Positiivista.

Voi sydämeltä pudonnu kivi ja helpotuksen huokaus sentään. Tässä on nyt kuukauden päivät märehditty peikkoa nimeltä keliakia ja lääkäri tänään soitteli, kun seisoin jonkun puskan reunassa valvomassa lasten suunnistusta. Onneks olin pistäny puhelimesta äänet täysille, niin satuin jopa vastaamaankin... Mutta siis niin! Kuten ensimmäisestä lauseesta jokainen saattoi päätelläkin, ei tarvi murehtia tai pohtia enää. Verikokeissa ei näkyny mitään hälyttävää ja jos ei nyt iske mitkään jumalattomat keliakiaoireet päälle, niin kolmen vuoden päästä uudet testit. Siihen asti saan kuulemma ihan rauhassa ja vapaasti ahtaa niin paljon viljaa kupuuni, kun vaan suoli antaa myöten. Lähestulkoon suora lainaus lääkäriltäni. Lopuksi Rouva Lääkäri vielä totesi, että se nyt vaan on niin, että toisilla on herkempi maha, kun toisilla. Siitä varmaan nämä meikäläisen oireilut sitte toisinaan johtuu. 

Tästä hyvästä tekis melkein mieli painella kauppaan ja ostaa sitä ihanaa Maraboun suolakeksisuklaata. Niin ja litra maitoo ja ehkä jopa juhlan kunniaksi Pepsi Maxiakin. Satuin tossa vilkasemaan tilille, eikä se nyt suurista peloista huolimatta ollutkaan hujahtanut miinukselle. Sen verran köyhältä tilanne kuitenkin näytti, että on pakko vinkua äitille tätä henkilökohtaista finanssikriisiä ja pyytää, josko se suostuisi laittaa junalippurahat mun tilille. Ensi viikon lopulla pitäs päästä reissaamaan kohti kotikontuja.

Ja voinki muuten kertoo, notta on ollu niin maan perkeleellinen ikävä! Mun rakkaat apinat on kasvanu jo niin isoksi, että tekee melkein kipeetä. Jare huutelee Aeno-tätiä ja kasvaa pian Nessin ohi, LilBron ja Tyttiksen pikkiriikkisenä syntyneestä Prinsessasta tulee muutaman viikon päästä isosisko ja taitaapa ensi keväänä saada Nessi ja Jarekin sisaruksen. Että mitenkäs se menikään, vauvoja, vauvoja, vauvoja! 

Mä laitoin tiskit likoomaan altaaseen ja äsken tässä edestakasin kävellessäni keräilin siellä täällä lojuvia vaatteita takas vaatehuoneeseen. Pääsin taas lähtee töistä vähän aikasemmin, niin josko tän ajan vois käyttää edes jollaintapaa hyödyksi. Mulla on yleensä torstaina viikkosiivouspäivä, mut tänä torstaina mulla on vähän muuta ohjelmaa, niin vois sen tiskaamisen ja imuroimisen koittaa hoitaa alta pois jo ennen sitä. Mä kyllä ruikutin sunnuntaiaamuna fabossa Fuuderille, että mä ihan oikeasti tarviin jonkun hollin tähän elämään. Edunvalvojan, taloudenhoitajan ja sängynlämmittäjän. Niillä pärjäis jo aika pirun pitkälle. Varsinkin, jos sängynlämmittäjä toimisi toisinaan myös autonkuljettajana ja huoltomiehenä. 

Hymähtelin tossa juuri itekseni, kun satuin saamaan naamakirjassa työkaverilta haasteen tohon keleen positiivisuushaasteeseen. Mikäs siinä, jos pitäis joka päivä mainita yks positiivinen asia, mutta herra paratkoon viis! Siis don't get me wrong, kyllä mun asiat on ihan hyvin, mutta viisi positiivista asiaa, jotka on soveliasta julkaista naamakirjassa. Uh öh. Mä oikein mielelläni mainitsisin, että tänään olen polttanut vaan neljä savuketta, tai että tili ei ollutkaan miinuksella. Tai että menkat loppuu, tai hehkuttaisin, kuinka maha on tänäänkin toiminut jo pariinkin otteeseen. 

Häveliäänä ihmisenä mie nyt en vaan koe, että nuo on niitä kaikkein parhaita mahdollisia sinne sopivia juttuja. Joten mitäs sitten, mietitään pää punasena, että mitä kettua mä tältä päivältä kehitän. Okei, tältä päivältä läväytin vaan yhen jättisuuren positiivisen jutun ja se oli kyllä ehottomasti tää keliakiauutinen. En hitto soikoon lähe vastaamaan enää yhteenkään haasteeseen, viime keväänä revin jo peliverkkareitani arkikuvien kanssa. Ketä helvettiä oikeasti kiinnostaa meikäläisen tylsä elämäni? En tosiaan saa revittyä viideltä päivältä niin paljoa kuvia, että kukaan jaksaisi niitä ihan oikeesti katella. En meinaan minäkään jaksanu. Näyttää kyllä noi positiivisuusselostuksetki 80% kaikilla siltä, että niitä on keksimällä keksitty ja vääntämällä väännetty. Hei ihan oikeasti, kuka ihan tosissaan nauttii "ihanan raikkaasta syksysäästä", kun ulkona tulee vettä melkein vaakatasoon, tuulee niin että tukka lähtee ja on kylmä kun ryssän helvetissä. 

Niin, sitähän minäkin.

Kiva kiva kiva

Mun sattuu selkään. Olin eilen kattoo leffaa säbäpojan luona ja röhnäsin koko illan sen nojatuolissa. Siinä sit menee selkä vähän kipeeks. Mä kehuskelin puolen yön aikaan poistuessani, että ei mun selkä ollu milläsäkkään koko tuolista. Mut voi kele, kun aamulla heräsin äitin puheluun. Ekat sanat vastaamisen jälkeen tais olla jotain tyyliin ai vittu, kun aloin kampee sängystä ylös. Seuraavalla kerralla istun lattialla, mieluummin puutunu perse, kun armottoman kipee ristiselkä. 

Mulla oli kiva ilta eilen. Kateltiin Vares, puhuttiin paskaa ja välillä vähän asiaakin ja naurettiin paljon. Hyräilin aika tyytyväisenä, kun kipittelin kauppatorille bussiin yöllä ja tulin kotiin nukkumaan. Tänään on lisää kivaa luvassa, kun Mai tulee kylään. Hajetaan jotain syömistä, kerrataan vähän kuulumisia ja ollaan vain. Voi että. Ai että. Tämmöstä mä olen kaivannut, pitkän pitkän aikaa. Kavereitten tapaamista ja hauskan pitoa. Exä tänään skypessä taas jaaritteli, miten ei yksin kulu aika ja jada jada. 

Mä tajusin sen kommentin jälkeen, että vaikka mä nyt asun yksin, niin mä en ole läheskään niin yksinäinen, kun mä olen ollut ehkä viimeisen vuoden ajan. Mieluummin kokonaan yksin, kuin mitä yksinäisenä kahdestaan. Huomasin tossa aamupäivällä, kun ensin olin tiskannut pois taas ihan jäätävän tiskivuoren ja sen jälkeen heiluttelin imuria, että ei sekään touhu niin kamalalta enää tunnu. Johtuisko siitä, että sitä siivoilee vain ja ainoastaan omia sotkujaan?

Maanantaina on onnenpäivä, mä pääsen kampaajalle! Mä oon viimeksi käyny kampaajalla ennen sitä kuuluisaa Auran reissua, mistä te voitte käydä lukemassa tarinan tuolta Idiotismin multihuipentumasta. On siis reuhka päässyt vähän kasvamaan, tähän sais jo pienen ponnarin niskaan! Kamalaa. Oon tässä leikitelly ajatuksella, että uskaltaisko tempasta jo nyt jotain kesätukkamittaa, on noi posket kaventunu sen verran viimesen puolen vuoden aikana, että jos sitä ei niin läskipäältä näyttäis, vaikka tukka oliskin vähän lyhempi, kuin korvanlehtiin asti. Tiedä häntä. Pitää vielä miettiä ja kerätä vähän rohkeutta. 

Mitäs mitäs mitäs. Mä en malta odottaa helatorstaiviikonloppua. Marke lähtee ehkä sillon mun mukaan kotipuoleen, ja jos ne suunnitelmat menee reisille niin puksuttelen sitten junalla yksinäni. Mä oon niin odottanu! Joulusta on jo ikuisuus, mun muruseni on kasvaneet hirveän isoiksi, ja on mun ollut ikävä niitä isompiakin ihmisiä siellä. Nessu oli tänään jäänyt ukin ja mummon luokse muun perheen suunnistaessa kotiin. Päiväunet oli maistunu sohvalla tosi hyvälle, kun ukki oli ensin lukenut ja lopuksi laulanut vähän, niin neiti oli nukkua pössöttänyt kolmatta tuntia ukin kainalossa. 

Nessulla on muuten hyvä musiikkimaku. Mun muruseni alkaa välittömästi tanssimaan, kun ämyreistä kajahtaa soimaan Jontte Valosaaren Jos mä oisin sun mies. Joskus on jääny päiväunetkin kesken, kun oli radio jääny liian kovalle ja Nessun oli kesken unien tarvinnu loikata sängystä ylös tanssimaan. Mä en niin kestä, soitan sitä biisiä loputtomalla luupilla, kun pääsen kotipuoleen. Samalla nauran ja itken onnesta, kun katon sen pikkuihmisen tanssimista. Mä en niin malta odottaa! Mun on taas ollut ihan liian kova ikävä.

