Minä haluan tulla takaisin!

Mun on ollu niin ikävä sitä aikaa, kun mä vaan klikkasin tuota "kirjoita" looraa ja tekstiä alko tulvimaan. Kuinka monta kertaa mä olen tuijottanut tätä valkoista lootaa ja koittanut saada tekstiä tulemaan! Tai miten monta kertaa mä olen lukenut omaa blogiani ja hävennyt sitä,etten saa enää mitään aikaiseksi...

Vuosi. Ihan vitun pitkä aika. 12 kuukautta. 365 päivää. Tunteja en viiti edes laskea! Mun edellinen postaus koski Vartijaa... Voi voi. Vartija on nykyään... noh. Parisuhteessa tahollaan. Eikä mua edes sattunut, kun se mulle asiasta kertoi. Koska samalla mie huomasin, että mie oon päässy yli. Sen lisäksi huomasin, että se ihminen on mulle jonkunsorttinen ystävä. Mä tiedän, että jos mulle pamahtaa vaikka just tällä sekunnilla joku hätä, niin mä voin pyytää siltä ihmiseltä apua. Ja se auttaa mua. Niin se vaan menee. :) Ihana ihminen.

Huaaaaa, mitä miulle muuten? Uskaltaako kukaan edes kysyä.

No paskaakos tässä! Sinkkuna edelleen. Onnellisena? KYLLÄ.

Vajaa vuosi sitten mie löysin Miehen. Siinä Miehessä oli se kaikki. Se sano asiat suoraan, se puhui mulle kauniisti, se oli sinkku. Sillä oli lapsi. Se suuteli hyvin. Hitto soikoon, se sai miun sydämen. Se sai sen ja vei sen ja rikko sen. Puoli vuotta mä tuhlasin elämästäni siihen, että ihastuin ihmiseen, joka oli vielä astetta vaikeampi, kun minä oon tai tuun koskaan olemaan. Jumalauta, siinä Miehessä vaan oli se kaikki, mitä mie oon koskaan keltään saanu. Se kaikki loppu jo viime keväänä, vaan vielä kesälläkin se idiootti sai mut parkumaan räkä poskella. Siihen riitti se, että Mies kehtasi kertoa mulle, että mie oisin ollu sitä, mitä se ois koskaan parisuhteelta halunnu, vaan omaa hankaluuttaan rikkoi kaiken. Mut ei enää, vaikka välillä vihlaseekin. En enää itke.

Mies aiheutti sen, että mie en oo pitkään aikaan ehkä ketään halunnutkaan. Kesällä oli yks kiva kolli kiikarissa, mutta se jäi kesään se kolli. Kesäkolli. Pienen kauniin tytön lähestulkoon yh-iskä. En mä tiedä, olisko musta loppuunsa ollut siihenkään leikkiin. Kun mä en jumalauta osaa käyttäytyä edes kahden aikuisen ihmisen parisuhteessa, niin miten sitten, jos siihen lisätään mukaan joku vaahtosammutimen kokoinen eläjä? Hui.  Siihen mä vasta pelkäisinkin kiintyväni!

Hei, mie vaihoin työpaikkaa! Samoissa hommissa edelleen alakoulussa muksujen kanssa, mut työpiste on eri. En olis voinu tehdä parempaa päätöstä, kun tuon! Tykkäsin edellisestäkin duunista, mut ehkä just siksi, kun en paremmasta tienny. Ei enää toimistokuukkelia, ei enää ruskeakieliä rakastavaa lähiesimistä, ei enää hankalia esiteinejä... AAH! Meen nykyään hymy huulilla töihin jopa sinä aamuna, kun pitää pungertaa ittensä sängystä ylös kuudelta. Joo, kivaa taitaa oikeesti olla.

Ei hyvää päivää, en mie enää osaa kirjottaa. En ainakaan samalla tapaa, kun joskus. Apua, haluun oppia uudestaan! Kuulostaa muuten ihan vitun säälittävältä huutaa, mutta huudan silti. Painakaa nyt hitto soikoon joku edes tota "luin" namiskaa, jos täällä enää ketään käy. Vielä parempaa olis, kun joku erehtyis ihan kommentoimaan, että luki tän läpi. Mie muistan ne ajat, kun lähestulkoon joka postaukseen tuli kommentti, joskus jopa pari. Aikana, jolloin mulla oli miljoona mielipidettä ja lauoin ne täällä pihalle.

Mitä mulle oikein sit on tapahtunu?! No en tiijä, musta on tullu ehkä vaan niin maan saatanan laiska. Laiska ja tyhmä ja saamaton. Ennenkaikkea ekaa ja viimestä, keskimmäistä oon aina ollu!

Noniin. Jos minä nyt ihan oikeasti yritän tulla takaisin. Minä haluan taas kirjoittaa. Minä haluan taas kertoa, miltä musta tuntuu, mitä mulle kuuluu, mitä mä haluan. Miltä musta tuntuu, miltä elämä maistuu, miltä maailma haisee. Minä ihan oikeasti lupaan yrittää. Tiedä sitten, että kenelle. Ehkä kaikkein eniten itelleni?

Kännitilitykset

Sunnuntai, 22.9.2013 klo 5.07

 

Mä en tiedä, että mitä sä mulle teet. Vittu, pelkkä sun näkeminen tai kuuleminen susta saa mun pään sekasin. Aina, kun mä luulen päässeeni susta yli, sä teet vittu jotain, että mä oon taas lähtöruudussa. Lähestulkoon. Okei, mä päätin tänään, että en itke, paru tai hajoa, vaikka näkisin sun lähtevän jonkun toisen naisen kanssa baarista kotiin. Eihän me koskaan mitään sovittu, luvattu tai uskottu. 

Sun kaveris möläytti jotain sun säädöstä, joka en ollu minä. Siinä kohtaa se ei koskenu, eikä se kyllä kamalasti koske nytkään. Lähinnä vähän hajottaa, oisin kyllä halunnu käydä sun kainaloon nukkumaan baari-illan jälkeen. 

EN MÄ VITTU TIEDÄ. 

Mä tavallaan haluisin sut, vaikka mä joka vitun ikinen hetki tiedän, että meistä ei aikuisten oikeesti vois koskaan tulla mitään. Mä kuitenkin ehkä jossain mielessä salaa haaveilen perheestä, sä et. Sä et halua lapsia tai perhettä, oot hyvinkin varma, että ei kiitos ikinä. 

