märehditty peikkoa nimeltä keliakia ja lääkäri tänään soitteli, kun seisoin jonkun puskan reunassa valvomassa lasten suunnistusta. Onneks olin pistäny puhelimesta äänet täysille, niin satuin jopa vastaamaankin... Mutta siis niin! Kuten ensimmäisestä lauseesta jokainen saattoi päätelläkin, ei tarvi murehtia tai pohtia enää. Verikokeissa ei näkyny mitään hälyttävää ja jos ei nyt iske mitkään jumalattomat keliakiaoireet päälle, niin kolmen vuoden päästä uudet testit. Siihen asti saan kuulemma ihan rauhassa ja vapaasti ahtaa niin paljon viljaa kupuuni, kun vaan suoli antaa myöten. Lähestulkoon suora lainaus lääkäriltäni. Lopuksi Rouva Lääkäri vielä totesi, että se nyt vaan on niin, että toisilla on herkempi maha, kun toisilla. Siitä varmaan nämä meikäläisen oireilut sitte toisinaan johtuu. 

Tästä hyvästä tekis melkein mieli painella kauppaan ja ostaa sitä ihanaa Maraboun suolakeksisuklaata. Niin ja litra maitoo ja ehkä jopa juhlan kunniaksi Pepsi Maxiakin. Satuin tossa vilkasemaan tilille, eikä se nyt suurista peloista huolimatta ollutkaan hujahtanut miinukselle. Sen verran köyhältä tilanne kuitenkin näytti, että on pakko vinkua äitille tätä henkilökohtaista finanssikriisiä ja pyytää, josko se suostuisi laittaa junalippurahat mun tilille. Ensi viikon lopulla pitäs päästä reissaamaan kohti kotikontuja.

Ja voinki muuten kertoo, notta on ollu niin maan perkeleellinen ikävä! Mun rakkaat apinat on kasvanu jo niin isoksi, että tekee melkein kipeetä. Jare huutelee Aeno-tätiä ja kasvaa pian Nessin ohi, LilBron ja Tyttiksen pikkiriikkisenä syntyneestä Prinsessasta tulee muutaman viikon päästä isosisko ja taitaapa ensi keväänä saada Nessi ja Jarekin sisaruksen. Että mitenkäs se menikään, vauvoja, vauvoja, vauvoja! 

Mä laitoin tiskit likoomaan altaaseen ja äsken tässä edestakasin kävellessäni keräilin siellä täällä lojuvia vaatteita takas vaatehuoneeseen. Pääsin taas lähtee töistä vähän aikasemmin, niin josko tän ajan vois käyttää edes jollaintapaa hyödyksi. Mulla on yleensä torstaina viikkosiivouspäivä, mut tänä torstaina mulla on vähän muuta ohjelmaa, niin vois sen tiskaamisen ja imuroimisen koittaa hoitaa alta pois jo ennen sitä. Mä kyllä ruikutin sunnuntaiaamuna fabossa Fuuderille, että mä ihan oikeasti tarviin jonkun hollin tähän elämään. Edunvalvojan, taloudenhoitajan ja sängynlämmittäjän. Niillä pärjäis jo aika pirun pitkälle. Varsinkin, jos sängynlämmittäjä toimisi toisinaan myös autonkuljettajana ja huoltomiehenä. 

Hymähtelin tossa juuri itekseni, kun satuin saamaan naamakirjassa työkaverilta haasteen tohon keleen positiivisuushaasteeseen. Mikäs siinä, jos pitäis joka päivä mainita yks positiivinen asia, mutta herra paratkoon viis! Siis don't get me wrong, kyllä mun asiat on ihan hyvin, mutta viisi positiivista asiaa, jotka on soveliasta julkaista naamakirjassa. Uh öh. Mä oikein mielelläni mainitsisin, että tänään olen polttanut vaan neljä savuketta, tai että tili ei ollutkaan miinuksella. Tai että menkat loppuu, tai hehkuttaisin, kuinka maha on tänäänkin toiminut jo pariinkin otteeseen. 

Häveliäänä ihmisenä mie nyt en vaan koe, että nuo on niitä kaikkein parhaita mahdollisia sinne sopivia juttuja. Joten mitäs sitten, mietitään pää punasena, että mitä kettua mä tältä päivältä kehitän. Okei, tältä päivältä läväytin vaan yhen jättisuuren positiivisen jutun ja se oli kyllä ehottomasti tää keliakiauutinen. En hitto soikoon lähe vastaamaan enää yhteenkään haasteeseen, viime keväänä revin jo peliverkkareitani arkikuvien kanssa. Ketä helvettiä oikeasti kiinnostaa meikäläisen tylsä elämäni? En tosiaan saa revittyä viideltä päivältä niin paljoa kuvia, että kukaan jaksaisi niitä ihan oikeesti katella. En meinaan minäkään jaksanu. Näyttää kyllä noi positiivisuusselostuksetki 80% kaikilla siltä, että niitä on keksimällä keksitty ja vääntämällä väännetty. Hei ihan oikeasti, kuka ihan tosissaan nauttii "ihanan raikkaasta syksysäästä", kun ulkona tulee vettä melkein vaakatasoon, tuulee niin että tukka lähtee ja on kylmä kun ryssän helvetissä. 

Niin, sitähän minäkin.

Ehkä minäkin saan?

Vaikka mä olenkin ehkä maailman epäromanttisin olento, niin kai minäkin saan tykätä siitä, kun joku silittää mun niskaa ja toivottaa hyvää yötä? Kai minustakin saa olla kivaa katella telkkaria jonkun kainalossa?

Saa sitä varmaan ainakin haluta.

Rauhallista vuodenvaihdetta kaikille ja parempaa tulevaa vuotta! ♥

Silleen ja tälleen ja vähän tolleenkin

Mä olen viimepäivät ollu vähän... Miten mä sanoisin. Oiskohan sekaisin oikee sana? Mä en ihan oikeesti enää kestä itteeni kovin kauan, jos tää kerroksilla käyminen ja tyhjän nauraminen ei lopu. Niin. Minä kovin sunnuntaina (ja vielä maanantainakin) vannoin, etten enää koskaan tapaa sitä lumilautailijapoikaa. Mä olin ihan vissi, että ei se oikeasti ollut yhtään niin söpö, kun mä muistelin, että mä olin vaan juonut sen niin kauniiksi. Sit darrassa se vaan näytti niin kauniilta pojalta, kaikesta darrasta huolimatta.

Me saatettiin Main kanssa lähteä tiistai-iltana vähän lenkille. Me saatettiin lenkkeillä (tai oikeastaan ajaa auto) suoraan niille nurkille, mistä mä sunnuntaina hiippailin kaikessa hiljaisuudessa himaan. Me saatettiin eka kiroilla tovi siellä kadun toisella puolen, kun sen yksiö näytti olevan pimeenä. Meidän odotus ehkä myös palkittiin, koska hetikohta rappuun hipsi joku, ja siinä asunnossa syttyi valo. Mä meinasin kuolla siinä kohtaa. Herrajumala, me seistiin siellä vakoilemassa vierasta ihmistä ja naurettiin katketaksemme. Enkä tosiaan ollu juonu sitä kaveria kauniiksi! Voi tauti sentään.

Se oli paljon paljon paljon söpömpi, kuin mitä mä muistinkaan. Mehän ei suinkaan sen jälkeen tehty mitään tyhmää. Ei ainakaan kerätty maasta pikku kiviä ja heitelty niitä sen pojan ikkunaan. Se olis voinu olla jopa noloa. Varsinkin, kun mä en edes osunu siihen ikkunaan, niin lopulta Main piti hoitaa se heittelypuoli. Helvetin kauan saatiinkin heitellä, ennen kuin se kuuli ja huomasi meidät. Tuli se sit pihalle, kun mie vilkuttelin ja viitoin sen tulee alas.

Mä meinasin niin saaha jonkun halvauksen, ihan oikeesti. Mä en edelleenkään tiedä, että minkäikänen se kaveri oli. Vissiin silleen sopivasti ainakin neljä tai viis vuotta mua nuorempi, oli vähän kehdonryöstäjä olo sunnuntaina herätessä. Mikäs siinä, sain mä sen numeron mutta siihen se sitten jäikin. Mä olin vähän turhan rehellinen ja paljastin suoraan, että mä saatoin jättää siviilisäädystäni jotain kertomatta. Että se siitä sitten, oli vissiin liian kiltti ja tunnollinen poika. Mutta niin armottoman söpö! Että koko toi meidän kohellus vois nolottaa ihan sikana, mutta enemmän mua harmittais, jos ois jätetty menemättä. Tällä hetkellä se namu on jossain päin Egyptiä surffaamassa, en oo yhtään kade. Ei mua ainakaan huvittais olla jossian lämpimässä ja auringonpaisteessa, tän kylmyyden ja pimeyden sijasta.

Mä en edelleenkään tunne minkäänlaista syyllisyyttä ton seikkailuni takia. Mä en vaan jaksa. Ei varmaan tarvii edes sanoa, että on oma parisuhde kyllä ihan kevyesti kuollu, kun ei yks syrjähyppy tunnu kerrassa miltään. Enemmänkin naurattaa, kun sai vähän jännitystä ja jotain eloa elämäänsä. Miksi mä en sitten lähde pois? Niin, siinäpä hyvä kysymys.Kun mä en taida itsekään tietää, että mitä mä haluan. Haluanko mä saada oman avioliittoni ihan aikuisten oikeesti kuntoon, vai haluanko mä antaa olla ja lähteä pois. ois kai se helpompaa, jos joku vaan kertois ja tekis kaiken mun puolestani.

Joo, olen paha ihminen, kyllä kyllä.

Ois jo perjantai

Mulla oli hiuslakka loppu. Tai siis, sitä oli vielä tippa pullon pohjalla, vaan se tippa tuli pihalle, kun minun piti tietenkin testata, että tuleeko sieltä mitään ulos. Tämä johti sitten siihen, että minun piti lähteä hakemaa uutta hiuslakkaa, koska minä en voi mennä huomenna töihin, ellei minulla ole hiuslakkaa. Mun tukka ei siis asetu muuten. Tai asettuu, mutta lässähtää heti. Nykyään on pakko tunkea extrapaljon lakkaa, kun lättään heti aamusta pipon päähäni ja hiukset pääsee mukavasti muhimaan siellä alla. 