Pukkia odotellessa

Tekniikan ihmelapsi saa joulupukilta uuden puhelimen tänään. Vanhan möin pikkuveljelle aamupäivällä ja voi onnea mulle. Sain kopioitua osoitekirjasta kaikki numerot puhelimen muistikortille, mutta tota noin. Miten hitossa ne saa sieltä muistikortilta takaisin osoitekirjaan?! Nyt ei kannata tulla viisastelemaan, että olisit vaan pitäny ne siellä sim-kortilla, koska se sama kortti ei käy siihen uuteen älymystöpuhelimeen, minkä mä pukilta saan. Että joo, yksi jouluntoivotus tekstari on jo tullu, ei kyllä mitään hajua, että keltä. Mulla on siis LilBron vanha puhelin käytössä, joka on muuten kans mun vanha. Ei siellä tosiaan yhden ainutta yhteystietoa ole, mutta ainakin mut saa tarpeentullen kiinni... 

Noh, pitää koittaa keksiä jotain ja toivoa parasta. Jos vaikka saisin sen muistikortin koneeseen kiinni ja sieltä kautta sitten vaikka käsipelissä. Okei, ei varmaan maailma kaadu, vaikkei niistä 142 yhteystiedosta ihan kaikki säilykään tallessa, mutta kyllä siellä aika monta tärkeääkin numeroa on! 

Hoh hoi. Väsyttää. Koko päivä on ollu aikamoista hulinaa, vielä pitäis siirtyä hetkeksi BigBron ja Silin torppaan lapsenvahdiksi siksi aikaa, että aikuiset pääsee kahdestaan saunaan. Sen jälkeen sit ruokaa ja pukkikin tänne kuulemma on tulossa, wuhuu. Älkää käsittäkö mua väärin, mä rakastan perhettäni ihan hirveästi ja tykkään joulusta tosi paljon, mut kyl tää tohina osaa väsyttääkkin. Lisäksi täällä on ihan jäätävä pakkanen, ei paljon tee mieli ulos. 

Mun pinna oli kiree, kun viulunkieli, kun reissattiin isännän kanssa junalla tänne. Musta tuntu, että mä en kestä siltä yhtään sanaa ilman, että räjähdän silmille samantien. Asemalle päästessä kiskoin tautisen isoa matkalaukkua perässäni ja ärisin, että nyt elä puhu miulle yhtään mitään, multa lähtee järki ihan just. Ymmärsi onneksi oman parhaansa ja piti suunsa kiinni. 

Toi on vissiin lähdössä ennen uuttavuotta himaan, mä en vielä tiedä, että mitä minä teen. Toisaalta mä voisin lähteä, jos löytyy jotain sopivaa ohjelmaa vuodenvaihteelle, mutta voisin mä toki jäädä tännekin. Tiedä hänestä nyt sitten vielä. 

Mä voisin ottaa lasin punaviiniä ja istua sitten vaan hetken, ennen kuin lähen taas touhottamaan eteenpäin. Rauhallista joulua kaikille, muistakaa syödä hyvin, juoda hyvin ja lukea paljon hyviä kirjoja. Tai jotain sinnepäin. 

Onks pakko lähtee?

Pitäskö muuttaa takas kotinurkille ja lähtee mukaan hirviporukkaan? Ensin vaan pitäs varmaan hankkia metästyskortti ja aseenkantoluvat, vaan ei kai se ihan mahdotonta vois olla. Mä olin eilen mukana, kun paikallinen hirviseura piti mehtuun päättymisen kunniaksi saunaillan. Saunan mä skippasin, mutta vedin kyllä Tapioo raakana, kun iskä kerran tarjos. Okei, mun piti olla kuski ja hilata BigBro kotio sieltä, mut ku isi tarjos viunaa niin äiti lupas ajaa. 

Tulin kyllä jo puoliltaöin Silin kanssa himaan, enkä ees ollu missään kekkulissa, vaikka aika monta paukkua tulikin tehtyä. Sen lisäksi toki hörpättyä myös raakana sitä saatanan Tapioo, näillä nurkilla ei näköjään oo noi lantringit mitenkään hirveen kovassa huudossa. Ainakaan minkään metästysseuran kemuissa. Mut kivaa oli ainaki! 

Mua hajottaa niin lähtee huomenna kotiin. LilBro kävi Tyttiksen ja vauvan kans tänään kylässä, voi hellunen miten se vauva on pieni! Kun mä pidin sitä sylissäkin, niin ihan oikeesti hirvitti, että miten tällasta osaa edes pitää. Kolmen viikon päästä ois tarkotus tulla takasin vauvan ristiäisiin. Mä teen tässä syksyllä ehkä vielä ennen joulua toisenkin ristiäiskeikan, ihan riippuen siitä, koska Silin ja BigBron vauva päättää syntyä. Kiire sillä ei ainakaan tunnu olevan.

Mulle meinaa olla tulossa flunssa. Tai mun kurkku on edelleen vähän karhee, eilen aamulla se oli jo oikeesti kipeä. Vedin buranaa naamaan ja ohi meni, kävin sitte eilen ja tänään vielä lenkilläkin. Että saan varmaan jonku sydänlihastulehduksen kohta, mutta mä en ihan vielä tunne itteäni mitenkään niin kipeeksi, että jättäsin sen lenkkeilyn vielä väliin. Nyt mä vaan toivon, että jos on joku tauti iskemäs päälle, niin iskis mielellään tässä lähipäivinä, eikä vaikka ens viikonloppuna! Sillon mennään juhlimaan Marken synttäreitä, niin en mä ehdi sairaana makaamaan sillon. 

Täällä on kaikenlisäksi pakkanen. Oli ihan oikeesti kylmä, vaikka mulla oli tuulipuku, pipo ja hanskat ku kävelin Silin, BigBron ja Nessun luo saunaan tuossa iltaseiskan korvilla. Mä olin tietty tuntia aikasemmin käyny lenkillä, niin varmaan sekin meinas vähä kylmätä. Oon muuten täs loman aikana tullu siihen tulokseen, että en mä haluakaan koiraa sen takia, että tulis lähdettyä sen kanssa varmemmin lenkille. On toi yksinään lenkkeily vaan niin paljon mukavampaa ja ennenkaikkea helpompaa! Eilen mulla oli yks labbis messissä, kun rynnin tonne mehtäautotielle juoksemaan. Tänään päätin olla kiltimpi ja vein molemmat mukanani. Ei siinä mitään, kun ne voi päästää irti tuolla metänpuskassa, mut sit kun pitää molempia hilata narussa tossa yleisellä tiellä... Siinä ei ainakaan juosta, muuten voi käydä hassusti. 

Enkä muuten saanu junaan pc-paikkaa huomiseksi. Voi persereikä sentään, ei huvittais sitten yhtään. Toivottavasti ensi viikonloppu tulee sitten ihan pirun äkkiä!

Juna jyskyttää

Mä olen istunu puoli tuntia junassa ja nyt jo tekee mieli kiukutella. Hei oikeesti, täällä on ihan sikamaisen kuuma! Sit, kun on lähteny reissuun suoraan töistä, niin päällä on pitkistä kalsareista lähtien kaikki, niin mä meinaan paistua. Lisäksi mä en tajua, että miks tässä pc-paikoilla pitää olla ihan sikamaisen pieni pöytä, että konetta on pakko pitää sylissä, mieli käyttää sitä jotenkin. Pieksämäelle on semmonen kevyehkö vajaa viis tuntia, saattaa perse olla aika vaahdossa siihen mennessä.

Mie olin koko päivän töissä ihan hepulissa. Päivä tuntu ihan törkeen pitkältä, vaikka lähin jo kahen aikaan töistä, että kerkesin ajoissa junaan.Voi tauti, miten ihanaa, kun alkaa loma! Nyt pitääki sitte tosiaan koittaa unohtaa työasiat, kun en saa näiltä kahdelta päivältä palkkaa. Määräaikasena sai kaikki lomat automaattisesti palkallisena, nyt sit ku sai viran kesäkeskeytyksellä niin palkalliset lomat lähtee juoksemaan vasta keväällä 2014. Tai niin mä ainakin ymmärsin, toivottavasti en ymmärtäny ihan päin persettä, tai saattaa jotakuta vielä itkettää.

Mun kirjoitussormia kutittaa edelleen. Hakkasin jo töissä yhden oman osan mun ja Marken ficciprojektiin ja hirvee kyty työstää lisää. Perkele, kun meinaa oikeesti loppua vuorokaudessa tunnit kesken, kun tykkäis vaan kirjottaa, kirjottaa ja kirjottaa. Tai siis, kun tätä inspistä nyt kerrankin on! Monesti on ajatus, mutta sitä ajatusta ei vaan yksinkertaisesti saa tekstiksi millään. Nyt on kyllä ihmeen helposti syntyny iso kasa tekstiä, viime viikonloppuna kirjotettiin vuoronperään ihan intsinä, eikä ois millään maltettu lopettaa. Että voi kun mullakin olis ollu viikon mittainen loma...

Mä meen huomenna kattomaan vauvaa! Sitä pientä pipopäistä tytöntylleröä. BigBro, Sil ja Neppu lähtee mukaan ja BigBrosta tulee vissiin sen pikkuruise prinsessan sylikummi. Tai semmosia huhuja mie eilen vähä kuulin! Nyt sit vaan jänskällä odottelen, että koska ne ristiäiset sit mahtaa olla. Ja koska Sil meinaa poksahtaa. Sillä on laskettu aika huomenna, mutta on kuulemma hyvin hyvin hyvin epätodennäköistä, että huomenna vielä tapahtuis yhtikäs mitään.

Että vauvoja, vauvoja ja vielä vähän vauvoja! Mun on ollu niin hirvee koti-ikävä, etten kestä!