 Sä olit se, joka kaiken mun kokemani paskan ja säätämisen jälkeen opetti mulle, mitä se upea seksi on. Sä oot siinä niin taitava, että mä en koskaan ikinä milloinkaan kykenis jakamaan sua mitenkään, varsinkaan jonkun toisen naisen kanssa. Mä haluaisin sut kokonaan. Mä kuitenkin tiedän, että sä tykkäät siitä jakamisesta.

Mut mä kuitenkin tiedän, että mä en sua saa. Mä en kykenis pakottamaan sua siihen, että sä oot vain ja ainoastaan mun, etkä saa koskaan edes haluta muuta. Mä tiedän, mitä sä edellisen pitkän suhteesi aikana olet puuhaillu ja se on mulle tässä kohtaa liikaa. 

Sulla on saanu olla muita, totta kai herrajumala sentään. Niinhän mullakin on saanut olla ja on ollutkin. Mä olen tavallaan ylpeä itestäni, että mä olen kyennyt niihin muihin, etten mä ole vaan jääny niin tiukasti kiinni suhun, etten kykenis säätämään enää mitään muiden kanssa. Eihän me ole koskaan mitään sovittu. 

Me vaan naitiin ja seki mentiin tekemään niin hölmösti, että mä jouduin itteni lisäksi peläyttämään sutkin oikein kunnolla sillä, koska mun menkat myöhästy melkein kahdella viikolla. Mä meinasin jo sillon sanoa, että mä en mitään niin lujaa toivo, kun sitä, ettei se olis vaikuttanu meidän väleihin. Mutta taisin olla jo myöhässä... Ehkä mä olin jo mennyttä kesää. 

Mä vaan olen niin saatanan tyhmä ja heikko, että mä ihastuin suhun, vaikka kuin vannoin, että minullehan ei semmosta käy. Hoh hoi. Sä vaan ehkä tiedät itsekin, että yksi sana ja se olis siinä. Mä lähtisin välittömästi vaikka just tällä hetkellä, tuhannen väsyneenä, meikit pestynä ja jalat kipeenä, jos sä vaan pyytäisit. Jos sä vaan sanoisit yhden sanan, mä tekisin mitä vaan. 

Mikä sussa on? 

Miksi sä teet mulle näin?

Miksi mä en vaan osaa antaa olla? 

Kun loppujen lopuksi mä itsekin tiedän, että musta ei jumalauta ole vielä parisuhteeseen. Mä en vielä kykene mihinkään oikeeseen kahden aikuisen ihmisen tilanteeseen, missä kuuluu ottaa toinen huomioon, luottaa siihen, olla sille uskollinen ja tykätäkin siitä. Mä kykenen vaan tohon viimeseen ja sehän tässä kohtaa koskeekin eniten. 

Mun on sua ikävä, mä tykkään susta ja vittu mä kärsin sun takiasi niin maan vitun paljon. Mä tavallaan kadun, että tapasin sut. Sä opetit mulle paljon, ja vaikka tilanne olis mikä, mä jättäisin ja pudottaisin käsistäni kaiken sen hetkisen ja lähtisin sun mukaasi.

Ja nyt minä menen nukkumaan humalani pois, katotaan aamulla onko tässä avautumisessa mitään julkaisukelpoista. Hyvää yötä Aino, toivottavasti aamulla ei ole krapula.

Sattuu joka tapauksessa

Suoraan sanottuna, tämä avioliitto on tällä hetkellä aika helvetin syvältä. Minä en saa sitä yksin kaivettua ulos, Isäntä ei vaikuta kiinnostuvan yhtikäs mistään. 

Keskiviikkoiltana mä kilahdin, taas kerran. Lähti taas se tänä kesänä jo ihan vitun monesti kuultu keskustelu auton käytöstä. Siinä sitten tuli taas samaan syssyyn kaikki muukin... Minä olen kuulemma kykenemätön toimimaan yksin millään tapaa. Kuka tahansa muu nainen saa huonekalunsa Ikeasta kotiin, ne hommaa sit vaikka kotiinkuljetuksen jos ei saa itse kannettua sitä huonekalua, mutta et sä. Aha. Selvä. Minä olen sitten saamaton paska, kun en omin päin säätele sitä ja tätä ja tuota, vaan kyselen aina tuota idioottiakin mukaan tekemään mun kanssa jotain. Lisäksi olen menny tekemään sen virheen, että kuvitellu ihan tosissani, että avioliiton idea on se, että siinä voi pyytää toiselta puoliskoltaan apua, jos sellaista tarvii. 

Minä kun en oo koskaan ollu mikään itsevarmuuden ja itsenäisyyden huippu, en ikinä. Mä olen aina ollu semmonen pohdiskeleva pessimisti, joka hermoilee pienestäkin asiasta ja paljon. On paljon asioita, mitä minä en tiedä ja sen takia mun on pakko kysellä joltakulta, että saan asioihin selvän. En tiedä, mutta otan selvää. Mä pyydän helposti apua, jos en itse onnistu jossain asiassa, enkä todellakaan oo tienny, että se tulee olemaan tän avioliiton kompastuskivi. 

Mä koen tällä hetkellä, että me eletään Isännän kanssa, kuin kans kämppistä tässä luukussa. Meidän elämä junnaa paikallaan, eikä tää etene tästä mihinkään. Mitä vikaa siinä sit on, että ollaan ku kämppiksiä? Mun teki oikeesti mieli polkee jalkaa ja lätkiä Isäntää nokkaan tossa kohtaa. Jos haluat kämppiksen, niin hanki sellainen. Jos sulle on ok, että mä olen kun kämppis, niin on varmaan ok myös se, että roudaan tänne sitten jonkun toisen miehen? Jaha, ei ollu ok sekään. No voiskohan tälle asialle sitten tehdä jotain?

Isännän selitys kaikkeen on se, kun ahdistaa. Ulkona syömistä ei voi kuvitellakaan. Läheisyys ahdistaa. Ruokakaupassa käyminen ahdistaa. Töitten jälkeen on niin väsyny, ettei jaksa edes ajatella parisuhdetta, saati sitten mitään muutakaan. Ei jaksa jutella mun kanssa. Miksi pitäisi jutella siitä, mitä toiselle kuuluu? Miksi pitäis aamulla sanoa huomenta? 