Noh. Tunsin oloni rikolliseksi jo kotiovelta lähtiessä. Mitä jos tulee joku työkaveri vastaan? Joo, kyllä sairaslomalla saa kaupassa käydä! Ja varsinkin, kun on seuraavana päivänä menossa töihin niin ihan varmasti saa mennä. Mutta se tunne, mikä itelle tulee, voi tauti. 

No, suuntasin Skanssiin, kun se taitaa olla lähin paikka, mistä tota lakkaa saa. Ois ihan armottomasti himottanu kävellä sinne, mutta ehkä viisaampaa jättää mokoma väliin tälleen flunssan jälkimainingeissa. Räkä lentää edelleen, aivastuttaa ja kurkku on välillä vähän arka, mutta ihan mä alan kunnossa olemaan. Viime yönä nukutut 10 tunnin yöunet teki ihmeitä.

Hain sitä hiuslakkaa ja huomasin, että lindexillä oli muotoilevat alusasut tarjouksessa. Eli suomeksi sanottuna, sai 20% halvemmalla niitä läskinlitistyskalsareita, millä huijataan kaljamaha piiloon. Okei, olihan semmoset kalsongit pakko saaha, jos mä vaikka haluun perjantaina laitaa Berliinistä ostetun rievun päälleni baariin ja jos oikein muistan, se saattoi kaivata jotain korsetin kaltaista alleen. 

Lindexillä pyöriessäni päätin sit samalla sovittaa parit rintaliivit. Ja voi tauti, taas kerran mä sen opin. Rintsikoitten ostaminen on jostain niin perseestä ja syvältä sieltä! Siinä tulee kuuma, epätoivo ja tuska, kun mikään ei tunnu hyvälle. Mä aloin ihan vakavissani siellä kopperossa harkita, että hommaan jotkut puolen litran silarit, niin sit mä voin ostaa ne suurimmat avaruuskypärät, mitkä siitä puljusta löytyy ja homma ratkastu. Tai sitten mä haluan johonki tissien piennenysleikkaukseen, niin voin sit katella joitakin kivan värisiä ja kuvioisia, missä koot loppuu johonki b-kuppiin. 

Löysin mä nyt onneks parit kivat, joten se tuskailu tuotti lopulta tulosta. Mutta mikä parasta, sittarista löyty sitä profeelin ihanaa kaakaota! Ostin sitä kuus purkkia jemmaan, nam nam nam! Tungin vahingossa koriini eka jotain maitokahvin makusta sotkua, luojan kiitos tajusin sen jo siellä kaupassa. Ois muuten tullu ihan pirun iso itku kotona, minä kun en maitokahvia juo, hyi yök. Jos joskus oon kahvia jostain syystä juonu, oon vetäny sen mustana. Maitokahvin hajuki inhottaa. Lapsena mä aina työnsin teen sekaan sokeria ja maitoo ja ihmettelin, että miten kukaan voi tämmöstä juoda. Sit mä jätin sen maidon pois ja taisin olla parikymppinen, kun jossain join teetä ihan ilman yhtään mitään ja ylläripylläri, sehän maistu ihan hyvälle.

Musta on tainnu tulla aikuinen, kun kaurapuuro on hyvää ja teetäki kuluu kuppitolkussa. Niin mä ainaki lapsena ajattelin, että kai niitä sitte aikuisena oppii syömään ja juomaan. Mut South Parkista en oo oppinu tykkäämään, vaikka lapsena mietin,että ehkä mä sit aikuisena käsitän... Ei, en muuten käsitä. Hyi yök.

Mä en jaksa oottaa, että perjantai tulis. Oon varmaan töissä koko päivän ihan sekoboltsi, kun vaan odotan, että kello tulee pykälään ja saan lähtee lätkimään.

TROUBLED!

Useaan otteeseen oon viime aikoina kelaillu, että hitto mie olisin pulassa, jos olisin sinkku ja kävisin läpi jotain kumppanin metsästystä. Mä havahduin vissiin viime syksynä ekaa kertaa siihen ajatukseen, että mulla ei ihan aikuisten oikeasti ole hajuakaan enää siitä, minkälaista se semmonen seurustelun alkuvaihe oikein on. Tai se, että millä tapaa sen toisen ihmisen mielenkiinto ihan aikuisten oikeasti herätetään ja saadaan se kiinnostumaan myös minusta. Kyllä minä sen tiedän, että kun baarissa keikuttaa pyllyä, niin sillä jo jotain lohkeaa, mutta jos ajatellaan noin niinkun pysyvämmällä kannalla. 

Mä olen jo niin tottunut siihen, että voin kotona röllöttää niissä maailman hirveimmissä ja epäseksikkäimmissä vaatteissa, mitä maa päällään kantaa. Samalla ne luetaan myös maailman mukavimmiksi vaatteiksi! Mun ei tarvii sheivata kinttuja kolmesti viikossa ilman, että ukko saa sätkyn kun näkee mun jetin jalkoja muistuttavat kinttuni. Mä pieren, röyhin ja sikailen kotona minkä ehdin, makaan sohvalla maha röllöttäen ja kaivan nenääni. 

Herrajumala mä olisin pulassa, jos pitäis oikeasti osata olla siististi ja ihmisiksi. Ei sillä, että mulla nyt olis tarvetta alkaa hätäillä uuden parisuhteen perään, en mä tästä suhteesta ole mihinkään lähdössä, kunhan nyt vaan mietin. 

Mä olen nimittäin tässä parina päivänä ollut hyvin hyvin hyvin hämilläni töissä. Muutama viikko sitten meille tuli töihin semmonen... Noh, mites sen nyt sopivasti muotoilis. Semmonen MrPerfectAssHotAssNiceAss. Eikä ole kyllä naamataulussakaan valittamista. Eikä missään muussakaan kohtaa. Mä olin leuka lattiassa saman tien ja tuijotin silmät kiiluen sen lähestulkoon täydellisyyttä hipovaa persausta. En siis tosiaankaan oikeesti tehny muuta, kun kihittelin yhen toisen työkaverin kanssa ja ulvoin Markelle ja Sernalle ens töikseni, että voi luoja mikä namu tänne on saatu!

Me on nyt kuluneella viikolla jostain syystä vaan satuttu tekemään aika paljon töitä MrHotin kanssa. Ja siis... Mikä mut ajaa hämilleni. Se on tarjonnu mulle jo kahteen otteeseen kyytiä kotiin. Dääm, toisella kertaa olin ite autolla, toisella kertaa olisin joutunu odottelee ihan liian kauan. Sitten se tapa, millä se juttelee. Mä en tiedä, tekeekö se sitä kaikille, vai vaan mulle. Kattooko se kaikkia muitakin yhtä kauan silmiin, hymyilee yhtä kauan jutellessaan ja tekeekö se muillekin tikusta puheenaihetta. Kun mä en helvetti soikoon ole huomannut niin tapahtuvan muitten kohdalla! Vilkutteleeko se muillekin töihin tullessaan toiselle puolen pihaa, kun mä olen valvomassa? Kyseleekö se muiltakin samalla tavalla, että mitä kuuluu? Mahdollisesti mä vaan olen niitten pakaroiden sokaisema likinäkönen myyrä, etten huomaa sitä muuten, kun omalla kohdallani.

Siis voi armo ja  laukaus, mä olen hukassa. Kun mä en ole tottunut tommoseen! Sehän tuntuu siis ihan helvetin hyvältä, kun joku oikeasti hyvännäköinen ihminen osottaa jollain tapaa posiitivista huomiota mua kohtaan. Mut kun mä en osaa suhtautua siihen. En sitten ollenkaan. Mä en osaa heittää kevyttä läppää ja flirttiä siinä sivussa kesken työpäivän, mä en osaa ottaa vastaan mitään pieniä kohteliaisuuksia, mitä se mul sanoo tai tekee. Mä olen yleensä niin hyvä suustani, enkä jää pienessä kummassa sanattomaksi. Mut auta armias, kun MrHot heittää, että mihin aikaan lähdet töistä kotiin niin mä mykistyn kun särki ja meen ihan vaikeeksi. 

Siis ARGH miten hajottavaa! Mä olen niin pulassa, jos MrHot ilmestyy tonne ensi syksynä. Niin pulassa. Toinen puoli musta kiljuis riemusta, kun taas toinen rääkyis ihan silkasta paniikista ja kehottais juoksemaan karkuun niin äkkiä, kun vaan jaloillani pääsisin.

I Was Sixteen Ten Years Ago

Kymmenen vuotta sitten mä olin päättämässä peruskouluani. Tajusin tiistaina, että hitto soikoon miten pitkä aika siitä oikeasti jo on. Eilen mä kelailin illalla ennen nukahtamistani, että mitä mun elämässäni silloin tapahtu. Muistelin ihmisiä, elämää ja ennenkaikkea mua itteeni. 

Mä olin 16-vuotias. Omasta mielestäni olin niin maan saatanan aikuinen, vaikka todellisuudessa mä olin niin hiton hukassa oman itteni kanssa. Mä en tiennyt, mihin mä kuuluin. Mä en tiennyt, mitä multa haluttiin. Mä en tiennyt, olinko mä aikuinen vai vielä ihan lapsi, enkä mä oikeasti edes tiennyt, että mitä mä olisin halunnut olla. Mä olin se rikkinäinen, murrosiän loppuvaihetta käyvä teini, jolla oli koko maailma avoinna ja elämä edessä. 

Mun mieleeni muistu illalla yks tapaus, joka on kaikessa pienuudessaan syöpyny tosi syvälle muistoihini. Oltiin tulossa kavereiden kanssa ruokalasta pois, elettiin ysin kevättä. Oli vissiin viimeinen jakso alkamaisillaan ja alko sit muutama uus valinnainen kurssi ja jutusteltiin niistä siinä samalla, kun vedettiin takkeja päälle. Siihen viereen ilmesty yks rinnakkaisluokkalainen poika, joka sitten yhen äkin kysyä täräytti multa, että oonks mä menossa johonkin tiettyyn ryhmään, oisko ollu joku eräilykurssi tai jotain muuta paskaa, mitä mä en todellakaan ollu valinnut. Vastasin asialliseen kysymykseen asiallisesti, että en mä sinne tuu, kun mulla on toi ylimääränen matikka. Se jätkä veti lippiksen päähänsä, huokasi helpotuksesta ja totes, että no hyvä homma, ettet vaan oo samassa kun hän. 