Viisi pitkää vuotta

Tasan viisi vuotta sitten sanottiin Isännän kanssa tahdon ja luvattiin rakastaa myötä- ja vastamäessä. Tänään meinas kyllä vastamäkeä olla, otettiin ihan kunnolla yhteen autossa, kun venailtiin, että äiti selviäis apteekista ulos. Musta jotenkin tuntuu, että tää on Isännälle raskasta, kun ei voi kiukutella kylässä samalla tapaa, kun kotona vois. Varmaan taas kotiinpalatessa se kokee jonkun lomaltapaluuressin ja sit sitä vasta temputaankin, ihan olan takaa. Noh, kunnon riitely puhdistaa ilmaa välillä, mikäs siinä. 

Me katottiin Neelan kans tänään ikkunasta, kun iskä ja BigBro tuli kalasta. Tyttö nauraa käkätti oikein sydämensä kyllyydestä, kun näki noi kalamiehet. Siitä on tullu niin iso tyttö, kun se nousee jo seisomaan ihan tosta noin. Varsinkin syliin halutessaan, se nostelee jo kinttujaan siihen malliin, että pian kiipeilee jo ihan tosissaan. 

Mua väsyttää ihan hillittömästi. Tääkin päivä on suihkittu menemään jatkuvasti johonkin suuntaan. Tavallaan mä en haluaisi lähteä täältä enää millään pois, mutta tavallaan mie kaipaan jo sitä omaa rauhaa.Kuten esimerkiksi sitä, että kun mie koitan kirjottaa tätä tekstiä, niin kukaan ei jatkuvasti juokse miun ohi. Eikä varsinkaan kysele, että mitä mie teen kun surffaan netissä jotain. 

Mun suussa maistuu pepsi max, mä olen koko päivän haaveillu siitä pullonlopusta, mikä mua odottaa tuolla kylmässä. Taidan riipiä sen jo ennen saunaa huiviini. Saunan päälle voisin ottaa lasin valkkaria, istua hetkeksi portaille, poltella tupakan ja kuunnella kesäiltaa. Sen jälkeen mä voin leikkiä vähän kissanpennun kanssa ja nauttia olostani. 

Mä olen niin lomalla.

Kai mäki joskus saan nokkiintua?

Mä tunsin tänään oloni ihan viiden tähden pikkukakaraksi. Mustasukkaiseksi ja loukatuksi sellaiseksi. 

Me kateltiin eilen illalla äitin ja iskän kans mun Berliinistä ottamia kuvia, ne oli tosi kiinnostuneita ja kyseli kauheesti kaikista nähtävyyksistä ja niin edelleen. Niitä kuvia tosiaan on pikkasen päälle 600, niin ei sit eilen ehditty ihan kaikkia kattelemaan, kun toi dvd-soitin ei mitään järettömän nopeeta vauhtia niitä pyörittäny. Oli meinaan telkusta miljoona kertaa kivampaa kattoa niitä, kun tuijottaa jostain koneen näytöltä. 

No, eilen sit todettiin, että katotaan tänään loput, niin päästään joskus nukkumaanki. Äiti sit tossa alkuillasta pyysi, että voisinko laittaa ne kuvat taas pyörii, hän haluis kattoo loppuun. Mikäs siinä, iskäkin ilmesty samantien olkkarin nojatuoliin istumaan. Sil ja Nekku pyöri tässä kanssa, velipojat oli rassaamassa jotain autoa tossa naapurin hallissa.

Me kerettiin kattoa ehkä kymmenen kuvaa, kun pojat pyyhkäsi kotiin. LilBro marssi suoraan olkkariin, lyssähti nojatuoliin istumaan ja ilmotti suureen ääneen, että hänellä on hirvee nälkä. BigBro ilmotti iskälle, että se verkosta saatu siika on muuten edelleen savustamatta, niin iskähän loikki samantien savustuspuuhiin. Äiti koitti sanoa, että meillä olis tää kuvien kattelu kesken, että kyl sieltä jääkaapista saa sapuskaa kaivaa... Siitäkös taivastelu synty. No en mä mitään tarvii, on mulla kotonaki ruokaa.

Jotenkin kummasti se tilanne päätty niin, että äiti häipy kahvin keittoon, LilBro taivasteli siinä samaisessa nojatuolissaan jääkarhujen kokoa BigBrolle. Sil istuskeli Nekun kans tossa ja koitti saada Nekkuaki kiinnostumaan eläintarhasta otetuista kuvista. Siinä hetki vielä kateltiin niitä kuvia, ennen kun mä iskin sen pauselle ja totesin, että mä nyt pysäytän nää kuvat, jos se äiti haluu katella nää loppuun. LilBro naurahti epämääräsesti ja totesi, että noinkohan toi tänäiltana enää ehtii kattelemaan. Siis mul oli niin lähellä, että mää en ladannu takasin, että ei varmaan ehdikään, kun sua tarvii täs passata.

Mä kyllä loukkaannuin ihan oikeasti. Siis vois LilBrokin joskus vähän ajatella! Se ite loukkaantuu joka helvetin jutusta, mitä sille sanoo. Että mun lomakuvani tai reissuni on niin mitättömiä, että meidän vanhempia ei taatusti kiinnosta, varsinkin jos vaihtoehtona on hänen seuransa ja passaamisensa. Mä ymmärtäsin, jos mä olisin pakottanu äitin tuijottaa mun kans niitä lomakuvia, vaan kun se itte pyysi, että hän haluis taas katella. Niin jotenkin tuli semmonen fiilis kun pojat kotiutu, että nyt hetitännekaikkimeille. Teki mieli LilBrolle ärähtää siitäkin, että sä kyllä pääset tänne vaikka joka vitun ilta vatuloimaan noita omia juttujas, että anna äitin nyt olla kiinnostunu jostain mun asiasta enemmän, kun susta tai sun muikkelistas.

En mä todellakaan tarkota sitä, että kun mä tuun käymään kotona, niin koko maailman pitäis pysähtyä. Mä ajan takaa sitä, että sisarukset vois kunnioittaa sitä, jos jompikumpi vanhempi just sillä tietyllä hetkellä sattuu tekemään vaikka mun kans jotain, siinä kohtaa voi itte keittää ne kahvinsa ja kaivaa sapuskansa jääkaapista.

Mä taisin olla vähän turhan terävä siinäkin, kun BigBro kysy, että saako ottaa vähän mun metrilakuistani. Käytiin Silin kanssa torilla tänään ja ostettiin metrilakuja, Sil vaan ehti mussuttaa omansa. Ärähin aika tiukkaan että juu saat ottaa, mut kaikkia et sit syö, että mul itsellekin jää. LilBro nöyrty siinä kohtaa kummasti, kysy hyvin kauniista, että saisko hänkin maistaa. Tässäkään kohtaa ei ole kyse siitä, että mä en pystyis jakaa karkkejani. Vaan lähinnä siitä, että usein käy niin, että omat karkit menee parempiin suihin alta aikayksikön, jos sattuu paljastumaan, että jollain sattuu karkkijemma olemaan. 

Mä luulen, että äiti huomasi, että mä ihan oikeasti loukkaannuin vähän. Oli kyllä ihan hirveen vaikeeta leikkiä, että kaikki on ok, kun naamaa veti norsunvitulle koko ajan. Musta ihan oikeasti tuntuu sille, että multa pääsee parku, jos mä vielä kauankin joudun kuuntelee LilBron kailotusta ja tapella siitä, että saa suunvuoron tai sanottua edes lyhyen asiansa loppuun, ennen kun se huutaa päälle. Äiti meinaan pyysi samantien, kun toi loppuheimo lähti koteihinsa, että voisitko laittaa ne kuvat uusiksi näkymään. Seki vähä tuhahteli, kun sanoin tosta LilBron möläytyksestä. 

Älkää nyt käsittäkö mua väärin, mä rakastan omaa perhettäni ja veljiäni ihan hillittömästi. Mulla on aina ihan järjettömän kova ikävä takasin, kun mä lähden täältä pois. Ehkä juuri siitä syystä toi tuntu niin pahalta, koska kyllä mä olen kiinnostunu, jos jompikumpi veli on tehny jotain kivaa ja tahtoo näyttää vaikka kuvia siitä. Mä en ole sellainen ihminen, joka olis koko ajan vaatimassa itselleen huomiota, mutta kyllä mäkin joskus tykkäisin sitä saada. Mä myös osaan antaa muille sitä tilaa, että en ala kaakattaa omia juttujani, jos toisilla on jotain muuta kesken. En jaksa edes muistaa, koska ois viimeksi tuntunu yhtä pahalta, kun tänään tossa tilanteessa tuntu. 

Oon varmaan herkkänahkanen, mutta kai mäkin joskus saan loukkaantua. Oli kyllä tosi kivaa, kun äitin ja iskän kans kateltiin noi kuvat loppuun. Eikä äiti sitä sen takia tehny, että mun ois tullu parempi mieli vaan siksi, että sitä ihan oikeasti kiinnosti.

Ulkona on kesäyö

Semmonen juhannus. Yhdeksän vuotta sitten notkuin näillä nurkilla viimeksi jussin vietossa, nyt tuli sitten koettua taas. Täällä on ollu varmaan viimeset 20 vuotta perinteenä, että tuohon muutaman sadan metrin päässä olevalle rannalle kokoontuu kyläläisiä istumaan nuotion ääreen, paistamaan makkaraa, porisemaan tyhjänpäiväisiä juttuja ja ennenkaikkea juomaan viinaa. Kokkokin on yleensä poltettu, yhdeksän vuotta sitten iskän veli päätti polttaa koko rannan, omia maitaan kun olivat. 

