Minun elämäni ja minun valintani

Viime yönä minä palasin elämässäni melkein kaksi vuotta taaksepäin. Mä näin unta, että istuin mustalla karvalankamatolla sen kermanvärisen sohvan edessä ja Idiootti hiero mun hartioita. Telkkari oli päällä ja keittiössä valot, mut muuten oli aika hämärää ja ulkona sato lunta. Ihan samanlaista, kun kaksi vuotta sitten joulun aikaan. Siinä unessa oli hyvä tunnelma, sekin oli samanlaista, kuin silloin joskus. 

Siitä huolimatta mä olin tyytyväinen siinä kohtaa, kun herätyskello soitti ja herätti mut aika törkysen pimeään ja sateiseen lokakuun aamuun. Ja vieläpä ihan yksin. Ei lunta, ei sitä kivaa olkkaria ja ennenkaikkea, ei Idioottia. 

Syy siihen, miksi mä olin tyytyväinen, löytyy ihan yksinkertaisesti siitä, että seuraavaksi mä olisin varmasti jo tarponut jopa unissanikin siinä samassa paskassa, missä tarvoin mun ja Idiootin epämääräisen sähellyksen päälle. Mähän olin ite vielä naimisissa, kun aloin ramppaamaan lähestulkoon naapurissa vieraan miehen luona. Siellä mut huomattiin, siellä multa kysyttiin mitä kuuluu, siellä mä sain hellyyttä ja mulla oli kivaa. Siellä mä pystyin jopa nukkumaan. 

Se sama ihminen kylläkin jälkeenpäin kusetti mua ja valehteli törkeästi päin naamaa. Idiootti yritti pelata mun parasta ystävääni omaan sänkyynsä mun selän takana, eikä suostunut edes suoraan kysyttäessä myöntämään asiaa. Säälittävää, sanon minä. Vaikka mä koko ajan tiesin, etten mä saa ihastua, enkä mitenkään hillittömän ihastunu idioottiin ollutkaan, niin kyllä mä siitä ihmisestä tykkäsin. Ei se kuitenkaan aiemmin ollut mulle mitään pahaa tehny. 

Mua ei harmittanu se, että Idiootti olis mieluummin valinnut Main mun sijastani. Mua harmitti se, että jätkä todellakin oli niin ääliö, että koitti saaha mun parasta ystävääni valehtelemaan mulle ja pelaamaan mun selkäni takana. Ei siinä enää anteeksipyynnöt tuntunu paljon miltään, kun Idiootin suunnalta jatkui sama touhu samantien uudelleen. Yhtään kyyneltä mä en sen ihmisen vuoksi vuodattanut, mutta kyllä mulla kesti kauan, ettei enää tullut jokaisella ajatuskerralla vähän oksennusta suuhun. Nykyään mä kykenen ihan helpostikin moikkaamaan, jos satutaan baarissa vastakkain. Saattaisin jopa kysäistä kuulumisia (ihan vaikka silkkaa kettumaisuuttani) jos jätkä ei juoksis mua karkuun joka kerta, kun on satuttu kohdakkain. Hohoo. 

Aamulla mä mietin tätä omaa elämääni, ehkä juurikin ton unen perusteella. Idiootti oli se, josta mä hain helpotusta siihen omaan mustuuteeni, missä mä tarvoin, kun en tiennyt mitä valintoja mun pitäis tehdä ja mitä olla tekemättä. Idiootista oli se hyöty, että se auttoi mua ymmärtämään, että elämässä voi ihan oikeasti olla muutakin, kun se paska, missä mä silloin elin. Se hyvä siitä ainakin jäi käteen, jos ei muuta. Tai no, on tässä kyllä monet hyvät naurut saatu Main kanssa aikaan, kun mokomaa pölkkypäätä on muisteltu. 

Nyt mä olen tainnut hommata itteni samanlaiseen kuvioon, tällä kertaa vaan eri roolissa. Mä säädän Fuuderin kanssa siitä huolimatta, että se on tahollaan naimisissa. Oon säätäny jo viimesen puol vuotta.  Mä en ole siihenkään ihmiseen ihastunut, vaikka kyllä mä siitä jollain tapaa pidän. No hei haloo, en mä viitsisi edes paneskella semmosen ihmisen kanssa, jonka läsnäolo tai luonne ärsyttäis mua. Vaikka olis kuin hyvä sängyssä.

Jotenkin tää kaikki saa mut niin skeptiseksi kaikesta. Mitä merkkaa nykyään parisuhde? Mitä ihmiset tarvii, että ne on onnellisia? Onko enää oikeasti ja vilpittömästi onnellisia ihmisiä, jotka on pysyny siinä parisuhteessa uskollisina toisilleen? Okei, ainakin yhden tiedän, mutta onko se se kuuluisa poikkeus, mikä vahvistaa säännön...?

Minä ja minun vaivani

Mun mahassa on epämukava olo. Hyyvin epämukava olo. Kääntää, vääntää ja koskee. Päivän ruokasaldona on kaurapuuroa banaanilla, mehua ja äsken vedin naamaani eilisiä tacoja maidon kanssa. Mä epäilen, että kyse on joko epämääräsestä ruokailusta tai sitten siitä, mikä mun mieltäni on painanut jo joitakin viikkoja.

Kävin diabeteskontrollissa tuossa jokunen viikko sitten ja verikokeissa oli selvinnyt, että mulla on aika iso mahdollisuus sairastaa keliakiaa. Mitään isompia oireita mulla ei oo ikinä ollu, mutta kun lääkärin kanssa ongelmaisesta massustani juttelin, niin lääkäri katto viisaammaksi pistää lähetteen uusiin labrakokeisiin ja siitä sitten selviää, tarviiko alkaa nielemään letkuakin vielä. Tiistaina lääkärin pitäs asian tiimoilta mulle soitella.

Mä oon nyt pyöritelly tuota asiaa päässäni enemmän, kun paljon. Eihän se maailmanloppu ole, vaikka se diagnoosi niskaan romahtaiskin, mutta on se ainaki pienoinen maanjäristys ja aika totaalisen iso muutos miun elämään! Mä oon aina sanonu, että ei tää diabetes haittaa mitään, mutta jos ois vaikka keliakia niin se kyllä vituttais ja rankasti. Noh, pahimmassa tapauksessa mulla on sitten sekin. Tulee sitten elämään aika iso muutos, koska ruokavalion muutoksen kohalla se tarkottaa mulla sitä, että tarvii opetella laskemaan kaikki hiilaritkin uusiksi, että osaan pistellä oikeat määrät inskaa syömisilleni. 

Totta kai mä märehdin heti ensimmäisenä, että mie en saa enää syyvä tavallista pullaa, tavallista pitsaa tai tavallisia nuudeleita! Mutta tosi asia on se, että kaikkein eniten tuun varmasti kaipaamaan ruisleipää, jos mun siitä täytyy luopua. Se kuitenkin kuuluu mun jokapäiväseen elämääni ja mä oikeasti tykkään siitä. Ruisleivälle ei myöskään oo mitään gluteiinitonta vaihtoehtoa, vaan on vaan opeteltava olemaan kokonaan ilman. Mutta kai sitä kaikkeen tottuu. Onhan muutkin tottunu, niin miksi en minäkin. 

Positiivista siinä diagnoosissa olis tietenkin se, että kaikenmaailman kummalliset mahaongelmat saattais ihan oikeasti hävitä! Tai ainakin vähentyä tosi paljon. Toki mua jännittää se, että minkälaista sapuskaa sitä alkais töissä saamaan, jos joutuu siirtymään gluteiinittomaan vaihtoehtoon. Kai sekin ihan syötävää on, varsinkin kun oon tämmönen, joka syö melkein kaikkea. Sen kyllä näkeekin... :D 

Voi laupias taivas, miten mulla osaa olla tylsää! Nukuin yöni ihan hirvittävän huonosti ja könysin yhentoista korvilla ylös keittelemään aamupalapuuroa. Syönnin jälkeen paiskasin takasin pitkälleni kirjan kanssa ja mietin jo sitäkin vaihtoehtoa, että viitsinkö nousta koko päivänä ylös. Järki voitti, ens yön unensaannin kannalta oli varmasti fiksumpi idea tempoa ittensä ylös ja koittaa keksiä jotain tekemistä. Järjestelin vähän paikkoja ja etin jo huomista varten vaatteet valmiiksi. Sen päälle ressasin raha-asioista ja nypin kulmakarvojani. 

Lakanat voisin vaihtaa. Heräsin yöllä valomerkin aikaan, kun Fuuderi (propsit Markelle!) laitto suloisessa humalassa viestiä ja kyseli, että missä mie oon. Onneksi olin nukkumassa ihan ikiomassa sängyssäni ja omassa ihanassa seurassani, tiedä mistä sitä muuten olisi ittensä tänä aamuna herättäny. Tai kenen seurasta. Valvoin sen jälkeen pitkän tovin ja musta tuntu, että mun lakanat tuoksui edelleen Fuuderille ja seksille. Siitäkin huolimatta, että se oli keskiviikko ilta, kun me lojuttiin yhdessä noissa lakanoissa.  Tänään mä lopultakin vaihdan ne, eihän se olekaan ollut homman nimenä kun öööö... Viikon? Ihan hyvä tavote sunnuntaille. 

Minä haluan tulla takaisin!