Mä seisoin hetken ihan puulla päähän lyötynä, kunnes räjähdin kavereitten kanssa nauramaan ihan täysillä. Mä en oikeasti tuntenu sitä hyypiötä yhtään, tiesin vaan nimen ja sen pikku kylän nimen, missä se asusti. Me ei oltu koskaan juteltu, ei oltu samoilla tunneilla, ei yhtikäs mitään. Mitä pahaa mä olin hänelle tehty, että sen tarvis sanoa mulle noin? Vaikka mä sillä hetkellä nauroin, niin kyllä se kommentti koski. Se koski ihan hirveän paljon. Johtunee siitä, että vielä tänäkin päivänä muistan sen hetken. 

Musta ois aika jännä ihan oikeesti tietää, että millä perusteilla se mustalaisen näkönen poika oli musta sitä mieltä, mitä anto ymmärtää. Mikä anto sille oikeuden sanoa mulle niin pahasti? Tai no, pahasti ja pahasti. On mulle toki pahempiakin huudeltu sillon yläasteaikoina. Täytyy vaan sanoa, että kun oli kasvattanu kuorensa tosi kovaksi ja paksuksi, niin joku huorittelu sattui paljon vähemmän, kun tommonen jälkikommentti ystävällisesti esitettyyn kysymykseen. 

Mä kelasin jälkeenpäin, että piikitän joku kerta sille jätkälle takasin jotain vähintään yhtä ilkeetä, sitä mä hyvin paljon yläasteella harrastin. Jos mulle sanottiin pahasti, tykitin takasin vähintään yhtä pahasti. Tai vastaavasti olin sillä hetkellä hiljaa, mutta kun katsoin hetkeni tulleen niin piikitin takasin ehkä vielä jotain astetta ilkeämpää. Siks mua varmaan muutamat niin vittumaisena ämmänä pitikin. Mutta niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. 

Sitä jätkää mä pidin vaan säälittävänä. Se oli semmonen surkea tapaus, mikä kulki metrohousuissa ja pilottitakissa ja luuli olevansa varmaan maailman kovin kundi. Todellisuudessa sillä ei koskaan ollu tyttöystävää, enkä mä tiedä, oliko sillä oikein kavereitakaan. Yläasteen jälkeen mä en ole enää koskaan törmännyt siihen heppuun, enkä enää tiedä, vaikka ei olis hengissäkään. Kai se on, olis kai siitä jotain juttuja liikkunu, jos ei olis. Silloin mä katsoin olevani niin paljon semmosen ääliön yläpuolella, etten jaksanu tuhlata energiaani moiseen, mulla oli tärkeämpääkin ajateltavaa. 

Vasta näin monen vuoden jälkeen mä jaksoin luoda sille vatipäälle näinkin paljon ajatuksia, että viitsin kirjoittaa siitä kokonaisen postauksen. Omalla tavallani mä tahtoisin tietää, mitä sille oikeasti nykyään kuuluu. Onko se kasvanu fiksuksi aikuiseksi, saanu itselleen koulutuksen, työn ja jopa perheen. Olis hauska kysyä, että muistatko mua vielä ja että mitä kuuluu. Omalla kierolla tavallani mä myös haluaisin kysyä, että teinkö mä sulle joskus jotain pahaa. Kun eihän me oikeasti edes tunnettu yhtään tippaa.

Huussifilosofiaa

Mä tajusin juuri äsken, että hyvin lyhyehkön ajan sisään mä alan odottaa ja suorastaan toivoa, että joku ihminen kuolisi pois. Kuolisi sillä tavalla, että siltä jäisi keuhkot. Mä olen aina ollut semmonen hippipaasaaja, että ei sitä saa toivoa, että kukaan kuolisi. No juu, ei saa ei. Mutta jos nyt on kyseessä se, että mun rakas ystäväni saa sillä tavalla itselleen uuden tärkeän elimen, niin kyllä varmasti toivon.

Filosofian tunneilla lukiossa pohdiskeltiin paljon näitä asioita. Minä vihasin sitä ainetta, luin sen yhden pakollisen kurssin ja se oli mulle ihan tarpeeksi. Saako toivoa toisen ihmisen kuolemaa? Saako olla onnellinen jonkun toisen ihmisen surusta? Muistan joskus miettineeni, että onko oikein olla onnellinen siitä, että Isäntä oli kokenu tosi rankan eron ennen meidän suhteen alkua. Koska luonnollisestikin, jos sitä eroa ei olisi ollut, ei olisi meitäkään. Saako toiselle ihmiselle toivoa jotain huonoa, kuten juurikin sitä eroa? Kyllä saa. Varsinkin jos tietää, että toisen ihmisen (ehkä jopa molempien osapuolien) elämä parantuu siitä.

Filosofia ei ole kyllä mun lajini. Okei, muutaman lasillisen jälkeen mä kyllä filosofoin vaikka ja mitä, mutta fiksulta se ei kyllä kuulosta. Keittiöpsykologin lisäksi oon vähä semmonen huussifilofi, että keksin kyllä vaikka ja mitä, kun tarpeeksi kauan mietin. Toisinaan mä kyllä mietin ja pohdiskelen asioita ihan liikaakin, koska jossain vaiheessa mä myös tuon elämää suuremmat kysymykseni ilmoille ja sen jälkeen mulle nauretaan mahat kippurassa.

Meinaan, mä olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että jos kaksi naista elää parisuhteessa ja toisella on salasuhde miehen kanssa, niin onko sillä pettävällä osapuolella silloin toinen mies? Kun eihän se mikään toinen ole, kun entuudestaan siellä kotona on nainen. Mutta se on kuitenkin joku toinen, eli joku muu, kuin se oma puoliso.

Minun pieneen päähäni mahtuu tänäiltana taas liikaa ajatuksia. Mulla oli kyllä huippua tänään, kävin Melli-murun nimppareilla ja viihdyin siellä ihan useammankin tunnin. Sain Main houkuteltua mun ja Marken mukaan Ylexpoppiin kesäkuussa, nyt mä odotan sitä reissua, kun hepo kesää. Neljä vitun viikkoa.

Tyyliniekkana on hyvä huudella

Oon huomannu ihan hirvein usein tokaisevani jollekin mun läheiselle, että vedä mua turpaan, jos mä alan käyttää tuommosta. Enkä nyt siis puhu minkään aineiden tai lääkkeiden väärinkäytöstä, vaan meikeistä, vaatteista tai kengistä. Siis kun mähän olen itse oikea kävelevä muotiopas, todellakin. Mun on siis aivan hillittömän hyvä arvostella muita. Kyllä, ilmassa leijuu sarkasmia. Siitä huolimatta, mä ajattelin nyt teidänkin riemuksi jakaa osan niistä hirvityksistä, mitä mun käytössä ei tulla näkemään.

Ihan ensimmäiseksi mainittakoon valkoinen huulipuna. Tai en mä tiedä, onko se valkoinen vai nude vai mikä piru liekään, mutta semmonen, mikä saa huulet näyttämään valkoselta tai ihon väristeltä. Siis hyi kamala! Se saa ihmisen näyttämään siltä, kun sairastais jotain tosi vakavaa tautia. Sit jos ei tarpeeksi karmeelta näytä, niin lisätään siihen huulipunaan vielä joku oikein kirkkaan värinen luomiväri ja yliampuvan tuuheat tekoripset. Viidakon tähtösissä näin tämmösen yhdistelmän ja voin oikeasti pahoin.

Hiusmascara. Voi hyvä jumala, ne on vissiin oikeasti tulossa takasin muotiin. Ne oli kova juttu sillon ysärin loppupuolella, kun mä kävin ala-asteen viimeisiä vuosia. Löyty multakin vihreetä, punasta, sinistä ja oranssia mössöä, mutta hei, mä olin lapsi. Ei enää semmosia! Mä en tajua, mikä siinä möhnässä on niin hienoa. Mikäs siinä, jos se vaan värjäiskin tukkaa, vaan kun ei. Se on semmosta ihme tahmamössöä, mitä on joka helkkarin paikassa ja jättää tukankin ihan töhkeröksi. Sama, kuin sutis ripsiväriä tukkaan. Ei kiitos.

Samaan kastiin kuuluu sininen ripsiväri. Juu, tämäkin oli joskus kakarana ihan helvetin cool! Vaan ei ole enää. Mun mielestä on ihan järkyn näköstä, kun näkee aikuisia ihmisiä, jotka hilluu ihan vakavissaan ripset maalattuna kirkkaan sinisiksi tai vielä parempaa, vihreiksi. Yök. Eriasia, jos ollaan menossa naamisaisiin tai johonkin omituisten otusten kerhon kokoontumisajoihin, mutta normiarjessa... Olis taas tyylipoliisille sakotettavaa.

Lenkkarit. Mä puhun nyt siis semmosista ihan oikeista lenkkikengistä. Joo, jos kirmaan lenkille, niin toki sitten vedän sellaiset jalkaani. Mutta ei hyvää päivää, ei tulis mielen viereenkään lähtä kylille hillustelemaan farkuissa ja lenkkareissa. Oikeesti, joskus on baarissakin nähny jonkun olevan liikenteessä muuten ihan siistin ja tyylikkään oloisena, mutta kotoa lähtiessä jalkaan on vedetty ne sinivalkoiset Asicset. Voi kamaluus, sanon minä.  Skeittikengät on ihan eriasia, ne ei ole varsinaiset lenkkarit. Enkä myöskään laske jotain Adidaksen superstareja lenkkareiksi, ne on ihan vaan semmoset jokapäiväseen menoon tarkotetut tennarit. Mutta ei niitäkään mun mielestä juhliin kuulu puvun kanssa laittaa, meinasin saada sydänkohtauksen, kun Paleface käveli linnanjuhliin valkoiset tennarit jalassa.

Tennissukat. Oli väri mikä hyvänsä, en pue jalkaani. En edes villasukkien alle kumisaappaisiin. Sama koskee sloggin mummoalkkareita ja kaikkia puuterinvärisiä alusvaatteita.

Ne helkkarin suoralippaiset capit, missä se lippa on niin iso, että sen alla pystyy kaverikin pitämään sadetta. Ne sopii vaan harvoille ja valituille, mutta valitettavan usein niitä näkee jopa tyttöjenkin päässä. Okei, mä tiedän yhden nimeltä mainitsemattoman kitaristin, kelle ne lätsät sopii. Sillon, jos se pitää lippaa niskaan päin. Tiedän myös, että kyseisellä anonyymina pysyvällä kitaristilla on aika monta fania, jotka on myös hankkineet itselleen kasan samanlaisia hattuja. Valitettava vaan, jos lopputulos näyttää ennemminkin ylikasvaneelta pikkupojalta, kuin oikeasti fiksulta.