Jos joka asia ahdistaa, eikä siitä työterveyden tarjoamasta psykologista kolme kertaa vuodessa ole hyötyä, niin minun mielestäni silloin pitää hakea apua. Apua siihen ahdistukseen ja sen lisäksi apua siihen uupumiseen töissä. Minun mielestä elämän kuuluu olla kivaa. Samoin työn tulisi olla sellaista, missä viihtyy, mutta se helvetin työ ei saa olla koko elämä, tai se, mikä vie voimat ja kiinnostuksen kaikesta muusta. Ja jos ei tiedä, mistä sitä apua haetaan niin sitten käyttäydytään, kuin saamaton vaimo ja otetaan siitä helvetin asiasta selvää. 

Nyt minä olen ihan vakavissani heittänyt ilmaan sen asian, että jatketaanko me yhdessä vai erotaanko me. Yhdessä jatkaminen ei tällä tapaa toimi, se vaatii meiltä molemmilta paljon töitä. Ihan ensiksi se vaatisi sen, että Isännän olisi pystyttävä hakemaan apua tuohon ahdistukseensa, jotta sen myötä kykenisi myös jollain tapaa keskittymään siihen, että tällekin suhteelle pitäisi tehdä jotain. Isäntä ei tunnu ymmärtävän, että miksi tässä pitäisi erota. En mä oo sanonu, että pitäis erota.

Juu, et oo sanonu, mutta mä kyllä osaan lukea sun eleistäsi senkin, että eipä paljon tunnu kiinnostavan. Mun mielestäni on epäreilua mua kohtaan se, että jos minä jään tähän suhteeseen pyörimään tätä samaa tyhjää ympyrää ja tuhlaamaan elämääni tähän. Minä olen joskus haaveillu siitä perheestä, tällä hetkellä ne haaveet on haudattu ja syvälle, ei tällaiseen tilanteeseen voisi kuvitellakaan lapsia. Eikä minulla välttämättä ole kamalan kauan aikaa odotella, josko tämä elämä tästä itsestään muuttuisi mukavammaksi. Sitä kun ei tule tapahtumaan. Isännän ratkaisu tähän asiaan oli se, että voihan sitä aina adoptoida. Siis miten voit kuvitella adoptoivasi lapsen, jos et herrajumala pysty tekemään töitä sen eteen, että parisuhde olisi kunnossa? Et todellakaan mitenkään. 

Musta jotenkin tuntuu, että mä olen ainut, kuka tästä tilanteestä löytää ongelman. Isäntä on tehnyt taas sen tyypillisen. Eli vissiin unohtanut koko asian ja kuvittelee, että minäkin unohdan ja annan olla ja kaikki on mukamas kohta hyvin.

Mä en vaan yksinkertaisesti jaksa. Jos mulle enää ikinä kukaan kehtaa sanoa, että miten naiset ei osaa puhua suoraan vaan ne odottaa, että niiden ajatukset luetaan niin minä vedän nokkaan niin jotta soi. Jumalauta, tässä parisuhteessa on kyllä niin päin, että minä latelen pöytään selkeetä suomee ja kiertää, kaartaa ja mun pitäs arvata sanomattakin, että mitä se tarkottaa. Hoh hoi. En voi tajuta, en todellakaan. 

Mä olen ihan varma, että ei se eroominen voi ainakaan koskee yhtään sen enempää, kuin koskee se, kun aletaan riitelemään tai toiselle kaikki tuntuu olevan yhdentekevää. Minä vaan haluaisin niin, että sekin asia voitaisiin hoitaa, niinkuin fiksut aikuiset ihmiset. Minä en jaksaisi riidellä. Jos minä ehdottomasti haluaisin erota, niin olisin varmaan jo menny, mutta kun en minä haluaisi. Vaan minkäs teet, jos tää ei tästä paremmaksi muutu, niin ei paljon vaihtoehtoja jää. Mun tekis toisaalta mieli häipyä viikonlopuksi johonkin ja tuulettaa päätäni, mutta kun mä myös tiedän, että se ei ole mikään ratkaisu tähän asiaan. Mä en millään jaksaisi taas ottaa tätä kaikkea puheeksi, mutta jos toi luupää ei saa suutaan auki, niin pakko kai se jonkun on nostaa kissa pöydälle.

Voisko tää eläminen olla joskus ees vähän helpompaa?

Saahan sitä aina jotain mieltä olla

Mua on jo jonkun aikaa ihmetyttäny ihmiset, joitten tarvii leikkiä maailman viimeistä ja suurinta marttyyria jossain päin sosiaalista mediaa. Musta on niin huvittavaa lukea, kun joku tuttava postaa faboon jonkun katkeruutta tihkuvan päivityksen, missä ei kuitenkaan mainita kenenkään nimiä, tietenkään. Paasataan vaan, miten joku ottaa päähän. Tai jotkut on tehny väärin. Tai jotain muuta vastaavaa sontaa. Parasta on tietenkin se, jos vingutaan elämän vaikeudesta, ja odotellaan jonkun kysyvän, että mikäs siellä on hätänä. Kysymisen jälkeen vastataan, että en nyt jaksa puhua aiheesta. Tai en halua puhua siitä. okei? Miksi sitten toit koko asian ilmi?

Siis sehän on täysin luonnollista, että meillä jokaisella on joskus huonoja päiviä. Jokaista ottaa joku joskus päähän, välillä oikeesti on vaan niin känkkäränkkä, että tekis mieli sanoa pahasti niillekin ihmisille, joitten puolesta on oikeesti valmis tekee ihan mitä vaan. Se on ihan ymmärrettävää, hyvänen aika. Ihmisiähän tässä vaan kaikki ollaan! Mutta sitä mä en kykene ymmärtämään, että jos toinen ihminen ottaa päähän, niin minkä ihmeen takia siitä pitää mennä johonkin facebookkiin tai twitteriin tai muuhun vastaavaan paikkaan itkemään? Miksi sitä ei voi sanoa sille ihmiselle ihan suoraan, varsinkin jos tietää, että se kiukun aiheuttaja kyllä näkee ne postaukset sieltä naamakirjasta tai twitteristä. Sen mä ymmärrän, jos röykytään jossain sellaisessa paikassa, missä se kiukunkohde ei niitä avautumisia nää. Silleenhän sitä tehdään oikeessakin elämässä.

Tähän vastaisi varmaan moni, että no ku en mä halunnu pahottaa sen mieltä kuitenkaan. No aha, miulle tulis kyllä ainakin paskempi fiilis siitä, että pitäs arvailla jonkun tulikivenkatkusista facebook-tiloista, että mitähän minä nyt menin tekemään, kun tolle tommonen fiilis tuli. Verraten siis siihen, että toinen sano, että sä nyt jotenkin kokeilet mun hermojani. 

