Matkustan ympäri maailmaa

Mä aloitan taas tän saman ruikutuksen, mä tahtoisin niin lentää jonnekin kauas. 

Mä en voi lukea mitään blogeja, keskustelupalstoja tms, missä ihmiset kertoo tai vertailee omia matkakokemuksiaan. Mun on pakko ignoorata fabossa kaikki ne mun tykkäämiset, mitkä koskee jollain tapaa matkustusta. Mä en vaan nyt taas pysty. 

Mä haluisin pakata laukkuni ja hypätä seuraavaan bussiin, mikä vie mut Helsinki-Vantaalle. Tällä hetkellä se paikka, mihin mä tahdon, on Berliini. Sen jälkeen Hampuri. Sitten kiitos Amsterdamiin. Sieltä Brysselin kautta Pariisiin, mistä voisi siirtyä Sveitsiin. Sveitsin jälkeen Italiaan, mistä voiskin ehkä sitten suunnata taas kotiin maikailemaan uutta reissua. 

Että koskas lähdetään? Serna tekstas just, että sen alkaa jalat kantamaan ja omien sanojensa mukaan kipittää pian Meilahdesta karkuun. Marke on messissä luonnollisesti, niin kai mä voin pikkuhiljaa alkaa haaveilemaan siitä, että me kohelletaan kolmestaan jossain reissussa.

Mutta niin. Oisko mun elämäni yhtään sen kummempaa, vaikka mä kykenisinkin lähtemään reissuun tältä istumalta. Ongelmat ei jäis tänne, vaan ne seurais mun perässäni niin pitkälle, kun mä itse ikinä menisinkään. Turhaan mä niitä pakenisin. Tai jos ne hetkeksi jäisikin matkasta, niin jossain kohtaa tulee vastaan se tilanne, kun on palattava takaisin ja kohdattava ne omat ongelmansa ja vaikeutensa. 

Mutta toisaalta, sitä jaksais kohdata ne ongelmansa paremmin, kun sais hetkeksi karata jonnekin, missä vois leikkiä olevansa joku ihan muu ja elävänsä jotain ihan muunlaista elämää, kun tää tän hetkinen. Suomeksi sanottuna, oliskohan siis syytä ryhdistäytyä ja lopettaa tää rypeminen itsesäälissä ja kaikessa muussa paskassa. Joo, heti paikalla, kun vaan jaksan. Mä keskityn taas siihen, että jaksan huomenna hymyillä töissä ja kaikki on sinänsä ihan ok. Joo, toki mä voisin siellä sanoa, että nyt on elämä tääl kotona aika perseestä, mut mä en yksinkertasesti jaksa. Siellä mä voin olla vahva, heikkouden hetki on sitten se, kun mä olen niiden ihmisten seurassa, joiden nähden mä haluan olla heikko.

Ainut asia, mikä tässä kohtaa kiinnostaa on kömpiä tonne sänkyyn ja hautautua peittojen ja tyynyjen keskeen vähäksi aikaa. Sen jälkeen mä voisin pohtia, että millä tapaa viittisin siirtyä pankkiautomaatille, että saan huomenna bussikorttini ladattua valmiiksi.

Mun elämä. Milloin siitä tuli näin hirveä?

Vittu. Tätä. Vitun. Paskaa.

Sit ihan semmonen käytännön varotus, että jos nyt haluaa lukea jotain fiksua ja aikuismaista tekstiä, jossa joka kolmas sana ei oo kirosana, niin jätä väliin. Jos ei vittu huvita lukea, kun mulla on kaikki niin päin persettä, kun vaan olla ja osaa niin se ei vittu ole enää mun ongelmani. 

Tänään on ollu niin maailmankaikkeuden hirvein päivä, ainakin toivottavasti. Jos tästä paskemmaksi voi päivä mennä, niin mä oon varmaan jo haudassa sitten. 

Aamulla hyökkäsin labraan syömättä, juomatta ja kusematta todetakseni, että d-neuvolasta ei helvetti soikoon oo pantu lähetteitä, joten se niistä verikokeista. Toivottavasti ei sit kans tarvinnukaan.

Isännälle kilahdin jo eilen ja oli aamullaki vielä paska olo siitä riitelystä. Kun hän kerran tykkää niin kovin olla puhumatta, niin minä mökötin aikuismaisesti koko aamun.

