^-^

Joskus vannoin, että palkka juoksee ja minä en. Huomenna tilille ropsahtava tili on niin saatanallisen pieni, että kai se on mietittävä periaatteensa uudelleen. 

Eli tästä voisi vissiin päätellä, että kannatti alottaa juoksukoulu kokonaan alusta, kun tossa välissä tuli sairastelun takia parin viikon tauko. Jos tota meikäläisen taaperrusta nyt ylipäänsä voi juoksemiseksi kutsua... Mutta noh! Se on kivaa! Ja minä ihan oikeesti jaksan. Ei tarvinnu tänään tulla itkun kanssa lenkiltä kotiin, niin ku viimeksi kävi tässä vaiheessa. Että hyvä minä!

Huomenna minä starttaan töistä suoraan Markelandiaan ja Serna tulee kanssa! Oijjoi, lautapeliviikonloppu, ihanaa ihanaa ihanaa. Nauran varmaan itteni hengiltä. Mun on ollu niin ikävä! 

♥ ♥ ♥

Onko tää oikeesti näin?

Mulla on ollu viime päivinä vähän epätodellinen olo. Serna on kotona, LilBrolla on tytär ja meillä menee Isännän kanssa ihan hyvin. Voiko tää olla näin? 

Eilen istuin bussissa matkalla kohti Satakuntaa ja tulin siihen tulokseen, että nyt tosiaan on syksy. Oli ihan outoa, viimeksi mä olen elokuussa istunu tuon välin bussissa ja katsellu niitä samoja maisemia ja kuunnellu samoja biisejä mp3-soittimesta.

Siitä on aikaa melkein kaksi kuukautta. Sillon mä mietin, että kun tästä joskus selvitään, niin selvitään mistä vain. Nyt mä voin viimein sanoa, että kaikki on hyvin. Serna selvisi, se piti meille antamansa lupauksen. 

Meillä oli eilen niin kivaa. Siis voi apua, en ois halunnu lähtee kotiin ollenkaan! Vaikka oli kivaa kyllä sekin, kun LilBro laitto tylleröstä kuvan ja kun pääsin kotiin, sain sähköpostiin niitä vielä muutaman lisää. Sen päälle puhuin LilBron kanssa melkein tunnin puhelimessa. Siis siitäkin on tullu isä. Voi hyvänen aika, jotenkin mä en vaan pysty uskomaan tätä.

Me katottiin Sernan ja Marken kans mun ja Marken Berliininkuvat. Ja ne mein ah niin tyylikkäät videot, kun meinattiin pitää videopäiväkirjaa... Meinasin saaha astmakohtauksen kaikesta siitä nauramisesta! Kuten mä jo eilen ääneen totesinkaan, että voi kuinka mä olinkaan kaivannut sitä kaikkea. Miten mun on ollu ikävä Sernaa ja Markea, mun on ollu ikävä meitä.

Huomenna

Aika moni teistä on varmaan lukenut ja ehkä muistaa tämän postauksen?

LilBron ja Tyttiksen laskettu aika oli 30.10. Tänään olivat olleet keskussairaalassa ultrassa, koska vauva on kasvanut aika hitakaiseen ja nyt oli sitten epäilys, että istukassa voisi olla jotain häikkää. Vauvan on onneksi liikkua myllertänyt ihan hyvin ja sykkeetkin ollu okei, että sinällään ei pitäisi olla mitään hätää. 

Istukassa kuitenkin on vikaa ja lapsivettä on todella vähän, eli Tyttikselle tehdään huomenna sektio. Viikkoja on siis ihan mukavasti, ainut mikä mulla nostatti kyyneleet silmiin, on vauvan koko. Se pikku taistelija painaa painoarvion mukaan 1590g. Ihan hirveän pikkuruinen tapaus!

 Minusta tulee huomenna taas kerran pienen urhean vauvan täti! Musta on tullu niin järetön itkupilli, että oon tätäkin asiaa itkeny tänään jo moneen otteeseen. Mua vaan pelottaa niin paljon, vaikka Tyttis ja vauva on ihan hyvissä käsissä nyt. En osaa olla huolehtimatta. 

Mie oon nyt ihan liian väsyny tämmöseen. Kun kotiasiat on suht kunnossa, Serna alkaa olla kunnossa niin sitten tämä. Mua pelottaa, että saan huomenna töissä jonkun tautisen itkukohtauksen, kunhan kotopuolesta tulee jonkun sortin infoa, että miten sektio on menny ja kumpi sieltä tuli. Vaan no, sitten itken, mitäs siinä muuta voi. Unet saattaa toki ensi yönä olla vähän tiukassa.

Lauantaina mä todennäkösesti tulen itkemään ilon kyyneliä. Serna pääsee huomenna kotiin ja me mennään Marken kanssa lauantaina kylään. Mä en jaksa odottaa. ♥

Paras päivä

Mie olin menossa töissä lasten kanssa ulos, kun puhelin piippasi tekstarin merkiksi. Survoin kenkiä jalkaani ja kaivelin samalla puhelinta taskussa ja näppäilin viestin näkyviin.

I'm alive! muahah Mitäs sinne? Terveiset tuli perille, kiitos! ^^

Mie tuijotin puhelimen näyttöä, että näänkö mie oikein. Luin sen viestini uudelleen ja uudelleen ja sain semmosen kevyen kenttähepulin. Nii seiso siinä lähellä, sain sille sanottua, että sain viestin, sitten tuli kyyneleet. Mä nauroin ja itkin yhtä aikaa ja karkasin hyvin äkkiä vessaan nyyskimään yksinäni sen tunnekuohun loppuun. Tuota viestiä on nimittäin odotettu. Sen lähettäjä oli Serna. Se tuntui niin hyvältä. Siitä on niin kauan, kun viimeksi on Serenalta osannu viestejä edes odottaa! Mie nään vähintään pari-kolme kertaa viikossa unta, että Serna tulee meseen, se soittaa, se tekstaa tai me nähdään jossain. Viime yönä Sernan isoveli oli valmistumassa papiksi. Että juu, ei tarvii kahta kertaa miettiä, että missä minun alitajuntani oikein seikkailee. 

Se oli kyllä semmonen piristysruiske päivään, että leijuin koko loppupäivän pää pilvissä. Vaikka väsytti ja tympäsi ja viikonloppu oli ihan nurkalla, niin semmonen ketutus oli kyllä ihan kokonaan tiessään. 

Tässä iltasella Marke sitte soitteli ja paasasi miulle puhelimessa sukulaisten veemäisyydestä, niin siinä samalla miun silmään sattu keittiönpöydällä lojuva sittarin mainos. Siellä oli Criminal Mindsin seittemäs kausi vaan viistoista euroo! No, minä tietenkin rynnin heti puhelun loputtua autoon ja ajelin Skanssiin. Tsekataan nyt sitten... Ja voi hitto soikoon mun kanssani. Minä tosiaan lähdin metsästämään sitä dvd-boksia. Ei ollu sittarissa, eikä ollu Anttilassa. 

Mutta Anttilasta löytyi jotain muuta. Nimittäin teenkeitin! Mie oon jo jonkun aikaa haaveillu tommosesta. Joo, olen vähän uusavuton, kun keitän teeni mieluummin tolla, kun hauduttelen kattilassa ja sen jälkeen kippailen siivilän läpi sitä tavaraa termoskannuun ja niitä teen puruja on joka paikassa. Pussitee taas ei oo läheskään yhtä hyvää... Anskattoo nyt, että mimmosta tavaraa tuolla sitte tulee. On kyllä vähän mummo-olo. Toiset ostaa moccamastereita tai jotain espressokoneita, meikä kantaa Anttilasta kotiin teenkeittimen. Vaan kun se kahvi on pahaa! Mä oon vissiin joku vaihdokas, kun mun lapsuudenkodissa kaikki muut kittaa sitä kahvia pannutolkussa, mutta mulle ei kyllä uppoa. 