Loppukaneetiksi on varmaan hyvä sanoa, että mun puolesta jokainen saa toki pukeutua ihan niin, kuin itse parhaaksi näkee, ei oo mun murheeni. Löytyy varmaan monta semmoista ihmistä, jonka mielestä mun joka ikinen vaate, kenkä ja meikki on hirveintä, mitä maa päällään kantaa. Mutta eipä se silti multa pois ole, jos joku siitä blogissaan avautuu, että näitä mä en päälleni pukis. Tarkoitus ei siis ole loukata ketään tai aiheuttaa pahaa mieltä, pahoittelen syvästi, jos näin tein. Kyse on vain ja ainoastaan siitä, mitä minä en suostuisi pukemaan päälleni tai muuten käyttämään, jos meinaan nenäni pistää kotiovesta pihalle. 

Lööppijulkkiksena onneton saman ammattikunnan edustaja

Piti töistä tullessa kipittää ärrän kautta kotiin, kun oli pakko käydä ostamassa Iltalehti. Lööpit nimittäin kirku, kuinka  koulunkäyntiavustaja oli jossain päin Suomea kuristanut 11-vuotiasta oppilasta. Nyt voin samalla tiedottaa kaikille, että en ollut minä, vaikka välillä meinaakin olla kilahtelut lähellä töissä. 

Kyseessä oli joku miespuoleinen avustaja, jolla oli vissiin menny vähän kuppi nurin. Uutisen mukaan tilanne oli lähteny jostain synttärikarkkien jakamisesta, ja kun avustaja oli sanonu jakamisesta kysyvälle synttärisankarille, että hetkisen päästä, niin sankari oli sitten heittäny high fivet kaverin kanssa. Tämä oli kuulemma sitten kimmastuttanut avustajan, oli nostanu mukulan seinälle niin, että takaraivoon oli noussu kuhmu ja kaulaan tullu mustelmat. Toiset oppilaat oli sitten vissiin soittanu poliisit. Tilanneteessa ei oo ollu toista aikuista, kun luokassa ollut sijaisopettaja oli just sillä hetkellä ollu jossain muualla.

Voi hyvänen aika sentään. Mä todellakin tiedän, että tässä työssä oma pinna on välillä niin kireällä, että se soiminen varmaan kuuluu naapuriin asti. Kiire on toisinaan ihan hirveä, sitten jos joku työkaveri sattuu olemaan poissa, niin parhaassa tapauksessa hoidat kahden tai peräti kolmenkin ihmisen duunit. Lapsiryhmät on isoja, ja jos yhdessä 25 lapsen luokassa on muutama vauhtiveikko ja näiden lisäksi jonkun diagnoosin saanut erityislapsi, niin kyllä siinä vauhtia riittää.

Kyllä mua silti ihmetyttää, että eikö lasten kanssa työskentelevällä ihmisellä ole minkäänlaista itsekuria. Okei, mä en todellakaan tiedä, että minkälainen tilanne tuossa on ollu pohjalla. Lapset osaa olla ihan hirveän rasittavia halutessaan, varsinkin nykypäivänä niitä pikku tyranneja tuntuu riittävän, joille ei kotona osata asettaa minkäänlaisia rajoja. Tai ei uskalleta, ettei sille muruselle tule vain paha mieli. Minä itse todellakin tiedän sen tunteen, kun oot niin raivona, että tekis oikeesti mieli huutaa ja kirkua ja kirota, mutta kun sattuu olemaan keskellä tilannetta, joka on pakko viedä loppuun ilman omaa kilahtamista, niin ei siinä auta muu, kuin purra hammasta ja niellä se kiukkunsa.

Mua on lasten toimesta purtu, mua on lyöty ja mua on potkittu mun omassa työssäni. Mulle on huudettu niin törkeitä juttuja päin naamaa, että jos mä itse menisin huutelemaan samanlaisia, mä saisin kyllä syytteen kunnianloukkauksesta. Mä olen joutunut repimään kaksi tappelevaa lasta irti toisistaan, sekä joutunut pitämään kiinni raivarin saaneesta lapsesta toisen aikuisen kanssa, kun yksin en olis enää pärjännyt. Joka helvetin kerta näissä tilanteissa on ollu semmonen olo, että mitä vittua mie oikein teen, miks mie oon tämmöseen lähteny. Noissa tilanteissa se kalpea raivo on vaan ollu pakko purkaa sivuun ja toimia kylmän rauhallisesti ja määrätietosesti, muuten tilanne olis viisinkerroin kaaottinen siihen nähden, mitä se jo alunperin on. 

Se raivo ja kiukku purkautuu yleensä vasta jälkeenpäin, yleensä hillittömänä vapinana. Ei oo kerta eikä kaksi, kun oon tuollaisten tilanteiden selvittelyjen ja purkujen jälkeen istunu pimeessä vessassa pää polvissa ja keskittyny vaan hengittämiseen ja siihen, että se vapina lakkaa. Vasta sen jälkeen kykenee astumaan takasin siihen työminään, ja kohtaamaan sen raivarin saaneen lapsen. On aikoja, millon töissä on hirvee pyöritys ja hommaa viedään eteenpäin ihan hirveen paineen alla, pelästyy joskus itekin sitä kiukkua, mikä niissä vaikeissa tilanteissa iskee pintaan.

Mä jollain tapaa pystyn ymmärtämään sen, että kun menee yli, niin menee yli. Mutta se, että käydään lapseen käsiksi tuolla tapaa, ei oo kyllä oikee tapa purkaa sitä. Mun mielestäni ainakaan. Ennen vaikka sitten lähteä kokonaan pois siitä tilanteesta. Silläkin uhalla, että luokkaan palatessa lapsia saa noukkia alas verhoistakin. Mutta ainakin omat kasvot ja työ on pelastettu siinä. Tottakai sitä joskus saa ja ennen kaikkea pitääkin suuttua. Siinä lapset näkee, että ei toi ole mikään tunteeton robotti, joka vaan pyytää nätisti, että viittisitkö lopettaa. Lapset kyllä kokeilee rajansa ja ne on tehtävä selväksi. 

 Joskus ne omat konstit ja voimavarat vaan meinaa ihan oikeasti loppua kesken. Vuosi sitten syksyllä mä aloin itse olla aika hirveän loppu, kun ei oikeesti tuntunu olevan enää mitään keinoja auttaa sitä omaa avustettavaa. Raivareita tuli vähintään kerran viikossa, mitä pienimmistä syistä ja normaali koulunkäynti ja iltapäiväkerhossa oleilu oli tuskien taivalta. Ihmettelen vieläkin toisinaa, että miten mä oiken olen jaksanu ilman, että oon ite kilahtanu ihan täysin. Onneksi mulla oli niin hyvät tukiverkot ja yhteistyökumppanit, että sain sit tarviimaani apua. 

Mä niin toivon, että tuokin avustajaparka saisi nyt myös sitä tukea ja apua. Tottakai se lapsi on tilanteessa ollu uhri, mutta ei se helppoa varmasti ole sille aikuisellekaan.

Mä en todellakaan halua kuulostaa nyt joltain yli-ihmiseltä ja hehkuttaa, että kun mä nyt pystyn hillitsemään itseni, niin miten joku toinen ei mukamas pysty. Jokainenhan meistä tekee virheitä, nyt vaan taisi jollakulla mennä vähän liikaa yli. Jaksamisia hänelle, kuten myös uhriksi joutuneelle lapselle ja hänen perheelleen. 

Niuhottava kärttynen ämmä

Minä olin tänään K-Marketin kassajonossa ärsyttävä ämmä. Ainakin parin pikkumuksun mielestä. Poikaset yritti nimittäin ostaa energiajuomaa! Totesin sitten sille kassatätille, kun se oli jo iskemässä niitä koneeseen, että eikös noissa ole ikärajasuosituksena 15-vuotta...? Kassatäti meni ensin vähän vaikeaksi, totesi sitten, että niinpäs onkin ja poikien juomat jäi siihen. Minä kiillotin sädekehääni samalla, kun maksoin omat ostokseni ja kävelin kaupasta ulos. 

Viime perjantaina käytiin Marken kanssa lähi peukkubaarissa mässyjen perässä ja mä meinasin pudottaa silmäni, kun sielläkin oli muksut ostamassa RedBullia. Kello oli siinä kymmenen pintaan illalla. Hei anteeksi nyt, mutta mitä sen ikäiset tekee energiajuomalla siihen aikaan illalla? En edes huvikseni ala uskomaan, että ne olis kantanu niitä kotiin jonkun muun juotavaksi. Edes minä en ole niin sinisilmäinen, vaikka välillä haluaisinkin olla. Se on meinaan raakaa faktaa, että kympin aikaan illalla kymmenkesäsillä alkaa olla maatamenon aika hyvinkin käsillä. Okei, pääsiäisloman kunniaksi voi toki hillua hereillä vähän pitempään, mutta ei todellakaan lipittää energiajuomaa. Sen voimalla mukulat möllöttää hereillä aamuun asti ja siitäkös sitä riemua ja hyvää oloa piisaa.

Silloin oli kolmen kilsan mittanen kassajono ja meidän ja niitten lasten välissä taisi olla asiakas tai pari, niin minä pidin leipäläpeni kiinni. Tänään en enää pitänyt. 

Minä olen ehkä toisaalta vihonviimeinen ihminen saarnaamaan mistään energiajuomien vaaroista. Eilen kävelin kaupasta ulos kassissa sixpäkillinen batterya, minun työpäiväni ei lähde käyntiin ilman tölkillistä. Mutta. Otetaanpa tässä kohtaa huomioon se, että minä olen aikuinen ihminen, joka vastaa ihan itse omasta elämästään. Minun kroppani myös kestää sen piristeiden määrän, mitä yksi tölkillinen  batterya sisältää. Ei tule keskittymishäiriöinen olo, tai ala pumppu paukuttamaan, kuin viimeistä päivää.

Minä en oikeasti pysty käsittämään vanhempia, jotka antaa lastensa litkiä sitä samaa myrkkyä, mitä minä kaadan nielustani alas melkein joka aamu. Meillä kotona äiti ja iskä kattoo vieläkin vähän kieroon, kun ostan sielläkin ollessa batterya, jos on aamulla aikainen herätys johonkin. Eli tästä voi vaan päätellä, että eipä olisi tullut kuuloonkaan edes teini-ikäisenä kantaa kotiin tölkkikaupalla energiajuomia. Kahvia meillä on kyllä aina kitattu, sitä ei ole katsottu ollenkaan pahalla. Joskus nuorempana vanhukset kyllä huomautti velipojille kahvin juonnista iltasin, kun se vauhti meinasi sen tavaran myötä vaan kiihtyä, kun olisi pitäny alkaa pistää päätä tyynyyn ja reissata untenmaille. 