Ja voin kertoa, että siinä kohtaa, kun tosiaan tuhannen nälkäsenä lähdet sieltä saatanan vitun paskalabrasta töihin, kun ulkona on varmaan viiskytastetta lämmintä ja helvetin kostee, niin meinaa kyllä jo itku tulla. Siihen päälle kunnon päänsärky, niin täydellistä. 

Sit kun ei toimi maha ja joka paikka on ruokavalion muutoksesta huolimatta niin saatanan turvoksissa, niin ihan silleen kevyesti turhauttaa. Jos en kuole keuhkosyöpään tupakan takia, niin kuolen varmaan siihen, kun oon niin jumalaton läski.

Siinä kohtaa, kun huomasin farkkujen olevan perseestä niin puhki, ettei niitä voi enää laittaa töihin, pääsi itku. Että kun vittu olis vaatteita, mitkä päällä näyttäis ihan siedettävälle. Yhdet farkut ja yksi huppari on ihan liian vähän. Mä tarviisin ainaki 15 hupparia ja muutamat farkut, mutta milläs ostat kun rahaa ei oo. Sit jos noi valopäät tuolla palkanlaskennassa sais saatana hoidettua hommansa ja edes ilmotettua, että koska sitä tiliä passais odotella.

Tai kun omais semmosen vartalon, ettei tarviis tota keskikroppaa varten jotain lainapeitettä, että tän saatanan oksettavan pötsin sais piiloon. 

Mie en tiijä ketään, kellä ois yhtä iso maha kun mulla. Paitsi Silin, ja se on kohta kaheksannella kuulla raskaana. 

Tää on vaan kaikki niin vitun perseestä. Sit kun vielä sataa vettä, niin kaikki on täydellistä. 

Toivottavasti huomenna ois paremmin kaikki. Väsyttää niin maan vitusti, että en jaksa yhtikäs mitään.

Ehkä mä vielä joskus osaan blogata muutakin, kun jatkuvaa kitinää. Vaikka sitä varten kai tää blogi on olemassa, että mä saan kitistä tänne. 

Mitäs sit

Niinpä niin. 

Ukko tuli eilen terassin kautta kotiin. Ei siinä mitään, ei se missään huppelissakuppelissa ollut kotiutuessaan. Mut siitä mie en enää tykänny, kun se kippasi kitaansa muutaman oluen ja ryntäsi puoli yheksän korvilla vielä Prismalle hakemaan lisää. No, sinänsä se ja sama, mie painoin aika aikaseen nukkumaan, niin ei oo kyllä mitään hajua, että miten hökkerössä se on tääl säätäny. Sen verran kävin hereillä, kun se tuli nukkuu, että kielsin sulkemasta partsin ovea. Oisin muuten tukehtunu siihen vanhan viinan hajuun, mikä tääl ois aamulla leijunu.

No, sitten koitti tämä aamu. Minä muistaakseni tiistaiaamuna männä viikolla totesin, että tämä huusholli on siinä kunnossa, että viikonloppuna siivotaan. Ja mitäs tekee meidän isäntä? Makaa tietenkin sohvalla ja marmatus alkaa samantien, kun minä rupesin siivoamaan. Voi voi, kun väsyttää. Juu, väsyttää varmaan, oisko kannattanu jättää muutama olut juomatta eilen?

Minä en tykkää siitä, kun se juo. Tai siis minä en tykkää siitä, kun se juo silloin, kun minä olen tässä näkemässä. Minua ei haittaa, jos se juo pari-kolme-neljä kaljaa, kun ei se nyt niistä mitenkään humalaan tuu. Mut sit jos aletaan olla hiprakassa, niin en tykkää. Ei sillä, että mun sitä tarviis pelätä, mutta minen vaan tykkää. Okei, sen jälkeen, kun se kerran meinasi panna tuhannen kännissä koko kämpän paskaksi, minä en luota sen juomiseen. Sit sen lisäksi siitä vaan tulee helposti niin saatanan idiootti, kun on vähän humalassa, että ihan oikeesti hävettää. Se on jotenkin niin säälittävää, kun toinen luulee olevansa hauska, mutta on todellisuudessa ihan tautisen nolo. 