Jotenkin kummasti sieltä on tätä meidän sukua löytyny joka kerta aika isokin määrä. Osa on tullu useankin sadan kilometrin takaa viettämään sukujuhannusta tänne, ovat sitten yöpyneet kuka missäkin, milloin teltassa mummon ja ukin pihalla (joka nykyisin on Silin ja BigBron piha) tai sitten tuolla iskän veljen nurkissa. Tuossa rannassa on varmaan juotettu lähestulkoon jokainen joskus siihen kuntoon, että on saatu vähintään taluttaa kotiin. Yleensä on ollut tapana, että mennessä sinne pukataan kottikärryllä viinat, makkarat ja muut vermeet, takaisin päin sitten se eniten juonut pääsee kottikärrikyydillä. Tästäkin perheestä on varmaan kaikki muut vähintäänkin talutettu kotiin, mä olen ainut, joka on marssinut joka kerta omin jaloin. Sekä ilman suurempia humalia. 

No, eilen sitten taas perinteitä kunnioittaen hipsittiin tonne samaiseen rantaan. Puron yli menevä silta oli huuhtoutunu kevättulvien mukana teille tietymättömille, eli varmaan 50 vuotta vanhaan huussiin olisi joutunut kiertämään maantien kautta, joten sitähän sai juosta ihan vanhalla kunnon sissikusella koko illan. Katosi juomahalut kummasti tämän asian valjetessa. Minä, BigBro, Sil pakattiin mukaan makkarat, notskitarpeet, pastasalaatti, juomat sekä Neela ja painuttiin rantaan. LilBrokin pyörähti paikalla ja äiti ja iskä hiippaili paikalle vähän myöhemmin. Meillä oli ihan mukava ilta. Muita sinne ei pahemmin ilmestyny, vissiin tää myöhäseksi venähtäny rehunteon alotus karsi porukkaa.

Noh, äiti häipy sitten kotiin potemaan sappivaivojaan, Sil lähti Neelan kans kotiin kun mein seurana olleet 200 000 000 hyttystä meinas syödä sen pikkuneitin elävältä. BigBron kans koitettiin saada joku vanha risukasa syttymään juhannuskokoksi, mutta vähän kehnosti kävi. Polteltiin sitten sen ja iskän kans notskia, mä lipitin greippilikööriä (minkä huomasin vasta juodessa ainoastaan 15 volttiseksi) ja puhuttiin paskaa. Naurettiin ihan katketaksemme, kun kelattiin, mitenkä ois aika moneen kertaan päästy jonkun iltapäivälehden otsikoihin, jos nykypäivänä ukki harrastais lastenlastensa kanssa samaa, mitä meidän ukki harrasti meidän kanssa. Se mm. opetti, mitenkä räkättirastaan pesät pudotellaan puusta ja jos siellä pesässä sattuu olemaan poikasia, niin nehän saatiin ukin ohjeilla näppärästi hengiltä. Saman koki moni harakan ja variksenkin pesä. Kaiken paras juttu oli toki se, että ukkihan kanto virvelöintireissuilla usein pistoolia mukanaan. Olihan sillä meinaan eri näppärä tapa ottaa kala hengiltä, kun lapsautti ampua pistoolilla sen jo veteen, kun oli uistimessa vonkale kiinni. Että näin meillä päin. 

Huomenna pitäs pyyhältää kahvittelemaan enon luokse. Sinne tulee koko äitin sisaruskatras, pitää varmaan polttaa joku miljoona röökiä, että kestän mummon sähläämistä ja sekoilua, ja parin serkkupojan viisastelua. Eiköhän ne muut siinä mene, mitä nyt eno tykkää vaimonsa kanssa olla välillä niin maan saatanan juntti, että taivastellaan silmät suurina ja porukalla jotain tuikitavallista asiaa. Tai siis sellaiselle tuikitavallista, jonka elämässä on muutakin, kun vaan minä ja minun talo ja minun nurmikko ja jada jada. 

Kai mä sen kestän, tälleen kerran vuodessa. Nyt mä voisin käydä ruokkimassa kissimissit ja vähän hypistellä sylissäni sitä pientä poikakissaa, jolla aukesi silmät eilen.

En ymmärrä, en

Hitto mulla on rikas olo. Iskä lättäsi mulle juuri 3000 euroa puhtaana käteen. En ookaan koskaan aikasemmin elämässä myyny mitään näin isoa, olin nääs kunnon kauppias ja myin meidän auton äitille ja iskälle. Täytyy kyl sanoa, että kun eka on ihan pihalla, että mitä autosta voi pyytää ja siihen päälle se, että mitä kehtaa pyytää omilta vanhemmiltaan. Silleen, että molemmat on tyytyväisiä eikä ketään jää miinukselle. Onneks toi BigBro on tommonen itseoppinut autokauppias, siltä sai aika suoran ja rehellisen hinta-arvion. Se kauppias myi just tänään toisen omista autoistaan pois ja äitin kauppakassi odottelee tossa pihassa ostajaa, vissiin huomenissa oli joku tulossa kattomaan. 

Niin, Isäntä oli tosiaan ostaa rämäyttäny meille tänään sen auton, mistä mä jo puhelinkin. Ajellaan sit parin-kolmen viikon sisään peräkanaa kahdella autolla tänne ja tuodaan äitin ja iskän auto pois. Wuhuu. Mä en tiedä, kummalla mä haluisin ajaa! Toki uus on aina uus, mutta vanhassa mä uskaltaisin tupakoida ajaessa... Sitähän ei tietenkään Isännälle kerrota. *köhköh* Onhan tosta auton vaihtamisesta usein puhuttu, mut jotenkin mä olen vaan sivuttanu koko asian pelkkänä Isännän höpötyksenä ja autokuumeiluna. Viimesimmän kerran taisin keväällä tokasta, että osta pois vaan, jos sulla on rahaa. Mulla ei ole kesäaikana varaa pistää yhtään käsirahaa johonkin autoon, sit syksyllä töitten jatkuessa on mun vuoroni alkaa maksaa sitä menopeliä pois. Joo joo, puolethan siitä joka tapauksessa on mun, mutta ihan reiluuden nimissä siitä on jotain maksettava. 

Mun pelkoni ei oo muuten ainakaan vielä käynyt toteen, hyttyset ei oo onnistunu syömään mua ihan rokkopotilaan näköseksi! Varustaudun kyl juhannusaattona pipolla ja miljoonalla purkilla hyttysmyrkkyä. Lisäksi ajattelin nauttia sen verran alkomahoolia, että menee hyttysetki humalaan jos meinaavat mua imeskellä. Podetaan niitä jälkiseuraamuksia sitten myöhemmin... 

Kävinpä tässä välissä tsekkaamassa uutisia. Mun pieneen mieleeni ei taas mahdu, mitä tässä maailmassa oikeasti tapahtuu! Toi Pomarkun perhesurma oli ihan hirvee uutinen. Veti kyllä hiljaseksi aamulla, kun radiosta kuulin siitä. Siis miten kukaan voi. Mun mielestä jokaisella on oikeus ottaa oma henkensä veke, jos sille tuntuu. Jos se vaihtoehto tuntuu siltä ainoalta oikealta, niin minun mielestä meistä jokaisella on oikeus päättää omasta elämästään. Mutta mitä pahaa ne lapset on menny tekemään?! Jos haluaa kiduttaa sitä lasten toista vanhempaa, niin se varmasti onnistuu muillakin tavoilla. Tässä asiassa minä olen ehdoton. Olkoon ampujalla miten paljon ongelmia tahansa, olkoon kuin väärinymmärretty, kuin sairas tai mitä ikinä, minä en koskaan tule ymmärtämään, hyväksymään tai antamaan anteeksi moista touhua. 

Jos omia lapsiaan ei jaksa, niin silloin on haettava apua. Lapsista pidetään kyllä ihan varmasti huoli, henkeä niistä ei tarvitse alkaa ottamaan. Tää aihe on niin hirveä, että mä en edes tiedä, mitä tunnetta mä eniten tunnen. Onko se raivo, suru, viha vai mikä. Mun tekee niin pahaa niitten pienten viattomien lasten puolesta, samoin lasten äidin. Miten kukaan voi selvitä tuommoisesta? Siinäkin olen ehdoton, että vaikka näiden lasten äiti olisi miten huono ihminen tahansa, niin ei hänkään tuollaista ansaitse. Kukaan ei ansaitse. 

Heittäkää arkulle varoen multaa, siellä on lapset, siellä on kultaa.

Kesä ja kärpäset

Mä seisoskelin hetki sitten pihalla, kun iskä kiikaroi jotain lokinpesää ja selitti mulle ihan innoissaan, että siellä on pian poikaset. Okei, mua nyt ei mokoma asia niin kauheesti kiinnosta, mutta kun nyt iskä asiasta niin innoissaan vouhkasi niin toki mä kuuntelin. 

Täällä on satanu koko päivän, nyt alkaa lopultakin kirkastumaan. Järvenpinta on ihan peilityyni, ulkona tuoksuu kesäsade ja hyttyset on tullu jostain sadesuojistaan takasin, ettimään onnettomia uhrejaan. Neppulan naama oli paukamia täys, mä näytän varmaan pian samalta, kun noi saatanan vinkujat pääsee mun kimppuuni. Tuun todennäkösesti tuoksumaan offilta koko viikon, minkä tääl nyt loisin. 

Väsyttää aika hirveesti. Aamulla pakattiin auto kattoa myöten täyteen ja lähdettiin Turusta ajelemaan joskus seiskan jälkeen. Ei kyllä pysähdytty, kun pariin otteeseen koko matkan aikani ja mun selkäni huusi kuolemaa. Ei oo toi bemarin etupenkki ihan mulle suunnattu, mut enpä viittiny alkaa muuttelee niitä säädöksiä, jos se kerran äitille passaa. Vanhuksien autohan se on, ja äipäke siinä pelkääjän paikalla enemmän istuu.

