Herätys

Minä olen tyttö, joka potkaistiin pois kotoaan, koska tunnustin äidilleni olevani lesbo.

Minä olen prostituoitu, joka työskentelee kaduilla, koska kukaan ei ota töihin transseksuaalista naista.

Minä olen sisar, joka puolustaa homoveljeään piinallisten, kyynelten täyttämien öiden läpi.

Me olemme vanhemmat, jotka hautasivat tyttärensä kauan ennen hänen aikaansa.

Minä olen mies, joka kuoli yksin sairaalassa, koska kumppaniani, jonka kanssa olin ollut kaksikymmentäseitsemän vuotta, ei päästetty huoneeseen.

Minä olen ottolapsi, joka herää painajaisiin, joissa minut viedään pois kahden isäni luota, jotka ovat ainoa rakastava perhe, joka minulla on ikinä ollut. Toivon, että he voisivat adoptoida minut.

Minä olen yksi onnekkaista, luulisin. Selvisin hyökkäyksestä, joka jätti minut koomaan kolmeksi viikoksi ja vain vuoden päästä pystyn luultavasti kävelemään taas.

Minä en ole yksi onnekkaista. Tapoin itseni vain viikkoja ennen lukiosta valmistumista. Taakka oli yksinkertaisesti liian raskas kantaa.

Me olemme pari, jotka saivat kiinteistönvälittäjän kannoilleen, kun hän sai selville, että halusimme vuokrata yksimakuuhuoneisen asunnon kahdelle miehelle.

Minä olen henkilö, joka ei ikinä tiedä kumpaa vessaa minun pitäisi käyttää, jos haluan välttää henkilökunnan kutsumisen paikalle.

Minä olen äiti, joka ei saa edes tavata synnyttämiäni, hoitamiani ja kasvattamiani lapsia. 

Tuomioistuin sanoo, että olen epäsopiva äidiksi, koska asun nykyään toisen naisen kanssa.

Minä olen kotiväkivallasta selviytynyt, jonka tukijärjestelmä yhtäkkiä viileni ja etääntyi saatuaan selville pahoinpitelevän kumppanini olevan myös nainen.

Minä olen kotiväkivallasta selviytynyt, jolla ei ole tukijärjestelmää, jonka puoleen kääntyä, koska olen miespuolinen.

Minä olen isä, joka ei ole koskaan halannut poikaansa, koska minut kasvatettiin pelkäämään kiintymyksen osoittamista toisia miehiä kohtaan.

Minä olen kotitalousopettaja, joka halusi aina opettaa liikuntaa, kunnes kuuli vain lesbojen tekevän sitä.

Minä olen mies, joka kuoli lääkärien lakattua hoitamasta minua heti, kun he saivat selville minun olevan transseksuaali.

Minä olen henkilö, joka tuntee syyllisyyttä, koska uskoisin voivani olla paljon parempi ihminen, jos minun ei aina tarvitsisi välittää yhteiskunnan minua kohtaan osoittamasta vihasta.

Minä olen mies, joka lakkasi käymästä kirkossa, ei koska en usko, vaan koska sen ovet suljettiin minun kaltaisiltani.

Minä olen henkilö, jonka täytyy piilotella sitä, mitä tämä maailma tarvitsee eniten: rakkautta.

Ole kiltti ja liitä tämä edelleen blogiisi/päiväkirjaasi, jos ymmärrät homofobian olevan väärin.

Jokainen on sydämensä pomo

Minä en pysty ymmärtämään sitä, miksi ihmisiä pitää arvostella sen perusteella, ketä kukakin sattuu rakastamaan. En pysty käsittämään, miksi sitä pitää katsoa kieroon, jos mies seurustelee miehen kanssa. Tai nainen naisen kanssa. Tai jos vaikka sattuu tykkäämään molemmista. Mitä pahaa siinä ihan oikeasti on?

Ei meistä kukaan pysty päättämään omia tunteitaan, vaikka moni varmasti sen järjen kanssa pelaakin. Mua alkaa joka kerta huvittaa, kun jossain taivastellaan, että siis voitsa niinku uskoo, se on ihan oikeesti homo/lesbo/bi?! Hei hyvää päivää, mitä sen on väliä. Siksi toisekseen, miksi sitä pitäisi joka paikkaan heti alkajaisiksi kuulluttaa. Eihän kukaan heterokaan käsipäivää sanoessaan totea, että Hei, minä olen Pekka Puupaa, hetero. Missä on sanottu, että ihmisiä pitää ylipäänsä lokeroida sen perusteella, että kenestä sitä sattuu tykkäämään. Yhtä hyvin voitaisiin keksiä oma nimi nimitys niille, jotka sattuu rakastumaan vasenkätisiin. Tai huononäköisiin. Tai vaikka kaikki Tellervo-nimisten kanssa naimissa olevat voisi olla vaikka Telleseksuaaleja. Ja Urpoista tykkäävät on Urposeksuaaleja.