Nyt on sitten taas ärhennelty siis. Mut ainakin koko huusholli on siivottu. Vaan sen lisäksi minä oon äyskiny, tiuskinu ja kironnu, kun on ottanu kuuppaan niin ankarasti. Mulla on tainnu olla vähän huono päivä. Tässä kohtaa joku vois varmaan kysyä, että miksi mä en lähde menemään tai pistä tota ukkoa kävelemään. Helvetin hyvä kysymys. Mä en kuitenkaan tiedä, että onko se joskus tapahtuva kaljoittelu oikeasti sen arvosta? Kun niitä hyviä hetkiä kuitenkin vielä löytyy enemmän, kuin huonoja hetkiä. Vaan en minä tiedä. Tänään ainakin vitutti niin paljon, että jos tämmönen alkaa olla joka viikkoista, niin minä en ihan oikeesti jaksa. 

Minua ressaa ajatuskin siitä, että pitäs alkaa muuttamaan ja jakamaan tavaroita. Kuka saa mitäkin, mihinkä mikäkin mahtuu, miten minulla on ikinä varaa muuttaa yhtään mihinkään. Kuka mun kamat kantaisi, kuka sen kaiken maksaisi, kun ois pakko kuitenkin hommata sitä ja tätä ja vähän tuotakin. Sen kaiken rinnalla sitä vielä ajattelee, että kai sitä jonkun verran tuota kaikkee paskaa jaksaa. Mulla olis jotenkin ihan luuseri olo, jos tuon takia pistäsin avioeron vireille.

Aamulla mun oli ihan tautinen ikävä Sernaa. Mä luulen, että näin jotain Sernaan liittyvää unta yöllä, mitä en enää herätessäni muistanu. 

Ulkona haisee taas ihan syksy. Mun on tehny ihan sairaasti mieli tupakkaa koko illan! Siis ei, mun ei oo semmonen hajottava olo, että pitäs ottaa nikotiinipurkka, mun vaan tekee mieli tupakkaa. Ois niin kiva mennä siideripullon kanssa seisomaan parvekkeelle ja polttaa se yks savuke. Sitä tapaa minä jotenkin kaipaan. Nikotiinipurkka toki auttaa niissä vieroitusoireissa, mitkä mulla meni ohi tosi äkkiä, heti ekojen parin päivän aikana. Mutta ei ne auta siihen tiettyyn fiilikseen, mikä sen tupakan jälkeen tuli. Mä olen kyllä aika varma, että jos nyt tupakalle marssisin, niin se maistuis ihan saatanallisen pahalta.

Sitten minä kaipaan jonnekin kauas. Jonnekin, missä nenään pistää se vieraan kaupungin haju. Mä haluisin taas hermoilla siitä, mihin ravintolaan passaa mennä syömään, mä haluisin kävellä jalkani kipeiksi ja tutustua kaupunkiin. Mä haluaisin upottaa varpaani hiekkaan ja haistella merta. Mä haluaisin mennä juhlimaan johonkin, mihin mä en sen kerran jälkeen palaisi välttämättä koskaan enää.

Mä niin usein haaveilen minkälaista se oikeasti olis, jos hyppäis tuntemattomaan ja vaan lähtis. Hakis töitä jostain ulkomailta, lähtis kokeilemaan, että minkälaista elämä siellä olis. Hohohoo, ei musta semmoseen olis. Mä tulisin varmaan ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen itku kurkussa kotiin. En mä kestäisi olla enää yhtään sen kauempana mun perheestä ja ystävistä, kun mä olen jo nyt. Hirveetä, jos välillä olis muutaman sadan kilsan sijasta muutama tuhat. Mutta niin, kun rahaa olis ku roskaa, niin oisin kyllä varannu parikin reissua.

Mun menojalkaa vähän vipattais. Mutta toisaalta, mä olen jotenki liian väsyny siihen, että jaksaisin laittaa itteni ihmisen näköseksi ja sitte lähtee hummailee mihinkään. Ja mä olen tainnut joskus ite sanoa, että on jotenkin säälittävää mennä yksin baariin. Onks se? 

Niin ja MrHot oli vissiin siirtymässä kavereidensa kanssa pubiin. Koitin stalkata naamakirjasta, että mihin pubiin niin ois voinu "vahingossa" änkeä samaan. Sehän se ei olis ollu lainkaan säälittävää... 