Shoppailinpoppailin mä sielläki Citymarketissakin. Sattupa käpälään Cheekin levy, minä onnellisena tyttönä marssin kassalle ja siitä parkkihalliin ja autoon. Matkalla elättelin jo haaveita siitä, kuinka voin mielessäni hokea koko matkan voi kyllä kyllä kyllä, kun Cheek laulaa auton ämyreistä että anna mun olla syypää sun hymyyn. Se riemu kyllä loppu vähä turhan lyhyeen. Vittuperkele, siellä kuorien sisällä ei nimittäin ollu levyä! Ei muuta, kun takasin ylös ja sittarin neuvontaan. Ja arvatkaapa muuten, että oliko edes viimenen kappale sitä levyä. Tai siis kuoria. No vittu, oli tietenkin. 

Sain sitten rahat takasin, jupisin itekseni autolle marssiessa, että tästä lähin kyllä ostan vaan sinetöityjä levyjä tai muistan tosiaan tutkia ne tarkkaan ennen ostamista, että saanhan rahalleni varmasti vastinetta. Että kiitos vaan sinä rikollinen, joka veit sen levyn sieltä kuorien sisältä. Toivottavasti siihen levyyn tuli edes muutama naarmu sillon, kun roudasit sitä himaasi ilman niitä suojaavia kuoria perkele. 

Mutta joo. Nyt minä menen keittämään teetä uudella teenkeittimelläni ja tunnen oloni pian Hyacinth Bucketiksi. Mun uusi teenkeittimeni.

Mitä minulle kuuluu

Kesä alkaa olla lopuillaan. Tasan viikon päästä mä olen ollu jo kaksi päivää töissä. Mä olen taas Markelandiassa. Sunnuntai oli Sernan tilan romahtamisen takia semmonen aallonpohja, että mie meinasin oikeesti hajota ihan palasiksi. Mie itkin sen päivän aikana enemmän, kun oon itkeny koko tänä Sernan sairaalassa ollessa yhteensä. Mai oli aamulla meillä, kun Sernan äiti soitti. Mie en tainnu vielä sillon oikein edes ymmärtä koko asiaa... Itku tuli vasta siinä vaiheessa, kun Isäntä kotiutu Hesan reissultaan.

Äiti soitti mulle, kun Silille oli mesessä kertonu. Mä repesin siinä puhelimessa parkumaan ja kuulin, että äitinkin teki tosi tiukkaa kuunnella, kun mä vaan toistelin, että äiti mie en tiijä, että miten kauan pitää vielä odottaa. Mie en tiijä, miten kauan meistä kukaan jaksaa. Sen jälkeen soitti Sernan äiti uudestaan kertoakseen, että Sernaa oli jouduttu elvyttämäänkin, joten paruin sitten sillekkin. Lopuksi minä soitin Markelle ja uikutin sille puhelimessa, se oli ihan kamalaa. Sen jälkeen Marke loikkasi autoon ja ajeli hakemaan mut niille kotiin. Johan mä olin kolme päivää ehtiny kotona ollakin. Mutta meistei kumpikaan vaan kestäny sitä tilannetta yksin.

Nyt on taas asiat vähän paremmin. Nyt mie uskallan taas ajatella, että huomenna tai torstaina ois aika siirtyä taas kotiin ja totutella normiarkeen. Sunnuntaina iltana mun naama ja silmät oli ihan törkeen kipeet siitä kaikesta parkumisesta. Sit kun autoradiosta alko soimaan ulkona on kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä, mä itkin vielä vähän lisää.

Että kaiken ton rinnalla, miulle kuuluu hyvää. Mie uskallan taas ajatella, että kyllä tämä tästä. Tänään mie sain kuulla, että Serna on jo kaks kertaa käyny tuolla pilven reunalla kurkkaamassa, että mitä siellä toisella puolen on ja palannu silti takasin. Ehkä mie nyt uskallan toivoa, että Serna ei oo vielä lähdössä yhtään mihinkään.

Mun ei tee yhtään mieli tupakkaa. Huomenna tulee tasan viikko viimesestä röökistä ja hienosti oon pärjänny. En oo saanu itkupotkuraivokilareita, en oo tarvinnu nikotiinilaastareita ja purkkaa on menny edelleenkin ne hikiset viis kappaletta. Lauantaina baarissa mie tajusin, että se osa, mistä hipsitään pihalle tupakalle haisee oikeesti ihan hirveelle. Että semmoselleko mieki oon haissu koko ajan, kun körssittelin menemään? Enkä pummannu keltään savuketta, jämiä tai edes paria hatsia koko illan aikana. Ei kai sitten tehny kunnolla edes mieli, vaikka olinkin itelleni luvannu, että jos nyt armottomasti mieli alkaa tehdä niin mikäs siinä. Niin kauan, kun en juokse ostamaan omaa askia tai ala Isännältä pummailemaan joka päivä, mä en ole retkahtanu.

Mun kesäoperaariona oli saada omat kynteni näyttämään taas suht normaaleilta. Kun käyttää värillistä kynsilakkaa pari vuotta putkeen, niin kynnet alkaa näyttää ja voimaan aika herkullisesti. Mun kynnet oli ihan keltasenaan kaikesta siitä lakkamäärästä, mitä mä niille aina työnsin. Lisäksi ne alko liuskottumaan ja lohkeilemaan, ei ollu enää merkkiäkään niistä ihanan pitkistä ja vahvoista kynsistä, mitkä miulla joskus oli. Oon siis koko kesän leikelly kynsiäni ihan lyhyiksi ja kasvattanu sitä keltasuutta pois. Nyt alkaa tosiaan näyttää siltä, että kynnet alkais olla kunnossa. Seuraavaksi tarvii metsästää joku huippulaadun aluslakka, että uskallan ehkä vielä joskus lakata kynsiäni vielä.

Ulkona on ihan sairaan pimeetä ja siellä haiskahtaa jo vähän syksy.

Mua pelottaa

Serna on taas hengityskoneessa. Ne uudet keuhkot ei sitten halunneetkaan lähteä toimimaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Pahimmassa tapauksessa Serna on taas pian lähtöpisteessä, eli odottaa seuraavia keuhkoja. 

Mä olen niin väsyny, niin turta, niin peloissani ja turhautunu. Mua vaan itkettää ihan koko ajan, enkä mä tiedä, että mitenkä päin mä olisin, ettei sattuis niin paljon. Ei olis saanu vielä iloita niin paljon, ei tosiaan olis saanu. 

Jaksa Serna kulta rakas vielä vähän aikaa. Taistele vielä, mä en ole valmis päästämään susta irti, en ikinä.

Et voi pilata mun fiilistä millään!

Tänä aamuna se kauan ja hartaasti odotettu puhelu viimein tuli. Sernalle oli löytyny keuhkot. 

Koko helvetin päivä oli yhtä tuskaa, kun vaan odotettiin, odotettiin ja sitten taas vähän odotettiin. Tää päivä tuntu melkein yhtä pitkältä, kun aikasemmat 11 yhteensä. Vähän aikaa sitten tuli tieto, että keuhkot on lähteny toimimaan ja tällä haavaa kaikki on hyvin. 

Mä olen niin onnellinen, helpottunut ja innoissani, etten tiedä, että miten päin olisin. 