Autoista puheenollen... Isännällä on autokuume. Nyt tässä jotenkin pääsi käymään niin hassusti, että se on huomenna menos koeajaa yhtä avensista. Mein iskä vihjaili jo viime kesänä, että jos me ollaan hankkiutumas corollasta eroon, niin ei saa tietämäti hävittää. Äitin kauppakassiin on meinaan kertyny jo reippaasti kilometrejä ja on se muutenkin huomattavasti paskemmassa kunnossa, kun toi mein nykynen riisikuppi. Mikäs siinä, kyl mulle passaa! Vähä jänskättää, että ostaa rämäyttääkö se ukkeli sinne uuden auton odottamaan, vai mitä se meinaa. 

Mä voisin ottaa vähän lisää jäätelöä, käydä polttelemas tupakin ja pakottaa sen jälkeen äitin kattoo mun lomakuvat. Ehkä iskääkin vähän kiinnostaa. Sen jälkeen onkin vuorossa pelkkää lagailua, sieltä tulis futistaki telkkarista. Isän ja tyttären laatuaikaa... :D

Mitä sä luulit?

Mun päässä on soinu Super Marion tunnari eilispäivästä asti. Jaa, että minkä takiako? Koska taas BigBron kans muistettiin, että meidän xboxilla voi pelata sitä samaa iänikuisen vanhaa Marioo, mitä pentuna hakattiin nintendolla. Huippua.

Tää viikonloppu on kyllä eletty ihan helkkarin ahtaasti, mut sopu sijaa antaa ja hyvin on mahdettu. Kuhan Neppula saa maitonsa juotua, niin suunnataan kirpputorille. Sen jälkeen pitää pakata (vittusaatana) ja huomenna lähetään ajaa kohti Itä-Suomea ennen sianpierasua.

Mä olen niin onnellinen.

Äiti

Tänään on taas se päivä vuodesta, kun minua harmittaa hirveästi se, että asun niin kaukana muusta perheestäni. Soitin äitille aamupäivällä, toivotin hyvää äitienpäivää ja lahjankin se on jo saanut multa ja velipojilta yhteisesti. Annettiin se jo vappuna juurikin siitä syystä, kun oltiin kaikki paikalla. Silti minä haluaisin olla siellä, syödä äitienpäivälounasta ja ihan vaan viettää aikaa äitin ja koko perheen kanssa. 

Me soitellaan äitin kanssa muutaman kerran viikossa toisillemme, eikä aina tarvii olla mitään asiaakaan. Kunhan vaan lätistään kaikki kuulumiset läpi, toisinaan puhelut venyy tunninkin mittaiseksi. Äitiltä minä oon periny sen, että oon kova puhumaan. Minun ollessa teini, me otettiin äitin kanssa aika rajusti yhteen ja usein. Äitille minä räksytin kaikesta, mikä mieltä painoin ja syyllistin sitä millon mistäkin, olin sitä mieltä, että mulla on maailman niuhoin äiti. 

Mä olen jälkeenpäin tajunnu, että kun teininä onnittelin itseäni siitä, miten onnistuin omasta mielestäni vedättämään äitiä ihan kuus nolla. Todellisuudessa äiti on ihan taatusti tajunnu mun vehkeilyni, mutta antanu vaan olla. Se on itse kusettanu omaa äitiään nuoruudessaan niin paljon, että ei meikäläisen ja velipoikien temput ei kyllä menny läpi, ei sitten millään. 

Mä olen vasta nyt aikuisena alkanu miettimään, minkälaista äitin elämä on ollut lapsena ja nuorena. Mummo oli 19-vuotias, kun äiti synty ja äitin ollessa neljän vanha, sen vanhemmat erosi. Isänsä se näki vissiinkin ollessaan viisivuotias viimeisen kerran, seuraavan kerran ne tapasi ehkä nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Mummo jätti äitin omien vanhempiensa hoiviin avioeron jälkeen ja pyyhkäsi ite Helsinkiin töihin. Pari vuotta myöhemmin äitin isovanhempien hoiviin ilmestyi äitin pikkuveli, ilmeisesti mummon ja äitin isän ero ei ihan niin äkkiä tapahtunutkaan, kun oli kuviteltu. 

Äiti muutti vasta teininä asumaan mummon ja ukin luokse. Kyllä, mummo meni uusiin naimisiin, ja sitä miestä minä pidän ukkinani, joka on myös minun tätieni isä. Äiti on kerran mulle sanonu, että vaikka hänellä oli perhe silloin, niin kyllä silti tiesi, että jotain puuttuu, kun oma isä ei halua pitää mitään yhteyttä. Kunnes yhtenä syksyisenä päivänä mun eno oli perheineen kylässä ja äiti nappasi puhelimen käteensä ja soitti. Omalle isälleen, ihan ventovieraalle miehelle, jota se ei ollut tavannut vuosikymmeniin. Onneksi soittikin, kahdeksan vuotta myöhemmin äitin isä sairastu haimasyöpään, joka vei tosi nopeasti hautaan. Mä ihailen äitin rohkeutta tuossa tilanteessa. Mä olen itse niin jänishousu, että multa olisi jäänyt soittamatta. Vaikka taisi äitikin aika monta vuotta rohkeutta kerätä, ei se ollut etsinyt omaa isäänsä käsiinsä edes silloin, kun on saattanu meidät kolme jälkeläistään maailmaan.

Äiti oli 25, kun BigBro syntyi. Minun syntymän jälkeen se oli 26, pikkuveli pullahti maailmaan kahta kuukautta ennen äitin 28. syntymäpäivää. Mä käsitän vasta tänä päivänä, kuinka nuoria äiti ja iskä on sillon ollu. Mulla pitäs nyt olla siis jo kaks lasta saman mittapuun mukaan. 

Mun äitini on ihan huippu tyyppi. Se heittää tosi härskiä herjaa, ja on ihan yhtä kova nauramaan, kun minäkin. Sen kanssa pystyy puhumaan monista asioista, varmaan vois puhua semmosistakin, mistä minä en sen kanssa suostu puhumaan. Ei äiti koskaan mulle ole mistään kuukautisista tai muista murrosiän jutuista puhunu, mutta joskus se vaan totesi, että jos joku mieltä painaa niin kysy pois. Eipä painellu, niin en kokenu tarpeelliseksi alkaa tenttimään äitiltä yhtään mitään.

Osaa mein äiti toki marttyyrikin olla, senkin taidon mä olen perinyt siltä. Lisäksi se kaahaa autolla niin tautisen kovaa, että pelkään joka kerta paskat housussa sen kyydissä. Siitä riittääkin huumoria meidän perheessä, äiti kun on noitten ajopelien kanssa koheltanut ihan meidän kaikkien edestä. 

Nyt äiti viettää ekaa kertaa äitienpäivää mummonkin roolissa. Se on siitä mummoudestaan niin ylpeä, että sen näkee kilsan päähän, miten se meinaa pakahtua onnesta. Vuoden päästä sillä on kaksi mummotettavaa lisää, sillä on sitten vielä enemmän asioita, mistä voi olla ylpeä.

Sen minä tiedän, että jos äiti jostain on ylpeä, niin omista lapsistaan. Minä muistan edelleen sen ylpeyttä tihkuvan äänen, kun se kertoi omalle isälleen, että hänellä on kolme hienoa lasta. Äitille meidän kenenkään ei tarvii olla lääkäri, professori tai presidentti, että se olisi meistä ylpeä. Sille riittää se, että mulla ja kummallakin velipojalla on oma koti, oma työ, oma elämä ja kaikki reilassa. Se, että me ollaan kaikki onnellisia ja meillä menee hyvin. 

Äideistä parhain sä oot. ♥

It's hard to say goodbye

Mun selkä ja takapuoli huutaa kuolemaa, kun reissasin taas junalla kotiin. Mä mietin tuossa tullessa, että mitenkähän pitkä matka tulis, jos pistäis peräkkäin kaikki ne kilometrit, jotka mä olen junalla reissannu millon mihinkäkin suuntaan. Pääsis varmaan pian kuuhun asti. Mä olen tälleen pikaisesti laskettuna reissannu kahdeksan ja puol vuotta junalla halki Suomen. Välillä toki muuallekin, mutta eniten tätä väliä. Mä olen nähny samat asemat lukemattomia kertoja, mutta on tullu seistyä välillä Pieksämäen, Kuopion ja Turun lisäksi myös Jyväskylässä, Tampereella, Joensuussa, Pasilassa... 

Mä olen myös nähny yhdet miljoonat jäähyväiset. Ja varmaan yhtä monta onnellista jälleennäkemistä. Mä olen myös lukemattomat kerrat ollu itse se, joka parkuu asemalla Isännän rintaa vasten, enkä oo halunnu päästää irti ja lähteä taas pois. Monta kertaa mä myös olen juossu tuon syliin pitkästä aikaa. Nykyään mun sisällä tuntuu hirveän lämpimältä, kun mä näen junan ikkunasta, kun asemalla seisoo äiti ja iskä tai BigBro ja Sil odottamassa mua, kun mä menen sinne päin. Eikä mee kauan, niin siellä seisoo myös Neppula odottamassa, kun kummitäti tulee kylään.

Juna seiso tänään Tampereen asemalla vartin verran. Mä kipasen siinä kohtaa aina polttamaan tupangin siihen asemalaiturille, niinkun tein nytkin. Siinä tupakoidessani mä näin, miten siihen laiturille tuli semmonen nuorimies kassien ja pussien kanssa, sitä saattamassa oli nuorehko nainen ja semmonen pikku tyttö, mikä osas just kävellä. Mä kuulin, kun ne jutteli siinä muita mukavia ja sitten se nainen sano sille tytölle, että Sano enolle heippa. Sen jälkeen mä jäin vaan tuijottamaan, kun se tyllerö juoksi sen miehen syliin. Miten se mies rutisti sen ihan hirveän lujaa itteensä vasten ja ihan selkeästi taisteli kyyneliä vastaan. 

