Jos vaan ois rahaa

Mua ahdistaa noi finanssiasiat ihan hillittömästi. Toissayönä nukuin ihan sikahuonosti, uni ei meinannu ottaa tullakseen ja sitten mieleen juolahti se mukava asia, että tässä menee aika monta kuukautta, ennen kun mä saan taas kokonaista palkkaa. 

 

Nyt, kun mä sain viran tohon hommaani, niin tää eka vuosi menee mulla silleensä, että kaikki mun lomat on palkattomia, jahka semmosia haluan pitää. Määräaikasena duunarina lomiltakin maksettiin palkka ja kesät oltiin sit omillamme. Nyt sitte joko pitäs lomilla olla töissä tai pitää ne palkattomina. Ylityötunteja saa myös käyttää, mutta niitä tunteja ei saa kerätä sitä varten, että sais esim. jouluna pitää yhden päivän vähemmän sitä kuuluisaa palkatonta.

 

Noh. Pari viikkoa sitten oli syysloma. Siitä tuli kaks päivää. Pari viikkoa eteenpäin, mä lähden LilBron vauvan ristiäisiin, siitäkin tulee taas kaks päivää. Eli ens palkasta lähtee neljän päivän palkka, ja se kyllä jo tuntuu. Joulukuun palkasta lähtee vissiin joululoman palkka ainakin niiltä päiviltä, mitkä joululomasta menee joulukuun puolelta. Loput sitten tammikuusta. Helmikuussa on edessä hiihtoloma. 

 

Että hitto en mä tiedä. Sekin, että jos painaa lomansa duunia, niin siitäkään sitten tiedä, että mitä se on. Musta on ihan naurettavaa, että meille ohjaajille sitte aletaan keksimällä keksiä tekemistä lomiksi, kun kouluista on lapsetkin lomilla. Mikäs siinä, jos hyvissä ajoin osotettais vaikka joku päiväkoti, tai sitten omassa työpisteessä joku pitemmän paneutumisen vaativa projekti, että hoida tämä pois. Mutta musta on aika ahterista, että esim sen viikon ajan pyöritään, kuin puolukka pyllyssä paikasta toiseen ja mietitään, että mistähän minä seuraavaksi itseni löydän. Ei mun juttu sitten pätkääkään, saisin vatsahaavan mokomasta. 

 

Että en mä tiedä. Kun ei näissä hommissa sitä tiliä muutenkaan kovin suuria ropise. Okei, ens keväänä mulle kertyy kokonaista 15 lomapäivää, joista kesäkuussa pidetään viisi pois. Sen jälkeen ne loput kymmenen jää sitten ensi vuoden syksylle, ja kevääseen 2014 mennessä mulla pitäs olla jemmassa 28 lomapäivää. Sen jälkeen ei pitäiskään olla mitään hätää, voin kouluvuoden aikaan pitää kaikki lomat palkallisina ja kesällä sitten elellään liiton rahoilla. Tiukkaa se eläminen on kyllä niilläki, mut tähän asti oon ihan pärjänny.

 

Voi tauti, kun sitä tietäis ja osais ja vaikka mitä. Mä oon joskus miettiny, että minkähänlaista tää elämä olis, jos tekis vaikka samankokoista tiliä, kun mitä toi Isäntä tekee. Meillä kun ei todellakaan ole millään tapaa yhteiset rahat. Jos ei joka hiton ostoksen kohdalla tarviis miettiä, että onko tässä kuussa vielä jotain, vai voinko mie ostaa tämän. Tai, että joo, tässä kuussa ostan talvikengät, muuta mukavaa ei sitten tehdäkään.

 

Tätä asiaa olisi toki kannattanut varmaan miettiä jo sillon, kun oon lähteny lähihoitajaksi lukemaan. Näissä hommissa ei kukaan tahkoa kultakaivoksia. Jossain päiväkodissa voisin mahdollisesti tienata vähä enemmän, kun tuolla ala-asteella, mutta tällä hetkellä mä koen edukseni sen, että jossain kohtaa mulla tosiaan on palkallisia lomia pitkin vuotta. Vaan silti. Voi vittu, kun voittais lotossa niin paljon, että eipä tarviis näitäkään asioita pohtia. 

 

Mä olen joskus sanonut, että vaikka mulla ois kuinka paljon rahaa hyvänsä, mun olisi silti pakko käydä töissä, tai mun pää leviäisi. Vaan jos ihan tosissaan tilille rapsahtais 12 milliä, niin arvatkaapa kaks kertaa, menisinkö enää seuraavana maanantaina töihin? No okei, maanantaina voisin vielä mennä, mutta tuskin kovin kauaa siellä vanhenisin. Ei, en mä todellakaan tarkota sitä, että mä olisin millään tapaa leipiintyny työhöni, tai etten ollenkaan tykkäisi olla siellä. Mutta jos mulla olis vaihtoehtona se, että saan olla kotona ja tehdä kaikkee muuta kivaa päivän aikana, kun duunia, niin totta hitossa mä sen kotiinjäämisen välitsen! 

 

Varsinkin, kun mulla olis rahaa niin paljon, että voisin tosiaan harrastaakin päivät pitkät melkein mitä vaan mieleen juolahtais. Eipä tarviis pohtia, että onko rahaa mennä hammaslääkäriin, vai kärvistelenkö ens kuuhun. Tai että kuljenko rikkinäisillä farkuilla, vai saanko jostain pihistettyä rahat niihin uusiin. 

 

Taidan laittaa sen loton vetämään heti ens lauantaina. 

Saahan sitä aina jotain mieltä olla

Mua on jo jonkun aikaa ihmetyttäny ihmiset, joitten tarvii leikkiä maailman viimeistä ja suurinta marttyyria jossain päin sosiaalista mediaa. Musta on niin huvittavaa lukea, kun joku tuttava postaa faboon jonkun katkeruutta tihkuvan päivityksen, missä ei kuitenkaan mainita kenenkään nimiä, tietenkään. Paasataan vaan, miten joku ottaa päähän. Tai jotkut on tehny väärin. Tai jotain muuta vastaavaa sontaa. Parasta on tietenkin se, jos vingutaan elämän vaikeudesta, ja odotellaan jonkun kysyvän, että mikäs siellä on hätänä. Kysymisen jälkeen vastataan, että en nyt jaksa puhua aiheesta. Tai en halua puhua siitä. okei? Miksi sitten toit koko asian ilmi?

Siis sehän on täysin luonnollista, että meillä jokaisella on joskus huonoja päiviä. Jokaista ottaa joku joskus päähän, välillä oikeesti on vaan niin känkkäränkkä, että tekis mieli sanoa pahasti niillekin ihmisille, joitten puolesta on oikeesti valmis tekee ihan mitä vaan. Se on ihan ymmärrettävää, hyvänen aika. Ihmisiähän tässä vaan kaikki ollaan! Mutta sitä mä en kykene ymmärtämään, että jos toinen ihminen ottaa päähän, niin minkä ihmeen takia siitä pitää mennä johonkin facebookkiin tai twitteriin tai muuhun vastaavaan paikkaan itkemään? Miksi sitä ei voi sanoa sille ihmiselle ihan suoraan, varsinkin jos tietää, että se kiukun aiheuttaja kyllä näkee ne postaukset sieltä naamakirjasta tai twitteristä. Sen mä ymmärrän, jos röykytään jossain sellaisessa paikassa, missä se kiukunkohde ei niitä avautumisia nää. Silleenhän sitä tehdään oikeessakin elämässä.

Tähän vastaisi varmaan moni, että no ku en mä halunnu pahottaa sen mieltä kuitenkaan. No aha, miulle tulis kyllä ainakin paskempi fiilis siitä, että pitäs arvailla jonkun tulikivenkatkusista facebook-tiloista, että mitähän minä nyt menin tekemään, kun tolle tommonen fiilis tuli. Verraten siis siihen, että toinen sano, että sä nyt jotenkin kokeilet mun hermojani. 

Minä yleensä arvostan suoraa puhetta ja rehellistä palautetta. Sillä minä tarkoitan nyt sitä, että jos joku asia oikeesti mättää, niin se tuodaan ilmi ja siitä keskustellaan, että mitäs tälle nyt voitais tehä, niin että olis kummallakin kivaa. Mutta, huomatkaa sana yleensä. Mun mielestä se on ihan turhaa "suoraa puhetta", että aletaan arvostella toisen ihmisen hiuksia, vaatteita tai olemusta muuten. Mun mielestäni meillä kellään ei ole oikeutta mennä sanoa täräyttämään jollekin tuttavalle tai kaverille tai ylipäänsä toiselle ihmiselle, että kuin sä oot noin hirveen näkösenä lähteny tänään liikenteeseen? Tai kysyä, että koskas oot muuten kampaajalle menossa, kun sun tukka on aika hirveen näkönen. 

Juu, saahan sitä ihan rauhassa olla toisen ihmisen vaatetuksesta tai mistä ikinä ihan sitä mieltä, mitä ikinä haluaa, mutta ei sitä tarvii ääneen mennä sanomaan. Eriasia, jos ollaan menossa johonkin vähän siistimpään paikkaan ja toinen on lähdössä liikkeelle vanhimmissa rönttävaatteissaan, niin siinä kohtaa on kyllä sitten jo hyvä todeta, että oisko sulla mitään muita vaihtoehtoja. Mutta senkin voi sanoa ihan nätisti!