Minä yleensä arvostan suoraa puhetta ja rehellistä palautetta. Sillä minä tarkoitan nyt sitä, että jos joku asia oikeesti mättää, niin se tuodaan ilmi ja siitä keskustellaan, että mitäs tälle nyt voitais tehä, niin että olis kummallakin kivaa. Mutta, huomatkaa sana yleensä. Mun mielestä se on ihan turhaa "suoraa puhetta", että aletaan arvostella toisen ihmisen hiuksia, vaatteita tai olemusta muuten. Mun mielestäni meillä kellään ei ole oikeutta mennä sanoa täräyttämään jollekin tuttavalle tai kaverille tai ylipäänsä toiselle ihmiselle, että kuin sä oot noin hirveen näkösenä lähteny tänään liikenteeseen? Tai kysyä, että koskas oot muuten kampaajalle menossa, kun sun tukka on aika hirveen näkönen. 

Juu, saahan sitä ihan rauhassa olla toisen ihmisen vaatetuksesta tai mistä ikinä ihan sitä mieltä, mitä ikinä haluaa, mutta ei sitä tarvii ääneen mennä sanomaan. Eriasia, jos ollaan menossa johonkin vähän siistimpään paikkaan ja toinen on lähdössä liikkeelle vanhimmissa rönttävaatteissaan, niin siinä kohtaa on kyllä sitten jo hyvä todeta, että oisko sulla mitään muita vaihtoehtoja. Mutta senkin voi sanoa ihan nätisti!

Mä olen nyt tässä parin viikon aikana nimittäin töissä miettiny, että on ihan oikeesti hirveen kiva olla töissä, kun ei tarvii kuulla kenenkään suusta mitään suoraa kommenttia. Tai suoraa mielipidettä. Nimenomaan tommosia yllämainittuja. Että jos on ollu kiire aamu ja jokainen hius ei tosiaan ole tiukasti kurissa, niin siellä saattoi yks Tyranni läväyttää kummastelun, että onpas sun tukkas tänään ruma. Tai jos oli aamulla vetäny niskaansa hupparin ja kollarit, niin saatto kyllä tulla palautetta vaatteiden tyylikkyydestä. 

Kaiken huippuna tässä siis se, että Tyranni itse ei kyllä kamalan kummonen pukeutuja ole, saatikka että oma tukkansa näyttäisi joka aamu siltä, että hovikampaaja on asetellut joka suortuvan paikalleen. Mutta kun hän nyt sattuu olemaan tämmöinen luonne, että sanelee asiat ihan suoraan. No sit ei varmaan tarvii ihmetellä, miksi kovin moni ei susta pidä? Samoten joskus tyrmistytti kommentit tuo ei ole ollut muotia enää pitkään aikaan. No mitä vitun väliä? Mä olen tietääkseni mennyt tohon taloon tekemään töitä, enkä pukeutumaan viimeisen muodin mukaisesti ja esittelemään rytkyjäni kaikille. Jos vaate on kiva ja mukava, niin ei sen muotia tarvii ollakaan.

Tässäkin kohtaa huvittavinta on se, että Tyrannin omatkaan vaatteet mistään Pariisin muotiviikoilta olleet ja henkilön motto taisi olla tänne on tultu tekemään töitä! Jos siis joskus erehty tauolle ennen iltapäiväkerhoon rynnistämistä, kun oli eka vääntäny koulun puolella kevyet seittemän tuntia jonkun avustajana, ehkä jopa ilman taukoa.

Että niin. En mä jaksa oikein edes enää valittaa, että mua ei huvittais mennä töihin. Mä en ole ihan oikeasti koskaan ennen tajunnu, että töissä voi olla näinkin kivaa! Kun ei oo paremmasta tienny, niin tuohonkin on vaan tyytyny. Eikähän se joka päivä tommosta ollu, mutta ihan riitti muutama kerta viikossakin. Mut ei oo näkyny sunnuntaimasistakaan. Mä niin haluisin mennä hakee ikeasta semmosen hyllyn, mitä en eilen olis saanu yksin kannettua autoon, mutta taitaa olla ihan turhaa haaveilua saaha toi Isäntä ylös sohvalta, pukemaan päällensä ja lähtemään mun mukaani. Hoh hoi.

Niin juu, ja palatekseni siihen kyselyyn, mikä mul tääl oli. Teitä vissiin kiinnostais lukee, että kuka mie oon ja mistä mie tuun... Se postaus on tekeytymässä. Kyllä mie sen jossain vaiheessa julkasen.

"Onks pakko jos ei taho?"

Mun ymmärrystäni on tässä parin viime päivän kohdalla koeteltu oikein olan takaa. Mun tuttavapiiriini kuuluu semmonen parikymppinen häiskä, joka on silleen kevyesti työtävieroksuva kaveri. Häiskällä on samoja ikiä oleva tyttis, joka jätti viime talvena opiskelut kesken, kun ei se ollukaan kivaa. Sit tän miespuoleisen herran äiti, joka jaksaa hössöttää joka helvetin asiasta. 

Juttuhan on nyt niin, että tämä pariskunta keksi viime talvena, että mepäs haetaan yhteinen asunto. Mikäs siinä. Herrasväki päätyi yksityiselle vuokranantajalle kolmioon. Eihän se nyt niin paljon kalliimpi ole kuin kaksio! Juu ei varmaan, mutta voisin kuvitella, että kahden työttömän taloudessa sekin olisi jo paljon. 

Tämä herrasmies on valmistunut metallimieheksi vissiin vuosi tai kaksi sitten. Koko aika on köllötelty työttömänä. Hyviä selityksiä kyllä löytyy! Oman alan hommia ei voi tehdä, kun jos vaikka joutuu hitsaamaan, niin siitä kärystä voi tulla migreeni. Juu juu, näinhän se on. Ihmettelen kyllä kovasti, kun oma pikkuveljeni kärsii migreenistä ja painaa siitä huolimatta noita metallimiehen hommia. Lisäksi vielä se, että jos ei ole koskaan tosissaan kokeillut, niin helvetistäkö sitä tietää, että tuleeko migreeniä vai ei?