Siis voi hyvä Jumala, miten muhun koski sen miehen puolesta. Mä niin tiesin sen tunteen, ja mä näin, miten kovaa siihen mieheen sattu, kun se keräs kaikki kimpsunsa ja kampsunsa ja nousi junaan. Mä en enää pystyny jäämään seuraamaan, että jäikö se miehen sisko ja tyttö vilkuttamaan junalle, mun oli pakko rynniä junaan sisälle ja suoraan vessaan itkemään. Mun tuli niin ikävä mun Neelaa. Se lähteminen on joka kerta niin saatanan raastavaa. Se tuntuu sille, kun sydän revittäis joka kerta rinnasta irti, ja osa musta jää aina sinne Neelan kanssa. 

Tää on tätä samaa ruikutusta joka kerta, kun mä tulen kotipuolesta takaisin tänne kotiin. Mun vaan on niin helkkarin ikävä sillä hetkellä, etten mä tiedä, että miten päin mä olisin. Tänään oli yllättävän helppo lähtö, vasta sillon Tampereella oikeesti tuntu sille, että mä en enää kestä. Mun ei tehnyt yhtään pahaa, kun äiti ja iskä jäi seisomaan asemalle ja vilkutti mulle, kun mun juna lähti liikkeelle. Mutta auta armias, jos siellä ois seissy BigBro ja Sil Neelan kanssa. Onnea vaan mulle sitten, mä alan sen jälkeen pian taas olla se, joka itkeä tillittää junassa koko helvetin matkan läpi Suomen. Sitä mä olen tehny yhden sata ja kolme kertaa ennenkin, aina täältä lähtiessä, kun asuin vielä kotona. 

Enkä taida olla sen enempää ensimmäinen, kun viimenenkään. Mutta sen mä vaan sanon, että mä helvetti soikoon vihaan asemia. Mä vihaan lähtemistä, mä vihaan jäähyväisiä. Kun ne koskee joka kerta yhtä paljon, vaikka aina tietää palaavansa takaisin jossain vaiheessa. 

Vappuja vaan!

Niin joo, sehän on tosiaan vappuaatto. Kävin mäkin viunakaupassa hakemassa Fresitaa ja käskin äitin juoda osan siitä pullosta, etten ihan juopoksi heittäydy tääl yksinäni. Nyt täytyy myöntää, että on suorastaan hassua olla vappuna vaan kotona, tekemättä yhtikäs mitään. Okei, olen mä mättäny simaa ja munkkeja ja tänään syötiin tortilloja "vappuruokana", mutta siinäpä se. Tää on eka vuosi pitkiin aikoihin, kun mä en kohella menemään missään yo-lakki (viime vuonna peruukki) vinossa menemään pitkin maita ja mantuja.

Haittaako se mua? No ei muuten tippaakaan. Jos mä olisin viettänyt vappuani Turussa, niin kai mä olisin jotain viihdettä kaivannu. Mutta nyt kun mä olen täällä, niin mikäs tässä on ollessa. En vaihtaisi tätä kotosalla köllöttelyä mihinkään! Varsinkin, kun huomenna tarvii raahata perseensä taas takaisin Turkuun ja palailla pikkuhiljaa takaisin arkeen. Mistä tulikin mieleeni, että laukku on edelleen pakkaamatta... Saatto jäädä aamuun, on mulla onneksi sillonkin vähäsen aikaa mokomaan touhuun. 

Mulla on muuten ihan jäätävä yskä. Muhun otetaan varmaan pian yhteyttä jostain hengitysliitosta ja pyydetään kunniajäseneksi, kun on kaikki röörit niin täynnä räkää ja kuulostan ihan karmeelta, kun se räkä päättää lähteä liikkeelle. Suoraan sanoen meinaa vähän vituttaa, varsinkin kun keskiviikkona pitäs töihin mennä köhimään ja kuulostamaan ketjupolttajalta. Tuntuis ääreistyhmältä olla pelkän yskän takia töistä pois, mutta hitto soikoon jos välillä tulee semmosia yskänpuuskia, ettei meinaa saada henkeä kulkemaan mihinkään suuntaan. 

Meinaan sillon mulla on paha yskä, jos mä selkeästi vähennän tupakointiani. En mä kyllä ole huomannu mitään eroa siinä, että yskinkö mä yhtään sen vähempää, kun mitä yskin perjantaina kun vielä sauhuttelin ihan normaalisti. Rykiä röhkytän ihan yhtä paljon, vaikka oon polttanu tänäänkin vaan kolmisen tupakkia koko päivänä. Vaan eipä kai toi ainakaan pahaa tee. Vituttaa vaan entistä enemmän. 

Hajottaa kyllä huominen junassa pönöttäminen taas ihan liikaa. En millään malttais lähtee täältä pois... Onneksi työviikko ainakin on lyhyt. 

Kiukkunen mammeli ja mun pieni aurinkoni

Istuin tosiaan eilen tosi pitkät kuus tuntia junassa. Väsytti ihan törkysen paljon se reissu työpäivän päälle, mutta selvishän tosta hengissä. Mua vastapäätä tuli heti Turussa istumaan joku pikaisesti pääteltynä sata vuotias mammeli. Se oli semmonen valkohapsinen pikkumummo, joka näytti oikealta kiltteyden perikuvalta. Muutama sananen siinä taidettiin vaihtaa, kun mamma varmisti multa, että onhan hän varmasti oikealla paikalla junaan tullessaan.

Vähän ennen Jyväskylää mä istuin napit korvissa ja huomasin, miten se mamma pysäytti konnarin siihen meidän kohtaan. Ne kävi siinä jotain keskustelua, vaihtu biisi sillai sopivasti, että kuulin miten konnari sano, että hän vie viestiä eteenpäin kun ite jää Jyväskylässä junasta pois. 

Hetkisen päästä mä kiinnitin huomiota siihen, kun mummo tuijottaa tiiviisti mua ja suu käy koko ajan sangen kiivaaseen tahtiin. Otin sitten toisen nappin pois korvasta, niin muori kiekasee tosi tiukkaan äänen sävyyn, että kuunteletko sinä?! No vittu minähän kuuntelin. Mammeli oli jäämässä pois junasta, ja tarvis apua jäätävän kokosen kapsäkkinsä nostamiseen junasta pois. Tämä kyseinen konnari oli luvannut toimittaa eteenpäin viestiä, että joku toinen konduktööri tulisi auttamaan, kun itse tosiaan jäi pari asemaa ennen mummon pysäkkiä pois junasta. Tämähän ei muorille sopinut. Se haukku koko VR:n maanrakoon ja käytti kyllä semmosta kieltä, että meinasi munkin korvat punottaa. 

Siihen samaan se taivasteli senkin, mitenkä nykyään ei kukaan missään auta, nuoretkin ajattelee vaan itteensä ja näinpäin pois. Siinä kohtaa lensi ikkunasta ulos se hyvä ajatus, että olisin ite voinut siinä Hankasalmen aseman kohdalla mennä nostamaan sen mamman omaisuuden ulos junasta. Enpä sitten viitsinyt vaivautua, kun minulle auliisti kerrottiin, että minkälaista paska sakkia sitä oikein ollaan. Jos olisi asiasta ihan nätisti maininnut, niin mikäs siinä. Ei olis ollu paha rasti. Päädyin siis todentamaan muorin mielikuvaa nuorista ihmisistä. 

Teki mieli huikata sen mamman perään, että niin se metsä vastaa, kun sinne huudetaan. En minä ainakaan viitsi olla kiva kellekkään, joka haukkuu ja kiroaa ja möykkää siitä hyvästä, kun joku toinen ei työaikaansa jatka sen takia, että pääsee passaamaan yhden apua tarvitsevan mummon. Siinä samassa, kun leimataan koko oma ikäluokka paskaksi, niin kiva kiitos moi. Toivottavasti saat kassisi raahattua. 

Mä olin illalla ihan rätti, kun puolenyön aikaan kaaduin sänkyyn. Simahdin samantien, kun vaan painoin silmäni kiinni. Seuraavan kerran heräsin aamulla yhdeksän aikaan ja olin varmaan maannut samassa asennossa koko yön, kun selkä oli niin maan keleen jumissa. 

Nyt mä haisen ihan munkkirasvalle, kun äipäke paisto munkkeja ison satsin. Ei siis pääse tälläkään reissulla totuus unohtumaan, kun mässytän munkkia ja simaata naamaani koko ajan. Mun pelkoni siitä, että Neppula vierastaisi mua, osui muuten ihan turhaksi. Murunen hymyili mulle, kuin Naantalin aurinko, ja kun nappasin neitin syliini ja nyrpistelin nenääni sitä kohti, niin toinen toi oman nenänsä mun nenääni kiinni. Tuntu niin hyvälle, että teki mieli itkeä. Voi hitto, miten ikävä mun on ollu!

Olin vielä saunavahtina BigBrolle ja Silille, syötiin Neppulan kans puuroa iso lautasellinen ja kateltiin viidakon tähtösiä ja leikittiin mölyleijonalla. Sit alkokin tulla murusen nukkumaanmenoaika ja mä päätin siirtyä äitin ja iskän luokse, että pääsen itekin saunaan piakkoin. Saunan jälkeen tulee uni todennäkösesti taas maistumaan aika pian, kun oon koko päivän touhunnu jotakin. Huomenna äipäke laittaa ruokaa ja LilBrokin tulee muikkelinsa kanssa syömään.

Salaisuuden kuulin...

Eilen tuli kyllä kuultua niin ihania uutisia, että vitutuksen multihuipentuma viikko parani samantien monella asteella!