Mä olen nyt tässä parin viikon aikana nimittäin töissä miettiny, että on ihan oikeesti hirveen kiva olla töissä, kun ei tarvii kuulla kenenkään suusta mitään suoraa kommenttia. Tai suoraa mielipidettä. Nimenomaan tommosia yllämainittuja. Että jos on ollu kiire aamu ja jokainen hius ei tosiaan ole tiukasti kurissa, niin siellä saattoi yks Tyranni läväyttää kummastelun, että onpas sun tukkas tänään ruma. Tai jos oli aamulla vetäny niskaansa hupparin ja kollarit, niin saatto kyllä tulla palautetta vaatteiden tyylikkyydestä. 

Kaiken huippuna tässä siis se, että Tyranni itse ei kyllä kamalan kummonen pukeutuja ole, saatikka että oma tukkansa näyttäisi joka aamu siltä, että hovikampaaja on asetellut joka suortuvan paikalleen. Mutta kun hän nyt sattuu olemaan tämmöinen luonne, että sanelee asiat ihan suoraan. No sit ei varmaan tarvii ihmetellä, miksi kovin moni ei susta pidä? Samoten joskus tyrmistytti kommentit tuo ei ole ollut muotia enää pitkään aikaan. No mitä vitun väliä? Mä olen tietääkseni mennyt tohon taloon tekemään töitä, enkä pukeutumaan viimeisen muodin mukaisesti ja esittelemään rytkyjäni kaikille. Jos vaate on kiva ja mukava, niin ei sen muotia tarvii ollakaan.

Tässäkin kohtaa huvittavinta on se, että Tyrannin omatkaan vaatteet mistään Pariisin muotiviikoilta olleet ja henkilön motto taisi olla tänne on tultu tekemään töitä! Jos siis joskus erehty tauolle ennen iltapäiväkerhoon rynnistämistä, kun oli eka vääntäny koulun puolella kevyet seittemän tuntia jonkun avustajana, ehkä jopa ilman taukoa.

Että niin. En mä jaksa oikein edes enää valittaa, että mua ei huvittais mennä töihin. Mä en ole ihan oikeasti koskaan ennen tajunnu, että töissä voi olla näinkin kivaa! Kun ei oo paremmasta tienny, niin tuohonkin on vaan tyytyny. Eikähän se joka päivä tommosta ollu, mutta ihan riitti muutama kerta viikossakin. Mut ei oo näkyny sunnuntaimasistakaan. Mä niin haluisin mennä hakee ikeasta semmosen hyllyn, mitä en eilen olis saanu yksin kannettua autoon, mutta taitaa olla ihan turhaa haaveilua saaha toi Isäntä ylös sohvalta, pukemaan päällensä ja lähtemään mun mukaani. Hoh hoi.

Niin juu, ja palatekseni siihen kyselyyn, mikä mul tääl oli. Teitä vissiin kiinnostais lukee, että kuka mie oon ja mistä mie tuun... Se postaus on tekeytymässä. Kyllä mie sen jossain vaiheessa julkasen.

Minä pienempi kuin kolme maanantai

Mä olen ihan poikki. Ensimmäinen normaali maanantai takana ja minä meinaan nukkua istualleni. Ja voi että mua sitten jakso ärsyttää kuunnella, kun Toimistokuukkeli marisi tauoistaan pomolle. Kun mä haluaisin pitää tässä ja tuossa ja kun mä olen koko ajan siinä lapsessa kiinni jota avustan ja...

Kuule. Annapa mie kerron jottain. Minäkin haluisin pitää taukoni keskellä päivää. Mieluiten joku välkkä, että ehtis vähä työkavereitaki nähä. Minustakin olis kiva ehtiä istua alas teemukin kanssa. Niin, ja niin minä, kuin muutama muukin, ollaan kiinni niissä omissa avustettavissamme koko päivä. Kun nyt ei oo ketään, joka pystyis tauottamaan kaikkia.

Että on se varmaan raastavaa, kun työaikana ei enää ehdikkään pitämään kahta välituntia taukoja ja surffailemaan naamakirjassa samalla. Mulla oo tommoseen ollu ikänä aikaa. Että kehtaakin sitten vielä valittaa. Ja voi voi, kun nyt sattui käymään niin, että Toimistokuukkelin on oltava viiteen asti töissä. Mutta kun minun pitäisi tulla kahdeksaksi, kun minua siellä luokassa tarvitaan niin mitenkäs... Hitto soikoon, sinä et oo kenenkään henkilökohtainen avustaja, joten sinun työaikasi ei voi määräytyä sen mukaan, miten joku lapsi tulee töihin. 

Lisäksi, jos saat valtaosan palkkasi iltapäivätoimen puolelta, sinne sinun tuntisikin sijoittuvat sitten. Miten se voi olla niin ylivoimasen vaikeeta ymmärtää, kun kaikki muut sen tuntuu ymmärtävän, mutta ei Toimistokuukkeli. Sit ku on niin paljon vaivaa ja sairautta ja voi voi, kun työaikana ei saisi mennä lääkäriin. Kuule, minä tiedän senkin. Oon kuitenkin jo viis vuotta tehny tätä hommaa täyspäiväsenä, toisin kun eräät. Siihen viiteen vuoteen kun sumplit sen, että kolmesti vuodessa on käytävä d-kontrollissa, niin onnea mulle. 

Että voi vittu sentäs, miten se osaa olla hankalaa. Kuten nyt huomaatte, helppoa se ei tunnu olevan mullakaan. Mua vaan rassaa se, että yks ei mitenkään kykene toimimaan niitten ohjeiden mukaan, jotka hänelle annetaan. Sit, kun koitat tehdä jotain työvuorolistan kaltaista paprua seinille mistä näkyy, että kuka on mihinkin aikaan paikalla niin sitä joko a) kuvitellaan, että minä määrään mihin aikaan hänen on oltava töissä, b)  taivastellaan, että mitenkäs minä nyt kahville ehdin, kun sinä tulet vasta tuohon aikaan iltikseen tai c) ollaan ihan helvetin pihalla koko ajan ja ihmetellään työkavereille, että mitenkäs ne minun työvuoroni menivätkään. Voi naamapalmu sentään.

Raaka fakta on sekin, että jos tullaan kymmeneksi töihin ja työaika on 7h ja 39 min, kotiin ei voi lähteä kolmen aikaan. Ei, vaikka olisi perjantai. Ja jos joskus on jotain erityisentärkeäähuippuasovittua menoa, niin sitten siitä asiasta pitää jutella työkavereitten kanssa. Neuvotella, että voisiko joku tuurata ja sen jälkeen keskustella asiasta esimiehen kanssa, että passaako tämä siihenkin suuntaan.

Että anna minun kaikki kestää. Okei, kyllä mua päivällä jo naurattikin, kun seurasin esimiehen ilmeitä, kun se kuunteli Toimistokuukkelin selityksiä ja taivasteluja. Samalla tein sen huomion, että samaiset palaverit ei ole koskaan aikasemmin ollu noin vapautuneita, rentoja ja onnistuneita. Ketään ei ketuttanu, kukaan ei kiristelly hampaitaan eikä kellekkään tullu kesken palaverin semmoista oloa, että mitä helvettiä toi yks tyranni oikein sepittelee esimiehen edessä. 

Loppuunsa siis kuitenkin mieluummin vaikka kaks Toimistokuukkelia, kun yhtään tyrannia. Mut väsyttää silti.

Eniten vituttaa...

Tällä hetkellä se, että huomiseksi lupaa taas melkein hellekeliä. Siis hei nyt vittu oikeesti. Melkein koko kesän oli ihan ryssänhelvettikelit. Jos ei ollu kylmä, niin sit oli semmonen nihkeenkosteenhikinen, kunnon aurinkoiset hellepäivät oli tosi harvassa. Mikä helvetin pakko niitten lämpimien kelien on sitten alkaa nyt, kun pitäisi olla töissäkin?

Ja ei, minä en valita siksi, että makaisin mieluumin rannalla, kun olisin töissä. Minä valitan vain ja ainoastaan siitä syystä, että minä inhoan sitä kuumuutta töissä. Ensinnäkin. Jos on lämmin ilma, tulee helposti hiki. Ja minähän hikoilen, kun huora kirkossa. Mä sitten vihaan sitä. Töihin kun ei sattumoisin voi iskeä sitä samaa hellemekkoa tai hihatonta tunikaa päällensä, mikä päällä voi ihan hyvin hillua kotona ja  miksipä ei kaupungillakin. Töihin verhoudutaan mielellään t-paitaan ja hameen alle laitetaan leggarit. Ainakin minä laitan, jos on kyse tommosesta farkkuministä. 

Sit kun tulee hiki, niin minä ainakin näytän ihan hirveeltä. Mun kastuu kainalot, selkä, takapuoli, naama ja joka ikinen taive ja kurvi, mitä mun ruumistaani löytyy. Naama muuttuu punaseksi ja näytän ihan keitetyltä kinkulta, aah kuinka seksikästä. Mä sitten vihaan sitä ominaisuutta. Mä olen aina ollu kova hikoilemaan, ihan pikku kakarasta asti. Iskä, BigBro ja jopa Neela on ihan samanlaisia hikiperseitä. Että jopa sillon oon hikoillu, kun Mustajärven Pate keikalla, kun oon painanu reilut 50kg ja ollu oikeesti hyvässä kunnossa. 

Sen lisäksi, että näytän herkulliselta, niin jossain vaiheessa alan taatusti myös haista. Mun kengät ainakin haisee hyvin äkkiä ihan raadolle ja kunnolla hikoillessa haisee ihan taatusti paitakin, siitä ei oo kahta kysymystä. Koita siinä sitten töissä viihtyä ja ennen kaikkea taata muidenkin viihtyvyys, kun meikäläinen haisee, kuin kolme viikkoa tyhjentämättä ollut jätesankko.