Minä taas en juo kahvia ollenkaan. Vedän Pepsi Maxia, teetä ja sitä kuuluisaa batterya. Mä ihan oikeasti rakastan yhdistelmää tupakka ja battery. Mutta auta armias, jos mä esimerkiksi Neppulan tulen yllättämään batterytölkki kourassa jostakin reilun kymmenen vuoden päästä. Saa kyllä neiti saman tien sellaisen saarnan, että muistaa varmasti lopun ikäänsä. 

Jos minulla ikinä tulee olemaan lapsia, niin tuun varmasti olemaan paskin mutsi evör. Mun lapset ei tuu mässyttämään karkkia, sipsiä tai muite herkkuja pitkin viikkoja. Karkkipäivät on sitä varten, tai sitten muut erikoistapaukset. Mun mielestä lasten ei todellakaan kuulu koulun jälkeen kipittää yksin kauppaan ostamaan pussikaupalla mässyä tai limonaatia, mitä sitten lipitellään kotona. Joo, syön ite paljon karkkia (nyt on taas päässy mopo irti, kiitos pääsiäisen ja Isännältä saatujen lentokenttänamien) ja limonaatiakin kiskon melkein päivittäin. Mutta edelleenkin, minä olen aikuinen, minä saan syödä ja juoda mitä minä itse haluan. Tekopyhää, eikös?

Mutta niin, edelleenkin, jos minulla ikinä tulee lapsia olemaan, niin totta kai sitä omiinkin ruokailu mässäilytottumuksiin olisi tehtävä muutoksia. Miten hitossa siinä lapsille opetat, että karkkia ei vedetä joka päivä, kun itellä on suu täynnä suklaata tai käsi sipsipussissa. Mutta sitten taas toisaalta, minullekin opetettiin lapsena, että aikuisilla ja lapsilla on eri oikeudet. Että jos aikuinen sattuu syömään karkkia, niin ei se väistämättä tarkoita sitä, että lapsen on saatava juuri se sama asia. Elämä kun sattuu joskus olemaan niin vitun epäreilua.

Kun se on sitä aikuisenakin toisinaan. Tänään se tuli taas yhden kerran huomattua. Että pyydän anteeksi teräviä sanojani ja kärkeviä mielipiteitäni, mutta nyt on vaan semmonen fiilis. Blogihan on mun omani, niin mä voin päästellä täällä tasan semmosia sammakoita, kun vaan itse haluan. Seison kuitenkin sanojeni takana.

Meinasi taas tulla hallitsematon raivokohtaus

Tulin tänään keskustasta kotiin ja bussi oli ihan tupaten täynnä. Sopu sijaa antaa ja silleen, mutta meinasi kyllä palaa käämi oikein kunnolla puolessa matkaa. 

Bussissa oli kolmet lastenvaunut, elikkä silloin luonnollisesti sinne ei mahdu kyytiin enää useampia. Näitä vaunuja lykkäsi kaksi suomalaista (tai ainakin suomalaisen näköistä naista, en minä käyny passeja tiiraamassa) ja yksi oli jostain etelänmailta tulleen näköinen maahanmuuttaja. 

No, bussi sitten pysähtyi ja kyytiin olisi tullut vielä yhdet lastenvaunut, joku huivipäinen uskonedustaja sieltä olisi ollut kapuamassa mukaan joukkoon iloiseen, mutta eipä mahtunu. Mikäs siinä, näinhän joskus käy. Vaan mitä tekee tämä, joka ei mahtunutkaan kärryineen kyytiin?

Siis voitteko kuvitella. Se ämmä alotti ihan jäätävän mekkalan. Mie istuin selkä menosuuntaan, niin näin sitten melkeinpä aitiopaikalta koko sen kohtauksen ja tuijotin varmaan suu auki. Siellä lenti kirosanoja, syyttelyä ja kädet huito kyllä vaikka mihin malliin, olisi vissiin jonkun näistä kolmesta kyydissä olleesta pitäny jäädä rattaineen pois kyydistä, että tämä riehu-raija olisi mahtunut kyytiin. 

Miun mielestä oli järkyttävää jo se riekkuminen, mutta se olikin vasta alkua. Mä meinasin alkaa kanssa huutaa siinä kohtaa, kun sieltä bussin takaovelta kuului ihan selkeästi äännettynä "Senkin saatanan rasistit."

Siis anteeksi mitenkä oli?! Minusta tuntu, että koko bussi hiljeni siinä kohtaa. Hiljeni kyllä kuskikin, se paukko sieltä loossistaan aika vauhdilla ulos, oli joku maahanmuuttaja itekin. Porhalsi sinne takaovelle ja aika kiivassanaiseen sävyyn ilmoitti sille huutajalle, että tommonen ei sovi. Että bussi on nyt valitettavasti täynnä, ole hyvä ja odota seuraavaa. Sillä aikaa voit opetella käyttäytymään.

Siis voi hyvä jeesus, että minä olin kiukkunen. Minä en mielestäni ole rasisti, realisti olen kylläkin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että täällä asustelee muunkin värisiä ihmisiä, kun meitä valtaväestön kanssa samaa sävyä olevia. Että ei mulle ole väliä, että mistä toinen ihminen on kotosin, minkä värinen se on tai mitä kieltä se puhuu. 

Kunhan se vaan osaa käyttäytyä. Kunhan se vaan tajuaa, että tässä hyvinvointivaltiossa maksetaan veroja, käydään töissä tai opiskellaan. Minä en kato hyvällä niitä suomalaisiakaan, mitkä vaan makaa kotona ja sylkee kattoon, kun ei huvita mennä töihin tai opiskella. Että noita käytöstapoja odotan kyllä suomalaisiltakin. Samalla tapaa minua oksettaa se, miten joskus on kuullu ihan fiksun näköisten aikuisten huutavan maahanmuuttajalapsille jotain, että painukaa takasin sinne mistä ootte tullukin. Vähän suvaitsevaisuutta, kiitos.

Miut saa ihan oikeasti raivonpartaalle sillä, että aletaan syyttelemään rasistiksi. Okei, toki siihen varmasti on joskus aihettakin. Mutta voi jumavitunlauta, jos joku ei suostu bussista jäämään lapsensa kanssa pois, että tämä maailman napa pääsee kyytiin, niin se ei kyllä ole rasismia! Sekään ei ole rasismia, jos ei baarissa suostu lähtemään jonkun tummaihoisen mukaan. Minä kun en lähde kenenkään suomalaisenkaan matkaan, niin ei se minusta rasistia tee, jos en sitten lähde jos joku etelän hetelmä alkaa matkaansa vonkaamaan. 

Tuo rasismikortti vedetään kyllä nykysin minun mielestä ihan liian helposti esiin. Kohta tässä maassa uskalleta mitään muuta, kuin paapoa maahanmuuttajia, ettei vaan kelleen tulis paha mieli, ettei vaan oltaisi rasisteja. Siis totta kai minä ymmärrän sen, että suurimmalla osalla on muistoissa mukana ihan hirveitä kokemuksia sieltä, mistä pakoon on lähdetty. Mutta kun se ei silti oikeuta siihen, että täällä saa reuhata ja rällätä ja haukkua muut rasistiksi, jos ei se paikallisten naama miellytä. 

Ammattikoulussa oltiin hyviäkin ystäviä parin maahanmuuttajatytön kanssa. Miusta oli niin jännää, kun toinen niistä puhku pyhää vihaa ja avautu siitä, miten kaikki maahanmuuttajat ei osaa käyttäytyä. 

"Mä olen saanut täältä turvapaikan, mulla on täällä koti. Mun ei tarvii pelätä täällä mitään, saan käydä koulussa, saan kertoa mielipiteeni ja minun on hyvä olla. Miksi ei vaan voi olla kiitollinen ja elää ihan normaalia elämää?"

Niinpä. En minä todellakaan tarkoita, että pitäisi jatkuvasti olla kiitollinen ja nöyristellä tai kumarrella ketään. Mutta se, että eletään niitten sääntöjen ja normien mukaan, mitkä täällä on asetettu, on jo sitä kiitollisuutta meitä kanssaeläjiä kohtaan.

Kiitos ja anteeksi.

Se hiljentää, kun osuu lähelle

Työkaveri valitteli tänään töissä, että kun hänen särkee päätä. Jatko siihen perään sitten, että kun hänellä on toi aivovamma, niin sen seuraamuksena päätä särkee usein, eikä ihan vähää särjekkään. Mä sitten vaan jotenkin kysäisin, että no mistäs sulle moinen on tullut.

Sain exältä selkäsaunan ja siitä tuli.

Multa varmaan levisi silmät lautasen kokoseksi ja suukin jäi varmaan auki. Veti kyllä ihan hiljaseksi. Mä olin jotenkin ajatellu, että on vaikka ollu jossain kolarissa ja lyöny siinä päänsä, mutta tommonen vaihtoehto ei tullu mieleenkään. 

Tommonen vakava perheväkivalta on asia, mistä puhutaan paljon, mutta jotenkin sitä ei vaan osaa ajatella, että sitä saattaa esiintyä jossain ihan itteekin lähellä. Mun päässä soi lopun päivää ne työkaverin sanat. Mä en pysty ite edes kuvittelemaan, minkälaista semmonen elämä vois olla, että tarvii jatkuvasti pelätä. Tässä kohtaa varmaan moni sanois, että minä kyllä lähtisin kävelemään, enkä alkais itteeni pieksättää. Joopa joo, niinhän sitä pitäis tehdä, kyllä. Mutta jos sulla sattuu siinä jaloissa pyörimään pari mukulaa, tukiverkostot on huonot ja oot muutenkin ihan hajalla koko tilanteen ja oman elämäsi kanssa, niin ei siitä kyllä niin vain lähdetäkään.

Entisessä parisuhteessani mä sain kokea, mitä henkinen väkivalta on. Pari kertaa exä tarttu tosi tiukasti käsivarresta kiinni, mutta kuonooni en koskaan saanu. Kerran oli kyllä lähellä, mutta LilBro huikkasi mun huoneen oven takaa, että mitä ihmettä me oikein mekastettiin mun huoneessa. Mä en siis todellakaan tiedä, minkälaista se elämä nyrkin ja hellan välissä voi olla. 