Ei, mulle ei vieläkään soitettu, että virka on mun. Mä sain kuulla jotain paljon parempaa... BigBron kanssa eilen jutusteltiin mesessä ja se sitten kerto, että mun rakkaasta pikkumurustani, Neppulasta, tulee näillä näkymin lokakuun puolivälissä isosisko!

Ei tämä kyllä mikään järin suuri yllätys ollut, Sil ja BigBro on aika suoraan tehneet selväksi, että toista aletaan yrittämään heti, kun se vaan on mahdollista. Vitsi, mä olin samantien taas niin onnellinen, että teki mieli tanssia.

Mä alan pikkuhiljaa olla oikeasti onnellinen myös LilBron puolesta. Velipoikien lapsosten lasketut ajat sijottuu molemmat lokakuulle, mahollisesti vaan viikon päähän toisistaan. Että jännäksi menee, jos kaikki menee, niinkuin pitää ja kuin on laskeskeltu. Silin sisko odottaa kans vauvaa, on varmaan tuolla kotipuolessa vesijohtovedessä jotain lisäaineita, kun alkovat sikiämään siellä ihan porukalla.

Mä niin toivon, että kaikki menisi oikeasti hyvin. Mä en uskalla edes ajatella, että jommallekummalle vauvan alulle sattuis jotain ja se kaikki olisi ohi heti alkuunsa. Kun mä ite tiedän sen tuskan, mä en halua suoda sitä kellekään muule. Olkoonkin, että ei Lilbron tyttiksen kanssa olla mitenkään läheisiä, mutta en sillekään.

Että saas nyt nähhä, ens syksynä tai alkutalvesta voi sitten olla kahdet ristiäiset tiedossa. Mä vaan nyt toivon, että ne ei satu sillai viikon päähän toisistaan, kun sitten mä en mitenkään pääse molempiin. Tossa kohtaa on kylla pakko sanoa, että jos näin kävis, niin mä menisin niihin LilBron jälkeläisen päänkastelubileisiin. Voisin veikata olevani kummi niissäkin kekkereissä ja lisäksi se on mun LilBron esikoinen, Neppulan ristiäisissä minä kuitenkin olin. BigBro ja Sil ymmärtäis ihan varmasti. 

Eipähän näilläkään asioilla mikään kiire ole! Mutta hyvä on pohtia valmiiksi, niin en sitten kuole ressiin, kun tilanteet alkaa olemaan käsillä.

Ärsyttävä työkaveri tänään hohotti, kun kerroin sen kuullen ton jutun, että sitten sunkin pitää mennä sinne juomaan sitä vesijohtovettä, niin alat tekee vauvoja! Voi naamapalmu sentään. Kun ei kaikki taida tajuta, että en minä tällä hetkellä edes halua vauvoja. Minulle riittää nuo kummilapset ja nämä tulevat, joita minä saan hoitaa aina kotona käydessäni ja rakastaa niitä ihan kyllikseni.

Se hiljentää, kun osuu lähelle

Työkaveri valitteli tänään töissä, että kun hänen särkee päätä. Jatko siihen perään sitten, että kun hänellä on toi aivovamma, niin sen seuraamuksena päätä särkee usein, eikä ihan vähää särjekkään. Mä sitten vaan jotenkin kysäisin, että no mistäs sulle moinen on tullut.

Sain exältä selkäsaunan ja siitä tuli.

Multa varmaan levisi silmät lautasen kokoseksi ja suukin jäi varmaan auki. Veti kyllä ihan hiljaseksi. Mä olin jotenkin ajatellu, että on vaikka ollu jossain kolarissa ja lyöny siinä päänsä, mutta tommonen vaihtoehto ei tullu mieleenkään. 

Tommonen vakava perheväkivalta on asia, mistä puhutaan paljon, mutta jotenkin sitä ei vaan osaa ajatella, että sitä saattaa esiintyä jossain ihan itteekin lähellä. Mun päässä soi lopun päivää ne työkaverin sanat. Mä en pysty ite edes kuvittelemaan, minkälaista semmonen elämä vois olla, että tarvii jatkuvasti pelätä. Tässä kohtaa varmaan moni sanois, että minä kyllä lähtisin kävelemään, enkä alkais itteeni pieksättää. Joopa joo, niinhän sitä pitäis tehdä, kyllä. Mutta jos sulla sattuu siinä jaloissa pyörimään pari mukulaa, tukiverkostot on huonot ja oot muutenkin ihan hajalla koko tilanteen ja oman elämäsi kanssa, niin ei siitä kyllä niin vain lähdetäkään.

Entisessä parisuhteessani mä sain kokea, mitä henkinen väkivalta on. Pari kertaa exä tarttu tosi tiukasti käsivarresta kiinni, mutta kuonooni en koskaan saanu. Kerran oli kyllä lähellä, mutta LilBro huikkasi mun huoneen oven takaa, että mitä ihmettä me oikein mekastettiin mun huoneessa. Mä en siis todellakaan tiedä, minkälaista se elämä nyrkin ja hellan välissä voi olla. 

Mä olen tässä nykyisessä parisuhteessani pelännyt tosissani tasan kerran. Se sattu muutama vuosi sitten ihan joulun alla. Isäntä oli työpaikkansa pikkujouluissa ja tuli sieltä kotiin ihan ympäripäissään. Kotiutuessaan se oli ihan hyvällä tuulella, lauleli ja meni kaivelemaan jotain iltapalaa jääkaapista. Jossain vaiheessa sen päässä vissiin vähän naksahti, ja äijä alko riehumaan keittiössä. Mä tietty hyökkäsin olkkarin sohvalta kattomaan, että mitä helvettiä meillä tapahtu. 

Siinä lenteli astioita, kahvinkeitin ja mikrokin otti osumaa lentäessään lattialle. Mä nappasin käsiini tiskipöydän reunalla olleen uunivuoan ja juoksutin sen kylppäriin piiloon, samalla ajattelin, että jään sinne itekkin turvaan. Kiljuin Isännälle, että nyt vittu lopetat, mua oikeesti pelottaa. Siinä vaiheessa, kun riehuminen siirty eteiseen, mä katoin parhaakseni vetää kengät jalkaan ja häipyä. Nappasin takin niskaani ja laukun eteisen tuolilta mukaan, mennessäni huusin soittavani poliisit ja ovesta pihalle. 

Alaovella mä sytytin vapisevin käsin tupakan ja soitin samantien hätäkeskukseen. Mä ehdin polttaa kaks tupakkaa, ennen kuin poliisit tuli, mutta se aika tuntu ihan sairaan pitkältä. Poliisien tullessa meille sisälle, täällä oli ihan hirvee hävitys. Isäntä oli kyllä ihan rauhallinen ja lähti poliisien mukaan ihan suosiolla. Seuraavana aamuna ei muistanu koko illasta mitään, putkassa oli meinannu saaha paniikkikohtauksen, kun ei ollut tienny, että oliko tehny mulle jotain vai miksi oli sinne joutunu. 

Sinäkään iltana toi ei edes yrittäny tehdä mulle mitään, vaikka välillä seisoin sen edessäkin, kun koitin lopettaa sitä riehumista. Sitten, kun tajusin, että mä en tälle tilanteelle enää mitään voi, katoin parhaaksi karata alta pois, ennen kun saan selkääni puolivahingossa.

Mun mielestäni kenenkään ei kuuluis pelätä omassa elämässään tai kävellä kotonaan varpaillaan sen takia, että joku voi kotona saaha kilarit ja sen jälkeen vietellään turpakäräjiä. Se on mulle ihan okei, jos parisuhteessa on molemmille osapuolille nyrkkitappelut ihan okei, ei se mulle kuulu, mitä toiset omassa elämässään tekee omasta vapaasta tahdostaan. Fakta on sekin, että jotkut naiset kuvittelee, että miehiä saa ihan vapaasti mätkiä tai läpsiä, jos tulee riitaa tai toisen naamari ottaa kupoliin. Ei muuten saa. Töissä mä hoen todella usein lapsille, että ketään ei lyödä. Sama koskee mun mielestäni myös aikuisia ihmisiä. Toki itteensä saa puolustaa, ei sitä ihteensä tarvii pieksättää, jos joku käy päälle.

Meillä kotona on käytetty fyysisiä rankaisukeinoja, olen mäkin selkäsaunani ja tukkapöllyni saanu, ansaitusti kyllä jokaisen. Mun iskä on joutunu elämään oman lapsuutensa ja nuoruutensa väkivallan pelossa, niin se ei sietäny yhtään sitä, että meillä joku joutu pelkäämään. Vaikka veljien kanssa otettiin välillä tosi rajustikin yhteen, niin ei kenenkään kyllä oikeasti pelätä tarvinnut. Toki meilläkin riideltiin ja kovaäänisesti sanailtiinkin, mutta en mä ainakaan sitä koskaan pelännyt.

Sitä välillä tulee ihan hirveä olo, kuinka raskaista asioista minäkin heitän läppää. Ei varmaan mahtais sitä mun työkaveria naurattaa, jos lohkaisen sille, että Isäntä vetää tunnin turpaan, jos näytän tän ostoksen hintalapun kotona.

Pysy aina pikkuveljenä

Multa vietiin kyllä eilen matto niin lahjakkaasti jalkojen alta, että en oo tainnu vieläkään selvitä siitä tärskystä ja päästä jaloilleni. 

Mun Lilbro odottaa vauvaa avokkinsa kanssa. 

Mä olen niin maailmankaikkeuden paskin isosisko, kun en huutanu riemusta ja vääntäny onnenkyyneleitä tämän tiedon saatuani. Näin nimittäin tein silloin, kun Bigbro ja Sil kerto vuosi sitten, että heille on tulossa vauva.