Että niinkun perkele. Mä niin odotan niitä kelejä, kun voi vetää tennarit jalkaan ja hupparin päälle. Sit vielä farkut siihen, niin jopa helpottuu vaatekriisit. Ei tarvii pohtia, että näkyykö tästä vaatteesta hikiset kainalot, paistunko tähän tai ryllöttääkö mun mahani tässä. Ei, en todellakaan pukeudu aikuismaisen trendikkäästi ja tyylikkäästi, minä pukeudun mukavasti ja sillä tyylillä, minkä koen itelleni sopivan. Mä meen talvella kollareissa, hupparissa ja villasukissa töihin, että saan ulosmennessä vetää toppapöksyt ja talvitakin siihen päälle. 

Sit ois kiva, kun illalla olis kans jo niin viileä, että lenkille vois mennä ilman pelkoa lämpöhalvauksesta tai siitä, että hikoilee ittensä kuiviin tonne pururadalle. Ja okei, kun edelleenkin kerran jaksan miettiä, että miltä siellä lenkillä näytän niin... Puhisen siellä jo muutenki sen kuuluisan keittokinkun näkösenä, niin sit jos lämmintä on joku vitun kakskytäkaks, niin hikoilen jo sillon, kun vedän lenkkareita jalkaan. Joo joo, eihän mua siellä pururadalla kukaan kato, lenkillehän ne muutki on sinne tullu, eikä ihmettelee yhen läskin hikoilua. Mut silti, voi ne joku kattoakin. Ja taivastella kotonaan, että hitto mikä pullataikina mua lenkkeili vastaan äsken. 

Mulla ei taida nyt olla oikein mikään hyvin. Ois siis varmaan syytä pistää kone kiinni ja painua maate. Niin ja ainiin. Mie inhoon sitä, kun suihkussa alkaa saippuidoa varpaita ja kumartuessa pylly osuu kylmään kaakeliseinään.Iu mikä tunne!

Arki

Ja minä sitte vihaan tiskaamista. Yksi kamalimmista asioista, mitä ihminen voi kotioloissa joutua tekemään. 

Kello on kohta kahdeksan, mä olen tullu töistä, käyny ruokakaupassa, laittanu safkaa, syöny ja tiskannu noita faken astioita. Lenkillekin ois pitäny ehtiä, mutta väliin jäi tällä kertaa. Jos meinaan haluta saada unta ennen aamuyötä, niin en tosiaan lähde lenkille enää tähän aikaan, pumppaa adrenaliini liian hyvin muuten vielä siihen aikaan, kun pitäs kaatua peiton ja tyynyn väliin. 

Että niin. Duunit alko. Nyt täytyy kyllä sanoa, että ensimmäinen päivä töissä oli tosi kiva. Iltiksen puolella meillä on ainakin niin huippu työporukka, että ei paljo parempaa vois enää toivoa! Että jos nyt loppus se kyräily, kyttääminen ja toisten arvostelu. Että miten voikin työilmapiiri keventyä ihan hirveesti yhden ihmisen siirtyessä kokonaan pois. Kukaan ei painosta, uhkaile, pomota tai arvostele toisten työntekoa enää. Ihan huippua. Tähän asti sen vaan kiltisti kesti, kun ei oikein tienny paremmasta. Nyt, kun siitä ikävästä ihmisestä on päästy eroon, niin koko homma tuntu satamiljoonaa kertaa miellyttävämmältä!

Niin no, odotellaanpa sitten, että mitä huominen tuo tullessaan, kun lapsetkin tulee kouluun. Ai niin! Oli tänään yks surun aihe! MrHot ei enää jatkanu sijaisuuttaan tuolla meillä. Buhuu. Okei, pidemmän päälle varmaan ihan hirveän hyvä juttu, mutta mutta mutta... Jotain silmänruokaa hei! 

Posti oli tänään tuonu kaks kolmesta kirjasta, jotka mä loman loppumisen kunniaksi tilasin itelleni. Tänään voinkin siis pyllähtää hyvissä ajoin sänkyyn noitten kanssa ja koittaa saaha ihmisten aikaan untakin. Vähäsen mua kyl jo väsyttäis juu... 

Mut niin. Koulut alkaa. Eli ajelkaahan varovasti, liikenteessä on paljo pieniä ekaluokkalaisia! 

Mitä minulle kuuluu

Kesä alkaa olla lopuillaan. Tasan viikon päästä mä olen ollu jo kaksi päivää töissä. Mä olen taas Markelandiassa. Sunnuntai oli Sernan tilan romahtamisen takia semmonen aallonpohja, että mie meinasin oikeesti hajota ihan palasiksi. Mie itkin sen päivän aikana enemmän, kun oon itkeny koko tänä Sernan sairaalassa ollessa yhteensä. Mai oli aamulla meillä, kun Sernan äiti soitti. Mie en tainnu vielä sillon oikein edes ymmärtä koko asiaa... Itku tuli vasta siinä vaiheessa, kun Isäntä kotiutu Hesan reissultaan.

Äiti soitti mulle, kun Silille oli mesessä kertonu. Mä repesin siinä puhelimessa parkumaan ja kuulin, että äitinkin teki tosi tiukkaa kuunnella, kun mä vaan toistelin, että äiti mie en tiijä, että miten kauan pitää vielä odottaa. Mie en tiijä, miten kauan meistä kukaan jaksaa. Sen jälkeen soitti Sernan äiti uudestaan kertoakseen, että Sernaa oli jouduttu elvyttämäänkin, joten paruin sitten sillekkin. Lopuksi minä soitin Markelle ja uikutin sille puhelimessa, se oli ihan kamalaa. Sen jälkeen Marke loikkasi autoon ja ajeli hakemaan mut niille kotiin. Johan mä olin kolme päivää ehtiny kotona ollakin. Mutta meistei kumpikaan vaan kestäny sitä tilannetta yksin.

Nyt on taas asiat vähän paremmin. Nyt mie uskallan taas ajatella, että huomenna tai torstaina ois aika siirtyä taas kotiin ja totutella normiarkeen. Sunnuntaina iltana mun naama ja silmät oli ihan törkeen kipeet siitä kaikesta parkumisesta. Sit kun autoradiosta alko soimaan ulkona on kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä, mä itkin vielä vähän lisää.

Että kaiken ton rinnalla, miulle kuuluu hyvää. Mie uskallan taas ajatella, että kyllä tämä tästä. Tänään mie sain kuulla, että Serna on jo kaks kertaa käyny tuolla pilven reunalla kurkkaamassa, että mitä siellä toisella puolen on ja palannu silti takasin. Ehkä mie nyt uskallan toivoa, että Serna ei oo vielä lähdössä yhtään mihinkään.

Mun ei tee yhtään mieli tupakkaa. Huomenna tulee tasan viikko viimesestä röökistä ja hienosti oon pärjänny. En oo saanu itkupotkuraivokilareita, en oo tarvinnu nikotiinilaastareita ja purkkaa on menny edelleenkin ne hikiset viis kappaletta. Lauantaina baarissa mie tajusin, että se osa, mistä hipsitään pihalle tupakalle haisee oikeesti ihan hirveelle. Että semmoselleko mieki oon haissu koko ajan, kun körssittelin menemään? Enkä pummannu keltään savuketta, jämiä tai edes paria hatsia koko illan aikana. Ei kai sitten tehny kunnolla edes mieli, vaikka olinkin itelleni luvannu, että jos nyt armottomasti mieli alkaa tehdä niin mikäs siinä. Niin kauan, kun en juokse ostamaan omaa askia tai ala Isännältä pummailemaan joka päivä, mä en ole retkahtanu.

Mun kesäoperaariona oli saada omat kynteni näyttämään taas suht normaaleilta. Kun käyttää värillistä kynsilakkaa pari vuotta putkeen, niin kynnet alkaa näyttää ja voimaan aika herkullisesti. Mun kynnet oli ihan keltasenaan kaikesta siitä lakkamäärästä, mitä mä niille aina työnsin. Lisäksi ne alko liuskottumaan ja lohkeilemaan, ei ollu enää merkkiäkään niistä ihanan pitkistä ja vahvoista kynsistä, mitkä miulla joskus oli. Oon siis koko kesän leikelly kynsiäni ihan lyhyiksi ja kasvattanu sitä keltasuutta pois. Nyt alkaa tosiaan näyttää siltä, että kynnet alkais olla kunnossa. Seuraavaksi tarvii metsästää joku huippulaadun aluslakka, että uskallan ehkä vielä joskus lakata kynsiäni vielä.

Ulkona on ihan sairaan pimeetä ja siellä haiskahtaa jo vähän syksy.

Fuck this shit #483

Voi laaki ja vainaa sentäs. Vittu tätä paskaa. Mikä siinä mahtaa olla, että jos joku päästää työpaikalla sammakon suustaan, niin ei voi sitten esimiehelle myöntää, että hupsista saatana, nyt kävi moka. Minkä helvetin takia tarvii mennä vetämään toinen työkaveri siihen mukaan ja kaiken lisäksi väittää, että se työkaveri on sanonut/kommentoinut tilanteessa jotain ihan muuta, kun mitä oikeasti on sanonu? En jaksa ymmärtää. Enkä kyllä jaksa asialla päätäni vaivata. Minun versioini asioista on kuultu, minä olen myöntänyt, että hupsista saatana, huonoon läppään tuli lähdettyä mukaan ja mun puolesta kaikki on okei. Kuten on myös sen henkilön, ketä se huono vitsi koski, kävin nimittäin häntäkin moikkaamassa samalla reissulla, että eihän meidän välillä vaan ole mitään epäselvyyksiä. Eipä ollut ei, kuten ounastelinkin. Mut nyt on kesä, mul on loma ja mä en jaksa kiusata itteeni työasioilla enää yhtään vitun vertaa!