Mä olen tässä nykyisessä parisuhteessani pelännyt tosissani tasan kerran. Se sattu muutama vuosi sitten ihan joulun alla. Isäntä oli työpaikkansa pikkujouluissa ja tuli sieltä kotiin ihan ympäripäissään. Kotiutuessaan se oli ihan hyvällä tuulella, lauleli ja meni kaivelemaan jotain iltapalaa jääkaapista. Jossain vaiheessa sen päässä vissiin vähän naksahti, ja äijä alko riehumaan keittiössä. Mä tietty hyökkäsin olkkarin sohvalta kattomaan, että mitä helvettiä meillä tapahtu. 

Siinä lenteli astioita, kahvinkeitin ja mikrokin otti osumaa lentäessään lattialle. Mä nappasin käsiini tiskipöydän reunalla olleen uunivuoan ja juoksutin sen kylppäriin piiloon, samalla ajattelin, että jään sinne itekkin turvaan. Kiljuin Isännälle, että nyt vittu lopetat, mua oikeesti pelottaa. Siinä vaiheessa, kun riehuminen siirty eteiseen, mä katoin parhaakseni vetää kengät jalkaan ja häipyä. Nappasin takin niskaani ja laukun eteisen tuolilta mukaan, mennessäni huusin soittavani poliisit ja ovesta pihalle. 

Alaovella mä sytytin vapisevin käsin tupakan ja soitin samantien hätäkeskukseen. Mä ehdin polttaa kaks tupakkaa, ennen kuin poliisit tuli, mutta se aika tuntu ihan sairaan pitkältä. Poliisien tullessa meille sisälle, täällä oli ihan hirvee hävitys. Isäntä oli kyllä ihan rauhallinen ja lähti poliisien mukaan ihan suosiolla. Seuraavana aamuna ei muistanu koko illasta mitään, putkassa oli meinannu saaha paniikkikohtauksen, kun ei ollut tienny, että oliko tehny mulle jotain vai miksi oli sinne joutunu. 

Sinäkään iltana toi ei edes yrittäny tehdä mulle mitään, vaikka välillä seisoin sen edessäkin, kun koitin lopettaa sitä riehumista. Sitten, kun tajusin, että mä en tälle tilanteelle enää mitään voi, katoin parhaaksi karata alta pois, ennen kun saan selkääni puolivahingossa.

Mun mielestäni kenenkään ei kuuluis pelätä omassa elämässään tai kävellä kotonaan varpaillaan sen takia, että joku voi kotona saaha kilarit ja sen jälkeen vietellään turpakäräjiä. Se on mulle ihan okei, jos parisuhteessa on molemmille osapuolille nyrkkitappelut ihan okei, ei se mulle kuulu, mitä toiset omassa elämässään tekee omasta vapaasta tahdostaan. Fakta on sekin, että jotkut naiset kuvittelee, että miehiä saa ihan vapaasti mätkiä tai läpsiä, jos tulee riitaa tai toisen naamari ottaa kupoliin. Ei muuten saa. Töissä mä hoen todella usein lapsille, että ketään ei lyödä. Sama koskee mun mielestäni myös aikuisia ihmisiä. Toki itteensä saa puolustaa, ei sitä ihteensä tarvii pieksättää, jos joku käy päälle.

Meillä kotona on käytetty fyysisiä rankaisukeinoja, olen mäkin selkäsaunani ja tukkapöllyni saanu, ansaitusti kyllä jokaisen. Mun iskä on joutunu elämään oman lapsuutensa ja nuoruutensa väkivallan pelossa, niin se ei sietäny yhtään sitä, että meillä joku joutu pelkäämään. Vaikka veljien kanssa otettiin välillä tosi rajustikin yhteen, niin ei kenenkään kyllä oikeasti pelätä tarvinnut. Toki meilläkin riideltiin ja kovaäänisesti sanailtiinkin, mutta en mä ainakaan sitä koskaan pelännyt.

Sitä välillä tulee ihan hirveä olo, kuinka raskaista asioista minäkin heitän läppää. Ei varmaan mahtais sitä mun työkaveria naurattaa, jos lohkaisen sille, että Isäntä vetää tunnin turpaan, jos näytän tän ostoksen hintalapun kotona.

Pysy aina pikkuveljenä

Multa vietiin kyllä eilen matto niin lahjakkaasti jalkojen alta, että en oo tainnu vieläkään selvitä siitä tärskystä ja päästä jaloilleni. 

Mun Lilbro odottaa vauvaa avokkinsa kanssa. 

Mä olen niin maailmankaikkeuden paskin isosisko, kun en huutanu riemusta ja vääntäny onnenkyyneleitä tämän tiedon saatuani. Näin nimittäin tein silloin, kun Bigbro ja Sil kerto vuosi sitten, että heille on tulossa vauva.

LilBro on seurustellut nuorikkonsa kanssa kolmisen vuotta. Tämän kolmen vuoden aikana neiti on vaivautunu kyläilemään mun lapsuuden kodissani ehkä kahdesti tai kolmesti. BigBron ja Silin häihin tai Neppulan ristiäisiin ei tullut, kun ei kiinnosta. 

Että juu, kiitosta vain. Kiitos, kun näin paljon osoitat kunnioitusta avomiehesi perhettä kohtaan.

Kyllä se minuun sattuu, kun ei pahemmin LilBrotakaan enää näe. Ei minuakaan huvita niitten luona kylässä juosta, jos suurinpiirtein katsotaan avokin toimesta ulos heti, kun on saanut kengät jalastaan pois. Minä ja LilBro ollaan pennusta asti oltu, kuin paita ja perse, ja tuon nykyisen typykän kohdalla minä koen, että se on vienyt minulta jotain hirveän tärkeää pois. Tai ainakin kauemmaksi. 

Mä en todellakaan ole mikään ikärasisti, mutta tän ihmisen kohdalla mä puhun kyllä teinistä. Neiti täyttää huhtikuussa 19, mutta muistuttaa käytöksellään 16-vuotiasta. Minä nyt vaan todella toivon, että molemmat oikeasti tietäävät, mitä ovat tekemässä. 

Minä niin kovin haluaisin olla onnellinen oman pikkuveljeni puolesta. Totta kai minä onnittelin, kun sain nämä suuret uutiset kuulla ja parhaani mukaan myötäelin toisen riemua. Sanoin myös, että toivottavasti kaikki menee nyt hyvin ja teistä tulee lokakuulla vanhempia. 

Samalla myös kyllä painostin kertomaan äitille ja iskälle hyvissä ajoin, kuten myös BigBrolle ja Silille. Minua kyllä kauhistuttaa, että mikä soppa tästä vielä voi tulla. Äiti on pahottanut mielensä jo niin monta kertaa LilBron ja sen muidun käytöksen takia, että reaktiot uutiseen voi olla hyvinkin erikoiset. LilBro ottaa tod näk tästä nokkiinsa ja minä saan kunnian toimia diplomaattisena välien selvittelijänä, taas kerran. 

Totta kai minä tulen sitä lasta rakastamaan ja paljon, toivottavasti yhtä paljon, kun minun omaa pientä rakasta Neppula-murua. Eihän se sen pikkuihmisen syy ole, jos äitinsä on mitä on. Lisäksi se on minun oman rakkaan pikkuveljeni lapsi, minä haluan olla sillekin niin hyvä täti, kun ikinä vaan voin. 

Kunhan vaan kaikki menisi nyt hyvin.

Nuoruus on seikkailu suunnaton

Mä tuossa kotiinajellessa juutuin edessä turraavan mopoauton perään ja kirosin, kuin turkkilainen niitä saatanan keksintöjä. Ei tuntunu silläkään kuskilla olevan kyllä hajuakaan, miten semmosella melkein auton kokosella vehkeellä kuuluu tuolla liikenteen seassa kulkea. Sitten, kun mä huomasin, että sitä mautoa kuljettava neitokainen levitteli huulikiiltoa samalla, kun kohelsi kotterollaan eteenpäin, meinasin ihan oikeasti kilahtaa. Mieli ois tehny kiilata se siihen pientareelle auton kanssa ja pitää semmonen kevyt koulutus, että miten liikenteessä kuuluu oikeasti toimia. Kuulostan nyt nipottavalta vanhalta akalta (mitä mä kyllä taidan ollakin), mutta hei, kun kyse on omasta ja muiden turvallisuudesta niin vähän järkeä käyttöön kiitos. 

Siinä pärrätessäni mä muistelin omaa teini-ikääni. Miten mä 15-vuotiaana kuvittelin olevani niin aikuinen, niin aikuinen. Silloin mä olin varmaan viisaampi ja kokeneempi, kuin tuun olemaan enää ikinä. Ainakin ulospäin. Todellisuudessa sitä oli niin hukassa, kun ei ihan oikeasti itekkään tienny, että missä se oma paikka oikein oli. 

Mä olin loppujen lopuksi aika kiltti nuori. Okei, kyllä mä koettelin äitin ja iskän hermoja ja otettiin välillä aika rajustikin yhteen. Kaikkea tyhmää piti kokeilla, mutta siitä mä voin propsit antaa itelleni, että en mä mikään ihan täystoivoton tapaus ollut. Sen verran voin kyllä todeta, että jos kotona olis yhtään löyhempi kuri ollu, niin aika reippaasti olisin kävelly vanhempieni yli. Tiedä sitten, että missä nykypäivänä olisin, jos näin olis ollu. Tuskin ainakaan tässä asemassa, kuin nykyään.

Toki mä jo teininä omasin paljon teräviä mielipiteitä ja lauoin niitä ilmoille, jos koin sen tarpeelliseksi. Silloin mä en vielä hallinnu sitä taitoa, että mietin ja ensin ja puhuin vasta sitten. Noh, vanhetessa viisastuu ja näin pois päin... Lisäksi mulle ei olis tullu mielen viereenkään alkaa rätkyttämään vastaan, jos joku aikuinen sano jotain. Tyyliin siis mä en olis missään nimessä alkanu huutamaan ja haistattelemaan kellekkään vieraalle ihmiselle, jos joku olis puuttunu mun tekemisiini. Siihen kun tuntuu tänä päivänä törmäämään aika pirun paljon.