LilBro on seurustellut nuorikkonsa kanssa kolmisen vuotta. Tämän kolmen vuoden aikana neiti on vaivautunu kyläilemään mun lapsuuden kodissani ehkä kahdesti tai kolmesti. BigBron ja Silin häihin tai Neppulan ristiäisiin ei tullut, kun ei kiinnosta. 

Että juu, kiitosta vain. Kiitos, kun näin paljon osoitat kunnioitusta avomiehesi perhettä kohtaan.

Kyllä se minuun sattuu, kun ei pahemmin LilBrotakaan enää näe. Ei minuakaan huvita niitten luona kylässä juosta, jos suurinpiirtein katsotaan avokin toimesta ulos heti, kun on saanut kengät jalastaan pois. Minä ja LilBro ollaan pennusta asti oltu, kuin paita ja perse, ja tuon nykyisen typykän kohdalla minä koen, että se on vienyt minulta jotain hirveän tärkeää pois. Tai ainakin kauemmaksi. 

Mä en todellakaan ole mikään ikärasisti, mutta tän ihmisen kohdalla mä puhun kyllä teinistä. Neiti täyttää huhtikuussa 19, mutta muistuttaa käytöksellään 16-vuotiasta. Minä nyt vaan todella toivon, että molemmat oikeasti tietäävät, mitä ovat tekemässä. 

Minä niin kovin haluaisin olla onnellinen oman pikkuveljeni puolesta. Totta kai minä onnittelin, kun sain nämä suuret uutiset kuulla ja parhaani mukaan myötäelin toisen riemua. Sanoin myös, että toivottavasti kaikki menee nyt hyvin ja teistä tulee lokakuulla vanhempia. 

Samalla myös kyllä painostin kertomaan äitille ja iskälle hyvissä ajoin, kuten myös BigBrolle ja Silille. Minua kyllä kauhistuttaa, että mikä soppa tästä vielä voi tulla. Äiti on pahottanut mielensä jo niin monta kertaa LilBron ja sen muidun käytöksen takia, että reaktiot uutiseen voi olla hyvinkin erikoiset. LilBro ottaa tod näk tästä nokkiinsa ja minä saan kunnian toimia diplomaattisena välien selvittelijänä, taas kerran. 

Totta kai minä tulen sitä lasta rakastamaan ja paljon, toivottavasti yhtä paljon, kun minun omaa pientä rakasta Neppula-murua. Eihän se sen pikkuihmisen syy ole, jos äitinsä on mitä on. Lisäksi se on minun oman rakkaan pikkuveljeni lapsi, minä haluan olla sillekin niin hyvä täti, kun ikinä vaan voin. 

Kunhan vaan kaikki menisi nyt hyvin.

Hyvä on hiljaa olla tässä

Itä-Suomessa oleva lumen määrä meinasi hämmästyttää. Mä jotenkin luulin, että sitä olis paljon vähemmän. nimim. upposin juuri hankeen melkein pershaarojani myöten käydessäni tupakalla.

Neppula sai uudet villasukat, mitkä neuloa kilkutin junassa ja tuossa hetken saunavahtina ollessani loppuun. 

Nii ja Neppula kääntyilee ympäri jo kun vanha tekijä ja hymyili suupielet korvissa, kun tätsä toi suuresta mualimasta tarjousrekistä löytyneet sammakkopöksyt. 

Lisäksi äiti oli tehny kalasoppaa ja laiskiaispullia ja jääkaapista löytyy meetvurstia. Voisko ihminen parempaa lomanalkua toivoo.

Kun ei halua olla aikuinen

Onneksi ootte nyt jo kaikki aikuisia.

Nuo sanat minä kuulin äitin suusta viimeksi toissailtana, kun se soitti mulle. Kun lähti puhe siitä, että se oli sairaalassa ekan yön istunut sängyn reunalla ja miettinyt, että mitä jos löytyy jotain ikävämpää ja tämä olikin sitten tässä. Äiti oli mielessään jo jakanut korunsakin valmiiksi. Minulle kaikki muut Kalevalakorut ja Neppulalle yksi riipus ja rannekoru. Sitten se oli vaan toistellut, että lapset on nyt aikuisia, kyllä ne pärjää. Minä ja mun veljet ollaan vahvoja, kukaan ei ole yksin ja me pidetään iskästäkin huoli, jos hälle sattuu jotain.

Ei, mutta kun minä en halua olla aikuinen. Tuossa kahden päivän aikana, kun itkin vessan lattialla pahaa oloani ja pelkäsin, että jos tämä oksentaminen ei lopu, minä halusin olla taas lapsi. Minä halusin äitin pitävän hiuksia pois silmiltä, kun minä yökkään sisuskalujani pihalle. Sitten äiti tai iskä olisi kantanu sohvalle jaffaa ja sipsiä ja jotain syötävää, mikä vaan sattuu menemään suusta alas. On minulla tuo isäntä, joka koitti parhaansa mukaan hoitaa, mutta ei se ole sama asia. 

Lapsena kaikki oli niin huoletonta ja helppoa. Lapsena minä aina haaveilin siitä, että sitten kun minä olen aikuinen. Mietin jo valmiiksi, mitä minä elämältä haluan ja mitä kaikkea minulla on valmiina, kun minä täytän 25 vuotta. Eipä mahtanu niistä asioista toteutua mikään, mutta hyvähän se oli haaveilla. 

Minun lapsuuteni oli onnellinen. Minä opin ihan pienestä pitäen arvostamaan elämän pieniä asioita, meillä kun ei ollut sitä rahaa syydettäväksi ympäriinsä. En minä koe, että olisi koskaan tarvinnu koskaan tuntea puutetta mistään, mutta huomattavasti vähemmällä materialla sitä oli pärjättävä, kuin moni kaveri. 

Minusta oli ihan normaalia, että minulla oli tasan yhdet farkut, joilla pärjäsi niin kauan, että ne kului puhki tai niistä kasvoi ulos. Meillä ei tullut uusia leluja, kirjoja ja tai cd-levyjä, kuin jouluna tai synttäreinä. Isompana ei osannut edes haaveilla vaikka konserttilipuista, kun ei meillä semmoiseen olisi ollut varaa. Seiskalla kaverit alkoi suunnitella, että tehdään kesäreissu Helsinkiin. Minä ymmärsin jo ensimmäisestä lauseesta alkaen, että nämä suunnitelmat ei koske mua. Mulla ei olisi ollut mitään mahiksia saada rahaa junalippuihin Helsinkiin ja sen lisäksi vielä rahaa siihen elämiseen siellä. Tätähän ei kaikki kaverit ymmärtäny. No eiks sun vanhemmilta muka irtoo?

Tyhjästä on paha nyhjästä. En haluu kuulostaa mitenkään katkeralta, mutta minä tiedän, että mitä se on, kun koulussa on syötävä maha täyteen, kun iltapäivällä voi kotona olla vähän köyhemmin ruokaa. Nekin ajat on nähty. Tai kun ei ole liikuntatunnilla mahdollisuus osallistua johonkin, mikä maksaa kympin per osallistuja. Minä en omistanut teini-ikäisenä aurinkolaseja, uusinta mallia olevaa puhelinta saatikka jonkunsortin pelikonsolia. Toisille nämä oli itsestäänselvyyksiä. Minä pärjäsin ilmankin, enkä osannut mokomia edes olla vailla, kun tiesin, että ei äiti ja iskä ilkeyttään mokomia jättäneet hommaamatta. 

Tuo kaikki on ihan oikeasti opettanu siihen, että onnea ei osteta rahalla. Kun on rakkautta ja ne tärkeät ihmiset, se on jotaki semmosta, mitä ei voi ostaa, vaikka olis viis jättipottia tilillä. Kivaa voi olla ilman, että maksetaan ittensä kipeäksi viikon lomasta lapissa tai Teneriffalla, kun osaa vaan nauttia siitä kotona olemisesta. Siitä minä olen kiitollinen, ettei ole tarvinnut tuota alkaa enää aikuisena opettelemaan. Omilleen muuttamisen jälkeen, kun kotona on raha-asiat ollu paremmalla mallilla, on sitten autettu vähän enemmän. En minä tietenkään ole vähän väliä ollut käsi ojossa siihen suuntaan, mutta tarpeentullen oon kyllä apua pyytäny.

Tästä kaikesta huolimatta sitä välillä miettii, että kun voisi olla vielä lapsi. Kun ei ihan oikeasti tarvinnut huolehtia yhtään mistään. Vaikka äiti on nyt ihan kunnossa, minä olen silti huolehtinut itseni ihan uupuneeksi asti. Minä en voi sille mitään, että minä mietin sitäkin, että äitin siskot oli minun ikiä, kun ukki nukkui pois. Miten ne ikinä on selvinneet siitä? Minä olin sillon kymmenen vanha, ja tätit oli mun mielestä niin aikuisia. 

Minä en ikinä ole niin aikuinen, että olisin valmis luopumaan, en ikinä. En minä sitä äitille mene sanomaan, jos se saa itselleen rohkeutta sillä, että toistelee itselleen, että kaikki on hyvin kun lapset on jo aikuisia.

Se onnellisuudentunne, mitä minä tulen taas lauantaina tuntemaan, on jotain sanoinkuvaamatonta. Kun pääsen perille kotipuoleen, BigBro ja Sil tulee Neppulan kanssa ja äiti ja iskä on siinä kanssa. Kun vaihdetaan kuulumisia, naljaillaan toisilleen hyväntahtoisesti ja nauretaan vedet silmissä. LilBrokin ehkä näyttää nokkansa. Se on minulle semmoista laatuaikaa, mitä ei voi korvata millään. Vaikka minua kuin väsyttää pitkän matkan kulkeminen, minä olen kyllä valmis tekemään sen vaikka päälläni seisten. 

Minulla on ikävä kotiin.