Ps. Kassissa kaks pakettia nikotiinilaastareita ja yks aski purkkaa. Se oli sitten siinä, huomenna on mun loppuelämäni ensimmäinen päivä.

11 päivää

On ihan saatanan pitkä aika. En osaa sanoa, onko koskaan aikaisemmin tuntunu 11 päivää näin pitkältä. Sernalle on ollu keuhkoista hätähaku Pohjoismaihin päällä sen aikaa, eikä vieläkään mitään. Ei yhtikäs mitään. 

Mä en enää tänään uskaltanu vastata puhelimeen, kun Sernan mutsi soitti. Ilmotin jo aamusta Markelle, että nyt on sen vuoro. Minä en vaan nyt hetkeen kykene. Eilen tuli tieto, että Serna laitettiin taas vuorokaudeksi hengityskoneeseen, nukutettiin siis sitä varten. Mä valvoin viime yönä ihan hirveen kauan ja kelasin vaan Sernaa. Tän päivää mä pelkäsin saavani tiedon, että Serna ei ole heränny. Luojan kiitos, oli heränny kuitenkin. Oli ekana kysyny, että onhan sen äiti muistanu ilmottaa mulle ja Markelle. 

Mä oon ollu ihan hillittömän levoton koko päivän. Mä en pysty keskittymään mihinkään järkevään, kun mun järki on koko ajan jossain ihan muualla, kuin mä haluaisin sen olevan. Mä oon varmaan ihan oikeasti sekoamassa, jos ei niitä keuhkoja ala pian kuulumaan. 

Sen verran tässä on varmaan nöyrryttävä, että kun meen maanantaina työterkkarille työhöntulotarkastukseen niin tarvinnee mainita tosta nukkumisesta. Ei tuu meinaan kerrassa mitään, jos mä en saa nukuttua ennen aamunsarastusta, kunhan työt jatkuu. Eipä sillä, ei se unettomuus herkkua ole tälleen lomallakaan. Tämä on nyt se tilanne, kun minä oikeasti pystyn myöntämään, että minä en kykene nukahtamaan välttämättä omillani ja minä tarviin siihen jotain apua. Nyt minä alan olla siinä pisteessä, että oon valmis syömään nappeja siitä hyvästä, että pystyn nukahtamaan illalla. 

Toivottavasi huomenna päästäis Marken kanssa jatkamaan maalausurakkaa, että olis edes jotain tekemistä ja ajateltavaa. Keskiviikkona meidän oli tarkotus mennä käymään Meilahdessa, mutta tällä hetkellä Sernan kuosi on niin huono, että ei me kyllä sinne sairaalaan mennä. Mennään sit pyörähtää Hesassa pikaseen muuten vain, kun on bussiliputkin jo hankittu. Edelleenkin, onpahan edes jotain tekemistä ja saadaan muuta ajateltavaa. 

Niin ja Miumiulle kiitos haasteesta! Vastailen siihen, kuhan ehdin paneutumaan asiaan pikkusen enemmän. :)

Mitäs sitten

Uf of. Mitä mä kirjoittaisin. 

Tiistain vierailu Meilahdessa oli jotain niin parasta. Serna oli oma ihana itsensä niin pitkälle, kun siinä tilassa oleva ihminen voi olla. Se jaksoi jutella, heittää läppää ja vähän nauraakin meidän kanssa. Mua meinas ensin alkaa hillittömästi itkettää, kun mä näin sen siinä sängyssä kaikkien laitteiden keskellä ja mun Sernani näytti niin hirveän pieneltä! 

Oli kyllä voimat aika lopussa, kun tiistai-iltana kaasuteltiin Helsingistä Markelandiaan. Siirryttiin sieltä vasta eilen päivällä Tampereelle. Tällä hetkellä mä loisin Marken nurkissa vielä ainakin viikon verran. Isännälle eilen soittelin ja infosin asiasta, niin se tuumasi, että ole toki rauhassa, hän on kuitenkin päivät töissä. Mä kyllä epäilen, että sillä saattaa olla mua ihan pikkuriikkinen ikävä. Se on tän päivän aikana lähettäny mulle jo kaksi tekstiviestiä, ilman mitään asiaa. Tässä kohtaa on vissiin hyvä kertoa, että me ei ton ukkokullan kanssa turhan usein tekstailla. Sitten viskellään viestiä, jos on jotain oikeeta asiaa. 

Isäntä kun on vielä tommonen aika tyypillinen suomalainen mies, ettei se ihan pienessä kummassa myönnä, että se kaipailee mua lähelleen. Se tosiaan lähettelee sillon tekstareita millon mistäkin, tai soittaa ilman sen kummempaa syytä. 

Musta tuntuu, että kaikki on tällä hetkellä ihan hirveen sekavaa. Ei mulla siis ole mitään hätää ja kaikki on omalla tavallaan oikein hyvin. Mutta silti mä en välillä tiedä, että miten pitäis suhtautua oikein mihinkään. Toi Sernan tila on melkein koko ajan päällimmäisenä mielessä, vaikka olis mitenkä päin. Mua tällä hetkellä kammottaa lähinnä se, että jos tilanne on edelleen sama muutaman viikon päästä, kun eletään sitä "kesän viimeistä viikonloppua". Eli sitä viikonloppua, minkä jälkeen alkaa taas työt. Mä tuun olemaan silloin jokatapauksessa ihan rikki. Mua ahdistaa, kun kesä on ohi. Sen ahdistuksen lisäksi mua kammottaa, että miten mä jaksan töissä keskittyä mihinkään, jos mie koko ajan vaan odotan. 

Ei nimittäin tässä tilanteessa paljon jaksa työasiat kiinnostaa. Pitänee töissä ilmottaa heti alkuunsa, että jos mä satun saamaan kesken päivää tärkeän puhelun, niin minä lähden töistä, kun kuppa töölöstä. 

Parasta ikinä

Meilahdesta on annettu lupa, että teho-osastolla pääsee kattomaan perheenjäsenien lisäksi ystävätkin. 

Me ollaan niin huomenna lähdössä. Me ajetaan Marken kanssa 300 kilsaa mennen tullen ja tavatessa sen kymmenen minuutin takia, mikä me saadaan Sernaa nähdä. 

Mä olen niin innoissani, että mun tekisi mieli tanssia. Nyt vaan peukut ja ukkovarpaat pystyyn, että Serna on huomennaki siinä kuosissa, että tosissaan päästään sinne. ♥ 

I could really use a wish right now

Väsyttääkö mua? Kyllä väsyttää. Mä olen ihan tautisen väsyny, enkä tiedä, että kumpaa enemmän, henkisesti vai fyysisesti. 

Serna nukutettiin eilen ja laitettiin hengityskoneeseen. Hyvästejä mein Marakatti ei ollu jättänyt, mikä on hyvä merkki. Ei Serna ainakaan vielä oo luovuttanu, vaan jatkaa sitä taisteluaan. Me ajeltiin Marken kanssa eilen Sernan vanhempien luona kylässä, mikä taisi tehdä hyvää meille kaikille. Mä ajelin yöllä kotiin reilun tunnin matkan ja huomasin pyyhkiväni kyyneleitä vähän väliä ja uudestaan. 

Mä olin vähän jälkeen puolen yön kotona, niiskutin ja vollotin räkä poskella Isännän kainalossa jonkun aikaa, kunnes se alkoi olla niin väsyksissä, että meinasi nukkua istualleen. Mua ei kyllä nukuttanu. Mun päässä vaan pyörii, pyörii ja pyörii. Mua ahdisti, mua pelotti ja teki vaikka helvettiä. Mä haluan uskoa koko ajan, että Serna selviää. 