Minä en myöskään kykene ymmärtämään, miksi samaa sukupuolta oleville parisuhteessa eläville ihmisille ei anneta oikeutta mennä naimisiin kirkossa. Joo joo, nyt voi alkaa paasata sitä paskaa, että kun raamattu kieltää. Se kirja nimittäin sattuu sallimaan myös paljon semmoista, mikä tänäpäivänä on laissa kielletty. Samoin siellä kielletään paljon muutakin, mikä nykyään on ihan joka päiväistä arkea. Naurettavaa, että sitä raamattua ei varmaan oikeasti lueta, mutta hätäpäissään vedetään raamattu kieltämään homoilta ja lesboilta oikeus saada kirkkohäät. 

Minä en ole oikeastaan millään tapaa uskovainen ihminen. Juu, kuulun kyllä kirkkoon, ihan jo siitä syystä, että voin toimia kummina ja sain ne omat kirkkohääni. Omalla pienellä tavallani minä kuitenkin uskon, että tuolla jossain on joku, joka pitää meistä kaikista huolta. Samalla tapaa se joku tuolla jossain myös hyväksyy meidät kaikki, ihan tämmösinä tavallisina tallukoina. Minä uskon jokaisen ihmisen henkilökohtaiseen taivaaseen. Eli siis siihen, että kuoleman jälkeen meistä jokainen pääsee paikkaan, mikä on aina ollut oma unelma. Tyyliin siis järjettömästi tupakkaa, mutta ei ollenkaan syöpää. Sinne minun uskomaani henkilökohtaiseen taivaaseen pääsee ihan jokainen, riippumatta siitä, onko enemmän kiintynyt omaan vai vastakkaiseen sukupuoleen. 

Samoin minun mielestäni on väärin, ettei homo- tai lesboparit saa adoptoida yhteistä lasta. Tällä pallolla elää niin paljon lapsia, joilla ei ole yhtään vanhempaa. Ei kotia, ei ruokaa, ei yhtikäs mitään. Eikö silloin olisi parempi, että näilläkin lapsilla olisi sitten ne kaksi isää tai kaksi äitiä? Nyt jos aletaan sitten pohtimaan sitä, että siinä annetaan kieroontunut kuva parisuhteesta, niin minä huudan. Melkein jopa lyön. 

Tämän hetkiset lapset on tämän maailman tulevaisuus. Lapset on avoimia, lapset on suvaitsevaisia. Lapset muodostaa omat näkemyksensä ja mielipiteensä meidän aikuisten mielipiteiden mukaan. Minä tiedän monen monta lasta, joittenka kotona näistä asioista on keskusteltu ja nimenomaan sillä suvaitsevaisella kannalla. Harvemmin se lasten mielestä on outoa, jos jollain kaverilla nyt sattuukin olemaan kaksi äitiä. Tai, että on äiti ja sit on iskä ja iskän poikaystävä. Lapsille se harvemmin on ongelma, ellei aikuiset siitä tee ongelmaa. 

Että kuunnellaan vaan näitä Päivi Räsäsiä ja tihrataan sitä raamattua. Suljetaan omat silmät ja muutetaan asumaan siihen omaan vaaleanpunaiseen kuplaan, mihin kuuluu äiti ja isä, kaksi lasta, kultainen noutaja ja farmariauto. Valehdellaan silmät kirkkaina, miten ollaan niin hyviä ja suvaitsevaisia ihmisiä. Siitä huolimatta kielletään toisilta ihmisiltä, joita minä kutsun suorastaan perusoikeuksiksi. Ei vahingossakaan avata omia silmiä oikeasti ja hyväksytä sitä, että erilaisuus on rikkaus. 

Onko se ihan liikaa vaadittu, jos peräänkuulluttaa edes vähän suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä? Ihmisiähän me kuitenkin kaikki ollaan. Mun mielestä kenenkään ei pitäisi joutua tässä hyvinvointiyhteiskunnassa pelkäämään omaa seksuaalista suuntautuneisuuttaan, (vittu mikä sanahirviö, kirjotinkohan edes oikein...) tai siitä aiheutuvia mielipiteitä. Koska mitä sen on väliä.