Suuria ajatuksia pienen ihmisen mielessä

Joulupäivä. Tällä kylällä on tapana, että tänä iltana kaikki ryntää kapakkaan istumaan, purkamaan jouluressin pois ja tapaamaan siinä samalla miljoona tuttua. Tää on se ilta vuodessa, kun tän kylän kapakat menee sekaisin, kun joka paikassa on ihan oikeasti niin paljon porukkaa, ettei muulloin semmoista ihmispaljoutta nää. Pankkikorttien kanssa on ihan turha yrittääkkään tiskille, se on liian hidasta ja yhteydet todennäköisesti kaatuu jo alkuillasta. 

Mä koitin LilBrota houkutellu, että ois lähteny mun kans pubiin parille. Eihän se lähteny, pelkäsi varmaan, että saa muijaltaan viikon mykkäkoulun siitä hyvästä. En mäkään siellä baarissa olis aamuun asti istunut, mutta ihan vaan muutamalle. Sen verran, että olisin nähnyt muutamat tutut, vaihtanut vähän kuulumisia ja sitten kotiin, ennenkuin mä oikeasti muistan, että miksi mä tätä paikkaa niin paljon vihaan.

Mä kattelin just naamakirjasta, että mun lapsuuden paras ystävä oli tänään lähdössä viihteelle. Jos ajassa oltaisiin vuosi taaksepäin, se olisi jo moneenotteeseen varmistanut, että lähdenhän mä sen kanssa juhlimaan. Luvannut mulle yöpaikankin siinä samalla. Mutta ei tänä vuonna. Tänä vuonna mä en saanut edes hyvän joulun toivotusta, vaikka mä itse lähetin joulukortinkin. 

Mä en tiedä, että mitä pahaa mä olen tehnyt. Viime uv:na neiti itte teki mulle sikamaiset oharit, kun ensin oli itse vongannut mut baariin mukaan. Sen jälkeen mulle ei ole juteltu mesessä, korkeintaan vastailtu yksisanaisesti, jos mä olen aloittanut keskustelun. Jos mä olen naamakirjassa kommentoinut hänen tilaansa, mä en saa mitään vastausta. En yhtikäs mitään. Mä olen koittanut antaa koko asian olla, oon koittanu ajatella, että tää on asia, mille mä en voi mitään.

Lokakuussa se kävi pikapikaa kahveella tossa BigBron luona ja kaikki tuntu jollain tapaa olevan ok. Mutta ei ne kuitenkaan ole, kyllä mä sen tunnen, näen ja koen. Mutta mä en halua olla se, joka alkaa tingata, että mitä väärää mä olen tehnyt. Kesällä satuttiin samoihin rientoihin yhtä aikaa, niin mulle ei voinut edes jutella. Kun erehdyin sanomaan jotain, mulle käännettiin selkä. 

Tarvitseeko edes sanoa, että se sattuu ja sattuu ihan vitun paljon? Mä en vaan jaksa enää olla se, joka soittelee perään ja hoitaa asiat kuntoon. Mä en enää jaksa olla se, joka pitää sen toisenkin ihmisen pystyssä, mä olen sen jo kerran tehnyt. Mulle sai soittaa vaikka keskellä yötä, jos oli liian paska olla. Kertaakaan mä en ole kuullut minkäänlaista kiitoksen sanaa. Eipä sillä, kissa kiitoksella elää...

Mulle on niin moni ihminen sanonu, että mä en ole tässä tilanteessa se, joka menettää. Mä olen koittanut myös itse hokea itselleni, että mä en voi sille mitään, jos mua ei elämäänsä halua. Olkoon sitten ilman, ja ilman on opittava myös minunkin olemaan. Tällaisina hetkinä sitä vaan miettii, että mikä meni vikaan ja missä kohtaa. 

Onneksi mulla on olemassa muutama niin mahtava ystävä, joiden mä tiedän pysyvän mun rinnalla vaikka maailman tappiin asti. Mua ei jätetä siitä hyvästä, että mä ilmaisen pettymykseni, jos mulle tehdään oharit tai mulle tehdyt lupaukset rikotaan. Mua ei myöskään jatkuvasti arvostella pukeutumiseni tai meikkaamiseni takia, mä kelpaan ihan tällaisena, mitä mä olen. Mun ystävyyttäni arvostetaan ja minä arvostan näiden muutaman ihmisen ystävyyttä. Kiitos rakkaat, kun olette olemassa. Minä olisin niin hukassa ilman teitä.