Mun on ollu niin ikävä sitä aikaa, kun mä vaan klikkasin tuota "kirjoita" looraa ja tekstiä alko tulvimaan. Kuinka monta kertaa mä olen tuijottanut tätä valkoista lootaa ja koittanut saada tekstiä tulemaan! Tai miten monta kertaa mä olen lukenut omaa blogiani ja hävennyt sitä,etten saa enää mitään aikaiseksi...

Vuosi. Ihan vitun pitkä aika. 12 kuukautta. 365 päivää. Tunteja en viiti edes laskea! Mun edellinen postaus koski Vartijaa... Voi voi. Vartija on nykyään... noh. Parisuhteessa tahollaan. Eikä mua edes sattunut, kun se mulle asiasta kertoi. Koska samalla mie huomasin, että mie oon päässy yli. Sen lisäksi huomasin, että se ihminen on mulle jonkunsorttinen ystävä. Mä tiedän, että jos mulle pamahtaa vaikka just tällä sekunnilla joku hätä, niin mä voin pyytää siltä ihmiseltä apua. Ja se auttaa mua. Niin se vaan menee. :) Ihana ihminen.

Huaaaaa, mitä miulle muuten? Uskaltaako kukaan edes kysyä.

No paskaakos tässä! Sinkkuna edelleen. Onnellisena? KYLLÄ.

Vajaa vuosi sitten mie löysin Miehen. Siinä Miehessä oli se kaikki. Se sano asiat suoraan, se puhui mulle kauniisti, se oli sinkku. Sillä oli lapsi. Se suuteli hyvin. Hitto soikoon, se sai miun sydämen. Se sai sen ja vei sen ja rikko sen. Puoli vuotta mä tuhlasin elämästäni siihen, että ihastuin ihmiseen, joka oli vielä astetta vaikeampi, kun minä oon tai tuun koskaan olemaan. Jumalauta, siinä Miehessä vaan oli se kaikki, mitä mie oon koskaan keltään saanu. Se kaikki loppu jo viime keväänä, vaan vielä kesälläkin se idiootti sai mut parkumaan räkä poskella. Siihen riitti se, että Mies kehtasi kertoa mulle, että mie oisin ollu sitä, mitä se ois koskaan parisuhteelta halunnu, vaan omaa hankaluuttaan rikkoi kaiken. Mut ei enää, vaikka välillä vihlaseekin. En enää itke.

Mies aiheutti sen, että mie en oo pitkään aikaan ehkä ketään halunnutkaan. Kesällä oli yks kiva kolli kiikarissa, mutta se jäi kesään se kolli. Kesäkolli. Pienen kauniin tytön lähestulkoon yh-iskä. En mä tiedä, olisko musta loppuunsa ollut siihenkään leikkiin. Kun mä en jumalauta osaa käyttäytyä edes kahden aikuisen ihmisen parisuhteessa, niin miten sitten, jos siihen lisätään mukaan joku vaahtosammutimen kokoinen eläjä? Hui.  Siihen mä vasta pelkäisinkin kiintyväni!

Hei, mie vaihoin työpaikkaa! Samoissa hommissa edelleen alakoulussa muksujen kanssa, mut työpiste on eri. En olis voinu tehdä parempaa päätöstä, kun tuon! Tykkäsin edellisestäkin duunista, mut ehkä just siksi, kun en paremmasta tienny. Ei enää toimistokuukkelia, ei enää ruskeakieliä rakastavaa lähiesimistä, ei enää hankalia esiteinejä... AAH! Meen nykyään hymy huulilla töihin jopa sinä aamuna, kun pitää pungertaa ittensä sängystä ylös kuudelta. Joo, kivaa taitaa oikeesti olla.

Ei hyvää päivää, en mie enää osaa kirjottaa. En ainakaan samalla tapaa, kun joskus. Apua, haluun oppia uudestaan! Kuulostaa muuten ihan vitun säälittävältä huutaa, mutta huudan silti. Painakaa nyt hitto soikoon joku edes tota "luin" namiskaa, jos täällä enää ketään käy. Vielä parempaa olis, kun joku erehtyis ihan kommentoimaan, että luki tän läpi. Mie muistan ne ajat, kun lähestulkoon joka postaukseen tuli kommentti, joskus jopa pari. Aikana, jolloin mulla oli miljoona mielipidettä ja lauoin ne täällä pihalle.

Mitä mulle oikein sit on tapahtunu?! No en tiijä, musta on tullu ehkä vaan niin maan saatanan laiska. Laiska ja tyhmä ja saamaton. Ennenkaikkea ekaa ja viimestä, keskimmäistä oon aina ollu!

Noniin. Jos minä nyt ihan oikeasti yritän tulla takaisin. Minä haluan taas kirjoittaa. Minä haluan taas kertoa, miltä musta tuntuu, mitä mulle kuuluu, mitä mä haluan. Miltä musta tuntuu, miltä elämä maistuu, miltä maailma haisee. Minä ihan oikeasti lupaan yrittää. Tiedä sitten, että kenelle. Ehkä kaikkein eniten itelleni?

Kiva kiva kiva

Mun sattuu selkään. Olin eilen kattoo leffaa säbäpojan luona ja röhnäsin koko illan sen nojatuolissa. Siinä sit menee selkä vähän kipeeks. Mä kehuskelin puolen yön aikaan poistuessani, että ei mun selkä ollu milläsäkkään koko tuolista. Mut voi kele, kun aamulla heräsin äitin puheluun. Ekat sanat vastaamisen jälkeen tais olla jotain tyyliin ai vittu, kun aloin kampee sängystä ylös. Seuraavalla kerralla istun lattialla, mieluummin puutunu perse, kun armottoman kipee ristiselkä. 

Mulla oli kiva ilta eilen. Kateltiin Vares, puhuttiin paskaa ja välillä vähän asiaakin ja naurettiin paljon. Hyräilin aika tyytyväisenä, kun kipittelin kauppatorille bussiin yöllä ja tulin kotiin nukkumaan. Tänään on lisää kivaa luvassa, kun Mai tulee kylään. Hajetaan jotain syömistä, kerrataan vähän kuulumisia ja ollaan vain. Voi että. Ai että. Tämmöstä mä olen kaivannut, pitkän pitkän aikaa. Kavereitten tapaamista ja hauskan pitoa. Exä tänään skypessä taas jaaritteli, miten ei yksin kulu aika ja jada jada. 

Mä tajusin sen kommentin jälkeen, että vaikka mä nyt asun yksin, niin mä en ole läheskään niin yksinäinen, kun mä olen ollut ehkä viimeisen vuoden ajan. Mieluummin kokonaan yksin, kuin mitä yksinäisenä kahdestaan. Huomasin tossa aamupäivällä, kun ensin olin tiskannut pois taas ihan jäätävän tiskivuoren ja sen jälkeen heiluttelin imuria, että ei sekään touhu niin kamalalta enää tunnu. Johtuisko siitä, että sitä siivoilee vain ja ainoastaan omia sotkujaan?

Maanantaina on onnenpäivä, mä pääsen kampaajalle! Mä oon viimeksi käyny kampaajalla ennen sitä kuuluisaa Auran reissua, mistä te voitte käydä lukemassa tarinan tuolta Idiotismin multihuipentumasta. On siis reuhka päässyt vähän kasvamaan, tähän sais jo pienen ponnarin niskaan! Kamalaa. Oon tässä leikitelly ajatuksella, että uskaltaisko tempasta jo nyt jotain kesätukkamittaa, on noi posket kaventunu sen verran viimesen puolen vuoden aikana, että jos sitä ei niin läskipäältä näyttäis, vaikka tukka oliskin vähän lyhempi, kuin korvanlehtiin asti. Tiedä häntä. Pitää vielä miettiä ja kerätä vähän rohkeutta. 

Mitäs mitäs mitäs. Mä en malta odottaa helatorstaiviikonloppua. Marke lähtee ehkä sillon mun mukaan kotipuoleen, ja jos ne suunnitelmat menee reisille niin puksuttelen sitten junalla yksinäni. Mä oon niin odottanu! Joulusta on jo ikuisuus, mun muruseni on kasvaneet hirveän isoiksi, ja on mun ollut ikävä niitä isompiakin ihmisiä siellä. Nessu oli tänään jäänyt ukin ja mummon luokse muun perheen suunnistaessa kotiin. Päiväunet oli maistunu sohvalla tosi hyvälle, kun ukki oli ensin lukenut ja lopuksi laulanut vähän, niin neiti oli nukkua pössöttänyt kolmatta tuntia ukin kainalossa. 

Nessulla on muuten hyvä musiikkimaku. Mun muruseni alkaa välittömästi tanssimaan, kun ämyreistä kajahtaa soimaan Jontte Valosaaren Jos mä oisin sun mies. Joskus on jääny päiväunetkin kesken, kun oli radio jääny liian kovalle ja Nessun oli kesken unien tarvinnu loikata sängystä ylös tanssimaan. Mä en niin kestä, soitan sitä biisiä loputtomalla luupilla, kun pääsen kotipuoleen. Samalla nauran ja itken onnesta, kun katon sen pikkuihmisen tanssimista. Mä en niin malta odottaa! Mun on taas ollut ihan liian kova ikävä.

Kaunis, rietas, onnellinen

Tänä aamuna mä sain lainapuhelimeni mobiilidatan taas toimimaan, mun oma rakas lumiani kun sattuu olemaan huollossa jo toista viikkoa. Niin, toi luuri kilahti samantien sähköpostin merkiksi, mun meililaatikkooni oli kilahtanut kommentti täältä, mua pyydettiin tulemaan takaisin. 