Vauvat tuoksuu rakkaudelle

Minä olen hoitanut vauvaa. Syöttänyt sitä, vaihtanut sen kuiviin, seurustellut sen kanssa ja ollut onneni kukkuloilla, kun Neela kikattaa minulle tai vastaa omalla jokelluksellaan minun puheeseeni. 

Minä olen nuuhkinut sitä vauvantuoksuista tukkaa ja luvannut, että ostetaan leppäkerttupinnit, kuhan niitä hiuksia on vielä vähän enemmän. Vaikka niitä nyt on jo aika paljon. Minä olen riisunut uniltaan heränneen lapsen ulkovaatteista pois ja katsonut sen kanssa telkkaria, tytön hieroessa silmiään minun puserooni ja ynistessä itsekseen. 

Minä rakastan sitä pikkuihmistä ihan hirvittävän paljon. Minä haluan olla maailman paras kummitäti pelkästään siten, että minä olen parhaani mukaan aina läsnä. Minä en halua olla se, joka ostaa rakkauden rahalla ja miljoonilla lahjoilla. Minä en ole se täti, joka vie shoppailemaan ja ostaa vaikka uuden auton, jos neiti keksii sitä pyytää.

Minä olen se täti, jonka kanssa voidaan joskus lakata kynnet. Jonka kanssa lähdetään talvella pulkkamäkeen tai kesällä uimaan. Muutamien vuosien päästä voidaan mennä yhdessä elokuviin, sitä ennen käydään kirjastossa, leikkipuistossa ja naapurissa katsomassa lampaita. Sitten isompaan tämä täti vie Neelan muumimaahan katsomaan muumipeikkoja ja sen jälkeen jäätelölle Naantalin rantaan. 

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Taistelen tieni läpi harmaan kiven ja peruskallion, jos sinun hyvinvointisi sen vaatii. Minun tulee olemaan sinua niin kova ikävä, että en edes tiedä, miten sellainen määrä ikävää kuuluu kantaa.

Kun on onnellinen, mutta silti on aina ikävä

Miulla oli ihan tautisen kiva viikonloppu. Vaikka oon koko ajan tiedostanu, että mun on ollu Sernaa ja Markea ihan jäätävä ikävä, nyt tuolla sen tajusi, kun löhnättiin kolmisteen sohvalla, katottiin mun mielestä huonoa leffaa ja puhuttiin sontaa. Tai kun yöllä oli eka kuskattu Sernan broidi kapakasta kotiin ja sen jälkeen maattiin kuoleman väsyneinä häröilemässä ja meinattiin läkähtyä nauruun. Voi elämä, mitä mie oon tehny, että oon kaks tuommosta enkeliä elämääni saanu?

Marke tuli mun kyydissä Turkuun, kun se lähti risteilemään kälynsä kanssa. Kävin sielläki istumassa ennen kuin hilauduin kotiin, oli kyllä ihan mukava vierailu. Sen verran kävin Marken kans täs kääntymäs, että tuotiin mun kamat ja käytiin veskissä. Marke teki myös sen havainnon, että uus näytönohjain mun koneessani ei oo vieny vikoja pois, eli voi tässä olla edessä matka konekauppaan... Isäntä oli niin seurallinen ja suulas, että teki mieli oikein karjua sille. Mikä kärpänen sitä lie sitte purru sillä aikaa, kun mä olin seurustelemassa noitten botskeilemaan lähtijöiden kanssa, kun kotiuduttua se istu täs mun koneella ja koitti selvittää, että mikä täs on vikana. Oli ihan eri ihminen, kun aikasemmalla käynnillä. Kiva niin, en mä olis jaksanu alkaa täs enää papattaa mistään tai katella mitään murjottamisia ilman syytä.

Silille huikkasin mesessä moi heti, kun sain kamoja vähän purettua ja istahdin tähän. Se lykkäsi samantien webbikameran päälle, ja mä sain katella lattialla naureskelevaa Neelaa, joka potkiutu innoissaan ja jutteli vieressä makaavalle koiralle. Mun tuli niin mieletön ikävä, niin hirvee, ettei mitään rajaa. Itku ei meinannu loppua millään, Isännälle sain vaan sanottua, että mun on niin karmee ikävä, että mä en oikeasti voi olla. Kaksi ja puoli viikkoa. Sit myö lähetään joulunviettoon minun kotiin ja minä jään sinne varmaan loppiaiseen asti, Isäntä junailee kotiin aikasemmin. Mä en halua lähteä sieltä aikasemmin pois, en sitten millään. 