Nyt mul ois ohjelmassa järjestellä tämä huusholli inhimilliseen kuntoon. Pyykkiä pyörii taas täys koneellinen, onneks saan ulos kuivamaan niin kuivuuvat äkkiä tuolla auringossa. Imuroinnin jätän huomiselle ja samalla vois varmaan pyyhkästä vähän pölyjäki. Kehtaan sit päästää Neppulan mönkimään tänne, ilman että se on kolmen minsan konttailun jälkeen muuttunu itekin pölykoiraksi.

Oli muuten ihan yliluksusta nukkua viime yö omassa sängyssä! Samoten oli mahtavaa kattoa jalkapalloa (Hyvä Saksa!) suomenkielisellä selostuksella. Oma vessa on kans paratiisi, varsinkin, kun se vetää yhden viis kertaa paremmin, kuin mein Berliiniläinen paskis. Suihkusta tuli kuumaa vettä koko aamusuihkun ajan ja kun hain kioskilta tupakkia ja batteryn, niin oli eri kivaa, kun sai toimittua ihan omalla kotimaisella. Että joo, kyllä kotona on ihana olla. Nyt mä vielä tosiaan odotan tosi innoissani sitä, kun pääsen viikonvaihteen tienoilla reissaamaan kotopuoleen. Lauantaina mennään käymään sakilla Main luona, näkee noi mun kummitytyt sit toisensa. ♥


Ryydyttää kyllä vieläkin. Houkuttais ihan hirveen paljon sukeltaa tonne vällyjen väliin ja vetää vaikka semmoset muutaman tunnin tirsat, mut väliin jää. Pitää riittää jotain unta yöllekin, viiti nyt heti alkuunsa kääntää unirytmiään päin persettä. Mut hetken mä istun, ennen kun alan puuhaamaan itelleni ruokaa tai jatkan tätä siivoilua. Puhelinlaskukin pitäis maksaa. Fuck.

Se oli sitten siinä

Tämä lukuvuosi nääs ja sitä myöten työt. Meen kyl huomenna vielä pyörähtää kevätjuhlissa, mutta en mä edes jaksa laskea sitä varsinaiseksi duuniksi varsinkaan, kun oma porukka ei Luojan kiitos ole tänä vuonna esiintymisvuorossa.

Mä olen pakannut melkein kaikki kamat Tampereen reissua varten. Jotenkin mulla on koko ajan semmonen keskeneränen fiilis, että jotain tärkeää puuttuu ja on unohtumassa kokonaan. Mä olen niin innoissani tästä kaikesta, Tampereelle lähdöstä ja siitä, että ihan pian me lähdetään sinne Berliiniin! Siitä huolimatta mulla on päällä ihan hillitön henkinen väsymys. Mut tätä se on joka kevät. Viimeset viikot on ihan jäätävää hullunmyllyä ja sit kun se loppuu, niin kaikki pysähtyy. 

Säätiedotus lupaa vettä koko huomiselle päivälle. Saattaapi olla, että ei Marken kans kyl lähdetä vesisateeseen rypemään ja kyttäämään Happoradioo, vaan hipsitään johonkin pubiin istumaan ja kilistämään kesälomantyöttömyyden kunniaksi. 

Niin, lähipäiville kyllä riittää ohjelmaa ihan kyllikseen. Sunnuntai istutaan Marken kanssa alasti (toivottavasti saitte paljon likaisia mielikuvia!) kun pyykkikone pyörittää viimeisiä pyykkejä Berliiniä varten. Pitäs aina pyhittää ne viimeset päivät ennen pidempää reissua kotona makaamiselle, mutta en jaksa nähdä vaivaa. Oon viime päivinä meinannu kiipeillä seinillä jo muutenkin, oonpahan jossain, missä joku kiipeilee mun kans kilpaa niille seinille. 

Saatan siis viettää hiljaiseloa blogissani vähän aikaa. Tai sitten en. Älkää kuitenkaan vielä huokaisko helpotuksesta, kyllä mä vielä tuun riehumaan ja hehkuttamaan teille lähtöäni ja siitä aiheutuvaa ressiä. 

Ai niin! Onnea ylioppineelle Eepulle  sekä Antulle ja Mimosalle valmistumisen johdosta! :)

Liikaa kierroksia!

Yksi viikko Berliiniin!

Kolmen päivän päästä oon Tampereella. Sitä ennen pitäisi pyykätä, siivota, pakata (alottaa Berliini ja Tampereelle kaikki), hoitaa loput asiat kuntoon, käydä tiistaina työkkärissä, hoitaa työt kunnialla loppuun, käydä selvittämässä mitä uus työsoppari pitää sisällään... Voi apua. Lisäksi kahtena aamuna ensi viikolla noustaan ennen kukon pöräytystä, voi armo ja laukaus sitä väsymystä. Ressin se vielä tähän lykkäsi.

Tähän kun lykkää vielä päälle yhden helkkarin ongelman rippilahjan päältä. Ensin oli olevinaan selvää, että mitä ostetaan ja minkäsuurusella määrällä kukakin osallistuu, kuka toimittaa lahjan paikalle kun yhden perheen sisaruksisa kaksi kolmasosaa on toisella puolen Suomea. Sitten se ei enää yhdenäkin olekaan niin yksinkertaista. Meinasi tulla jo raivoitku, kun mellastin velipojille, että jos ideoita löytyy, niin senkus hommaatte mitä lykkäätte, mul ei riitä aika eikä energia enää miettiä saatikka metsästää jotain helkkarin rippilahjaa. Ostetaan samanlainen (ja ennen kaikkea saman hintainen) lahja, kun siskollensa joku vuosi sitten, niin ei ainakaan kelleen tuu paha mieli. 

Luojan kiitos, soitin äitille ja kitisin sille, niin se keksi asiaan ratkaisun. Nyt on rauha maassa ja kaikilla hyvä tahto, niin mä ainakin kuvittelen. Minä kyllä käyn niin helvetillisillä kierroksilla, että kroppa kulkee vieläkin eteenpäin sata lasissa. Tänä aamuna olisin saanu nukkua puol kahdeksaan, mutte heräsin puol seiskan jälkeen enkä saanu enää unta. Mikäs siinä, ylös sängystä ja töihin. Aiheutin siellä jo eilen pahennusta siivoamalla kaikkien ohjaajien työpöydän, mille oli kertynyt vuosien saatossa jo vaikka mitä paskaa. Tämähän ei kaikille hamstereille passannu. Voi voi, anteeksi kamalasti. Huomenna aion taas olla niin vitun tehokas ja tunkea silppuriin viisi laatikollista tuhottavia papereita, varmaan siinäkin saan jonkun pinnan kiristymään, kun teen sen omalla tavallani enkä tämän ihmisen parhaaksi katsomalla tavalla. 

Siinäpähän. Kaks vitun päivää. Mun pitäis varmaan olla jo nukkumassa, että tosiaan jaksaisin aamulla olla tehokas. Mutta en mä vielä kykene... Vielä vähän aikaa fabon karkkipeliä, kuhan on aika kulunu sen verran, että latautuu lisäelämät. Mä en helkkarisoikoon voi sietää sitä fabon pelipolitiikkaa, että pitää koko ajan olla kerjäämässä joltain jotain. En kerjää, haluun vaan pelata, kele!

Että vähiin käy, ennen kun loppuu. Vaan odottavan aika on pitkä ja viimesimmät päivät on kaikista pahimpia.

TROUBLED!

Useaan otteeseen oon viime aikoina kelaillu, että hitto mie olisin pulassa, jos olisin sinkku ja kävisin läpi jotain kumppanin metsästystä. Mä havahduin vissiin viime syksynä ekaa kertaa siihen ajatukseen, että mulla ei ihan aikuisten oikeasti ole hajuakaan enää siitä, minkälaista se semmonen seurustelun alkuvaihe oikein on. Tai se, että millä tapaa sen toisen ihmisen mielenkiinto ihan aikuisten oikeasti herätetään ja saadaan se kiinnostumaan myös minusta. Kyllä minä sen tiedän, että kun baarissa keikuttaa pyllyä, niin sillä jo jotain lohkeaa, mutta jos ajatellaan noin niinkun pysyvämmällä kannalla. 

Mä olen jo niin tottunut siihen, että voin kotona röllöttää niissä maailman hirveimmissä ja epäseksikkäimmissä vaatteissa, mitä maa päällään kantaa. Samalla ne luetaan myös maailman mukavimmiksi vaatteiksi! Mun ei tarvii sheivata kinttuja kolmesti viikossa ilman, että ukko saa sätkyn kun näkee mun jetin jalkoja muistuttavat kinttuni. Mä pieren, röyhin ja sikailen kotona minkä ehdin, makaan sohvalla maha röllöttäen ja kaivan nenääni. 

Herrajumala mä olisin pulassa, jos pitäis oikeasti osata olla siististi ja ihmisiksi. Ei sillä, että mulla nyt olis tarvetta alkaa hätäillä uuden parisuhteen perään, en mä tästä suhteesta ole mihinkään lähdössä, kunhan nyt vaan mietin. 