Jos vaan olisi mahdollista, niin mä oikein mielelläni kirjoittaisin kirjeen, joka alkaisi sanoilla Dear 15 year old me. Mä kertoisin elämän tosiasioista, sekä siitä, että kaikkea ei tarvii oppia varsinkaan niitten virheiden kautta. Mä kehottaisin miettimään jokaista asiaa vielä kerran ja ennenkaikkea käyttämään niitä omia aivoja. Lisäksi mä kertoisin, että mun vanhemmat rakastaa mua ihan hirveän paljon, niitten tehtävä vaan sattuu olemaan se, että laittaavat mut kuriin. Jos ne ei sitä tekisi, sen tekisi joku, joka ei ehkä olisi niin helläkätinen. Sit mä haluaisin kertoa senkin, että arvosta niitäkin pieniä juttuja omassa elämässä. Aina ei tarvii miettiä sitä, mitä multa puuttuu, mitä kaikilla muilla on, vaan pitäs olla onnellinen siitä, mitä mulla tällä hetkellä oikeasti on.

Tänä päivänä on aika huvittavaa myöskin toi nettikäyttäytyminen. Sitä tuntuu moni kuvittelevan, että internetin ihmeellisessä maailmassa voi laukoa ilmoille mitä vain ilman, että siinäkin joutuu seisomaan sanojensa takana. Ihan oikeesti on pari kertaa ollu housuun kuseminen lähellä, kun oon kippurassa nauranu sille, kun joku 14-kesänen tulee hyppimään nenille. Sitten, kun se tehdään vielä silleen oikein aikuismaisesti kirosanoja viljellen ja syytellään kaikesta mahdollisesta ja mahdottomastakin. Tässä kohtaa on tehny mieli sanoa, että ole jumaliste hiljaa. Pakko noissa tilanteissa jonkun olla aikuinen, ja harvemmin se sattuu olemaan tämä nuorempi osapuoli. Kun mä olin sun ikänen, sä möngit vielä vaipoissasi.

Musta on kauheeta sekin, miten moni nuori tuntuu kuvittelevan, että he on maailman valtiaita, eikä kellään ole heidän tekemisiinsä mitään sanottavaa. Tai että ei ole valtaa tai oikeutta pysäyttää niitä tekemisiä. Herranen aika, tässä yhteiskunnassa vaan sattuu olemaan auktoriteettejä, joita on kunnioitettava! Jos ei siihen kykene, niin on aika äkkiä pahemmassa, kuin pulassa. Meidän on vaan hyväksyttävä se, että on olemassa säännöt ja normit, mihin meidän kaikkien on sopeuduttava ja sääntöjä noudatettava. Jos ensin hölmöillään, niin sitten on ihan turha värnytä perään, että niin niin, mutta kun minulla on oikeus. Juu, jokaisella on todellakin oikeus mielipiteisiin, mutta ne on osattava esittää asiallisesti. Sen lisäksi jokainen meistä on itse vastuussa siitä, mitä sieltä omasta suustaan ulos päästää. 

Jos itse päästelet sammakoita suustasi ja joudut siitä vastuuseen, siitä on ihan turhaa alkaa syyttelemään ketään toista. Se jos joku kuuluu tähän tylsään aikuisuuteen, että on osattava itse vastata tekemisistään ja seistä sanojensa takana. Toiset sen oppii vähän nuorempana ja helposti, toisilla kestää vähän kauemmin ja opitaan kantapään kautta. 

Mä en nyt todellakaan halua yleistää, että kaikki 13-vuotiaista ylöspäin olis ihan vatipäistä kansaa, en todellakaan. Mä törmään jo omassa työssäni hirveen usein fiksuihin ja kypsiin esiteineihin, joita onneksi suurin osa tuntuu ainakin tuolla meidän alakoulussa olevan. Valitettavasti vaan ne huonosti käyttäytyvät kaverit erottuu porukasta selkeämmin ja leimaavat käytöksellään koko ikäluokkansa samanlaisiksi idiooteiksi. Tämmösten tapausten kohdalla sitä vaan toivoo, että jospa tuollekin kasvais vähän järkeä päähän iän karttuessa. 

Uskooko kaikki oikeesti niille syötettyihin satuihin?

Kuulin bussissa kyllä niin mielenkiintosen keskustelunpätkän, että korvat kasvo samantien Dumbon kuuloelinten kokoseksi, oli ihan pakko kuunnella. Keskustelijana oli pari alle parikymppistä neitoa ja mä en oikein tienny, että oisko pitäny itkee vai nauraa. Pakkohan mun ei tietenkään olis ollu kuunnella, mutta utelias kun olen, niin kuuntelinpa kuitenkin. Mitäs joriset bussissa yksityisasioitasi. 

Et sit kerro täst kellekkään, mut mä oon tapaillu yhtä miestä jo pual vuatta! Se on aivan ihana!

Sitten tuli pitkät pätkät liirumlaarumia miehen ihanuudesta ja mahtavuudesta ja luettelo lahjoista, mitä mies on ostanu. Kaveri ihasteli vieressä. Mies oli lähemmäs nelikymppinen, mutta mikäs siinä... Vähän mä ihmettelin, että miten kukaan nelikymppinen jaksaa katella semmosta teiniä, joka siinä mun takanani istu.

Nii, eihän siinä mitään muuta, mut se on naimisis. 

Mulla meinas mennä tässä kohtaa purkka väärään kurkkuun. Henkeä kyllä kuulu vetävän se kertojan kaverikin. 

Siis me ollaan niin rakastuneit! Siis tietäsit, että mimmonen se sen muija on! Ihan kauhee kotinatsi. Markolla on tosi rankkaa siellä kotona, kun se joutuu kattelee semmosta akkaa. Se aikoo jättää sen heti, kun tulee oikee aika. Mut lasten takii on pakko olla yhes. Ne on ollu yhes jo ainaki kakskytä vuatta.

Teki mieli kääntyä ympäri ja kysyä, että uskotko sie tyttöraukka ihan oikeesti noita satuja, mitä sulle syötetään? Hei hoi, järki käteen ja menoksi. Mä en tietenkään voi tietää, minkälaisessa tilanteessa tämä Marko oikeasti on ja kuinka tosissaan herra on asian suhteen, mutta ihan pienet epäilykset heräsi. 

Ettei vain nyt olisi kyseessä semmoinen tapaus, että tämä perheenisä on lähtenyt etsimään elämäänsä vähän jännitystä. Kotona on tuttu ja turvallinen  oma vaimo ja pienet lapset, ehkä sekin yhteinen aika on siis vähissä. No, sitä seikkailua on sitten ehkä haettu enemmän tai vähemmän tarkoituksella ja eräänä baari-iltana kohdalle on sattunut sopivan naivi neitokainen, joka uskoo kaikki sadut. 

Ja kotona hirveä natsimuija. Niin, tässä on kyllä nyt kuultu taas vaan toisen osapuolen versio. Mutta milläpäs sitä on parempi kerätä sääliä ja ennen kaikkea säälipimppiä, kun sillä, että oma muija on niin kamala ja yök yök yök eikä siltä edes lohkea. Ei kai nyt kukaan salarakkaalleen kuvailisi, kuinka ihana ja mahtava se oma vaimo (tai mies) on, hullua kai se touhu olisi. Eikä sillä, en minä ainakaan kamalan suuressa arvossa pidä tuommoista perheen isän pelehdintää jonkun toisen ihmisen kanssa. 

Vähän vaan veikkailen, että sitä eroon sopivaa hetkeä saa tuo neiti näppärä tovin odotellakin. Sitä nimittäin tuskin tulee ikinä, tai ainoastaan siinä mielessä, että se natsihirviömuija ottaa ja pistää pettäjäukkonsa kävelemään.

Mulla ei nyt todellakaan ole tarkoituksena tuomita tässä yhtään ketään. Jokainen eläköön ihan silleen, niinkuin itse parhaakseen näkee ja kokee, ei kuulu mulle. Mun tehtäväni ei myöskään ole jakaa tuomioita, että kuka tekee oikein tai kuka väärin, jokaisella meillä on oma ristimme kannettavanamme. Minua vaan huvittaa se, miten sinisilmäisesti se tyttörukka suhtautui tuohon ah jo niin kuultuun tarinaan. Että löytyy se maailman täydellisin mies, mitä sitten, että se on naimisissa. Vannoo rakkauttaan ja jättää kyllä vaimonsa, joka on aina se tarinan hirviö. Yleensä siinä vaan käy niin, että odotteluista huolimatta sitä eroa ei vaan koskaan tule. 

Uskon nimittäin vakaasti siihen, että jos se parisuhde-elämä oikeasti olisi niin kamalaa, kuin tässäkin tarinassa annettiin ymmärtää, niin kyllä siitä tervejärkiset olisi osanneet jo sanoutua irti. Se on ihan vihonviimeinen temppu, että lasten takia pitkitetään sitä yhteiseloa. Lapset kyllä vaistoaa hyvin äkkiä sen, jos jotain on pielessä. Ero voi siinä kohtaa olla paras vaihtoehto kaikille. Ei sellaista tilannetta korjata sillä, että hankitaan joku salapimu 18 vee Onnelan bileistä salarakkaaksi. 

Noh, eihän tuokaan asia millään tavalla meikäläisen persettä kutita. Mutta pitipähän nyt taivastella siitä huolimatta.

Tää on taas niitä juttuja, mitä mie en pysty tajuamaan

Aamulla töissä meinasin saaha sätkyn, kun aamupäiväkerhossa yks tokaluokkalainen tyttö itkeä tillitti nurkassa ihan hillittömästi. Menin siihen sitten kyselemään, että mikä pientä ihmistä surettaa. Aikani sain kyllä selvitellä ja rauhotella, syyn selvittyä oli kyllä semmonen mitä vittua -fiilis, että meinasin perseelleni lentää.

Kakkosluokkalaiset oli tänään menossa uimahalliin. Tämän neitokaisen suuri itkunaihe oli aamulla sitten se, kun kaikilla muilla on bikinit, mut mulla on kokouikkari.Voi härrendyydelis sentään. Tässä tuli taas tilanne, että miksei koulussa opetettu tai missään kirjassa kerrota, mitä tällaisessa tilanteessa kuuluu sanoa tai tehdä. Mitä ihmeen vikaa siinä yksiosaisessa uimapuvussa oikein on?! Minkä ihmeen takia kakkosluokkalaisten (ja muutamaa vuotta vanhempienkaan) tarvitsee kekkelehtiä narubikineissä, mitkä on pienemmät versiot niistä aikuisille myytävistä kankaanpalasista?

Jos minulla sattuisi olemaan tytär, niin on muuten ihan vissi, että en päästä julkiselle uimarannalle tai uimahalliin rökälehtämään niissä postimerkin kokoisissa rytkyissä. Jotain rotia nyt sentään. Olkoonkin sitten ainut ja kaikilla muillakin on, mutta lasten kuuluu olla lapsia ja näyttääkin siltä. Miksi sitä pitää olla niin helvetin kova kiire johonkin, mitä ehtii kyllä vielä sataan kertaan olemaan. 