Miksi minulla aina pitää olla niin hirveä ikävä minun rakkaitani?

Sano jotain kivaa

Nyt sano mulle jotain kivaa, tai saan pikkulapsikohtauksen!

Oli mun ekat sanat, kun raahauduin töistä kotiin kolmen kauppakassin kanssa, pipo vinossa, naama punaisena ja tuhannen kuumissani. Se aika kuusta, väsyttävä työpäivä ja pitkä kauppareissu takana. Väsytti, kuoletti, itketti ja nälätti. Isäntä kömpi sohvalta ylös ja tuli ihan kummissaan kattomaan, eikä se oikein osannu sanoa mitään. Veti syliinsä vähäksi aikaa.

Olisit soittanu, niin oisin tullu hakee Prismalta.

Enhän minä soittele. En pyydä apua, vaikka minulla ihana mies onkin. Kyllä minä selviän.  En minä halua soittaa vieressä olevan kaupan pihasta, että minulla on täällä kolme kassillista ostoksia, voisitko ystävällisesti tulla auttamaan minua. Ei, minä raahaan ne kyrpä otsassa ja itku kurkussa kotiin, vaikka mieli tekisi viskellä kaikki ympäri jalkakäytävää ja karjua kaikki raivonsa pihalle.

Kaupassa soi joululaulut, ihmiset säntäili edestakaisin ja joka paikasta tunki joulu esille. Mun hengitys meinasi salpautua, kun mä ajattelin, että kohta pitää olla joulukortit postissa, että ehtiivät ajoissa perille. Samoin ne lahjat. Minä olen ostanut tasan yhden joululahjan, senkin vasta tänään. Lilbro saa sen, mitä pyysi, muille en ole jaksanu vielä edes miettiä. Olisi varmaan paras alkaa pohtimaan, tulee muuten hirmuinen kiire. Nyt viikonloppuna en oo kotona juoksemassa lahjojen perässä, seuraavana lauantaina saattaa olla rapelo työpaikan pikkujoulujen jälkeen. Eli yksi sunnuntai ja yksi viikonloppu, siinä minun lahjojenosteluaikani. Tuskin arkena töitten jälkeen jaksan.

Onneksi huominen tulee pian. Jaksan työpäivän vaikka päälläni seisten, kun tiedän, että illalla nään kaksi niin tärkeää ja rakasta ihmistä.

Hängouvör #2

Bailattiin lapsuuden ystävän kanssa eilen kuin rokkistarat. Kumosin kelkkaa, siideriä, dooleysia, salmaria ja tequilaa. Oli tukeva humala, onnellinen fiilis ja hyvät jatkot hesesafkan ja tilityksen merkeissä. Kompuroin kotiin joskus kuuden aikoihin, eipähän ollu takseihin ruuhkaa enää tohon aikaan.

Tänään on ollu sit kyllä rokkistaran darraki. En taaskaan saanu nukuttua rapeloani pois, vaan heräsin puol kympin jälkeen kärvistelemään. Isäntä vähän hymähteli mulle, mutta anto mun kuitenkin mönkiä peittonsa alle tuijottamaan telkkaria aamulla, kun ihan hetkisen pelkäsin, että saattaa kuolo korjata. 

Käytiin kaupassakin. Mä raahustin pipo päässä ympäriinsä ja viskelin kärriin kaikkea mahollista, mitä mieli sattu tekemään. Mä olin ihan varma, että kassatyttö tai -poika kattoo, että meillä on täällä jotkut Ahmattien Illanistujaiset sen ruokamäärän perusteella. Ei suinkaan, meidän rouvalla on kanki, tokas Isäntä kun mä suhisin sille epäilykseni. 

Isäntä makso kiltisti mun rapulahimoruokani, se on naureskellu mulle koko päivän. Kaupassa mä hätäilin ketsupin perään, se loppu torstaina ja oon ollu ihan hukassa ilman. Isäntä sano mua sen jälkeen ketsuppikyyppariksi, kun menin puol juoksua hakemaan isoimman pullon Felixia, mitä vaan löysin. 

Kyllä minä tuota miestä niin paljon rakastan, vaikka eilen olenkin sen haukkunu ihan kaikille ja pohtinut kaikki paskimmatkin vaihtoehdot läpi. Kai senkin tarvii musta edelleen välittää, kun se viittii mua katella, jopa näinä rapulapäivinä.