Mä olen nimittäin tässä parina päivänä ollut hyvin hyvin hyvin hämilläni töissä. Muutama viikko sitten meille tuli töihin semmonen... Noh, mites sen nyt sopivasti muotoilis. Semmonen MrPerfectAssHotAssNiceAss. Eikä ole kyllä naamataulussakaan valittamista. Eikä missään muussakaan kohtaa. Mä olin leuka lattiassa saman tien ja tuijotin silmät kiiluen sen lähestulkoon täydellisyyttä hipovaa persausta. En siis tosiaankaan oikeesti tehny muuta, kun kihittelin yhen toisen työkaverin kanssa ja ulvoin Markelle ja Sernalle ens töikseni, että voi luoja mikä namu tänne on saatu!

Me on nyt kuluneella viikolla jostain syystä vaan satuttu tekemään aika paljon töitä MrHotin kanssa. Ja siis... Mikä mut ajaa hämilleni. Se on tarjonnu mulle jo kahteen otteeseen kyytiä kotiin. Dääm, toisella kertaa olin ite autolla, toisella kertaa olisin joutunu odottelee ihan liian kauan. Sitten se tapa, millä se juttelee. Mä en tiedä, tekeekö se sitä kaikille, vai vaan mulle. Kattooko se kaikkia muitakin yhtä kauan silmiin, hymyilee yhtä kauan jutellessaan ja tekeekö se muillekin tikusta puheenaihetta. Kun mä en helvetti soikoon ole huomannut niin tapahtuvan muitten kohdalla! Vilkutteleeko se muillekin töihin tullessaan toiselle puolen pihaa, kun mä olen valvomassa? Kyseleekö se muiltakin samalla tavalla, että mitä kuuluu? Mahdollisesti mä vaan olen niitten pakaroiden sokaisema likinäkönen myyrä, etten huomaa sitä muuten, kun omalla kohdallani.

Siis voi armo ja  laukaus, mä olen hukassa. Kun mä en ole tottunut tommoseen! Sehän tuntuu siis ihan helvetin hyvältä, kun joku oikeasti hyvännäköinen ihminen osottaa jollain tapaa posiitivista huomiota mua kohtaan. Mut kun mä en osaa suhtautua siihen. En sitten ollenkaan. Mä en osaa heittää kevyttä läppää ja flirttiä siinä sivussa kesken työpäivän, mä en osaa ottaa vastaan mitään pieniä kohteliaisuuksia, mitä se mul sanoo tai tekee. Mä olen yleensä niin hyvä suustani, enkä jää pienessä kummassa sanattomaksi. Mut auta armias, kun MrHot heittää, että mihin aikaan lähdet töistä kotiin niin mä mykistyn kun särki ja meen ihan vaikeeksi. 

Siis ARGH miten hajottavaa! Mä olen niin pulassa, jos MrHot ilmestyy tonne ensi syksynä. Niin pulassa. Toinen puoli musta kiljuis riemusta, kun taas toinen rääkyis ihan silkasta paniikista ja kehottais juoksemaan karkuun niin äkkiä, kun vaan jaloillani pääsisin.

Kevätpurjo ja jalkapalloa!

Kevään ihanuus muuttui ihan järkyttäväksi painajaiseksi tänään, kun luokkaretkellä yksi tuleva isänmaantoivo ensin pyörtyä kupsahti, sen jälkeen nukkui tunnin ja poislähtiessä oksensi päällensä. Meinasi meikäläiseltä lentää purjot samaan kasaan, kun siinä porottavassa auringonpaisteessa koitin väistellä roiskeita. Jos jotain positiivista voin tosta löytää niin ainakin sen, että mun reaktiokyky on aika mahtiluokkaa, kun ehdin loikata alta pois enkä saanut ystäväämme yrjöä omaan syliini. 

Sen jälkeen marssin tuolla kuumuudessa kotiin, kotona makasin alasti makuuhuoneen lattialla, hikoilin kuin sika ja tein kuolemaa. Olin varmasti hersyvä näky, uskoisin muistuttaneeni hyvin läheisesti keittokinkkua siinä läsöttäessäni. Pahaksi onneksi Isäntä kotiutui sopivasti sillä hetkellä, kun olin ehtinyt maata vasta muutaman minuutin. Eipähän siinä, Isäntä huikkasi moi, kurkkasi makkariin, sanoi jaha ja meni vaihtamaan vaatteita. Se on tainnu jo niin tottua, ettei ylläty enää mistään. Mua väsytti niin maan helvetisti. Puhuin Marken kanssa yöllä törkysen kauan puhelimessa, selvisin nukkumaan joskus yhden korvilla. Reilut viisi tuntia unta ja töihin, wuppiduu!

Pahimman hien laskettua mä totesin, että nyt on syytä minimoida riskit siihen, että päivä muuttuu vielä oksettavammaksi. Joten painuin suorinta tietä peiton alle, viritin herätyksen puolen tunnin päähän ja vedin unta kaaliin oikein sydämeni kyllyydestä. Mä en jaksa edes muistaa, koska mä olisin viimeksi nukkunu päiväunia. Sitä en laske päiväuniksi, kun vietän jotain kuolemadarraa ja nukun pitkin päivää sitä vapinaa pois. Mä en normaalisti voi koskaan nukkua päivällä, kun yöllä ei sitten ota uni tullakseen millään, jos päivällä meen kuorsaamaan yhtään. Toivottavasti mä tänä iltana olen niin väsynyt, että nukun vaikka puun oksalla. 

Berliiniin luvattiin tälle päivälle +28 ja huomiselle +29. Varoitin jo Markea, että jos siellä tosiaan on kuuma, niin mut löytää useaankiin otteeseen hotellihuoneen lattialta ilman vaatteita. Meinaan kuitenkin kuolla kuumaan. Vaikka mä rakastan kesää ja on kivaa, kun ei palele, niin joskus toi hikoilu raivostuttaa. Kiitos geenieni, mä olen aina ollut kova hikoilemaan. Jopa sillon, kun harrastin tanssia, judoa, palokuntanuoria ja olin rautasessa kunnossa, mä hikoilin aina ilmojen lämmetessä kun Mustajärven Pate keikalla. Nyt sitte ku tätä massaa on kertyny ympärille vähän enemmän, niin hikoilen vielä muutaman litran edelleen. 

Mä muuten kuulin aamulla semmosia kivoja uutisia radiosta, että meinasin hypätä innosta ilmaan. Jalkapallon EM-kisat alkaa 8.kesäkuuta, eli just meidän Berliinissä ollessa! Saksa on kuitenkin jalkapallomaa, yhden ottelun ne ehtii pelaamaan sinä aikana, kun me hengaillaan siellä. Mä innostuin kaksi vuotta sitten seuraamaan jalkapallon mm-kisoja ja sehän oli ihan törkysen mielenkiintoista. Tunnen oloni maanpetturiksi sanoessani, että pidin siitä melkein enemmän, kuin jääkiekon kattelemisesta. Serna neuvo meitä menemään Berliinissä johonkin potkupallopubiin ja esiintymään vastapuolen kannattajina. Päästäis varmaan otsikoihin ja todennäkösesti hammaslääkäriinkin sen jälkeen. En mä nyt viitti mikskään Antti Kurhiseksi heittäytyä, joka painu Suomi-Venäjä pelin aikana Kuopiolaiseen baariin fanittamaan Venäjää. 

Juu, saahan sitä jokainen kannattaa mitä haluaa, mutta tämän jääkiekkofanaattisen kansan keskellä kannattaa ehkä kaksi kertaa miettiä, että mikä olisi se viisain vaihtoehto. Saattaa tulla nokka muuten kipeäksi. Mun mielestä on jälkeenpäin sitten ihan turha itkeä, leiki isänmaallista siellä Venäjällä sitten, ei sitä tänne kannata mihinkään kulmapubiin tulla tekemään. Ei tuu ku paha mieli ittelle mokomasta toilailusta.

Niin, punainen tukka, hiuslakka ja lämmin kevätpäivä on fantastinen yhdistelmä. Kotimatkalla mun tukkaan työnty ainakin kaks mehiläistä pörräämään. Meinasi pistää ihan juoksuttamaan moiset kokemukset.

Lasten suusta se totuus tulee...

A = Minä

L= Lapsi

A: Mä olin sillon 9-vuotias, kun Suomi voitti viimeksi lätkän mm-kultaa.

L: Ai! Oliks sillon muuten jo värit telkussa? 

***

L: Aino, mitä ne silikonitissit tarkottaa?

A: Se on semmonen aikuisten juttu. Jotkut naiset haluu vähän isommat rinnat, niin ne menee sitten plastiikkakirurgille ja laitattaa vähän lisää täytettä. Jatkas nyt tätä matikkaa...

L: Mikä se plastiikkajuttu on?

A: No se on semmonen lääkäri. Mut sulla olis tää matikka kesken. Teehän eteenpäin. 

L: Onks sulla silikonit?

A: Häh?

L: Kun sulla on isot tissit, onks sulla silikonit?

A: JATKA NYT SITÄ MATIKKAA. 

***

L: Aino kuule...

A: Niin?

L: Joko sä muuten oot yläasteella?

***

L: Aino, koska sulla on synttärit?

A: Helmikuussa, eli oli jo tänä vuonna. 

L: Aijjaa. Miten vanha sä muuten olet?

A: No aika vanha.