Golfkentänhoitajan hommiin ei voi lähteä. Jos sattuu satamaan vettä, niin siellä kastuu. Sit jos paistaa aurinko, niin tulee hiki. Selkäkin menee aika helposti kipeäksi, varsinkin jos on koko päivän maannu sohvalla, niin selkä on tosi kipeä. Ei siis voi lähteä töihin. Jos selkä kerran vaivaa, niin lääkäriin mars. Minä satun tietämään yhden Marken, joka oli tuossa talvella niin helvetillisessä kunnossa selkänsä kanssa, ettei kävelemään päässyt. Samaisessa tilanteessa moni olisi jättänyt datanomiopinnot kesken, että kun ei tää nyt onnistu kun en mä pysty tekee istumatyötä.

Pariskunnan kauniimpi osapuoli sitten... Rahaa ei tietenkään tule yhtikäs mistään, kun ei ole koulutusta, ei kokemusta, ei mitään. Sit ku on niin paha rasitusastma, että en mä oikein tiedä, mitä mä voisin tehdä. Voi hyvä jumala. Sossun luukulle siis. Varaa on kuitenkin edelleen asua siinä kolmiossa, pitää kahta autoa ja baarissakin on kiva istua joka viikonloppu. 

Nyt on sitten ongelmaksi muodostunut se, että jos tämä miekkonen pääsee töihin, niin muikkelilta menee tuet. Eli voi voi voi kuinka surullista, nyt on sitten muutettava erilleen. Miekkosen äiti on tästä asiasta mourunnut jo pitemmän aikaa, nyt pitäisi saatana jokaisen olla suosittelemassa sitä laiskajaakkoa johonkin töihin. Anteeksi vain, minä en ainakaan suosittelisi yhtään mihinkään sellaista lorvijaa! Meinaan olisko se hieman noloa, että menet johonkin kehumaan, että tää on kuule hyvä jätkä ja kova tekee duunia, sitten paikalle lampsii joku mamman pikku kakkapylly, jolle saattaa tulla vittu vaikka peräpukamia, jos joutuu tekemään töitä elääkseen.

Että niinkuin, voi hyvää päivää ja kättä päälle. Vittuako ruikutat, että ei oo rahaa, kun ihan ite oot tohon jamaan ittes ajanu? Sit tosiaan tää pilalle lellityn jätkän äiti vikisee, että kun pitäs kannustaa tyttö opiskelee. Kannustapa vaikka alkuunsa niin, että pistät rahahanat kiinni, ellei kumpikin ala tekemään jotain oikeasti rakentavaa sen kotona lahoamisen lisäksi.

Juu, ei muakaan aina huvita lähteä töihin. En jaksaisi herätä aamulla. Olisi kivaa köllöttää vaan kotona. Vaan, kun pakko on jotain elääkseen tehdä! Enkä mä ihan oikeasti tajua, miten joku sossu voi jakaa tommosille jatkuvasti rahaa, kun ei sitä tukea tunnu sieltä semmoset ihmiset saavan, jotka sitä ihan tosissaan tartteis. Jumankauta, onneks en oo paljon tekemisissä tän pariskunnan kanssa. Saattais irrota pari kitkerää sanaa töissäkäymisestä, verojen maksamisesta ja siitä, että jotain sitä on jokaisen elämässään tehtävä. En jaksa kuunnella tommosta tyhjänpäivästä vinkumista sitten pätkääkään.

Vaarallista asiaa

Hyvinkäällä viikonloppuna tapahtunu ammuskelu on jotain, mitä mun pieni pääni ei kykene ymmärtämään. Ihan hirveetä, kun tommosta tapahtuu! Mihin tää maailma on oikeasti menossa, pian ei oikeasti uskalla ovesta enää poistua ilman kunnon rynnäkkövarusteluja. 

Tuokin hirvee tapahtuma on taas herättäny aika vilkastakin keskustelua aseista, aselupien myöntämisestä ja aseiden säilyttämisestä. Luvallisiahan ne oli tämän ampujan molemmat aseet, omia ne ei kylläkään tainneet olla. 

Mä tiedän, että tämä aihe on varmaan aika kipakka ja voisi olla viisaampaa pitää turpansa kiinni (tai sormensa kurissa) koko aiheesta, vaan koskapa minä hiljaa olisin, kun on tilaisuus ampua ilmaan tiukkoja mielipiteitään. 

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että ne aseet ei ole se paha, vaan ihmiset jotka niitä käyttää. Tai ei oikeasti tajua, että mihin niitä oikeasti kuuluu käyttää. Mä olen syntyny ja kasvanu perheessä, missä on aina ja iänkaikkisesti omistettu aseita. Metsästäminen on noilla meidän nurkilla enemmän elämäntapa, kuin harrastus. Siihen metsästämiseen luonnollisestikin tarvitaan niitä aseita. 

Meidän viisihenkisestä perheestä kolmella on metsästyskortti ja aseenkantoluvat. Mua koko touhu ei ole koskaan sinällään kiinnostanut, mutta ampunut mä olen. Siitä taisin kirjotella talvemmalla postauksenkin. Meille on pienestä pitäen opetettu, että aseet, panokset ym muut tykötarpeet ei ole minkään valtakunnan leikkikaluja. Omin nokkinemme ei olla minä tai velipojat saatu niihin kajota, ennen kun vasta lähestulkoon aikuisena. 

Mä olen käynyt monen monituista tiukkaa keskustelua siitä, mitä se metsästäminen on. Mua suorastaan kiukuttaa se, miten se on joidenkin mielestä päätöntä pyssyjen kanssa riehumista ja turhaa eläinten tappamista. Just niin. Se metsästäminen on harrastus siinä missä moni muukin. Ensinnäkin, metsästystä säätää laki, ei siellä metsissä juosta ihan miten sattuu ja missä sattuu räikämässä tappamassa huvikseen. Aikojen alusta asti ihminen on metsästänyt syödäkseen ja moni tekee sitä vielä tänäkin päivänä. Siihen metsästykseen kuuluu sen luonnossa liikkumisen ja saaliin ampumisen lisäksi se, kun siitä laitetaan sitten koko perheelle murua rinnan alle. 

Mä haluaisin myös tuoda ilmi sen asian, että ainakin suuremman riistan metsästämiseen on olemassa kiintiöt. Tällä kiintiöllä pidetään huolta siitä, että kanta ei katoa kokonaan, mutta samalla kannan kasvu pidetään kurissa ikään kuin luonnollisesti. Esimerkiksi hirvikolareita tapahtuis hillittömän paljon enemmän, jos niitä sarvipäitä ei pantaisi paisteiksi kiintiön sallimaa määrää joka syksy.