Puoli neljän aikaan mä kömmin sänkyyn, missä mä pyörin vielä hyvän tovin, ennen kuin oikeesti nukahdin. Puol yhdentoista maissa mä heräsin puhelimen ääneen. Luojan kiitos mä olin laittanu illalla äänet päälle, koska Sernan äiti soitti. Mä kuulin heti sen äänestä, että nyt oli himppasen verran parempia uutisia, kuin eilen. Serna on nyt jonossa. Tai oikeastaan ei ole jonossa, se on joka hetki valmiina leikkausta varten. Leikataan ja siirretään uudet keuhkot välittömästi, kun semmoset vaan sattuu kohdalle. 

Ei ole väliä, onko ne miehen, naisen, aikuisen tai lapsen. Koollakaan ei ole väliä. Eikä veriryhmällä tässä tapauksessa.

Niin raakaa kuin se onkin, nyt vaan odotetaan jonkun kuolevan. Niin hirveältä kuin se kuulostaakin, sanon sen silti ääneen. Mä haluan jonkun kuolevan, että Serna saa toisen mahdollisuuden. Kesä sattuu olemaan semmoista aikaa, että elimiä siirretään paljon. Mä lueskelin uusinta Cityä, siellä oli juttu siitä, kuinka Suomessa nuoret naiset ja tytöt tekee eniten itsemurhia koko Euroopassa. Koko maailman listoilla Suomi on neljäntenä. 

Niin, minä esitän nyt hienoisen toivomuksen kaikille niille, jotka ovat itteään ottamassa hengiltä. Voisitteko tehdä sen mahdollisimman siististi ja siten, että teidän elimenne olisivat vielä käyttökunnossa sen jälkeen? Arvostaisin tätä tekoa suuresti. Plussaa olisi, jos et tupakoisi. Koska kaikki munlaiset tervakeuhkot ei voi omiaan lahjottaa eteenpäin oman kuolemani jälkeen. 

Mä olen niin kauan miettinyt, että miltä se sitten tuntuu, kun tämä tilanne sattuu kohdalle. Että Serna on kiinni letkuissa ja putkissa, eikä tiedä tän maailman menosta yhtään mitään. Me muut odotetaan, odotetaan ja odotetaan. Mä en uskalla jättää puhelintani hetkeksikään vahtimatta, jos Sernan äiti sattuu soittamaan tai tekstaamaan, että nyt on menty johonkin suuntaan. Paras mahdollinen puhelu tietenkin olisi se, että nyt on keuhkot ja se on menoa sitten. 

Mä olen aina ajatellu, että hirveältä se varmasti tuntuis. Mutta en osannu kuvitellakaan, että se tuntuis näin hirveältä. Mä en jotenkin osaa enää edes itkeä. Tunteet myllertää joka helvetin suuntaan. Mä olen yhtä aikaa toiveikas, ahdistunu, surullinen ja ihan helvetin peloissani. Ton kaiken lisäksi mä olen tavallaan myös helpottunu tästä viimeisimmästä tiedosta. Helpotti ihan hirveesti myös se, että Serna siirrettiin Turusta Meilahteen. Tästä maasta ei löydy enää sen asiantuntevampaa henkilökuntaa, kun Meilahdesta löytyy. 

Mut täytyy kyllä sanoa, että tänään löyty asia, millä mä sain appiukon hiljaseksi. Käytiin tänään siellä kylässä meinaan, eikä mee ihan mun lempipaikkojen top viitoseen. Okei, ei mul siellä kukaan mitenkään ilkeä ole tai mitään, mut mä en vaan jaksa kuunnella, kuinka vitun viisas appiukko luulee olevansa. Sen puheitten mukaan hän tietää kaiken pianon virityksesta aina norsun suolistukseen asti. Ja mitenkä aina kaikki tekniset vempaimet on viallisia, kun hän ne ostaa. Käyttäjässähän ei todellakaan voi olla vikaa! Sit mä en tajua sitä mun appivanhempien harrastusta. Nimittäin kaatopaikalla dyykkaaminen... Ja sillä törkymäärällä kehuminen, mitä sieltä kaatopaikalta on "pelastettu"... Voi hitto soikoon. 

Mut tosiaan. Haukottelin niin, että leuat lonksu anoppilassa ja totesin, että oon nukkunu vähä huonosti viime yönä. Sit jatkoin perään, että mun hyvä ystävä on eilen laitettu eilen hengityskoneeseen, ja se odottaa nyt uusia keuhkoja. Laskeutu kyllä syvä hiljaisuus siinä kohtaa. Kaikkein hirveimmältä tuntu ihan oikeasti siinä kohtaa sanoa ääneen, että pahimmassa tapauksessa mä en enää koskaan näe yhtä ihmistä, josta on tullu mulle tän kahden vuoden aikana ihan hirveän rakas.

Tässä kohtaa mä arvostan ihan hillittömästi kaikkea sitä tukea, mitä mä ja Marke ollaan omilta läheisiltämme saatu. Kaikki se tulee nyt tarpeeseen, riittää jo sekin, että voi laittaa tekstarin, ja kertoa fiiliksistään. Sekä tieto siitä, että jos mä nyt tarviin ystävää, mulla on mahdollisuus hakeutua semmosen seuraan. Mä arvostin ihan hillittömästi sitä, kun Marken ystävä kysy, että onko meille okei, jos hän laittaa seurakuntaansa esirukouspyynnön Sernan puolesta. Vaikka mä en todellakaan ole mikään uskonnollinen ihminen, tuo kosketti oikeasti tosi paljon. 

 Can we pretend that airplanes in the night sky are like shooting stars? I could really use a wish right now.

Sit mä lopetan

Mulla on opintolainaa maksettavana enää vähä reilut 500e. Sen saan siis maksettua ens talveen mennessä pois. Jos mä olisin fiksu, niin mähän toki alkaisin laittaa sen siihen menneen satkun sen jälkeen säästöön, että on sitten kesällä rahaa millä rällätä. Tai no rällätä ja rällätä, mutta saa ainaki ruokaa ostettua. Mä toivottavasti olen syksyyn mennessä tupakkalakossa. Tai siis lopettanu kokonaan. Mä kelailin sitäkin, että kun heittäisi viikossa sen kympin johonkin purkkiin, mikä aiemmin on menny röökiin. Okei, alkuun se varmaan tulee menemään nikotiinipurkkaan ja vaikka mihin muuhun vastaavaan paskaan, millä pääsen tosta paheestani irti. 

Mutta että niin. Näin kun asiaa ajattelee, niin mulla pitäs kohta olla rahaa missä rypeä. Pitäs siis varmaan tosissaan ryhdistäytyä ton asian suhteen, niin sitä tosiaan saattais jäädä vähän säästöön. Sovittiin Isännän kanssa, että mä alan syksyllä maksaa tuota autoa pois, Isäntä makso käsirahan ja hoitaa sit vuokran. Visalaskun pahimman potin mä olen jo maksanu pois, kiitos autokauppojen. Vielä muutaman satasen potti sieltä pitäs ropsahtaa postiluukusta, eli toivoa sopii, että saisin maksettua senkin nyt tässä kesällä vielä pois. 