Voi elämä, mihin tää aika oikeesti on menny? Mun edellisestä postauksesta on yli kuukausi, kun mä aikaisemmin hakkasin tänne tekstiä päivittäin, parhaimmassa tapauksessa jopa kaks kertaa päivässä. Mä niin rakastin sitä avautumista, paasaamista ja ihan vaan kuulumisieni kertomista, nyt se on jotenkin kummasti jääny. Ei sillä, ettenkö mä rakastaisi edelleen, mut en vaan oo saanu itestäni mokomaa irti. Mä oon avannu tän tekstilootan varmaan miljoonasti, mutta oon vaan tuijottanu tyhjää ruutua ja jossain vaiheessa sulkenu koko höskän, ei vaan oo syntyny mitään sanottavaa. 

Noooh, mut nyt mä yritän lopultakin. Mä en edes tiedä, että mistä mä oikein aloittaisin mun kuulumisien purkamisen. Ihan alkajaisiksi vois ainakin sanoa, että mulle kuuluu ihan pirun hyvää! Okei, rahat on loppu, tilipäivä on vasta kahden viikon päästä ja voisin heti alkajaisiksi luetella montakin rahareikää. Mutta en mä jaksa nyt murehtia. Aurinko paistaa, mulla on koti, mulla on hyvä olla ja hei, mä jopa nukun öisin! Oikeesti, mä en jaksa muistaa, että koska mä viimeksi olisin nukkunut yöni, kun härski silli ja heränny aamulla melkeinpä pirteänä, kun peipponen.

Mä olen selkeästi tässä viime aikoina alkanu ottaa takasin sitä ns. menetettyä nuoruuttani ja eläny aika pirun villiä sinkkuelämää. Hitto soikoon, mun seikkailut on kyllä aiheuttaneet naurut jos toisetkin, mut mitäs siitä. Kerran sitä vaan eletään ja pääasia, kun mulla on kivaa. Mä en jaksa välittää paskan vertaa siitä, mitä mun naapurit ajattelee, tai mitä yhtään kukaan ajattelee mun elämästäni. Ainakin mä elän nyt, enkä tunne enää olevani sisältä niin saatanan kuollu, mitä mä tuossa alkutalvesta kerkesin tuntea.

Exä on ehtiny hankkimaan itelleen jo uuden naisen. Mä olen jotenki hienoisesti huvittuneena seurannu sitä touhua vierestä, vaikka se seukkailu taisi alkaa jo pari viikkoa ennen, kuin mä ehdin muuttaa edes kotoo pois. Hyvä vaan, kun silläkin on joku, eikä ainakaan itke mun perääni. Vaikka kyl mua välillä vähän tuppaa huvittamaan, kun se välillä mulle maikailee kaikkia vanhoja juttuja, mutta seuraavassa hetkessä hehkuttaa naamakirjassa onneaan uuden naisensa kanssa. Mut tehköön, niinkuin tykkää. En vaan tiedä, että pystynkö siinä kohtaa pitämään suutani kiinni, jos rysäyttäät tossa suhteessa täysillä päin puuta, ja tod näk se olen minä, kenelle exä sitä ensimmäisenä murehtii. 

Mulla ei ole tällä hetkellä minkään valtakunnan tarvetta parisuhteelle. Mä haluan pitää hauskaa ja siihen touhuun mulla kyllä tuntuu noita ihmisiä riittävän. Mä voin tapailla ihmisiä, tehdä erilaisia kivoja juttuja, mutta mitään vakavaa mä en tähän halua, en vielä vähään aikaan. Mä haluan opetella nyt elämään ja olemaan ihan omillani. En haluu olla kellekään tilivelvollinen menemisistäni tai tulemisistani, mä haluan vaan olla ja mennä ja tulla ja nauttia elämästäni. Toki, jos kohdalle kävelee joku jalat alta vievä yksilö, niin asiaa voidaan sitten alkaa miettiä uudestaan. Mut aika mestari saa vielä tässä kohtaa olla, että sen tempun onnistuu tekemään. 

Mä alan vihdoin viimein käsittää, etten mä tarvii lupaa keneltäkään. Oon liian kaunis häpeemään, enkä voi yhtään mitään menettää. Joten annan mennä, annan mennä. 

Ja senhän minä todellakin teen. Nyt mun kyllä pitäis ryhdistäytyä, ja vääntää itelleni jotain safkaa. Mä olen löytäny itestäni tässä omillani ollessa ihan uusia puolia, jopa toi ruuanlaitto on ollu lopputulokseltaan oikein onnistunutta! Marke kehu viime viikonloppuna mun tonnikalapastaani, helppoo, halpaa ja ihan pirun hyvääkin vielä. Ehkä mä en ihan toivoton tapaus olekaan. Tai en ainakaan halua kuolla nälkään. Jopa mun lihapullani onnistu, ne maistu tosi hyviltä, vaikka meinasinkin polttaa ekan satsin poroksi ja lopputulos oli vähän kökkäremäinen, mutta ketut siitä.

Mut joo. Voisin vääntää munakasta. Kun oli vähän munaköyhä pääsiäinen, niin koitetaan korjailla tätäkin asiaa sitten näin.

Oltaisko parempia erikseen?

Rakas,

Mua ahistaa ihan liikaa. Mie oon yrittäny sanoa sitä varmaan miljoona kertaa, mut mie en saa suutani auki. Miun on niin paha olla. Viikonloppuna Saaran ristiäisissä mie tajusin, että miun molemmat veljet elää sitä elämää, mitä miekin haluisin. Niillä kummallakin on se, mikä multa puuttuu. Miekin haluisin oman perheen ja terveen parisuhteen. Ei, tää ei tarkota sitä, että nyt pitäis alkaa vauvaa vääntämään, ei se tässä kohtaa mitään auta. 

Mua pelottaa, että minä herään jonain päivänä siihen ajatukseen, etten rakasta sua enää pätkääkään. Että oon vaan juuttunu paikalleni tähän suohon ja sen jälkeen oon vaan vanha ja katkera akka ja panen kaiken sinun syyksi. Minä en enää jaksa edes valehdella itelleni mitään perheunelmia. Se nyt vaan sattuu olemaan aika totta, että jos minä tähän jään, niin mie en sitä perhettä tule koskaan saamaan. 

Kyse ei todellakaan siis ole siitä, ettenkö mie rakastais sinua. Kyllä rakastan, ja sen takia minä nyt avaan suuni. Minä en haluu alkaa riidellä enkä räyhätä. Minä haluaisin, että meillä kummallakin olis hyvä olla. Ja miulla ei nyt ole. Miusta tuntuu, että meitä asuu kaks vierasta ihmistä tässä samassa asunnossa. Koska me on viimeksi oikeasti kosketettu toisiamme? Koska me on oikeasti pidetty toisiamme hyvänä? Niin, en muista minäkään. Mitä meille on tapahtunu?

Mua pelottaa. Mua pelottaa enemmän, kuin ikinä. Miten minä selviäisin yksin? Enemmän mua kyllä pelottaa se, että miten sinä selviäisit. Okei, sinä tiedät mitä se yksin oleminen on. Sulla ei olis taloudellisesti kerrassaan mitään hätää, vaikka minä tästä lähtisin. Mutta rikkoisinko minä sinut kokonaan, jos mä lähden pois? Jaksaisitko sinä sen? Kun minä tiijän, miten rikki sinä joskus sillon oot ollu, kun erosit siitä edellisestä suhteestasi. Minä silloin vannoin, että minä en koskaan tekisi sulle noin. Nyt minä pelkään, että tekisin sittenkin.

Minun on vaan ehkä oltava niin itsekäs paska, että ajattelen tässä vaan ja ainoastaan ihteeni. Mie oon vielä kuitenkin sen verran nuori, etten voi jäädä tuleen makaamaan, jos miun ei oo hyvä olla. En haluu tuhlata mun elämääni siihen, että istun täällä ihmettelemässä, että tämmöstäkö tää elämä nyt on. Siis eihän kenenkään elämä ole mitään jatkuvaa ruusuilla tanssimista, mutta toiset tanssii edes joskus niillä ruusuilla. Toiset sanoo joskus, että ne rakastaa toisiaan. Samalla ne myös tarkottaa sitä.

Vaan jos minä jään, minä pelkään tekeväni jotain semmosta, mikä rikkoo sut oikeasti. Mä olen hirveä ihminen ja sitä mieltä, että mitä ei tiedä, niin se ei satuta. Sinun kohdallasi hyvä niin, kun et tiedä kaikkea. Mä olen vaan niin helvetin hukassa oman ihteni kanssa, etten tiedä, kuka mut oikeasti osais opastaa pois tästä sotkusta. Niin, ei varmaan kukaan muu, kuin minä ite.

Tämä kaikki ei todellakaan ole sinun syytä. Sinä et oo tehny mitään väärää minun kanssa, että miun pitäs sen takia lähtee pois. Tämä olis niin helppoa, jos mie osaisin luetella, että sun tarvii tehä näin ja miun tarvii tehä noin, että kaikki olis hyvin. Vaan kun en minä osaa. Tää olis helpompaa sittenkin, jos minä en pätkääkään välittäisi, etkä välittäisi sinäkään. 

Minä en haluaisi, että tämä kaikki johtaa siihen, ettei kumpikaan enää rakasta. Meidän kuuluisi olla onnellisia, mutta minä en ainakaan ole, etkä kyllä sinäkään kauhean onnelliselta näytä. Onnellisuuteen kuuluu muutakin, kuin se, että töissä on ihan kivaa. Onnellisuus on sitä, että ihan oikeasti hymyilyttää ja että meillä on hyvä olla. Miun mielestä elämässä kuuluu olla muutakin, kun vaan se, että aamulla mennään töihin, illalla tullaan kotiin ja sen jälkeen väistellään toisiamme, kun ei keksitä mitään puhuttavaa.