Meistä kolmesta (kuten myös mun isästä, joka on kanssa kasvanu aseiden keskellä) on kasvanu ihan terveitä ja fiksuja aikuisia. Vaikka kotikotona roikkuu edelleen seinällä muutama kivääri ja haulikko, ei siitä huolimatta ole kelleen tullu mieleen, että lähdenpä tästä räiskimään ihmisiä, kun on noi pyssyt niin näppärästi saatavilla. Ennen kuin asekaapit tai vaijerit ja lukot telineisiin tuli pakollisiksi, kotona roikkui ne aseet seinällä ihan siltään. Siitä huolimatta ei kyllä tullut mieleen, että mennäänpäs vähän ammuskelemaan, vaikka ne saatavilla olikin. Oli nähkääs taottu järkeen se asia, että aseet ei ole leikkikaluja. Niitä voi käyttää harrastusvälineinä ja aseet on hienoja kapineita, mutta niitä on osattava käyttää oikein.

Kouluammuskelujen jälkeen tehtiin esityksiä aseiden säilyttämisestä ja aselupien myöntämisistä. En ala niitä nyt sen enempää tässä vatuloimaan, mutta omaan korvaan ja maalaisjärjeen kuulostaa kyllä todella hullulta, että omaa harrastusvälinettään ei saisi säilyttää kotonaan oikein, lain määrittämällä tavalla.

Tällä hetkellä mä en todellakaan ole huolissani siitä luvallisten aseiden määrästä, mitä suomalaiset omistaa. Mä olen huolissani siitä, että miksi joku ihminen voi niin pahoin, että sitä omaa pahaa oloa koitetaan parantaa sillä, että lahdataan hengiltä muutama muu? Meistä kukaan ei ole Jumala, eikä saa alkaa sellaista leikkimäänkään. Olkoon mun puolesta kuin koulukiusattu, väärinymmärretty tai mitä vaan, meillä kenelläkään ei ole oikeutta päättää siitä, kuka saa elää ja kuka ei. 

Se, että tässä maassa aletaan kiristää aselakia, ei todellakaan poista sitä ongelmaa, että ihmiset voi pahoin. Se pahoinvointi sitte kärjistyy näinä hirmutekoina. Jälkeenpäin on sitten helvetin hyvä voivotella ja taivastella, mitä olis pitäny tehdä jo aikapäiviä sitten. Sitten, kun ei muuta keksitä, niin käännetään syyttäväsormi niihin aseisiin ja rangaistaan sitä valtaosaa ihmisistä, joka niitä aseitaan osaa oikein käsitellä. 

Että tässäkin Hyvinkään ammuskelussa ampuja kähvelsi omaan käyttöönsä jonkun toisen ihmisen luvallisen aseen. Pointti oli nyt tässä se, että tämäkin ampuja oli sitten ehkä päättänyt, että hankkii aseen jostain. Ja niinpä sitten tekikin. Jos ei olisi saanut käsiinsä juuri sitä nimenomaista asetta, olisi varmaan sitten keksinyt jonkun muun keinon päättää ainakin kahden kanssaeläjän päivät. 

Apua olisi sekin nuorimies tarvinnut jo ennen näitä päiviä. Ihan oikeasti. Mun on hyvä tietty täältä huutaa ja päpättää mielipiteeni maailmalle, en mä kuitenkaan olisi yhtään sen parempi päättämään näistä asioista, kuin siellä päättäjien palleilla istuvat ihmiset. Sitä mä vaan pohdin, että eikö olisi syytä panostaa enemmän mielenterveystyöhön, nuorten ja aikuisten niin henkiseen kuin fyysiseenkiin hyvinvointiin, että tämänkaltasia hirmutekoja ei ihan oikeasti enää tapahtuisi. Samalla mä toivon, että jokaisessa perheessä jutusteltaisi lasten kanssa siitä iänikuisesta asiasta, nimittäin kiusaamisesta. Tässä viimesimmässä tapauksessa ei tainnut sitä olla taustalla (en ainakaan muista aiheesta mistään lukeneeni) mutta kouluammuskeluissa oli. 

Vaikka olenkin sitä mieltä, että se kiusaaminen ei oikeuta ottamaan ketään hengiltä, olen samalla myös sitä mieltä, että kauan jatkunut kiusaaminen tappaa sen kiusatun sisältä. Kyllä minäkin tiedän, mitä on kuunnella aiheettomia huoritteluja, haistatteluja ja muuta paskaa viikosta toiseen yhden ja saman ihmisen suusta. Se päälle sylkeminen on ihan helvettiä, voin vaan kuvitella minkälaista se paska olisi ollut, jos olis oltu yläasteella samassa koulussa. 

Noniin. Ehkä minä olen taas ihan tarpeeksi leikkinyt fiksumpaa ja tärkeämpää, kuin oikeasti olenkaan. Mutta sainpahan taas asiani sanottua, vaikka en mä tiedä onko tässä tekstissä päätä tai häntää.

Kiitos ja anteeksi.

Niuhottava kärttynen ämmä

Minä olin tänään K-Marketin kassajonossa ärsyttävä ämmä. Ainakin parin pikkumuksun mielestä. Poikaset yritti nimittäin ostaa energiajuomaa! Totesin sitten sille kassatätille, kun se oli jo iskemässä niitä koneeseen, että eikös noissa ole ikärajasuosituksena 15-vuotta...? Kassatäti meni ensin vähän vaikeaksi, totesi sitten, että niinpäs onkin ja poikien juomat jäi siihen. Minä kiillotin sädekehääni samalla, kun maksoin omat ostokseni ja kävelin kaupasta ulos. 

Viime perjantaina käytiin Marken kanssa lähi peukkubaarissa mässyjen perässä ja mä meinasin pudottaa silmäni, kun sielläkin oli muksut ostamassa RedBullia. Kello oli siinä kymmenen pintaan illalla. Hei anteeksi nyt, mutta mitä sen ikäiset tekee energiajuomalla siihen aikaan illalla? En edes huvikseni ala uskomaan, että ne olis kantanu niitä kotiin jonkun muun juotavaksi. Edes minä en ole niin sinisilmäinen, vaikka välillä haluaisinkin olla. Se on meinaan raakaa faktaa, että kympin aikaan illalla kymmenkesäsillä alkaa olla maatamenon aika hyvinkin käsillä. Okei, pääsiäisloman kunniaksi voi toki hillua hereillä vähän pitempään, mutta ei todellakaan lipittää energiajuomaa. Sen voimalla mukulat möllöttää hereillä aamuun asti ja siitäkös sitä riemua ja hyvää oloa piisaa.