Ja se tupakoinnin lopettaminen. Voi helvetti sentään. Välillä musta tuntuu, että mä imen nyt tota röökiä sillä periaatteella, että nyt kun mä vielä voin, niin poltan. Kun jos mä en päätä jotain tiettyä hetkeä, milloin mä lopetan, niin se mun lopettamiseni on aina "huomenna", eikä sitä huomista tule koskaan. Niinhän sitä aina käy mun laihduttamisienkin kanssa. Siinä touhussa mä kyllä yleensäkin vaan kyllästyn, että ku ei tää ollukaan kivaa. Mut tupakointi. Okei, mä olen polttanu "vasta" reilut kuus vuotta, mutta silti. Mua niin kammottaa se ensimmäinen vastoinkäyminen, mikä tulee vastaan, kun mä olen lopettamiseni tehny. Mä tuun olemaan niin rikki, poikki ja hukassa, kun mä en vaan voi enää marssia röökille ja purkaa siinä sitä kiukkuani pois. Pitää varmaan alkaa purra porkkanaa tai potkia seiniä sen sijasta. 

Mä olen päättäny sen nimittäin jo hyvän aikaa sitten, että kun Serna saa uudet keuhkot, niin minä lopetan tupakoinnin. Mä olen nyt puhunu siitä jo niin moneen suuntaan, että miun on sitten pakko myös tehä se. Mun ego ei kestäis sitä, että oon puhunu jostain suulla suuremmalla, enkä sitten oikeasti kykeniskään siihen. Muutaman repsahduksen mie voin antaa itelleni anteeksi, mutta tapaa siitä ei saa tulla. Mie en voi ostaa kotiin mitään "jemmatupakoita", koska mie poltan ne muuten samantien, kun vähänkään kyrsii. Mun on vaan sitten kärsittävä. 

Voi Isäntä parka. Voi kaikki miun läheiset, mä pyydän jo etukäteen kaikilta anteeksi, että tuun varmaan ole ihan vittupää sitten, kun mä kärvistelen tupakan tuskissani. Mutta kyllä mie sen hitto soikoon teen! Isännälle kun sanoin, että se saa sit alkaa juosta ulkona röökillä, kun mie en kestä, jos se hyppää tossa partsilla ja mie lopetan. Ensin se vähän ihmetteli, että kuin mä mistään lopettamisesta edes puhun, kun en oo koskaan aikasemmin puhunu. Nyt sit vaan sanoin, että mie lopetan kuhan Sernalla on keuhkot, niin Isäntä oli hetken hiljaa ja totesi, että no kyl hänki sit lopettaa. 

Että juu, katotaan onko otettu toisemme hengiltä, erottu, vai oikeesti saatu tuettua toisiamme siinä hommassa, kunhan se tilanne eteen tulee. Mai-murunen lupasi juoksuttaa mua lenkillä sillon tällön, jos mie en ihan kerrostalon kokoseksi paisuisi lopettamisen myötä. Sitä minä pelekään varmaan kaikkein eniten, että lihon tästä vielä yhen kymmenen kiloa. Meinaan sitte en kyllä kestä, liikkuisin pyörimällä eteenpäin siitä lähtien.

Kevätpurjo ja jalkapalloa!

Kevään ihanuus muuttui ihan järkyttäväksi painajaiseksi tänään, kun luokkaretkellä yksi tuleva isänmaantoivo ensin pyörtyä kupsahti, sen jälkeen nukkui tunnin ja poislähtiessä oksensi päällensä. Meinasi meikäläiseltä lentää purjot samaan kasaan, kun siinä porottavassa auringonpaisteessa koitin väistellä roiskeita. Jos jotain positiivista voin tosta löytää niin ainakin sen, että mun reaktiokyky on aika mahtiluokkaa, kun ehdin loikata alta pois enkä saanut ystäväämme yrjöä omaan syliini. 

Sen jälkeen marssin tuolla kuumuudessa kotiin, kotona makasin alasti makuuhuoneen lattialla, hikoilin kuin sika ja tein kuolemaa. Olin varmasti hersyvä näky, uskoisin muistuttaneeni hyvin läheisesti keittokinkkua siinä läsöttäessäni. Pahaksi onneksi Isäntä kotiutui sopivasti sillä hetkellä, kun olin ehtinyt maata vasta muutaman minuutin. Eipähän siinä, Isäntä huikkasi moi, kurkkasi makkariin, sanoi jaha ja meni vaihtamaan vaatteita. Se on tainnu jo niin tottua, ettei ylläty enää mistään. Mua väsytti niin maan helvetisti. Puhuin Marken kanssa yöllä törkysen kauan puhelimessa, selvisin nukkumaan joskus yhden korvilla. Reilut viisi tuntia unta ja töihin, wuppiduu!

Pahimman hien laskettua mä totesin, että nyt on syytä minimoida riskit siihen, että päivä muuttuu vielä oksettavammaksi. Joten painuin suorinta tietä peiton alle, viritin herätyksen puolen tunnin päähän ja vedin unta kaaliin oikein sydämeni kyllyydestä. Mä en jaksa edes muistaa, koska mä olisin viimeksi nukkunu päiväunia. Sitä en laske päiväuniksi, kun vietän jotain kuolemadarraa ja nukun pitkin päivää sitä vapinaa pois. Mä en normaalisti voi koskaan nukkua päivällä, kun yöllä ei sitten ota uni tullakseen millään, jos päivällä meen kuorsaamaan yhtään. Toivottavasti mä tänä iltana olen niin väsynyt, että nukun vaikka puun oksalla. 

Berliiniin luvattiin tälle päivälle +28 ja huomiselle +29. Varoitin jo Markea, että jos siellä tosiaan on kuuma, niin mut löytää useaankiin otteeseen hotellihuoneen lattialta ilman vaatteita. Meinaan kuitenkin kuolla kuumaan. Vaikka mä rakastan kesää ja on kivaa, kun ei palele, niin joskus toi hikoilu raivostuttaa. Kiitos geenieni, mä olen aina ollut kova hikoilemaan. Jopa sillon, kun harrastin tanssia, judoa, palokuntanuoria ja olin rautasessa kunnossa, mä hikoilin aina ilmojen lämmetessä kun Mustajärven Pate keikalla. Nyt sitte ku tätä massaa on kertyny ympärille vähän enemmän, niin hikoilen vielä muutaman litran edelleen. 

Mä muuten kuulin aamulla semmosia kivoja uutisia radiosta, että meinasin hypätä innosta ilmaan. Jalkapallon EM-kisat alkaa 8.kesäkuuta, eli just meidän Berliinissä ollessa! Saksa on kuitenkin jalkapallomaa, yhden ottelun ne ehtii pelaamaan sinä aikana, kun me hengaillaan siellä. Mä innostuin kaksi vuotta sitten seuraamaan jalkapallon mm-kisoja ja sehän oli ihan törkysen mielenkiintoista. Tunnen oloni maanpetturiksi sanoessani, että pidin siitä melkein enemmän, kuin jääkiekon kattelemisesta. Serna neuvo meitä menemään Berliinissä johonkin potkupallopubiin ja esiintymään vastapuolen kannattajina. Päästäis varmaan otsikoihin ja todennäkösesti hammaslääkäriinkin sen jälkeen. En mä nyt viitti mikskään Antti Kurhiseksi heittäytyä, joka painu Suomi-Venäjä pelin aikana Kuopiolaiseen baariin fanittamaan Venäjää. 

Juu, saahan sitä jokainen kannattaa mitä haluaa, mutta tämän jääkiekkofanaattisen kansan keskellä kannattaa ehkä kaksi kertaa miettiä, että mikä olisi se viisain vaihtoehto. Saattaa tulla nokka muuten kipeäksi. Mun mielestä on jälkeenpäin sitten ihan turha itkeä, leiki isänmaallista siellä Venäjällä sitten, ei sitä tänne kannata mihinkään kulmapubiin tulla tekemään. Ei tuu ku paha mieli ittelle mokomasta toilailusta.