Koska me on viimeksi menty sylikkäin nukkumaan? Koska me on viimeksi juteltu nukkumaan mennessä kaikkea hölmöä ja naurettu yhdessä? Koska me on viimeksi herätty iho toisen ihoa vasten? Niin, en muista minäkään. 

Tiijätkö, minä antaisin mitä vaan, että minä saisin takaisin kaiken sen, mitä meillä joskus oli. Vaan kun se ei enää taida onnistua. Ainakaan minä en keksi mitään, mikä sen kaiken toisi takasin. 

Anna anteeksi, kun mä en osaa tuntea syyllisyyttä siitä, mitä mä tein viime viikonloppuna. Anteeksi, etten mä tule koskaan kertomaan sitä sulle. Koska sen verran minä välitän, että kuvittelen, että mitä sinä et tiedä, niin se ei sinua satuta. 

Kun mä vielä voisin olla se syypää sun hymyyn.

Ensimmäinen Tyttö

Se tunne, kun havahdut kaupan käytävällä siihen, että tuijotat Isännän kanssa edellä kulkevan naisen lähestulkoon täydellistä takapuolta melkein kuola valuen. Tai siis, havahdut siinä kohtaa, kun Isäntä alkaa tökkiä kylkeen, että jatkettaisko matkaa. Mulla meni pasmat kyllä niin sekasin, kun vaan mennä voi. Se vaaleansinisiin farkkuihin verhottu takamus ja sotkusella ponnarilla oleva pitkä musta tukka, voi hyvää päivää ja kättä päälle. 

Mä olen viimeksi menny yhtä sekasin sillon, kun mä tapasin sen Ensimmäisen Tytön, johon mie ihastuin niin suinpäin, ettei millään tuntunu olevan mitään väliä. Sen tytön, joka oli miulle niin tärkee, mutta mie pilasin sen kaiken sanomalla ensin kyllä ja sitten ei. 

Mie tapasin  ET:n ensimmäisenä päivänä ammattikoulussa. Mie olin 19, edellisen kevään ylioppilas ja alotin kouluni uutuuttaan kiiltelevä kihlasormus sormessani. ET oli just täyttäny 23. Siinä tytössä oli sitä jotain. Jotain semmosta, mitä mä en ensin pystyny millään tapaa määrittelemään. Mä tiesin samantien, että joko meistä tulee ystäviä, tai vastaavasti me ei voida sietää toisiamme. No, ystäviä meistä tuli. 

ET oli se, jonka kanssa mä aloin ramppaan baareissa ja viettämään sitä hurjaa opiskelijaelämää. Sen tytön kanssa minä taisin oppia polttamaan tupakkaa. Me nauraa räkätettiin yhdessä, seistiin vesisateessa röökillä tai juostiin käsi kädessä bussiin, kun lintsattiin joltakin meidän mielestä ihan turhalta tunnilta. Me hajoiltiin yhdessä, kun edessä oli joku karmiva harjottelu, vaikee tentti tai piti opetella antaa jotain helvetin lihaspiikkejä. Jostain kumman syystä me ei suostuttu niillä tunneilla olemaan pari, vaikka paljo kaikessa muussa oltiinkin. Ei vissiin haluttu satuttaa toisiamme, vaikka niinhän siinä loppujen lopuksi kuitenkin, että molempiin koski ja kovaa. 

Vaikka mä olin ihan umpirakastunu Isäntään silloin, mä ihastuin silti. Se kaikki alkoi ihan viattomasti, lämmin suukko poskelle sillon tällön, halaus toisinaan ja paljon kauniita sanoja. ET kehui mun tukkaani, joka oli sillon melkein puoleen selkään ulottuva harja, kirkkaanpunaiseksi värjätty. Sen mielestä mun tukkani oli kun tulta, ja se kuulemma sopi mun sieluuni. Mun letti ei ollu kyllä mitään sen oljenvaalean tukan rinnalla, joka oli letillä mun ranteenpaksunen ja ulottu ristiselkään asti. Aika kauan mä kielsin iteltäni kaiken, kunnes lopulta mun vaan oli pakko myöntää, että mä olin ihastunu ja pahasti. 

ET oli kova laulamaan. Mä muistan, kuinka mä olen laulanut ekaa kertaa elämässäni karaokessa ET:n kanssa. Me laulettiin Don Huonojen hyvää yötä ja huomenta, mistä tuli meidän biisi. ET laulo sitä usein mulle, monesti se soitti mulle illalla jonkun asian varjolla ja lopuksi laulo mun korvaani hiljaa hyvää yötä ja huomenta. 

Sitä kaikkea kesti puoltoista vuotta, kunnes maaliskuussa meidän valmistumiskeväänä me lähdettiin yhdessä kattomaan Apulantaa. Mun mahassa leiju perhosia ja mä olin ihan paskat housussa, en tiijä johtuko se sitte ET:stä vai Apulannasta. Jokatapauksessa, me seistiin eturivissä koko keikka ja laulettiin mukana joka biisi. Nänni oli kanssa samassa porukassa, mutta se lähti keikan jälkeen kotiinsa ja me suunnattiin keskustaan jatkoille. Mä istuin taksissa ET:n sylissä. Fortesta sai sillon eurolla tuopin, niin sinnehän me sitten suunnattiin, kuten aika monena muunakin iltana oli tehty. 

Jotenkin me sitten päädyttiin silloin siihen, että ET suuteli mua ensimmäisen kerran silleen kunnolla. Mie leijuin jossain vaaleenpunasissa pilvissä, eikä ET:n tarvinnu kahta kertaa kysyä, kun se ehdotti, että lähdettäis sen kämpille. Enkä varmaan tuu ikinä unohtamaan sitä, miten ensin hävetti ja nolotti ja vaikka mitä, mutta ET sai sen kaiken pois. Se kerto, miten mie olin kaunis ja seksikäs ja ihana, että ei mun tarvii hävetä mitään. 

Enkä unoha myöskään sitä syyllisyyttä, mikä iski niskaan, kun kaikki oli ohi. ET koitti pyytää mua jäämään yöksi, mutta en mie voinu. Kimposin sängystä ylös, vedin vaatteet niskaan ja häivyin. Painuin takas baariin ja vedin semmoset ördät, ettei millään ollu mitään rajaa. Luojan kiitos selviydyin hengissä kotiin kuitenkin! 

Suurin syyllisyys tuli varmaan siitä, että miten minä saatoin olla niin tyhmä, että menin pilaamaan meidän ystävyyden noin? Minä kuitenkin ehkä jo tavallaan tiesin, että ET oli muhun paljo enemmän ihastunu, kun minä olin siihen. En mä siitä huolimatta koskaan kertonu Isännälle musta ja ET:stä. Joskus se ihmetteli, että kuin me ei enää hengailtu ET:n kanssa missään, mutta mä vaan ohitin aina ne kyselyt. Mä hautasin kaikki murheeni kevään kestäneeseen työharjotteluun ja siinä sivussa järkkäsin mun ja Isännän häitä ja välttelin ET:tä parhaani mukaan. 

Vaikka eihän ketään voi loputtomasti vältellä. Vähän ennen valmistujaisia mä menin käymään ET:n luona. Itkuksihan se meni. ET lupasi, ettei kerro Isännälle mitään, niin paljon se mua rakasti kuitenkin. Seuraavana kesänä ET muutti pois. Se lähti mun takiani, koski kuulemma liikaa olla mun kanssa samassa kaupungissa. Pyysi se mua mukaansa, mutta en mä enää lähteny. Vaikka en mä yli ollu päässy, en tiijä oonko vieläkään. 

Siis mie niin haluisin takasin ne ajat, kun me oltiin ystäviä. Pari kertaa ET on kyselly, että voitaisko nähdä, mennä kaljalle tai kahville ja jutella ja koittaa paikata kaikkea. Mut en mie herrajumala uskalla. Mie pelkään, että ihastun uudestaan ja teen samat temput uudestaan, että satutan sitä taas ihan liikaa. Että sanon ensin kyllä ja sitten taas ei, rikon sen ihmisen toisen kerran.

"Onks pakko jos ei taho?"

Mun ymmärrystäni on tässä parin viime päivän kohdalla koeteltu oikein olan takaa. Mun tuttavapiiriini kuuluu semmonen parikymppinen häiskä, joka on silleen kevyesti työtävieroksuva kaveri. Häiskällä on samoja ikiä oleva tyttis, joka jätti viime talvena opiskelut kesken, kun ei se ollukaan kivaa. Sit tän miespuoleisen herran äiti, joka jaksaa hössöttää joka helvetin asiasta. 

Juttuhan on nyt niin, että tämä pariskunta keksi viime talvena, että mepäs haetaan yhteinen asunto. Mikäs siinä. Herrasväki päätyi yksityiselle vuokranantajalle kolmioon. Eihän se nyt niin paljon kalliimpi ole kuin kaksio! Juu ei varmaan, mutta voisin kuvitella, että kahden työttömän taloudessa sekin olisi jo paljon. 