Silloin oli kolmen kilsan mittanen kassajono ja meidän ja niitten lasten välissä taisi olla asiakas tai pari, niin minä pidin leipäläpeni kiinni. Tänään en enää pitänyt. 

Minä olen ehkä toisaalta vihonviimeinen ihminen saarnaamaan mistään energiajuomien vaaroista. Eilen kävelin kaupasta ulos kassissa sixpäkillinen batterya, minun työpäiväni ei lähde käyntiin ilman tölkillistä. Mutta. Otetaanpa tässä kohtaa huomioon se, että minä olen aikuinen ihminen, joka vastaa ihan itse omasta elämästään. Minun kroppani myös kestää sen piristeiden määrän, mitä yksi tölkillinen  batterya sisältää. Ei tule keskittymishäiriöinen olo, tai ala pumppu paukuttamaan, kuin viimeistä päivää.

Minä en oikeasti pysty käsittämään vanhempia, jotka antaa lastensa litkiä sitä samaa myrkkyä, mitä minä kaadan nielustani alas melkein joka aamu. Meillä kotona äiti ja iskä kattoo vieläkin vähän kieroon, kun ostan sielläkin ollessa batterya, jos on aamulla aikainen herätys johonkin. Eli tästä voi vaan päätellä, että eipä olisi tullut kuuloonkaan edes teini-ikäisenä kantaa kotiin tölkkikaupalla energiajuomia. Kahvia meillä on kyllä aina kitattu, sitä ei ole katsottu ollenkaan pahalla. Joskus nuorempana vanhukset kyllä huomautti velipojille kahvin juonnista iltasin, kun se vauhti meinasi sen tavaran myötä vaan kiihtyä, kun olisi pitäny alkaa pistää päätä tyynyyn ja reissata untenmaille. 

Minä taas en juo kahvia ollenkaan. Vedän Pepsi Maxia, teetä ja sitä kuuluisaa batterya. Mä ihan oikeasti rakastan yhdistelmää tupakka ja battery. Mutta auta armias, jos mä esimerkiksi Neppulan tulen yllättämään batterytölkki kourassa jostakin reilun kymmenen vuoden päästä. Saa kyllä neiti saman tien sellaisen saarnan, että muistaa varmasti lopun ikäänsä. 

Jos minulla ikinä tulee olemaan lapsia, niin tuun varmasti olemaan paskin mutsi evör. Mun lapset ei tuu mässyttämään karkkia, sipsiä tai muite herkkuja pitkin viikkoja. Karkkipäivät on sitä varten, tai sitten muut erikoistapaukset. Mun mielestä lasten ei todellakaan kuulu koulun jälkeen kipittää yksin kauppaan ostamaan pussikaupalla mässyä tai limonaatia, mitä sitten lipitellään kotona. Joo, syön ite paljon karkkia (nyt on taas päässy mopo irti, kiitos pääsiäisen ja Isännältä saatujen lentokenttänamien) ja limonaatiakin kiskon melkein päivittäin. Mutta edelleenkin, minä olen aikuinen, minä saan syödä ja juoda mitä minä itse haluan. Tekopyhää, eikös?

Mutta niin, edelleenkin, jos minulla ikinä tulee lapsia olemaan, niin totta kai sitä omiinkin ruokailu mässäilytottumuksiin olisi tehtävä muutoksia. Miten hitossa siinä lapsille opetat, että karkkia ei vedetä joka päivä, kun itellä on suu täynnä suklaata tai käsi sipsipussissa. Mutta sitten taas toisaalta, minullekin opetettiin lapsena, että aikuisilla ja lapsilla on eri oikeudet. Että jos aikuinen sattuu syömään karkkia, niin ei se väistämättä tarkoita sitä, että lapsen on saatava juuri se sama asia. Elämä kun sattuu joskus olemaan niin vitun epäreilua.

Kun se on sitä aikuisenakin toisinaan. Tänään se tuli taas yhden kerran huomattua. Että pyydän anteeksi teräviä sanojani ja kärkeviä mielipiteitäni, mutta nyt on vaan semmonen fiilis. Blogihan on mun omani, niin mä voin päästellä täällä tasan semmosia sammakoita, kun vaan itse haluan. Seison kuitenkin sanojeni takana.

Jokainen on sydämensä pomo

Minä en pysty ymmärtämään sitä, miksi ihmisiä pitää arvostella sen perusteella, ketä kukakin sattuu rakastamaan. En pysty käsittämään, miksi sitä pitää katsoa kieroon, jos mies seurustelee miehen kanssa. Tai nainen naisen kanssa. Tai jos vaikka sattuu tykkäämään molemmista. Mitä pahaa siinä ihan oikeasti on?

Ei meistä kukaan pysty päättämään omia tunteitaan, vaikka moni varmasti sen järjen kanssa pelaakin. Mua alkaa joka kerta huvittaa, kun jossain taivastellaan, että siis voitsa niinku uskoo, se on ihan oikeesti homo/lesbo/bi?! Hei hyvää päivää, mitä sen on väliä. Siksi toisekseen, miksi sitä pitäisi joka paikkaan heti alkajaisiksi kuulluttaa. Eihän kukaan heterokaan käsipäivää sanoessaan totea, että Hei, minä olen Pekka Puupaa, hetero. Missä on sanottu, että ihmisiä pitää ylipäänsä lokeroida sen perusteella, että kenestä sitä sattuu tykkäämään. Yhtä hyvin voitaisiin keksiä oma nimi nimitys niille, jotka sattuu rakastumaan vasenkätisiin. Tai huononäköisiin. Tai vaikka kaikki Tellervo-nimisten kanssa naimissa olevat voisi olla vaikka Telleseksuaaleja. Ja Urpoista tykkäävät on Urposeksuaaleja.

Minä en myöskään kykene ymmärtämään, miksi samaa sukupuolta oleville parisuhteessa eläville ihmisille ei anneta oikeutta mennä naimisiin kirkossa. Joo joo, nyt voi alkaa paasata sitä paskaa, että kun raamattu kieltää. Se kirja nimittäin sattuu sallimaan myös paljon semmoista, mikä tänäpäivänä on laissa kielletty. Samoin siellä kielletään paljon muutakin, mikä nykyään on ihan joka päiväistä arkea. Naurettavaa, että sitä raamattua ei varmaan oikeasti lueta, mutta hätäpäissään vedetään raamattu kieltämään homoilta ja lesboilta oikeus saada kirkkohäät. 