L: Joo, niin mäkin ajattelin. Mä sanoin mein iskällekin, että se Aino on jotain nelkyt. 

***

L: Miten sä Aino oot tullu tänne?

A: Tullu minne?

L: No tänne meidän kouluun!

A: Mä kävin ensin työhaastattelussa ja...

L: Ai sä oot niinku töissä täällä!

A: Ööh.. Joo, niin olen.

L: Ai saaks sä tästä ihan palkkaakin?! 

*** 

Luokassa oli puhetta, että opettajalla on serkkuja mun kotipaikkakunnallani. 

L: Aijjaa, onks ne Ainonkin serkkuja?

***

L: Siis onko Ainollaki muka mies?!

A: Öööh.. On mulla?

L: Siis ihanko oikeesti?

A: *nauraa* Näytänks mä siltä, että mulla ei vois olla miestä?

L: Mut et sä ole koskaan kertonut, että sä istut sun miehes kans sohvalla, niin ei me voida sillon tietää, että sullaki on mies!

L: Koska teil muuten oli naimiset?

***

L (tyttö): Mä en koskaan aio mennä naimisiin!

A: Kuin et?

L: No yöks, jonkun pojan kans hyi. 

L: *miettii hetken* Eiku kyl mä sittenkin meen! Sun kanssa!

A: No katotaan sitä uudestaan sitten, kun sä olet vähän vanhempi, että vieläkö sä haluat mun kanssani naimisiin...

L: Haluun mä! Et sä kamalan paljon vanhempi ja kurttusempi enää sit voi olla!

Tulis jo se kesä ja kesäloma

Mua meinasi tänään ihan tosissaan kyrsiä. Istuin vajaan kaks tuntia koulunkäynninohjaajien palaverissa tänään, enkä tullu hullua hurskaammaksi. Alkaa ihan tosissaan poltella persettä se, että mitä mä oikeasti ensi syksynä teen. Yhdestä suunnasta sanotaan, että juu juu, kyllä niitä hommia on. Mutta hitto, mä tahtoisin tietää, että missä niitä hommia ja on minkälaisella viikkotuntimäärällä. Ja toki sekin ois ihan jees, että sainko mä jonkun vakituisen määräaikasen pestin, vai jatkanko edelleenkin määräaikaisena. Että odotellaanpa taas vähän lisää, josko jopa ens viikon aikana selviäis. 

Vitutusta poistaakseni marssin töitten jälkeen Lindexille ja hain itelleni kahdet tissiliivit. Sattu kerrankin kertanappasulla oikeanlaiset, sit hain vielä henkkamaukasta kolmet leggarit, joten tervetuloa kesä. Vielä kun alkais nuo kesäkelit. Ainakin Berliiniin asti mä selviän nyt noilla retkuilla, kun perjantaina hain kahdet ballerinat sittarista. Sit kun tosiaan pääsis vielä niitäki käyttää, että en ihan iskemättömillä kengillä kimpoilis Berliiniin. On varmaan ihan itsemurhaliiton suosittelema kikka, että lähdetään iskemättömillä kengillä kaupunkilomalle!

Tossa kaupungilla tallustellessani huomasin, että vaikka mun mielestä on vielä aika kylmä (eli nahkatakin alle laitetaan huppari ja kuljetaan farkuissa ja tennareissa) niin moni muu on erimieltä. Eniten mun silmään kyllä pisti joku tylleröinen, joka oli pukeutunut ihonvärisiin ohkasiin sukkahousuihin ja minisortseihin. Eihän siinä mitään, mutta sitten sillä oli yläosa verhottuna lantiomittaseen karvahupputakkiin ja jäääääätävän paksuun kaulaliinaan! Näytti suoraansanoen siltä, että on kotoota lähtiessä vaan unohtanu pöksyt kotiin, jos pystyy kulkemaan kintut melkein paljaana, mutta yläpää tarvii verhota samaan tapaan, kuin talvipakkasilla. Olin taas tyylipoliisi ja kilauttelin henkisiä sakkoja siihen suuntaan. 

Voi armo ja laukaus taas tätä väsymystä. Kahtena iltana jo uni ollu ihan perkeleellisen tiukassa, oon pyöriny sängyssä vaikka miten kauan ennen nukahtamista. Taivaan kiitos, ei tarvii enää tällä viikolla nousta kuudelta. Torstaina on kyllä ihan törkysen pitkä päivä, kun lähetään ekaluokkalaisten kanssa retkelle, mistä palaudutaan takasin koululle vasta viiden korvilla. Great. Varsinkin, kun mun kohdallani duunipäivä alkaa jo kasilta, enkä ehdi pitää yhdenyhtä taukoa koko hiton päivän aikana. Oon henkisesti ja fyysisesti todennäkösesti ihan loppu torstaina kotiuduttuani. Tai sitten en kotiudu, vaan loikkaan lossilta Itämereen, jos oikeesti hajottaa tarpeeksi. 

Kuin mä voinkaan olla näin loppu jo tässä vaiheessa. Kolme viikkoa ja kolme päivää. Ja pahin taitaa olla vasta edessä päin.

Lööppijulkkiksena onneton saman ammattikunnan edustaja

Piti töistä tullessa kipittää ärrän kautta kotiin, kun oli pakko käydä ostamassa Iltalehti. Lööpit nimittäin kirku, kuinka  koulunkäyntiavustaja oli jossain päin Suomea kuristanut 11-vuotiasta oppilasta. Nyt voin samalla tiedottaa kaikille, että en ollut minä, vaikka välillä meinaakin olla kilahtelut lähellä töissä. 

Kyseessä oli joku miespuoleinen avustaja, jolla oli vissiin menny vähän kuppi nurin. Uutisen mukaan tilanne oli lähteny jostain synttärikarkkien jakamisesta, ja kun avustaja oli sanonu jakamisesta kysyvälle synttärisankarille, että hetkisen päästä, niin sankari oli sitten heittäny high fivet kaverin kanssa. Tämä oli kuulemma sitten kimmastuttanut avustajan, oli nostanu mukulan seinälle niin, että takaraivoon oli noussu kuhmu ja kaulaan tullu mustelmat. Toiset oppilaat oli sitten vissiin soittanu poliisit. Tilanneteessa ei oo ollu toista aikuista, kun luokassa ollut sijaisopettaja oli just sillä hetkellä ollu jossain muualla.

Voi hyvänen aika sentään. Mä todellakin tiedän, että tässä työssä oma pinna on välillä niin kireällä, että se soiminen varmaan kuuluu naapuriin asti. Kiire on toisinaan ihan hirveä, sitten jos joku työkaveri sattuu olemaan poissa, niin parhaassa tapauksessa hoidat kahden tai peräti kolmenkin ihmisen duunit. Lapsiryhmät on isoja, ja jos yhdessä 25 lapsen luokassa on muutama vauhtiveikko ja näiden lisäksi jonkun diagnoosin saanut erityislapsi, niin kyllä siinä vauhtia riittää.

Kyllä mua silti ihmetyttää, että eikö lasten kanssa työskentelevällä ihmisellä ole minkäänlaista itsekuria. Okei, mä en todellakaan tiedä, että minkälainen tilanne tuossa on ollu pohjalla. Lapset osaa olla ihan hirveän rasittavia halutessaan, varsinkin nykypäivänä niitä pikku tyranneja tuntuu riittävän, joille ei kotona osata asettaa minkäänlaisia rajoja. Tai ei uskalleta, ettei sille muruselle tule vain paha mieli. Minä itse todellakin tiedän sen tunteen, kun oot niin raivona, että tekis oikeesti mieli huutaa ja kirkua ja kirota, mutta kun sattuu olemaan keskellä tilannetta, joka on pakko viedä loppuun ilman omaa kilahtamista, niin ei siinä auta muu, kuin purra hammasta ja niellä se kiukkunsa.

Mua on lasten toimesta purtu, mua on lyöty ja mua on potkittu mun omassa työssäni. Mulle on huudettu niin törkeitä juttuja päin naamaa, että jos mä itse menisin huutelemaan samanlaisia, mä saisin kyllä syytteen kunnianloukkauksesta. Mä olen joutunut repimään kaksi tappelevaa lasta irti toisistaan, sekä joutunut pitämään kiinni raivarin saaneesta lapsesta toisen aikuisen kanssa, kun yksin en olis enää pärjännyt. Joka helvetin kerta näissä tilanteissa on ollu semmonen olo, että mitä vittua mie oikein teen, miks mie oon tämmöseen lähteny. Noissa tilanteissa se kalpea raivo on vaan ollu pakko purkaa sivuun ja toimia kylmän rauhallisesti ja määrätietosesti, muuten tilanne olis viisinkerroin kaaottinen siihen nähden, mitä se jo alunperin on. 

Se raivo ja kiukku purkautuu yleensä vasta jälkeenpäin, yleensä hillittömänä vapinana. Ei oo kerta eikä kaksi, kun oon tuollaisten tilanteiden selvittelyjen ja purkujen jälkeen istunu pimeessä vessassa pää polvissa ja keskittyny vaan hengittämiseen ja siihen, että se vapina lakkaa. Vasta sen jälkeen kykenee astumaan takasin siihen työminään, ja kohtaamaan sen raivarin saaneen lapsen. On aikoja, millon töissä on hirvee pyöritys ja hommaa viedään eteenpäin ihan hirveen paineen alla, pelästyy joskus itekin sitä kiukkua, mikä niissä vaikeissa tilanteissa iskee pintaan.