Tämä herrasmies on valmistunut metallimieheksi vissiin vuosi tai kaksi sitten. Koko aika on köllötelty työttömänä. Hyviä selityksiä kyllä löytyy! Oman alan hommia ei voi tehdä, kun jos vaikka joutuu hitsaamaan, niin siitä kärystä voi tulla migreeni. Juu juu, näinhän se on. Ihmettelen kyllä kovasti, kun oma pikkuveljeni kärsii migreenistä ja painaa siitä huolimatta noita metallimiehen hommia. Lisäksi vielä se, että jos ei ole koskaan tosissaan kokeillut, niin helvetistäkö sitä tietää, että tuleeko migreeniä vai ei?

Golfkentänhoitajan hommiin ei voi lähteä. Jos sattuu satamaan vettä, niin siellä kastuu. Sit jos paistaa aurinko, niin tulee hiki. Selkäkin menee aika helposti kipeäksi, varsinkin jos on koko päivän maannu sohvalla, niin selkä on tosi kipeä. Ei siis voi lähteä töihin. Jos selkä kerran vaivaa, niin lääkäriin mars. Minä satun tietämään yhden Marken, joka oli tuossa talvella niin helvetillisessä kunnossa selkänsä kanssa, ettei kävelemään päässyt. Samaisessa tilanteessa moni olisi jättänyt datanomiopinnot kesken, että kun ei tää nyt onnistu kun en mä pysty tekee istumatyötä.

Pariskunnan kauniimpi osapuoli sitten... Rahaa ei tietenkään tule yhtikäs mistään, kun ei ole koulutusta, ei kokemusta, ei mitään. Sit ku on niin paha rasitusastma, että en mä oikein tiedä, mitä mä voisin tehdä. Voi hyvä jumala. Sossun luukulle siis. Varaa on kuitenkin edelleen asua siinä kolmiossa, pitää kahta autoa ja baarissakin on kiva istua joka viikonloppu. 

Nyt on sitten ongelmaksi muodostunut se, että jos tämä miekkonen pääsee töihin, niin muikkelilta menee tuet. Eli voi voi voi kuinka surullista, nyt on sitten muutettava erilleen. Miekkosen äiti on tästä asiasta mourunnut jo pitemmän aikaa, nyt pitäisi saatana jokaisen olla suosittelemassa sitä laiskajaakkoa johonkin töihin. Anteeksi vain, minä en ainakaan suosittelisi yhtään mihinkään sellaista lorvijaa! Meinaan olisko se hieman noloa, että menet johonkin kehumaan, että tää on kuule hyvä jätkä ja kova tekee duunia, sitten paikalle lampsii joku mamman pikku kakkapylly, jolle saattaa tulla vittu vaikka peräpukamia, jos joutuu tekemään töitä elääkseen.

Että niinkuin, voi hyvää päivää ja kättä päälle. Vittuako ruikutat, että ei oo rahaa, kun ihan ite oot tohon jamaan ittes ajanu? Sit tosiaan tää pilalle lellityn jätkän äiti vikisee, että kun pitäs kannustaa tyttö opiskelee. Kannustapa vaikka alkuunsa niin, että pistät rahahanat kiinni, ellei kumpikin ala tekemään jotain oikeasti rakentavaa sen kotona lahoamisen lisäksi.

Juu, ei muakaan aina huvita lähteä töihin. En jaksaisi herätä aamulla. Olisi kivaa köllöttää vaan kotona. Vaan, kun pakko on jotain elääkseen tehdä! Enkä mä ihan oikeasti tajua, miten joku sossu voi jakaa tommosille jatkuvasti rahaa, kun ei sitä tukea tunnu sieltä semmoset ihmiset saavan, jotka sitä ihan tosissaan tartteis. Jumankauta, onneks en oo paljon tekemisissä tän pariskunnan kanssa. Saattais irrota pari kitkerää sanaa töissäkäymisestä, verojen maksamisesta ja siitä, että jotain sitä on jokaisen elämässään tehtävä. En jaksa kuunnella tommosta tyhjänpäivästä vinkumista sitten pätkääkään.

Minä niin pelkäsin

Mä lainasin äitiltä limenvirheet kumisaappaat ja kävin iskän, BigBron, Silin ja Neelan kans linturetkellä! Toisin sanoen, me ajeltiin BigBron maasturilla ympäriinsä, käytiin kattomassa kuinka pahasti pellot on jääny tulvien alle ja pongailtiin niitä lintuja ja hirvien jälkiä. Hirviä ei kyllä valitettavasti nähty, jälkiä löyty parit. 

Mä olin taas ihan turistina liikenteessa ja kuvailin kaikkea mahdollista. Mä luulen, että jos mä en olis koskaan muuttanu täältä pois, mä en vieläkään osais arvostaa jotain noinkin tavallista, kun linturetkeä. Tai hirviretkeä, jos käydään bongailemassa hirviä. Sitä me tehdään kesällä ja useimmiten yöllä. 

Mä olen miettinyt paljon sitä, mitä mä pelkäsin lukiossa ollessani. Mä pelkäsin kaikkein eniten sitä, että mä juutun tänne. Että mä en pääse opiskelemaan mitään, en tuu hankkineeksi omaa kämppää, että mä vaan vuodesta toiseen pyörin tässä äitin ja iskän helmoissa. Koitan pitää kynsin ja hampain nuoruudestani kiinni, enkä itse huomaa sitä onnetonta tilannetta yhtään. Että mä vielä tänkin ikäsenä hilluisin samoilla kulmilla, missä hilluttiin lukiossa ja touhuaisin samoja asioita. Että mä olisin niin juuttunut tänne jumalan selän taakse, etten mun olis sula mahdottomuus enää repiä itseäni irti. 

Mä en todellakaan sano, että kaikki täällä asuvat olis semmosia. Vaikka mun molemmat veljet asuu täällä, niillä on molemmilla koulutus, työpaikka, oma asunto ja kohta on molemmilla perhekin. Sellaista elämää vastaan mulla ei toki olisi mitään, jos mä olisin täältä kyennyt sen kaiken onnen löytämään. Mutta sitä mä kammosin, että mä jään tänne kuolemaan sisältäpäin ilman koulutusta, ilman duunia, ilman mitään. Että mä seuraan sivusta, kuinka mun ystävät lentää pesästä ja lähtee maailmalle elämään elämäänsä. Bailaisin vuodesta toiseen uusien ylioppilaiden kevätbileissä ja kuuntelisin haikein mielin niiden suunnitelmia elämästä. 

Luojan kiitos, mä olen päässyt pois. Kiitos, kun mä olen saanut itselleni kasattua elämän.

Meinasi taas tulla hallitsematon raivokohtaus

Tulin tänään keskustasta kotiin ja bussi oli ihan tupaten täynnä. Sopu sijaa antaa ja silleen, mutta meinasi kyllä palaa käämi oikein kunnolla puolessa matkaa. 

Bussissa oli kolmet lastenvaunut, elikkä silloin luonnollisesti sinne ei mahdu kyytiin enää useampia. Näitä vaunuja lykkäsi kaksi suomalaista (tai ainakin suomalaisen näköistä naista, en minä käyny passeja tiiraamassa) ja yksi oli jostain etelänmailta tulleen näköinen maahanmuuttaja. 

No, bussi sitten pysähtyi ja kyytiin olisi tullut vielä yhdet lastenvaunut, joku huivipäinen uskonedustaja sieltä olisi ollut kapuamassa mukaan joukkoon iloiseen, mutta eipä mahtunu. Mikäs siinä, näinhän joskus käy. Vaan mitä tekee tämä, joka ei mahtunutkaan kärryineen kyytiin?

Siis voitteko kuvitella. Se ämmä alotti ihan jäätävän mekkalan. Mie istuin selkä menosuuntaan, niin näin sitten melkeinpä aitiopaikalta koko sen kohtauksen ja tuijotin varmaan suu auki. Siellä lenti kirosanoja, syyttelyä ja kädet huito kyllä vaikka mihin malliin, olisi vissiin jonkun näistä kolmesta kyydissä olleesta pitäny jäädä rattaineen pois kyydistä, että tämä riehu-raija olisi mahtunut kyytiin. 

Miun mielestä oli järkyttävää jo se riekkuminen, mutta se olikin vasta alkua. Mä meinasin alkaa kanssa huutaa siinä kohtaa, kun sieltä bussin takaovelta kuului ihan selkeästi äännettynä "Senkin saatanan rasistit."

Siis anteeksi mitenkä oli?! Minusta tuntu, että koko bussi hiljeni siinä kohtaa. Hiljeni kyllä kuskikin, se paukko sieltä loossistaan aika vauhdilla ulos, oli joku maahanmuuttaja itekin. Porhalsi sinne takaovelle ja aika kiivassanaiseen sävyyn ilmoitti sille huutajalle, että tommonen ei sovi. Että bussi on nyt valitettavasti täynnä, ole hyvä ja odota seuraavaa. Sillä aikaa voit opetella käyttäytymään.

Siis voi hyvä jeesus, että minä olin kiukkunen. Minä en mielestäni ole rasisti, realisti olen kylläkin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että täällä asustelee muunkin värisiä ihmisiä, kun meitä valtaväestön kanssa samaa sävyä olevia. Että ei mulle ole väliä, että mistä toinen ihminen on kotosin, minkä värinen se on tai mitä kieltä se puhuu. 

Kunhan se vaan osaa käyttäytyä. Kunhan se vaan tajuaa, että tässä hyvinvointivaltiossa maksetaan veroja, käydään töissä tai opiskellaan. Minä en kato hyvällä niitä suomalaisiakaan, mitkä vaan makaa kotona ja sylkee kattoon, kun ei huvita mennä töihin tai opiskella. Että noita käytöstapoja odotan kyllä suomalaisiltakin. Samalla tapaa minua oksettaa se, miten joskus on kuullu ihan fiksun näköisten aikuisten huutavan maahanmuuttajalapsille jotain, että painukaa takasin sinne mistä ootte tullukin. Vähän suvaitsevaisuutta, kiitos.