Niin, punainen tukka, hiuslakka ja lämmin kevätpäivä on fantastinen yhdistelmä. Kotimatkalla mun tukkaan työnty ainakin kaks mehiläistä pörräämään. Meinasi pistää ihan juoksuttamaan moiset kokemukset.

Persaukeinen fiilis

Mikä siinä oikein on, että kun loppuu rahat, niin silloin alkaa loppumaan kaikki muukin mahdollinen? Tänä aamuna jouduin sutimaan kainalooni jotain Rexonaa, mikä mulla on lojunu tuolla kaapissa jo vaikka kuin kauan, kun Nivean dödö loppu. Ripsivärin sutiminen on ihan tuskaa, kun sitä harjaosaa saa pyörittää vaikka mille mutkalle, että viimesetkin tökötit purkin seinistä tarttuisi kiinni ja päätyis ripsiin. Meikkivoidetta saa puristaa rystyset valkeana, että sitä saa tippaakaan ulos sieltä purkista. 

Äsken huomasin, että vanulaputkin vetelee viimeisiään. Voi kyrsäke sentäs, en muuta sano. Periaatteestakaan en ala ostaa uusia luottokortilla, vaan kärvistelen nyt mahdollisesti maanantaihin asti. Jos hyvä tuuri käy, niin heittäydyn siaksi ja maksatan isukilla uudet maskit ja dödöt. Kai sitä saa persaukeinen olla omien vanhempiensa kanssa vielä aikuisenakin? Tuli meinaan ihan törkysen rikas olo, kun tänään vilkasin tilille. Olis näyttäny edes nollaa! Vaan ei, siellä oli iloisen punaiset numerot, -1.06 euroa. Wuppiduu, bailataanko heti vai odotetaanko huomiseen? Mä olen siis selkästi oikee mestari pitämään talouteni kuosissa. Ens kuussa vois vaikka juhlia vähän vähemmän, niin riittäis rahatkin paremmin. 

Hain eilen pankista lainavapaat kuukaudet toukokuusta elokuuhun ja onnistuhan se. Viiskymppiä mokoma riemu kyllä kustantaa, vaan eipähän tarvii vähistä päivärahoistaan enää lainaa maksella, luojan kiitos. Eipä sillä, ens talven aikana pitäs sitten sekin riemu olla maksettu. Juu, otin kahdelle vuodelle 5000e opintolainaa ja maksan sitä kuus vuotta pois, mikäs siinä... Saattaa sitä olla rikas olo, kun jää kuussa satanen enemmän näppiin, kun nyt. Tai sitten ei. Mut mieluummin näin, opiskelujen alkaessa sitä lainaa oli pakko ottaa, kun opintolainaa sain huiketat 12 e kuussa. Olinhan alle 20 vuotias, niin mun vanhempien tulot vaikutti mun tuloihin, vaikka asuin toisella puolen Suomea, kun ne. Enkä mä kyllä kotoota minkäänlaista kuukausiavustusta saanu, ihan omillani pärjäsin. 

Huomenna tarvii juosta töitten jälkeen apteekissa ja pakata kimpsut ja kampsut pitkää viikonloppua varten. Sit perjantaina pitää ottaa kaikki rojunsa töihin mukaan, kun kimpoan sieltä suoraan junaan ja kohti Savoa. Jahka Serna on vielä huomenna iltapäivällä tyksissä, niin kaippa sitäkin vois käydä viihdyttelemässä, tänään mä oon kouluretken ja ylipitkän työpäivän jälkeen ihan reporanka makaroni. Jaksan vain ja ainoastaan istua tässä ja tuijottaa eteeni, bussia odotellessa kauppatorilla tuntu ihan sille, että nukahdan pian seisaalleni.

Alles wird gut

Kymmenen tuntia yöunta, teki kyllä eetvarttia pitkästä aikaa! Mä näin unta talvesta. Olin menossa autolla johonkin kaupunkiin, oli aamu ja aika kova pakkanen, semmonen kirkas ilma. Mä en tiedä mistä se johtuu, mutta vaikka mä inhoan kylmää, pakkasta ja aikasia aamuja, niin siitä huolimatta aikaisissa kaupunki näyttää kauniilta niinä aamuina, kun aurinko on juuri noussu ja on aika kirpee pakkanen. 

Mä en osaa hirveästi kuvailla sitä näkyä. Ilmassa leijuu pakokaasu ja savupiipuista ja lämpörööreistä työntyy ilmaan lisää savua ja höyryä. Varsinkin, kun autolla tulee jostain kohti jonkun suuren kaupungin keskustaa, kun ne rakennukset tulee lähemmäksi, liikenne lisääntyy ja kaupunki herää uuteen päivään. 

Illalla mä kyllä kaipasin kesää, kun seisoin parvekkeella tupakoimassa. Koko päivän jatkunu vesisade ei loppunu vielä yölläkään ja oli ihan hirvittävän pimeetä. Toi musta katu imi kaiken valon, mikä autojen valoista tai katulampuista lähti. Minä niin odotan kesää. Sitä, kun ei tule kamalan pimeä. Sitä, kun lahoan kotona kesälomatyöttömänä ja oon vapaa tulemaan, menemään ja lähtemään. Sen jälkeen palamaan aina takaisin. Mä niin odotan sitä, kun varmasti tulen taas lähtemään jollekin älyvapaalle reissulle, pakkaan kassini ja hyppään autoon. Sen jälkeen painan moottoritiellä talla pohjassa ja mun ympärillä on vaan kesäyö. 

Mun pitäis nyt viimein ryhdistäytyä tähän päivään. Käydä suihkussa ja vetää jotain muuta vaatetta päälle, kun nää pyjamanhousut ja Isännältä ryöstetty t-paita. Autoa pitäs käydä tankkaamas ja kaupassakin pikaseen, mutta sen jälkeen minä aion vaan maata. Tämä on lauantai, kun minä en tee yhtikäs mitään. Okei, pyykkiä tarvii pestä ja vähän järjestellä paikkoja, mutta se nyt ei oo paha rasti. 

Mulla on jotenkin hassulla tapaa melankolinen olo. Me järkättiin Marken kans eilen Sernalle semmonen ylläri, että Marke ajeli kans Turkuun ja mentiin kattoo Sernaa Tyksiin. Pitää kyllä änkee useammin kylään, kuhan marakatti tuolta osastolta kotiutuu, on taas ollu niin ikävä meitä kolme. West Coast Unit. Mun tuskin kannattaisi kuunnella Sunrise Avenueta ja etenkään Hollywood Hillsia. Tää oli meidän Hampurin biisi! Uppoaa sanat kyllä, kuin kuuma veitsi voihin, kun vertaa meidän reissuun. Miten meistä jokainen rakastu siihen kaupunkiin, vaikka ensi tapaaminen olikin yöunen puutteen takia aika negatiivinen. 

Miten meistä jokainen jätti osan itsestään sinne, ja kantoi miljoona muistoa mukanaan kotiin. Miten me vannottiin, että tänne me tullaan uudestaan. Ja se me kyllä vielä joku päivä tullaan tekemään, odottakaa vain! Ensin käydään Marken kanssa riehumassa Berliinissä ja jättämässä jalanjälkemme sinne. Sen jälkeen, kun Serna on taas kuosissa, niin mennään eikä meinata.