Toinen asia, mikä sai mun kukkahattuni kiristymään oli se, kun kolmasluokkalaiset kertaili joululahjojaan. Suurin osa tytöistä oli saanut läppäriä, kännykkää, ripsiväriä, huulikiiltoa, hajuvettä ja yksi tuleva leidi kehui saaneensa semmoiset melkein aikuisten tissiliivit. Tiedä sitten, mitä sieltä paketista on paljastunut, mutta jos ei sinne liiveihin ole mitään täytettäkään laittaa, niin oisko ne semmoiset lastenosastolta ostettavat topit mitään?

Mullahan on itellä kahden viikon päästä yhdeksän vuotta täyttävä kummityttö. Jos tuon ikäluokan lahjasaldoon kuuluu meikit, elektroniikka ja alusvaatteet, niin minä olen kyllä sitten aika tavallisen tylsä kummitäti, kun ostaa täräytin Sohvaperunalle Muumi-aiheiset lakanat. Siis en mitään pikkulapsikuoseilla varustettuja muumeja, mutta semmoiset hienot mustavalkoiset. Synttärilahjaksi murunen saa multa barbien. Saa kyllä hitto soikoon odotella vielä muutaman vuoden, ennen kuin meikäläisen suunnasta alkaa mitään meikintynkää saamaan lahjaksi. Ei sillä, että minä uskoisin Sohvaperunan mokomia lahjoja saavan muualtakaan, mutta mistä sitä ikinä noitten lapsosten sielunelämästä tietää. 

Minun on tosiaan taas niin hyvä taivastella, kun itsellä ei ole yhtään jälkeläistä täällä kinuamassa sitä läppäriä tai ripsiväriä sillä varjolla, kun kaikilla muillakin on. Mutta minulla kuitenkin on maalaisjärkeä pääkopan sisällä aika roima annos ja teen päivittäin töitä lasten kanssa. Minä myöskin tiedän mitä se on, kun aletaan elämään aikuista ja leikkiä isompaa, kuin mitä oikeasti ollaankaan. Siitä ei seuraa mitään hyvää, vaikka ihan tervehenkinen aikuinen nykyään olenkin.

Minulla on semmoinen  tunne napanöyhtän vieressä, että minä olen samankaltaisesta aiheesta paasannut varmaan aiemminkin. Mutta paasaanpa silti uudestaankin, koska tästä on kiva paasata. Ja koska minä haluan, minä saan ja minä voin.

Mikä minusta tulee isona?

Aino. sanoo:

Oliskohan se ihan pälli idea, että lähtis opiskelee ens syksynä. *whistle*

Marke sanoo:

Kuule ei, jos vaan löydät jotain. 

Niin. Jos vaan löytäisin jotain. Nyt on taas semmoinen hetki, että on pakko katsoa tosiasioita silmiin ja alkaa pitää myös niitä takaportteja auki, kun ensi syksystä ei todellakaan ole mitään tietoa. Kotiin minä en voi työttömäksi jäädä, siinä ei käy muuta, kuin huonosti. Rahaa ei kovin  kummia tule mistään, mikä johtaa sitten siihen, että tässä taloudessa kiukkutelee sen jälkeen kaksi ihmistä. Minä kiukkuan, kun ei ole rahaa, Isäntä kiukkuaa, kun ei jaksa kuunnella minun kiukkuamistani. Että mene töihin ja tienaa sitä rahaa. Että ei kiitos. Minä tulen muutenkin lyhyen ajan sisällä hulluksi, jos minulla ei ole elämässä mitään säännöllisyyttä ja rutiineja. Meikäläisen kohdalla pitkä työttömyys hyvin äkkiä tarkoittaisi sitä. Minussa kun ei ole sitten yhtään semmoisen hyvän vaimon vikaa, joka tykkäisi ruuanlaitosta ja kodinhoidosta, että aika paksua purtavaa sekin olisi. Makaisin sohvalla ja tuijottaisin telkkaa, kun kaikki kaveritkin olisi töissä tai koulussa.

Noh, tutkailin tuossa ammattikorkeakoulun koulutustarjontaa, enkä tainnut tulla hullua hurskaammaksi. Olisihan siellä montakin sellaista alaa, mikä ehkä mahdollisesti kiinnostaisi. Mutta vain ehkä. Lisäksi sekin raaka fakta on myönnettävä, että minun papereillani ei mihin tahansa laitokseen päästäkään sisälle. Lukiossa tuli laiskoteltua niin paljon, että nyt minä saan maksaa siitä hyvästä. Siitä paperista kun siirtyi muutamat numerot myös ammattikoulun päästötodistukseen, vaikka ammatillisista opinnoista hyvät numerot sainkin. 

Teinpä sitten vähän ammatinvalintatestiäkin. Ne kysymykset oli vähän hassuja... Haluaisitko harrastaa piirtämistä tai maalaamista? Haluaisitko soittaa jotain instrumenttia? No hitto, kyllä kyllä ja kyllä! Sitä harrastamista vaan rajoittaa se, että piirtää minä osaan vaan jotain tikku-ukon tynkiä. Tai lapsille dinosauruksen malleja tai kärpässieniä töissä. Että nämä hieman rajoittuneet kuvataiteelliset lahjat vähän rajoittaa nuitten kahden ensimmäisen asian harrastamista. Joo, tykkäisin minä jotain instrumenttiakin soitella. Mutta kun siitäkin on jäänyt ihan alkeita myöten kaikki opettelematta, että hyljätty on sekin idea. 

Ammatinvalintatestin tuloksena mulle sopivia ammatteja olisi mm. Kulttuurisihteeri, kuvaamataidon opettaja,  maskeeraaja, musiikin opettaja, muusikko tai näyttelijä. Että joo. Enpä ihan tuon varaan laskisi. Opettajaa minusta tuskin tulee, vaikka muutaman kerran on OKL:n tullu haettua. Nyt varsinkin, kun sitä luokanopettajan hommaa on vierestä useamman vuoden katsellut, niin ei kiitos. Kulttuurisihteerin kohdalla en sano yhtikäs mitään muuta, kuin sen, että minä ja tuo ammattinimike ei taideta ihan mahtua samaan lauseeseen. 

Muusikko tai näyttelijä, joopasen joo. Tässä varmaan pitää olla myös vähän realisti. Nimittäin, minkähänlainen työllistyminen mahtaa noilla aloilla olla. Ehkä pitäisi olla vähän enemmän lahjaa suuntaan jos toiseenkin, mieli vaikka muusikoksi valmistua. Ei mahda riittää, että osaan soittaa pianolla Ukko Nooa ja Jänis istui maassa. Ehkäpä jopa Pienet sammakot muistuisi mieleen pienellä harjoittelulla. Noh, näyttelijää minusta ei kyllä tule. En vaan yksinkertaisesti osaa. 

Ehkä taitaa tämän suutarin nyt ainakin tällä hetkellä olla syytä pysyä lestissään. Tälleen yötä vasten onkin muuten ihan hillittömän järkevää alkaa tutkia mitään tällaisia elämää mullistavia juttuja. Varsinkin, kun aamulla pitää mennä töihin melkein kolmen viikon loman jälkeen. Ajatus ei houkuttele sitten p*skan vertaa, mutta jostain se vaan on elantonsa revittävä. Kaippa tämä tuskastumisen ja ahdistumisen tunne menee ohi, kunhan vaan pääsee tuohon arjensyrjään kiinni. Pitänee aamulla jaksaa Isännällekin vielä tuskailla tästä Mitäs jos Rouvasi alkaisi uudestaan opiskelijaksi -ideasta. 

Mutta nyt minä menen kaivautumaan sen kainaloon, olenpahan ainakin omassa sängyssä, vaikka ei uni meinaisi millään tullakaan.

Hängouveri

Voi pyhä parahdus, mun teki pahaa, kun ajeltiin pirssin kyydissä kaupungista kotiin yöllä. Tai siis aamuahan se jo oli, kun neljään asti piti ravintelissa hillua. Sen jälkeen haettiin kebua ja rymyttiin taksiin. Matkalla rupateltiin saman lippuntangon mittaisen miehen kanssa, joka tanssitti mua Fat Ladyssa. Tai minä tanssitin sitä, ihan miten vain. Pitkä se kuitenkin oli, kun piti oikein niskat kenollaan kattoa, että minkäs näkönen kaveri siinä vieressä oikein haastelee. 

Baaritiskillä tuli joku poju tekemään tuttavuutta, puristamalla samantien takapuolesta kun viereen pääsi seisomaan. Kundilla oli ikääkin kuulemma "jo kakskyt!" ja partaki meinasi vähän kasvaa. Joo, en innostunu, enkä lämmenny, en todellakaan. 

Mun pitäs uskaltautua kattomaan tilille ja huomenna pitäs hilata ittensä Turkuun. Maanantaina pitää mennä töihin, mä en ihan oikeasti halua! Tänään tuli kyllä itku, kun Sil lähetti kuvan Neelasta. Tää krapula ja ikävä on ihan vitun huono yhdistelmä! Tai siis, krapulassa tulee aina ikävä. Aamulla en oikein tienny, että oliko enempi ikävä Isäntää vai lapsuuden kotiin. Karmiva olo oli kuitenkin, kunnon manaajayrjöt piti lennättää pariin otteeseen, mutta kyllä tämä nyt tästä. Tupakkaakin tekee jo mieli, sen on sen merkki, että alkaa darra olemaan voiton puolella. 

Kuka tahtoo tulla pakkaamaan mun kamat? Mä oon tässä muutaman päivän aikana pamauttanu nuo törkyni niin tyylikkäästi pitkin Marken kartanoa, että varmaan unohtuu ainakin kolmasosa tänne. Mua ahdistaa nyt loman loppuminen ja töihin meno ihan hirveästi. Mä olen aina vihannut tätä loppiaisen aikaa ja koulujen alkua, ihan aina. Mä en voi sietää sitä aikaa, kun alkaa härkäviikot ja kaikki perkeleen alkaneen vuoden hyvät päätökset pitäis laittaa voimaan. Ei oo mun juttu sitten ei yhtään.

Mä olen nyt alkanut ihan vakavissani miettimään, että jos mulle ei vakkariduunia tuolta lohkene, niin mitä mä haluaisin elämässäni tehdä. Yhtä vakavissani olen tullut siihen tulokseen, että eipä satu olemaan asiasta harmainta haisuakaan. Kuka päättäis mun puolestani?