Mä jollain tapaa pystyn ymmärtämään sen, että kun menee yli, niin menee yli. Mutta se, että käydään lapseen käsiksi tuolla tapaa, ei oo kyllä oikee tapa purkaa sitä. Mun mielestäni ainakaan. Ennen vaikka sitten lähteä kokonaan pois siitä tilanteesta. Silläkin uhalla, että luokkaan palatessa lapsia saa noukkia alas verhoistakin. Mutta ainakin omat kasvot ja työ on pelastettu siinä. Tottakai sitä joskus saa ja ennen kaikkea pitääkin suuttua. Siinä lapset näkee, että ei toi ole mikään tunteeton robotti, joka vaan pyytää nätisti, että viittisitkö lopettaa. Lapset kyllä kokeilee rajansa ja ne on tehtävä selväksi. 

 Joskus ne omat konstit ja voimavarat vaan meinaa ihan oikeasti loppua kesken. Vuosi sitten syksyllä mä aloin itse olla aika hirveän loppu, kun ei oikeesti tuntunu olevan enää mitään keinoja auttaa sitä omaa avustettavaa. Raivareita tuli vähintään kerran viikossa, mitä pienimmistä syistä ja normaali koulunkäynti ja iltapäiväkerhossa oleilu oli tuskien taivalta. Ihmettelen vieläkin toisinaa, että miten mä oiken olen jaksanu ilman, että oon ite kilahtanu ihan täysin. Onneksi mulla oli niin hyvät tukiverkot ja yhteistyökumppanit, että sain sit tarviimaani apua. 

Mä niin toivon, että tuokin avustajaparka saisi nyt myös sitä tukea ja apua. Tottakai se lapsi on tilanteessa ollu uhri, mutta ei se helppoa varmasti ole sille aikuisellekaan.

Mä en todellakaan halua kuulostaa nyt joltain yli-ihmiseltä ja hehkuttaa, että kun mä nyt pystyn hillitsemään itseni, niin miten joku toinen ei mukamas pysty. Jokainenhan meistä tekee virheitä, nyt vaan taisi jollakulla mennä vähän liikaa yli. Jaksamisia hänelle, kuten myös uhriksi joutuneelle lapselle ja hänen perheelleen. 

Voi angsti sentään

Tänään olin ruikuttava marttyyri ja lähetin yhelle esimiehelle sähköpostia. Minä en vittu soikoon jää huomenna sijaistamaan iltapväkerhoon, kun pitäis olla ohjaajien palaverissa. Vaan kun toinen mahdollinen sijaistaja on se tyyppi, joka ei jousta ikinä. Että joo. Mulle ei meinaan koskaan ole missään koulussa (ei edes elämän koulussa) opetettu, että mitä hittoa silloin kuuluu sanoa, kun toinen täräyttää, että Mä en sitten ainakaan jää tänne. 

Okei? No mie sit vissiin jään? Ja sit meen itkee esimiehelle. Hoo hoo. Vaan kun ei se jukoliste ole miun homma alkaa työkaveria ojentaa, että mitä tarkoittaa joustaminen. Mun olis omasta mielestäni aika pirun tärkeetä päästä sinne palaveriin huomenna, että saisin mahollisesti vähän selvyyttä, että mitä mie tossa talossa syksyllä teen vai teenkä hevonvitunpersettäkään.

Että vituttaako? Kyllä vituttaa. Tää postaus tulee olemaan niin täynnä kirosanoja, ettei mitään älyä. Lapset kiipeili seinille ja hyppi nenille koko päivän, tuntu jo kahden aikaan siltä, että miulta oikeesti lentää kohta aivot seinälle. Sitten koko hirveyden kruunasi vielä tuo paska, niin meinasi ihan oikeesti tulla raivon kyyneleet silmiin.

Joo, ei oo munkaan elämäni helppoo. Tai nimenomaan varmaan on, kun tuntuu elämän suurimmalta murheelta taas joku hikinen työjuttu. Tekis oikeesti mieli mennä pihalle ja huutaa niin kovaa, kun vaan kurkusta lähtee. Jos sillä tapaa sais tämän vitutuksen purettua ittestään pihalle, ei oo muutamat hermosauhutkaan auttanu. Eikä edes karkki. Siitä tulee vaan paska fiilis ja aamulla mun naama muistuttaa kärpässientä.

Aamusta puheenollenkin, odotan riemusta kirkuen sitä, kun aamulla soi herätyskello 5.50. Perkeleen Isäntä, olis nyt lomaillu koko loppuviikonkin samaan syssyyn, niin mä olisin saanu kulkea autolla töihin.  Pitäskö nyt tähän samaan riemuun kiukutella vielä sillekin, kun on päivän aikana jo aika railakkaasti päässy vauhtiin. Paasasin tosta työpaskasta sille kotiin päästyäni, niin se totesi vaan että Elä riehu. Ota karkkia. 

Mitäpä siinä voit enää tehdä? Mättää lentokenttäkarkkeja kaksin käsin naamaasi ja lennättää mielikuvat hoikasta itsestään Berliinissä ikkunasta ulos. Mun tekis ihan oikeesti mieli vetää jotkut kunnon teiniangstit, paiskoa ovia ja mätkiä tavaroita ja kirkua ääneen, että vittu mie vihaan koko maailmaa ja kukaan ei rakasta mua ja vittu mitä paskaa ja en mee töihin huomenna enkä saatana enää ikinä.

Okei, ei mun päiväni pelkkää paskaa ollu, kun kävin moikkaamas Sernaa (♥) tyksissä. Oli kyllä ihana nähä pitkästä aikaa, vaikka kauheen pikasesti vaan poikkesinkin työpäivän päälle. No, jos mä lauantaina pyörähtäsin siellä uudemman kerran.

Se tunne, kun henkilökohtainen maailma menee hetkeksi säpäleiksi

Tänään se kauan odotettu puhelu sitten tuli. Lopultakin. Mä taisin viimeksi tänä aamuna tuskailla, että mä haluaisin jo tietää, että miten mun siinä haastattelussa kävi ja mitä mä ensi syksynä teen. 

Mä en saanut sitä vakituista virkaa. 

Mun aivoni rekistöri ainoastaan pomon sanat, että Toimistokuukkeli sai viran ja on jo ottanut sen vastaan. Loput meni kyllä ihan ohi, jotain se puhu, että kyllä mulle ensi syksynä vielä töitä löytyy. Mä keskityin vaan siihen, että mun on pidettävä itseni koossa, kun Toimistokuukkeli istu melkein vieressä koko ajan. Mun on ensin onniteltava sitä, sitten karkaan johonkin ja romahdan.

Niin mä teinkin. Halasin Toimistokuukkelia, hymyilin sille ja onnittelin. Sen jälkeen painoin puolijuoksua opettajienhuoneesta ulos. Sitten tuli itku. Sain sanottua Aalle, että mä en saanut sitä virkaa, sen jälkeen niiskutin pitkään sen olkapäätä vasten. Kaikki se odotus, jännittäminen ja hermoilu purkautu sitten itkuna pihalle ja tilalle tuli hirvee katkeruus ja pettymys.

Mä niin toivoin. Mä toivoin ja odotin, mutta mä en todellakaan kertaakaan uskaltanut edes varovasti uskoa, että se paikka olis ollut mun. Lähestulkoon kaikki mun läheiset työkaverit usko niin, mä olin ainut, joka aina himmasi niitä puheita, että totta kai sinä sen paikan saat. Mä vaan mietin, että miten lujaa mä olisin pilvistä räsähtäny alas, jos olisin itekin uskonut niihin puheisiin. 

Totta kai mä mietiskelin, että miten kaikki sitten käytännössä toimii, jos mä saan vakinaisen viran ja olen kesälläkin töissä sen sijaan, että loisin kotona kesälomatyöttömänä. Ja kaikki muukin. Puhuin Isännälle, että sit ostetaan toinen auto, jos mä saan sen viran. 

Mä olin (ja olen kyllä edelleenkin) todella pettynyt, katkera, loukkaantunu ja vittuuntunu. Mun nokkani edestä meni duuni, mitä mä olen tehnyt viisi hiton pitkää vuotta! Mä olen oikeesti antanu ihan kaikkeni ja tehny voitavani, että tekisin työni hyvin. Toimistokuukkeli on toki ollu talossa vuoden minua vähemmän, mutta ollu toisessa kaupungin työpisteessä yhden vuoden. Lisäksi sen työnkuva on ollut ihan erilainen, kun mulla. Ja se vakinaisen viran työnkuva on se, mitä mä nyt teen. Toimistokuukkeli jää myös muutaman vuoden sisään eläkkeelle, mutta kaippa siihen syynsä on, että miksi näin. En mä siis sano, että mä olisin millään tapaa Kuukkelia parempi, mutta ihmettelen sitä, että miksi näin.

Vedin töissä Niin olkaa vasten kunnon hyperventilaatioitkut. Mä en kyennyt menemään opettajienhuoneeseen, kun en pystynyt kohtaamaan Toimistokuukkelia. Eihän se tietenkään sen syy ole, että se sai sen toimen ja minä en, mutta koski se silti. Enkä mä myöskään halua sille paskaa fiilistä sillä, että näyttäisin, kuinka paljon muhun ihan oikeasti koski. Mä en todellakaan itke helposti ja usein, niin tänään sille ei sitten meinannu tulla loppua enää millään. 