Miut saa ihan oikeasti raivonpartaalle sillä, että aletaan syyttelemään rasistiksi. Okei, toki siihen varmasti on joskus aihettakin. Mutta voi jumavitunlauta, jos joku ei suostu bussista jäämään lapsensa kanssa pois, että tämä maailman napa pääsee kyytiin, niin se ei kyllä ole rasismia! Sekään ei ole rasismia, jos ei baarissa suostu lähtemään jonkun tummaihoisen mukaan. Minä kun en lähde kenenkään suomalaisenkaan matkaan, niin ei se minusta rasistia tee, jos en sitten lähde jos joku etelän hetelmä alkaa matkaansa vonkaamaan. 

Tuo rasismikortti vedetään kyllä nykysin minun mielestä ihan liian helposti esiin. Kohta tässä maassa uskalleta mitään muuta, kuin paapoa maahanmuuttajia, ettei vaan kelleen tulis paha mieli, ettei vaan oltaisi rasisteja. Siis totta kai minä ymmärrän sen, että suurimmalla osalla on muistoissa mukana ihan hirveitä kokemuksia sieltä, mistä pakoon on lähdetty. Mutta kun se ei silti oikeuta siihen, että täällä saa reuhata ja rällätä ja haukkua muut rasistiksi, jos ei se paikallisten naama miellytä. 

Ammattikoulussa oltiin hyviäkin ystäviä parin maahanmuuttajatytön kanssa. Miusta oli niin jännää, kun toinen niistä puhku pyhää vihaa ja avautu siitä, miten kaikki maahanmuuttajat ei osaa käyttäytyä. 

"Mä olen saanut täältä turvapaikan, mulla on täällä koti. Mun ei tarvii pelätä täällä mitään, saan käydä koulussa, saan kertoa mielipiteeni ja minun on hyvä olla. Miksi ei vaan voi olla kiitollinen ja elää ihan normaalia elämää?"

Niinpä. En minä todellakaan tarkoita, että pitäisi jatkuvasti olla kiitollinen ja nöyristellä tai kumarrella ketään. Mutta se, että eletään niitten sääntöjen ja normien mukaan, mitkä täällä on asetettu, on jo sitä kiitollisuutta meitä kanssaeläjiä kohtaan.

Kiitos ja anteeksi.

Se hiljentää, kun osuu lähelle

Työkaveri valitteli tänään töissä, että kun hänen särkee päätä. Jatko siihen perään sitten, että kun hänellä on toi aivovamma, niin sen seuraamuksena päätä särkee usein, eikä ihan vähää särjekkään. Mä sitten vaan jotenkin kysäisin, että no mistäs sulle moinen on tullut.

Sain exältä selkäsaunan ja siitä tuli.

Multa varmaan levisi silmät lautasen kokoseksi ja suukin jäi varmaan auki. Veti kyllä ihan hiljaseksi. Mä olin jotenkin ajatellu, että on vaikka ollu jossain kolarissa ja lyöny siinä päänsä, mutta tommonen vaihtoehto ei tullu mieleenkään. 

Tommonen vakava perheväkivalta on asia, mistä puhutaan paljon, mutta jotenkin sitä ei vaan osaa ajatella, että sitä saattaa esiintyä jossain ihan itteekin lähellä. Mun päässä soi lopun päivää ne työkaverin sanat. Mä en pysty ite edes kuvittelemaan, minkälaista semmonen elämä vois olla, että tarvii jatkuvasti pelätä. Tässä kohtaa varmaan moni sanois, että minä kyllä lähtisin kävelemään, enkä alkais itteeni pieksättää. Joopa joo, niinhän sitä pitäis tehdä, kyllä. Mutta jos sulla sattuu siinä jaloissa pyörimään pari mukulaa, tukiverkostot on huonot ja oot muutenkin ihan hajalla koko tilanteen ja oman elämäsi kanssa, niin ei siitä kyllä niin vain lähdetäkään.

Entisessä parisuhteessani mä sain kokea, mitä henkinen väkivalta on. Pari kertaa exä tarttu tosi tiukasti käsivarresta kiinni, mutta kuonooni en koskaan saanu. Kerran oli kyllä lähellä, mutta LilBro huikkasi mun huoneen oven takaa, että mitä ihmettä me oikein mekastettiin mun huoneessa. Mä en siis todellakaan tiedä, minkälaista se elämä nyrkin ja hellan välissä voi olla. 

Mä olen tässä nykyisessä parisuhteessani pelännyt tosissani tasan kerran. Se sattu muutama vuosi sitten ihan joulun alla. Isäntä oli työpaikkansa pikkujouluissa ja tuli sieltä kotiin ihan ympäripäissään. Kotiutuessaan se oli ihan hyvällä tuulella, lauleli ja meni kaivelemaan jotain iltapalaa jääkaapista. Jossain vaiheessa sen päässä vissiin vähän naksahti, ja äijä alko riehumaan keittiössä. Mä tietty hyökkäsin olkkarin sohvalta kattomaan, että mitä helvettiä meillä tapahtu. 

Siinä lenteli astioita, kahvinkeitin ja mikrokin otti osumaa lentäessään lattialle. Mä nappasin käsiini tiskipöydän reunalla olleen uunivuoan ja juoksutin sen kylppäriin piiloon, samalla ajattelin, että jään sinne itekkin turvaan. Kiljuin Isännälle, että nyt vittu lopetat, mua oikeesti pelottaa. Siinä vaiheessa, kun riehuminen siirty eteiseen, mä katoin parhaakseni vetää kengät jalkaan ja häipyä. Nappasin takin niskaani ja laukun eteisen tuolilta mukaan, mennessäni huusin soittavani poliisit ja ovesta pihalle. 

Alaovella mä sytytin vapisevin käsin tupakan ja soitin samantien hätäkeskukseen. Mä ehdin polttaa kaks tupakkaa, ennen kuin poliisit tuli, mutta se aika tuntu ihan sairaan pitkältä. Poliisien tullessa meille sisälle, täällä oli ihan hirvee hävitys. Isäntä oli kyllä ihan rauhallinen ja lähti poliisien mukaan ihan suosiolla. Seuraavana aamuna ei muistanu koko illasta mitään, putkassa oli meinannu saaha paniikkikohtauksen, kun ei ollut tienny, että oliko tehny mulle jotain vai miksi oli sinne joutunu. 

Sinäkään iltana toi ei edes yrittäny tehdä mulle mitään, vaikka välillä seisoin sen edessäkin, kun koitin lopettaa sitä riehumista. Sitten, kun tajusin, että mä en tälle tilanteelle enää mitään voi, katoin parhaaksi karata alta pois, ennen kun saan selkääni puolivahingossa.

Mun mielestäni kenenkään ei kuuluis pelätä omassa elämässään tai kävellä kotonaan varpaillaan sen takia, että joku voi kotona saaha kilarit ja sen jälkeen vietellään turpakäräjiä. Se on mulle ihan okei, jos parisuhteessa on molemmille osapuolille nyrkkitappelut ihan okei, ei se mulle kuulu, mitä toiset omassa elämässään tekee omasta vapaasta tahdostaan. Fakta on sekin, että jotkut naiset kuvittelee, että miehiä saa ihan vapaasti mätkiä tai läpsiä, jos tulee riitaa tai toisen naamari ottaa kupoliin. Ei muuten saa. Töissä mä hoen todella usein lapsille, että ketään ei lyödä. Sama koskee mun mielestäni myös aikuisia ihmisiä. Toki itteensä saa puolustaa, ei sitä ihteensä tarvii pieksättää, jos joku käy päälle.

Meillä kotona on käytetty fyysisiä rankaisukeinoja, olen mäkin selkäsaunani ja tukkapöllyni saanu, ansaitusti kyllä jokaisen. Mun iskä on joutunu elämään oman lapsuutensa ja nuoruutensa väkivallan pelossa, niin se ei sietäny yhtään sitä, että meillä joku joutu pelkäämään. Vaikka veljien kanssa otettiin välillä tosi rajustikin yhteen, niin ei kenenkään kyllä oikeasti pelätä tarvinnut. Toki meilläkin riideltiin ja kovaäänisesti sanailtiinkin, mutta en mä ainakaan sitä koskaan pelännyt.

Sitä välillä tulee ihan hirveä olo, kuinka raskaista asioista minäkin heitän läppää. Ei varmaan mahtais sitä mun työkaveria naurattaa, jos lohkaisen sille, että Isäntä vetää tunnin turpaan, jos näytän tän ostoksen hintalapun kotona.

Minulla on unelma

Mä halusin kakarana aina perustaa bändin. Suunnittelin usein, että mikä olis mun bändin nimi, minkälaisia biisejä soitettais ja millä kokoonpanolla. Nimenomaan, bändihän olis ollu minun, minä olisin ollu se pomo. Ala-asteella yks musiikinvihko oli kirjotettu puolilleen erilaisia nimivaihtoehtoja. Harmi, kun en enää muista niistä yhtäkään. Bändihaaveita ja suunnitelmia toki rajotti hyvin paljon se, että mun kaveripiiristäni yksikään ei osannut soittaa yhtikäs mitään. Mä ite soitan oikein lahjakkaasti suutani, mutta siihen se jääkin. 