I take a part of you with me now and you won't get it back
And a part of me will stay here, you can keep it forever, dear

Pako todellisuudesta

Mä olen sukeltanu taas dekkarimaailmaan. Tätä on nyt kestänyt vissiin parisen viikkoa. Siitä asti, kun ostin sen Liza Marklundin uusimman dekkarin. Tähän mennessä oon ahminu läpi sen uusimman lisäksi viisi vanhempaakin osaa samasta sarjasta, mulla kun nököttää kaikki Liza Marklundin Annika Bengtzon -kirjat hyllyssä. Iltasin sukellan sänkyyn kirja kainalossa, että mukamas rupeaisin nukkumaan aikaisemmin.

Paskat, sanon minä. En millään malta heittää sitä lukemista kesken. Luen niin kauan, että Isäntä pistää nukkumaan, sitten alan vilkuilla kelloa, että kohta pitäisi pistää nukkumaan. Jos Isäntä ei ala kuorsata, niin oon armollinen ja siirryn lukemaan keittiön pöydän ääreen, että se saa nukkua makkarissa rauhassa. Aamusin istun bussissa nokka kiinni kirjassa ja jatkan samasta iltapäivällä, kun hyppään bussiin kotiinpäin tullessa. 

Mie oon oppinu lukemaan viiden vanhana. Ennen kouluikää äiti ja sen siskot lahjotti mulle vanhat Tiina-kirjansa, sen sarjan olin kahlannut melkein kokonaan läpi kouluun mennessä. Siitä siirryin Neiti Etsiviin, nekin lukaisin varmaan melkein kaikki. Kai niitä nykyään on ilmestynyt jo uusiakin. Nummelan Ponitalli -sarja oli kans kova sana. Lisäksi mä luin jotain Anni Polvan kirjottamia hömppärakkausromaaneita, en varmaan ymmärtäny läheskään kaikkea sitä tunteen paloa, mutta luin kuitenkin. 

Oon siis aina tykänny lukemisesta. Tai paremminkin mä olen aina rakastanut lukemista. Teini-ikäsenä mä saatoin viettää viikonloppunu istuen nokka kiinni kirjassa. Kannoin kirjastosta kirjoja kassi kaupalla, ja oikeasti myös luin ne läpi. Muistan, kun ostin ensimmäisen Leena Lehtolaisen kirjottaman Maria Kallio -dekkarin pokkariversion. Taisin olla joku 16 sillon. Mietin, että oisko vähän hienoo, jos omistais kaikki tän naisen kirjottamat dekkarit. No, nyt se päivä on koittanu. Meillä alkaa taas olla hyllytila lopussa, kun noita kirjoja vaan sikiää jostain. Samoin mä olen saanut kerättyä itelleni melkein kaikki Tess Gerritsenin kirjat, Reijo Mäen Varekset ja Tuija Lehtistä löytyy toista hyllyä. Kotikadut ja Hovimäet löytyy kanssa, jälkimmäisiä en oo koskaan pystyny telkkarista kattomaan, mutta kirjoista tykkään, kuin hullu puurosta. Noitten lisäksi löytyy Torey Haydenia, Joy Fieldingiä ja Stephen Kingiä. Ja sata muuta!

Kirjat on aina on ollu yks mun tapani paeta todellisuutta ja rentoutua. Mä niin rakastan sitä tunnetta, kun löytää jonkun ihan mahtiteoksen, mitä saa lukea ihan rauhassa. Että kyllä mie tykkään leffojaki katella, mutta lukeminen on jotain ihan omaa luokkaansa. Meidän piti yläasteella täyttää äikän vihkoa sieltä loppupäästä pitämällä lukupäiväkirjaa. Seiskan keväällä mä olin kuluttanu kolme vihkoa, kun se lukupäiväkirja täytti aina ne vihkot. Samaa vauhtia jatkoin koko yläasteen, siinä oli yks syy, miksi mun äikän numero oli melkein koko yläasteen ysi. Äikän opettaja sanokin ysin viimesinä päivinä, että hän ei oo koko 30 vuotta kestäneen uransa aikana nähny yhtään samankaltasta lukupäiväkirjaa, ja se todella arvosti mun harrastustani. 

 Viime aikoina toi lukeminen on ihan silkan ajanpuutteen takia jääny vähemmälle. Nyt oon tosiaan taas innostunu. Saas nähdä, että kuinka kauan innostus tällä kertaa kestää. Mä voin kyllä sanoa, että saan kiittää kaikkia lukemiani kirjoja siitä, että mulla on ihan hillittömän vilkas ja rikas mielikuvitus. Oon aina ollu ihan suht hyvä kirjottajakin, kun oon tienny minkälaista ite tykkään lukea niin koittanu pyrkiä ite tuottamaan samanlaista tekstiä, varsinkin koulussa kun piti kaikenmaailman aineita kirjotella. Nykyään tota kirjottamista tulee harrasteltua lähinnä tän bloggailun merkeissä. Katotaan sitten kesällä, kun makaan perse homeessa kotona, josko mä saisin taas väännettyä jotain muutakin, lähinnä kylläkin menee tonne fanfiction -osastolle. Helpompaa kirjottaa jotain, mihin saa ryöstää valmiit hahmot jostain! 

 Mutta niin. Mitenkä minä vietän siis tämän perjantai-illan? No en ainakaan television edessä! Alotan seuraavan Annika Bengtzonin ja luen niin kauan, että kirjaimet hyppii silmissä. Huomenna porhallan puoliltapäivin ravistelemaan Sernan hereille ja viihdytän sitä parhaani mukaan. Sen jälkeen Mai hakee mut kaupan kautta niille, juhlitaan vähän toisen rouvan vanhenemista. Siis silleen todella arvokkaasti ja sivistyneesti, niinkuin hienot rouvasihmiset aina tekee. 

Toivottavasti haistoitte sarkasmin viimeisessä lauseessa.

Voi angsti sentään

Tänään olin ruikuttava marttyyri ja lähetin yhelle esimiehelle sähköpostia. Minä en vittu soikoon jää huomenna sijaistamaan iltapväkerhoon, kun pitäis olla ohjaajien palaverissa. Vaan kun toinen mahdollinen sijaistaja on se tyyppi, joka ei jousta ikinä. Että joo. Mulle ei meinaan koskaan ole missään koulussa (ei edes elämän koulussa) opetettu, että mitä hittoa silloin kuuluu sanoa, kun toinen täräyttää, että Mä en sitten ainakaan jää tänne. 

Okei? No mie sit vissiin jään? Ja sit meen itkee esimiehelle. Hoo hoo. Vaan kun ei se jukoliste ole miun homma alkaa työkaveria ojentaa, että mitä tarkoittaa joustaminen. Mun olis omasta mielestäni aika pirun tärkeetä päästä sinne palaveriin huomenna, että saisin mahollisesti vähän selvyyttä, että mitä mie tossa talossa syksyllä teen vai teenkä hevonvitunpersettäkään.

Että vituttaako? Kyllä vituttaa. Tää postaus tulee olemaan niin täynnä kirosanoja, ettei mitään älyä. Lapset kiipeili seinille ja hyppi nenille koko päivän, tuntu jo kahden aikaan siltä, että miulta oikeesti lentää kohta aivot seinälle. Sitten koko hirveyden kruunasi vielä tuo paska, niin meinasi ihan oikeesti tulla raivon kyyneleet silmiin.

Joo, ei oo munkaan elämäni helppoo. Tai nimenomaan varmaan on, kun tuntuu elämän suurimmalta murheelta taas joku hikinen työjuttu. Tekis oikeesti mieli mennä pihalle ja huutaa niin kovaa, kun vaan kurkusta lähtee. Jos sillä tapaa sais tämän vitutuksen purettua ittestään pihalle, ei oo muutamat hermosauhutkaan auttanu. Eikä edes karkki. Siitä tulee vaan paska fiilis ja aamulla mun naama muistuttaa kärpässientä.