Töistä lähtiessä soitin Isännälle, ja parkumiseksihan sekin meni. Isäntä oli kyllä tosi ihana, muistutti mua taas kerran siitä, että työpaikkoja on maailma täynnä, eikä tähän nyt elämä lopu tai maailma kaadu. No ei lopu, eikä kaadu, mutta sillä hetkellä se kyllä tuntu siltä, että taivas tulee ihan just niskaan. Tunsin itteni maailman epäonnistuneimmaksi tapaukseksi.

Kaippa tämä tästä. Marssin töitten jälkeen Lidliin ja ostin ihan törkysen ison suklaapupun, minkä ahdoin naamaani. Tänään minä mässään, vittuun laihikset ja vittuun finnit, minulla on nyt paha mieli. Pääsiäisen jälkeen mä kuulen vähän lisää, että mitä mun varalleni on ensi syksyllä mahdollisesti suunniteltu. Sitten mulla on hetki vielä aikaa pohtia, että jatkanko mä tuolla vai karistanko koko paikan pölyt jaloistani ja lähden haistelemaan kokonaan uusia tuulia.

Meinaan, jos käy niin, että mun viikkotunnit tippuu hirveästi, niin siinä tippuu sitten palkkakakin. Se on meinaan fakta, että jos minä saan 25 tunnin työviikosta saman rahan, kun siitä, että makaan kotona ja syljen kattoon, niin en todellakaan oo liikahtamassa täältä mihinkään. Seotkoon pää ja hajotkoon mieli, en lähde. Kai sitä aina vaikka jotain sijaisuuksia löytyy päiväkoteihin, kivaahan semmonenkin välillä olisi.

Onneksi mun ihana Mai kyseli eilen, että koskas mentäis shoppailemaan. Mennään huomenna, kun mä oon tän iltaa märehtiny, surkeillu ja pureskellu tätä kotona, niin huominen tulee ihan varmasti tarpeeseen. Sitä mä nyt tarviin, hyvää ruokaa, kaupoissa kiertelyä, armotona juoruilua, hirveetä tilitystä ja yhdessä nauramista. Se tekee mun viikonlopustani paremman. 

Lisäksi on enää viikko pääsiäiseen. Mä pahoittelen jo etukäteen kaikkia, ketkä tulee sillon olemaan mun kanssani samojen aarien sisäpuolella. Tuun nimittäin olemaan niin humalassa, että unohdan kaikki surut ja murheet pitkäksi aikaa.

Ps. En mä turhaan maksa ripsiväristäni kahtakymppiä. Tän päivän parkumisella ois moni ollu jo pitkin naamaa, mutta tää on kyllä pysyny tiukasti paikallaan.

Voi ketutuksen multihuipentuma

Haastatteluissa kerroimme, että pyrimme ilmoittamaan päätöksistä tämän viikon aikana.

Valitettavasti aikatauluongelmista johtuen palaamme tähän asiaan viikolla 13.

Fuck this shit. Joudun kärvistelemään vielä herra ties mitenkä kauan. 

Yhden lonkeron ja yhden siiderin jälkeen olo on kuin humalaisella. Harjotuksen puutetta vissiin, mitä?

En jaksa nyt mitään

Mä jatkan edelleenkin sitä samaa rutinaa, mitä oon pitäny jo parina päivänä.

Mä en vieläkään tiedä, sainko mä sen paikan vaiko en. 

Tällä hetkellä mä olen niin kurkkuani myöten täynnä kaikkea, varsinkin tota omaa työtäni, että en ihan oikeesti jaksa. Tänään sai verestää muistoja, että minkälaiste se olikaan raahata huutavaa, potkivaa ja riehuvaa lasta puolenväkeen erityisopettajan luokkaan selvittelemään jotain tappelua, jossa on molemmat osapuolet potkinu, hakannu ja repiny. Kumpikaan ei omasta mielestään ollut tehny mitään, toinen vielä syytti mua, että mä en ole tehnyt asian eteen mitään, vaikka juoksulla painoin väliin ja karjuin naama punasena, että nyt irti. 

Miten mä oikein viime vuonna jaksoin, kun tää oli joka viikkosta, pahimpina viikkoina jopa useempaan otteeseen. Sit mua raivostuttaa se, miten vanhemmat arvostelee kotona lasten kuullen koulun tapoja. Tulkaa hei kattomaan ite tonne sitä touhua vähäksi aikaa ja arvostelkaa vasta sitten! Samoin vois olla ihan hyvä ottaa asioista selvää muultakin taholta, kun vaan sen lapsen suusta. Kun aika moni lapsi osaa kääntää ne asiat nimenomaan omaksi edukseen.

Luojan kiitos, mä sain tänään niin maailman ihanan viestin. Mai kyseli kuulumisia, sitten hetken päästä se tiedusteli, että lähtisinkö mä lauantaina ulos sen ja Virtasen kanssa. No että lähdenkö, totta helvetissä lähden! Mitä sillä on väliä, että oon ihan persaukeinen ja juhlin ehkä luotolla koko illan. En jaksa murehtia. Mä joko juhlin uutta virkaani silloin, tai vedän tuikun murheeseen. Ehkä jopa kaksi.

Maanantai on sieltä, mihin aurinko ei paista

Mä huomasin tänäaamuna semmoisen piirteen itessäni, minkä todellakin toivon olevan ohimenevää. Mä olin nimittäin tänäkin aamuna ihan törkeän kiukkunen. Mä olen aina ollut oikee aamuntorkku ja mulla kestaa ihan sikamaisen kauan aamusin päästä käyntiin, mutta pahantuulinen mä en ole ollut oikeastaan ikinä. Paitsi nyt viimesen viikon aikana oon kyllä parina aamuna ollu ihan perseelle ammuttu karhu.

Mulla oli aamulla yks historian huonoimmista tukkapäivistä. Vaikka miten käänsin ja väänsin ja pöyhin ja laitoin, mun tukka muistutti petolinnun peräpäätä. Siihen lisäksi naamassa pojottaa muutama oikein mojova finni, että tuntuupas taas olevan hyötyä ahkerasta putsaamisesta tai mässylakosta.

Pahimman fiiliksen aamulla kyllä aiheutti se, että ulkona sato vettä. Eikä mitään kahta tippaa tullu, vaan ropisi siihen malliin, että tukka olisi vielä kauniimpi töihin päästessä, kuin mitä kotoa lähtiessä. Saappaat jalkaan ja raivoisaa sateenvarjon etsimistä, onneks löyty kotoota vielä yksi. Että juu, kyllä helpommin lähtee aamut käyntiin, jos ei tarviis olla niin pirun pahalla päällä. Aamulla tekstasinkin Markelle, että mä olen niin kyrpiintyny, että tästä ei päästä kun ylöspäin. 

Parani mun fiilikseni kyllä siinä päivänmittaan, mutta nyt mun päätä särkee ihan kamalasti. Onneksi ruoka oli hyvää, onnistuin taas eilen ylittämään itteni ja tein hyvää broilerikeittoa. Niinä harvoina kertoina, kun mä jotain kokkaan, mä teen yleensä jotain kaikkea mitä kaapista löytyy - safkaa ja eilen se sit oli toi keitto. 

Mä olen nyt lyhyehkön ajan sisällä onnistunu tekemään jo kahdesti hyvää soppaa, ehkä mulla vielä on siis mahikset kehittyä kokiksi, jonka ihan kaikki ruuat ei oo syömäkelpaamattomia. Ruuasta puheenollen, mun on tänään tehny enemmän mieli karkkia, kuin moneen viikkoon. Onneksi mun ei tarvinnu tulla ruokakaupan kautta kotiin, ois muuten varmaan tarttunu jotain sieltä namihyllystä mukaan. Jotenkin oli niin luovuttajafiilis ja uskomaton väsymys, että en varmaan olis jaksanu taistella itteäni vastaan enää siinä kohtaa.

Mulle ei vielä tänäänkään soitettu siitä duunista. Mä en tiedä, että onko se hyvä vai paha, kun duunikaverit sanoo, että Totta kai sä sen paikan saat. Tai Mihin sä muka täältä lähtisit? Okei, hyvää sillä vaan tarkotetaan, mutta se vaan lisää sitä ahdistusta. Kun mikään ei oo vielä varmaa tai kiveen hakattua, niin mä en uskalla olettaa vielä yhtikäs mitään. 

Jännitystä elämään

Työhaastattelu takana, eivätkä vielä mokomat ilmottaneet, että kuinka mun kävi. Eli siis, että saanko viran tohon samaiseen paikkaan vaiko en. Vaihtoehtona voi kyllä olla sekin, että saan viran viereiseen kouluun, mikä nyt toki olis tyhjää parempi... Mutta en mä silti tiedä. Haluisin kyllä tohon samaan paikkaan. 

Nyt mä siis saan kärvistellä viikonlopun yli, vaikka ensin kuvittelin, että eihän tää koko asia mua jännitä yhtään. Eikä muuten jännittäny haastatteluun mennessä yhtään, mutta sieltä pois lähtiessä oli oikeesti semmonen tunne, että mie oksennan ihan just ja maha on umpisolmussa.

Mut noh, eipä se auta. Viimestään ens viikolla mulle ilmotetaan, että saanko mä paikan vai jäänkö kokonaan ilman vai miten mun oikein käy. Toivottavasti muistan jättää maanantaina puhelimeen äänet päälle ja toivon todella, että saisin jo vaikka maanantaina tiedon. Itken ja ressaan ja saan mahahaavan, jos joudun odottelee johonki perjantaihin asti. Ja niin saattaa käydä parin työkaverinkin, eipä sillä.

Onneksi nyt kuitenkin on viikonloppu ja saan kahtena aamuna nukkua, kuin härski silli perse homeessa.