Mun roolinihan siinä bändissä olisi totta kai ollu se solisti. Mä olen aina tykänny laulaa ja on sitä joskus tullu laulaa loilotettua ihan ihmistenilmoillakin jotain. Omissa häissäni mä lauloin viimeksi, nykyään en kyllä kestä kattoa sitä videoo, mikä siitä touhusta on kuvattu. Siis en mä niin huonosti vedä, että kuulijoilta tulis veri korvista, mutta oon aika itsekriittinen oman laulamiseni suhteen.

Ei mussa kyllä mitään idolsainesta ole, en mä niin hyvä ole. Toki olen mä joskus aikasempina vuosina koelauluja kattoessani todennu, että en mä myöskään ihan paskimmasta päässä ois siinä skabassa ollu, vaikka en mä nyt olis liputtanu myöskään oman jatkoon pääsemiseni suhteen. Selvinpäin mua ei ihan heti saa laulamaan. Joskus töissä oon musiikin tunnilla laulattanu muksuja, kun opettajalla oli ääni pois. Lapset oli monta viikkoa ihan innoissaan, että Aino laulo meille! Samoten joskus on pyydetty ristiäisissä tai häissä laulamaan, mutta oon kieltäytyny kohteliaasti. Toki olis ollu hienoa laulaa Silin ja BigBron häissä, mutta se olis menny parkumiseksi kuitenkin, niin skippasin. 

Karaokesta mä tykkään. Silleen sopivassa pierussa, kun se jännitys häviää niin mikäpä sen kivempaa. Samoten mä rääkkään ystäviäni illanistujaisissa, jos pelataan singstaria porukalla. En mä tietenkään kokonaan mikkejä omi, mutta tykkään siitä laulamisesta kuitenkin.

Kyllä mä vielä tänäkin päivänä salaa haaveilen siitä, minkälaista olis päästä jollekin isolle lavalle esiintymään suurena starana. Mä tahtoisin tuntea sen fiiliksen, kun musa lähtee soimaan ja intron aikana minä juoksen lavalle mikin eteen. Kuinka ihmismeri huutais, valot välkkyis ja katsojat laulais mukana. Minä olisin sen kaiken keskipiste. Mulla ei ole koskaan ollut mitenkään vaatimattomat unelmat, eikä ole tämänkään asian suhteen.

Hyvähän se on haaveilla, todellisuudessa mä paskantaisin housuuni, jos tarviis alkaa satapäisen yleisön edessä esiintymään. Mä en todellakaan ole niin hyvä, että voisin ihan pokkana vetää selvinpäin edes kymmenen ihmisen edessä. Mä en kestäisi sitä häpeää, jos kaikki menis pieleen ja pääsisin samantien maailman hirveimpien laulajien kanssa samaan klubiin. 

Mä oon kyllä ihan tyytyväinen, että sitä itsekritiikkiä löytyy. Okei, tunnustan olevani yksi niistä paskoista ihmisistä, jotka kyylää jostain youtubesta jonkun tekemiä lauluvideoita, samalla nauraen maha kippurassa, että miten toi oikeesti kehtaa? Raiskaa jonkun tunnetun biisin, kun vonkuu sen kameran edessä ihan päin persettä. Yleensä ne naurattaa, mutta on kyllä tullu aika hirveetä myötähäpeetäkin koettua. Semmosessa kohtaa pistää miettimään, että eikö nuilla ihmisillä ole ketään, joka kertoisi, että älä kiltti tee noin, älä nolaa itteesi.

Ite ainakin loukkaantusin enempi siitä, että kaverit antais mun munata itteni, kun että oisivat sanonu, että no kuule tuota, jospa harjottelisit vielä.

Joulunalla joulujuhlaharkoissa muksut ei meinannu muistaa yhen laulun sanoja, mikä niitten piti esittää. Mun piti sitten laulaa alkua, että oli jotain, mistä lapset sai sitten kiinni. Yksi murunen sitten jälkeenpäin kysykin multa, että Miksi sä olet tullu tänne töihin, miks sä et oo alkanu laulajaksi?

Niin. Kunpa se olisikin niin helppoa!

Epätavallisen tavallista

Meinasi tulla vähän paska fiilis, kun soitin Isännälle mäkättävänä akkana, että missäs oot, kun et oo kotiin vielä ilmestyny. Mie olin ihan varma, että se istuu jossain pubissa ja tulee kotiin kaljalta haisten ja ristiaskelilla. Nolotti aika hirveästi, kun ukkorakas vastasi ruokakaupasta puhelimeen. Se oli ensin ollut puoli viiteen asti töissä, tullut sen jälkeen bussilla Prismalle ja sieltä kotiin. 

Harvoin minä kyllä tuon perään soittelen, tuo vielä vähemmän minun perääni. Tässä on vain se, että joskus tuolla meinaa viskata tuo pubissa istuminen sille linjalle, että ottaa yhden liikaa ja minä en tosiaankaan jaksa pitkän työpäivän jälkeen katsella tässä humalaista ukkoa. Otanhan minä toki itekin, mutta harvemmin ilmestyn laitamyötäisessä kotiin (koska yleensä majailen silloin Marken nurkissa) tai sitten tulen siinä vaiheessa yötä kotiin, että valomerkki on välähtänyt ja täällä rojahdan suoraan sänkyyn.

Mulle on niin moni ihminen kummastellu sitä, kun minä saan mennä ja tulla ja olla ihan niin paljon, kuin itse haluan. Meidän suhteessa pelaa luottamus ja se, että kun minä tiedän, että tuota miestä ei kiinnosta ravata kaikissa niissä kekkereissä, missä minä ravaan, niin olkoon sitten kotona. Kunhan minun ei tarvitse tässä kaksiossa kökkiä sen kanssa ihan vaan siitä syystä, kun häntä ei huvita lähteä.

Tämä kaikki ehkä juontaa juurensa jo niiltä ajoilta, kun me on marraskuussa 2003 lyöttäydytty kimppaan. Minä olin silloin 17 ja asuin vielä kotona, 600 kilometrin päässä täältä. Puoltoista vuotta elettiin niin, sitten minä muutin tänne Isännän nurkkiin sen jälkeen, kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi. Pääsin amikseen, luin ihteni lähihoitajaksi, sain kavereita, menin töihin ja niin edelleen. Eihän tämä meidän elämä mitään rakkaudentunnustusten täytteistä ruusuilla tanssimista ole, mutta kelpaa meille molemmille näin. Kummankin on hyvä olla. 

Kuulostaa varmaan hirveältä, mutta yhden isomman kriisin jälkeen minä olen myös sinut sen asian kanssa, että jos tämä ei toimi, niin väkisellä ei aleta toisiaan katselemaan. Sitten pannaan kattilat jakoon ja erotaan, ei kai se enää mikään häpeätahra tässä yhteiskunnassa ole. Varmasti se sattuisi, mutta sattuu sekin, jos pitemmän päälle yrittää, eikä se auta mitään.

Siitä on kohta kahdeksan vuotta, kun toukokuussa minulla ei alkanutkaan niitä kuukauden suosittuja päiviä kuulumaan. Mä muistan vieläkin sen tunteen, kun kädet vapisten ja hirveässä paniikissa tuijotin sitä valkoista tikkua, mihin oli ilmestynyt kaksi sinistä viivaa. Hysteerisesti itkien soitin Isännälle, että nyt on tainnut sattua pikku vahinko. 

Älä rakaspieni itke. Eihän tää maailmanloppu ole. Kyllä mä pidän huolen susta. Susta ja siitä vauvasta, onhan se meidän vauva!

Niillä sanoilla tuo sai minut rauhoittumaan ja aloin varovasti pohtia, että mites nyt sitten tästä eteenpäin. Onneksi en kovin pitkälle ehtinyt asiaa miettimään tai edes kertomaan kellekään, kun se kaikki loppui jo ennen, kuin oli edes ehtinyt kunnolla alkaa. Ehkä kaikella on tarkoituksensa, mutta kyllä minä välillä mietin, että mitäs jos se raskaus ei olisi mennyt kesken. 

Me rysäytettiin avioliiton satamaan sinä samaisena päivänä, kun aika hiton moni muukin suomalainen. Sormuksien sisäpuolelle on kaiverrettu 070707. Sitä ennen minä olin lopettanut itseni myrkyttämisen hormoneilla ja vauva oli tähän talouteen enemmän, kuin tervetullut ja toivottu. Sitä yritettiin ja yritettiin, alettiin oikein tekemällä tekemään lasta. Minun mielessä ei silloin pyörinyt mitään muuta, kuin se vauvavauvavauva. Minä haluan vauvan, minä haluan äidiksi. 

Kerran tärppäsi, mutta ei siitäkään sitten mitään tullut. Sen jälkeen minä olin pitkän aikaa henkisesti niin hajalla, että Isäntä pani stopin koko touhulle. Koko lapsihaaveet pantiin joksikin aikaa kokonaan jäihin. Sen jälkeen sovittiin, että vauva saa tulla, jos vaan on tullakseen. Harkittiin jopa koiran hankkimista, että olisi jotain, mihin minä saisin purkaa hoivaviettiäni. Jätettiin kuitenkin hankkimatta, eihän se koira mikään lapsi ole.