Aamusta puheenollenkin, odotan riemusta kirkuen sitä, kun aamulla soi herätyskello 5.50. Perkeleen Isäntä, olis nyt lomaillu koko loppuviikonkin samaan syssyyn, niin mä olisin saanu kulkea autolla töihin.  Pitäskö nyt tähän samaan riemuun kiukutella vielä sillekin, kun on päivän aikana jo aika railakkaasti päässy vauhtiin. Paasasin tosta työpaskasta sille kotiin päästyäni, niin se totesi vaan että Elä riehu. Ota karkkia. 

Mitäpä siinä voit enää tehdä? Mättää lentokenttäkarkkeja kaksin käsin naamaasi ja lennättää mielikuvat hoikasta itsestään Berliinissä ikkunasta ulos. Mun tekis ihan oikeesti mieli vetää jotkut kunnon teiniangstit, paiskoa ovia ja mätkiä tavaroita ja kirkua ääneen, että vittu mie vihaan koko maailmaa ja kukaan ei rakasta mua ja vittu mitä paskaa ja en mee töihin huomenna enkä saatana enää ikinä.

Okei, ei mun päiväni pelkkää paskaa ollu, kun kävin moikkaamas Sernaa (♥) tyksissä. Oli kyllä ihana nähä pitkästä aikaa, vaikka kauheen pikasesti vaan poikkesinkin työpäivän päälle. No, jos mä lauantaina pyörähtäsin siellä uudemman kerran.

PAPOY!

Ps. 150. postaus!

Lion Sleeps Tonight

 

Hei nyt oikeesti, voisko blogger koetella mun hermojani vielä vähäsen enemmän? Ne ei äsken meinanneetkaan mennä, kun täyttelin äsken jonkun kivan kyselyn ja sitten se otti, ja katosi johonkin bittiavaruuteen. No, saatte lukea sen joku toinen kerta, kun mä oon rauhottunu sen verran, että jaksan ja viitsin täytellä sen uudestaan. Sen jälkeen sain vielä hakata näppistäni pää punasena ja ärräpäitä lukien, että sain tuon hikisen hippovideon tähän. 

Tuntu ihan oikeesti sille, että verenpaine kohoaa pilviin ja isken pian nyrkin monitorista läpi, vaan onneksi loppui mokomat tekniset ongelmat. Mä olisin muuten joutunu tosissani harkitsemaan jonkun sorttista vihanhallintakurssia.

Ja koska minulla on soinu tuo biisi jo puolen iltaa päässä, ajattelin jakaa sen kaikkien kanssa. Kesällä vedettiin Marken kanssa tuo koreografia Sernan ikkunan alla. Minä olin koira ja Marke hippo. Kyllä meistä vielä esiintyviä taiteilijoita tulee, kun vielä pikkusen harjotellaan!

 

Tiesitkö olevasi taivas sisälläni

Marke saatto mut parkkipaikalle, kun lähdin ajelemaan sen luota takasin himppeen. Pakkasin siinä auton, poltettiin röökit, halattiin ja lähdin sitten ajelemaan kotia kohti. Kun mä lähdin ajelee, ajoin Marken ohi kun se käveli takas sisälle, vilkutettiin vielä viimesen kerran. 

Mun sydäntä puristi hassusti, kun mä vielä vilkasin peiliin ja näin, kun Marke tassutteli siellä lumista jalkakäytävää pitkin kohti omaa residenssiään. Me nähdään seuraavan kerran vasta pääsiäisenä, kun nyt on tässä säntäilty kahden viikon sisään kaks kertaa vaikka ja missä. 

Eilen me ajeltiin Sernan luona kylässä. Mun oli niin hyvä olo, kun me istuttiin kaikki kolme Sernalandian sohvalla, mä  ja Marke kinattiin päivän ruuasta ja Serna heitteli omia kommenttejaan väliin. Naurettiin välillä mahat kippurassa ja tuli niin semmonen fiilis, että me nähdään nykyään ihan liian vähän kolmestaan. 

Kun asiat olis vähän toisin, me pakattais kesäkuussa kaikki kolme matkalaukut täyteen ja suunnattais yhdessä Berliiniin. Mä en mitään muuta haluais niin paljon, kuin sitä, että me saatais Sernakin mukaan. Nyt meidän ei Marken kanssa auta muu, kuin sählätä Berliinissä menemään Sernankin puolesta. Vähän kyllä kammottaa, että mihin me oikein onnistutaan ittemme sotkemaan, kun Serna ei oo pelastamassa meitä tilanteista pois. Kuten vikana iltana Hampurissa, kun Marken kanssa sotkeuduttiin kulmaravinteliin vähän juomaan tequilaa... Me siinä kiivaasti mietittiin, että tilattaisko vielä yhdet, kun Serna ilmoitti tarjoilijalle, että me haluttais nyt maksaa. 

Onneksi niin, me ois muuten varmaan aamusti herätty Marken kanssa niitten tarjoilijapojujen vierestä.

Olen mä vaan niin monta kertaa miettiny, että missä mä oikein olisin ilman noita kahta. Vajaan kahden viime vuoden aikana mä oon kokenu ja säätäny enemmän, kun varmaan viitenä edellisenä vuonna yhteensä. Mä en olis tullu lähteneeksi Hampuriin yhtään kenenkään kanssa, ellei Marke olis siitä alkanu ihan tosissaan puhumaan.

Mä en myöskään olis kenenkään toisen kanssa toteuttanu kaikkia niitä hulluja päähänpistoja, mitä Sernan ja Marken kanssa on tehty. Me on nukuttu autossa Raumalla yhen huoltsikan pihalla (Marken kanssa kaksin kahteenkin kertaan), ajeltu keskellä yötä eka kaikki Raumalle, sitte vähä Satakuntaa edestakasin, sitten Turkuun ja lopuksi takasin Satakuntaan. Lisäksi me on kimpassa kohellettu ja säädetty niin paljon, että jokaisella on varmasti jotain, mitä muistella. 

Mä en vaihtaisi päivääkään pois. Mä harvemmin olen mikään suurien sanojan mestari, mutta pienessä pierussa tai tämmösen hyvän fiiliksen kanssa mä saan sanottua, että mulla on kyllä nuissa kahdessa kiinni jotain niin suurta, etten halua ikinä päästää irti. En mä tietenkään väheksy tässä ketään muita mun ystäviäni, mutta Marken ja Sernan kanssa me on eniten tehty ja toivottavasti tullaan vielä paljon tekemäänkin. 

Siinä on kaksi ihmistä mun elämässäni, joiden kohdalla mä en kyseenalaista mitään. Jos jompikumpi soittaa mulle, että nyt tuut heti tänne, niin mä oon jo menossa autolle, ennen kun kysyn, että miksi. Samoin mä tiedän omalla kohdallani, että jos mun on hätä, niin varmasti saan apua. 

Mulla saa olla ihan helvetillisen hirveä päivä, että nuo kaksi elämäni eläintä ei sais mua piristymään, edes muutaman asteen vertaa. 

Mun Marke ja Mun Serna, jos elämä ei olis viskannu meitä kolmea samaan kasaan joskus, niin tästä maailmasta olis jääny niin monta naurua nauramatta. ♥ 

 ...tiedätkö käyneesi
minun sielussani
en edes itse tiedä siellä käyneeni
luulen sinut nähneeni
jossakin aiemmin
lapsena kun uskoin ihmeisiin...