Eipä vaan ole lasta tullut. Tällä hetkellä minä elän sellaista elämänvaihetta, että en minä tähän kohtaan välttämättä lasta haluakaan. Ehkä jonain päivänä, jos minulle vaan sellainen suodaan. Jos tärppäisi, niin olisin toki ikionnellinen ja niin kiitollinen siitä ihmeestä, kun vaan ihminen olla voi. Alkuun pelotti, että nostaako Silin raskaus kaiken sen koetun tuskan ja ahdistuksen pintaan, mutta onneksi niin ei käynyt. Main ensimmäinen raskaus oli minulle kovempaakin kovempi pala, oli kamalan vaikea koittaa olla onnellinen ystävän puolesta, kun se sai kerrasta sen, mitä meillä oli oikein tekemällä tehty ja yritetty, ja kaikki ne yritykset päättyi pettymykseen kuukaudesta toiseen.

Tästä syystä minä näen punaista siinä kohtaa, kun joku tuhahtaa minulle että kyllä sinä sitten ymmärrät, kunhan itse alat niitä lapsia tekemään. Perkele, niitä lapsia ei tehdä. Niitä saadaan. Jokainen lapsi on lahja ja sen saaneen kuuluu olla siitä kiitollinen. 

En minä kuitenkaan koe olevani millään tapaa katkera. Minä elän nyt elämääni, voin mennä, tulla ja touhuta ihan niinkuin haluan, kun minun on huolehdittava vain ja ainoastaan itsestäni. Minulla on Neela ja Melina, joita minä rakastan niin hirveästi, että se riittää minulle tällä hetkellä.

Mikä minusta tulee isona?

Aino. sanoo:

Oliskohan se ihan pälli idea, että lähtis opiskelee ens syksynä. *whistle*

Marke sanoo:

Kuule ei, jos vaan löydät jotain. 

Niin. Jos vaan löytäisin jotain. Nyt on taas semmoinen hetki, että on pakko katsoa tosiasioita silmiin ja alkaa pitää myös niitä takaportteja auki, kun ensi syksystä ei todellakaan ole mitään tietoa. Kotiin minä en voi työttömäksi jäädä, siinä ei käy muuta, kuin huonosti. Rahaa ei kovin  kummia tule mistään, mikä johtaa sitten siihen, että tässä taloudessa kiukkutelee sen jälkeen kaksi ihmistä. Minä kiukkuan, kun ei ole rahaa, Isäntä kiukkuaa, kun ei jaksa kuunnella minun kiukkuamistani. Että mene töihin ja tienaa sitä rahaa. Että ei kiitos. Minä tulen muutenkin lyhyen ajan sisällä hulluksi, jos minulla ei ole elämässä mitään säännöllisyyttä ja rutiineja. Meikäläisen kohdalla pitkä työttömyys hyvin äkkiä tarkoittaisi sitä. Minussa kun ei ole sitten yhtään semmoisen hyvän vaimon vikaa, joka tykkäisi ruuanlaitosta ja kodinhoidosta, että aika paksua purtavaa sekin olisi. Makaisin sohvalla ja tuijottaisin telkkaa, kun kaikki kaveritkin olisi töissä tai koulussa.

Noh, tutkailin tuossa ammattikorkeakoulun koulutustarjontaa, enkä tainnut tulla hullua hurskaammaksi. Olisihan siellä montakin sellaista alaa, mikä ehkä mahdollisesti kiinnostaisi. Mutta vain ehkä. Lisäksi sekin raaka fakta on myönnettävä, että minun papereillani ei mihin tahansa laitokseen päästäkään sisälle. Lukiossa tuli laiskoteltua niin paljon, että nyt minä saan maksaa siitä hyvästä. Siitä paperista kun siirtyi muutamat numerot myös ammattikoulun päästötodistukseen, vaikka ammatillisista opinnoista hyvät numerot sainkin. 

Teinpä sitten vähän ammatinvalintatestiäkin. Ne kysymykset oli vähän hassuja... Haluaisitko harrastaa piirtämistä tai maalaamista? Haluaisitko soittaa jotain instrumenttia? No hitto, kyllä kyllä ja kyllä! Sitä harrastamista vaan rajoittaa se, että piirtää minä osaan vaan jotain tikku-ukon tynkiä. Tai lapsille dinosauruksen malleja tai kärpässieniä töissä. Että nämä hieman rajoittuneet kuvataiteelliset lahjat vähän rajoittaa nuitten kahden ensimmäisen asian harrastamista. Joo, tykkäisin minä jotain instrumenttiakin soitella. Mutta kun siitäkin on jäänyt ihan alkeita myöten kaikki opettelematta, että hyljätty on sekin idea. 

Ammatinvalintatestin tuloksena mulle sopivia ammatteja olisi mm. Kulttuurisihteeri, kuvaamataidon opettaja,  maskeeraaja, musiikin opettaja, muusikko tai näyttelijä. Että joo. Enpä ihan tuon varaan laskisi. Opettajaa minusta tuskin tulee, vaikka muutaman kerran on OKL:n tullu haettua. Nyt varsinkin, kun sitä luokanopettajan hommaa on vierestä useamman vuoden katsellut, niin ei kiitos. Kulttuurisihteerin kohdalla en sano yhtikäs mitään muuta, kuin sen, että minä ja tuo ammattinimike ei taideta ihan mahtua samaan lauseeseen. 

Muusikko tai näyttelijä, joopasen joo. Tässä varmaan pitää olla myös vähän realisti. Nimittäin, minkähänlainen työllistyminen mahtaa noilla aloilla olla. Ehkä pitäisi olla vähän enemmän lahjaa suuntaan jos toiseenkin, mieli vaikka muusikoksi valmistua. Ei mahda riittää, että osaan soittaa pianolla Ukko Nooa ja Jänis istui maassa. Ehkäpä jopa Pienet sammakot muistuisi mieleen pienellä harjoittelulla. Noh, näyttelijää minusta ei kyllä tule. En vaan yksinkertaisesti osaa. 

Ehkä taitaa tämän suutarin nyt ainakin tällä hetkellä olla syytä pysyä lestissään. Tälleen yötä vasten onkin muuten ihan hillittömän järkevää alkaa tutkia mitään tällaisia elämää mullistavia juttuja. Varsinkin, kun aamulla pitää mennä töihin melkein kolmen viikon loman jälkeen. Ajatus ei houkuttele sitten p*skan vertaa, mutta jostain se vaan on elantonsa revittävä. Kaippa tämä tuskastumisen ja ahdistumisen tunne menee ohi, kunhan vaan pääsee tuohon arjensyrjään kiinni. Pitänee aamulla jaksaa Isännällekin vielä tuskailla tästä Mitäs jos Rouvasi alkaisi uudestaan opiskelijaksi -ideasta. 

Mutta nyt minä menen kaivautumaan sen kainaloon, olenpahan ainakin omassa sängyssä, vaikka ei uni meinaisi millään tullakaan.

Meidän piti muuttaa maailmaa

Mä autoilin aikasemmin illalla keskustassa moikkaamassa lukioaikaisia ystäviäni. Me oltiin paikalla kaikki kuus, kerrankin. Samaan aikaan ja samassa paikassa. Se onnistuu nykyisin lähinnä jouluisin, kun kuudesta hengestä enää kaksi asuu tässä synnyinkaupungissa. Yksi on reilun sana kilsan päässä, yksi pääkaupunkiseudulla, minä Turussa ja yksi onnetar majailee Ruotsissa asti. 

Meistä kaksi on naimisissa ja toinen niistä avioituneista on isä. Kaksi elää onnellisesti avoliitossa ja kaksi on villejä sinkkuja. Jokaisella on elämässä jotain, opintoja tai työpaikka. Suurimmalla osalla vakijopi, että ei meistä ihan turhia jätkiä tainnu tulla kenestäkään. Vaikka tuskinpa sitä lukiossa tarvitsi todenteolla pelätäkään, mutta maailmahan muuttuu. Meidän kohdalla elämä on tainnut kohdella kaikkia hellin käsin, ainakin päällisin puolin. 

Tuntui ihan siltä, kuin mä olisin palannut ajassa vähintään kuusi vuotta taaksepäin, kun me istuttiin saman pöydän ääressä, nauraa räkätettiin vedet silmissä samoilla asioille, kuin silloinkin. Pojat kettuili toisilleen ihan niinkuin aina ennenkin ja me tytöt kytättiin jokainen ohikulkija. Vaihdettiin kuulumisia, muisteltiin vanhoja mahtavia juttuja ja päiviteltiin muidenkin tuttavien kuulumisia. Nykyisin tulee pidettyä ihan liian vähän yhteyttä, mutta kyllä mä silti kaipasin nuitakin ihmisiä.

Musta oli niin hauskaa katsella, kuinka me kaikki on kasvettu niin aikuisiksi, mutta oltiin silti niin samanlaisia, kun niinä railakkaina lukiovuosina. Muut huoltsikan asiakkaat varmaan katto kieroon, kun me koitettiin ottaa mojovaa ryhmäkuvaa kameran itselaukaisemella, käyttämällä ketsuppiautomaattia jalustana. Naurettiin niin kovaa, että ihme, kun ei saatu jotain noottia, että nyt turvat tukkoon.

Kai ne on jo tuolla peukkubaarissa tajunnu, että tää lauma käy siellä kerran vuodessa. Ensin ne keräytyy paikalle pikkuhiljaa, halaa toisiaan lujaa, istuuvat pari tuntia elämässä nuoruuttaan uudestaan. Sen jälkeen se jengi hajautuu taas pikkuhiljaa, kaikki omiin suuntiinsa, omiin elämiinsä. 

Seuraavana vuonna se tehdään taas uudestaan. Ja sitä seuraavana.