Minä en ole oikeastaan millään tapaa uskovainen ihminen. Juu, kuulun kyllä kirkkoon, ihan jo siitä syystä, että voin toimia kummina ja sain ne omat kirkkohääni. Omalla pienellä tavallani minä kuitenkin uskon, että tuolla jossain on joku, joka pitää meistä kaikista huolta. Samalla tapaa se joku tuolla jossain myös hyväksyy meidät kaikki, ihan tämmösinä tavallisina tallukoina. Minä uskon jokaisen ihmisen henkilökohtaiseen taivaaseen. Eli siis siihen, että kuoleman jälkeen meistä jokainen pääsee paikkaan, mikä on aina ollut oma unelma. Tyyliin siis järjettömästi tupakkaa, mutta ei ollenkaan syöpää. Sinne minun uskomaani henkilökohtaiseen taivaaseen pääsee ihan jokainen, riippumatta siitä, onko enemmän kiintynyt omaan vai vastakkaiseen sukupuoleen. 

Samoin minun mielestäni on väärin, ettei homo- tai lesboparit saa adoptoida yhteistä lasta. Tällä pallolla elää niin paljon lapsia, joilla ei ole yhtään vanhempaa. Ei kotia, ei ruokaa, ei yhtikäs mitään. Eikö silloin olisi parempi, että näilläkin lapsilla olisi sitten ne kaksi isää tai kaksi äitiä? Nyt jos aletaan sitten pohtimaan sitä, että siinä annetaan kieroontunut kuva parisuhteesta, niin minä huudan. Melkein jopa lyön. 

Tämän hetkiset lapset on tämän maailman tulevaisuus. Lapset on avoimia, lapset on suvaitsevaisia. Lapset muodostaa omat näkemyksensä ja mielipiteensä meidän aikuisten mielipiteiden mukaan. Minä tiedän monen monta lasta, joittenka kotona näistä asioista on keskusteltu ja nimenomaan sillä suvaitsevaisella kannalla. Harvemmin se lasten mielestä on outoa, jos jollain kaverilla nyt sattuukin olemaan kaksi äitiä. Tai, että on äiti ja sit on iskä ja iskän poikaystävä. Lapsille se harvemmin on ongelma, ellei aikuiset siitä tee ongelmaa. 

Että kuunnellaan vaan näitä Päivi Räsäsiä ja tihrataan sitä raamattua. Suljetaan omat silmät ja muutetaan asumaan siihen omaan vaaleanpunaiseen kuplaan, mihin kuuluu äiti ja isä, kaksi lasta, kultainen noutaja ja farmariauto. Valehdellaan silmät kirkkaina, miten ollaan niin hyviä ja suvaitsevaisia ihmisiä. Siitä huolimatta kielletään toisilta ihmisiltä, joita minä kutsun suorastaan perusoikeuksiksi. Ei vahingossakaan avata omia silmiä oikeasti ja hyväksytä sitä, että erilaisuus on rikkaus. 

Onko se ihan liikaa vaadittu, jos peräänkuulluttaa edes vähän suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä? Ihmisiähän me kuitenkin kaikki ollaan. Mun mielestä kenenkään ei pitäisi joutua tässä hyvinvointiyhteiskunnassa pelkäämään omaa seksuaalista suuntautuneisuuttaan, (vittu mikä sanahirviö, kirjotinkohan edes oikein...) tai siitä aiheutuvia mielipiteitä. Koska mitä sen on väliä.

Aprillia, saatana

Tämä on se päivä, kun minä linnoittaudun kotiini, en kato uutisia, en lue lehtiä tai usko kenenkään kaverin suuriin uutisiin, mitä ne naamakirjassa julistetaan. Oon uhkaillu jo kaikki läheiseni valmiiksi, että jos mua huijaat, niin selkääs saat. 

Olen vissiin vähän huumorintajuton. Mutta siis, mun mielestä tän tyhjänpäiväsen kusetuspäivän sais ihan oikeasti poistaa kalenterista. Kuka tästä oikeesti nauttii? Vuodessa on 365 päivää, ja jos minä keksin jonkun hyvän källin jollekin toiselle ihmiselle, niin varmaan toteutan sen. Oli päivä mikä hyvänsä.

Niin, että mitenkäkö aprillipäivä sit eroaa muista? No tietenkin siten, että tänäpäivänä kukaan ei saa suuttua siitä, kun joku keksii kusettaa sua oikein olan takaa. Montakohan "minä olen raskaana!" tai "Asunto sanottu irti ja muutan tän kuun lopussa Kuubaan/Havaijille/Kuuhun" -päivitystä fabossaki on tänään nähty. Tosi monta. Minä ainakin otan hetkellisesti kierroksia siitä, jos mulle kerrotaan uutinen, mistä mä ehdin joko innostua, pelästyä tai ihan mitä tahansa muuta ja perään huudetaan että Aprillia! ja nauretaan räkäsesti. 

Että aprillia sullekin, kun on mun nyrkki läsähtäny nokkapieleen. Tasan seittemän vuotta sitten (muistan siitä, kun musta tuli sinä päivänä virallisesti turkulainen) yks muidu suuttu mulle, kun ensin aprillasi ja mun reaktioni oli väärä. 

Muija oli (ja on kai edelleenkin) naimisissa. Liitto oli sanalla sanoan myrskyisä. Vähintään kerran viikossa riideltiin niin, että aiottiin erota ja tulostettiin avioeropapereita ja millon mitäkin. Tuona aprillipäivänä rouvake sitten ilmoitti mulle, että nyt he sitten ihan aikuisten oikeasti eroaa. Minä taisin tokaista takaisin jotakin siihen suuntaan, että tästä uutisesta en kyllä pahemmin yllättynyt. 

Mitä mun sit olis pitäny sanoa? Ja mitäs alkaa ite aprillaamaan vakavalla asialla. Joskus kuulin, miten yks Isännän kaveri selitti, miten hän tietää todella hauskan aprillipilan. Että hän aikoo soittaa jollekin kaverilleen, että poliisista päivää, sun vanhemmat on kuollu kolarissa ja pitää lähtee ruumishuoneelle tunnistamaan. 

Tuollaisen puhelun jälkeen sieltä ruumishuoneelta saattaisi oikeasti löytyä joku meikäläisen tuttu, jos mulle menis tommosen pilan tekemään. Ihan sairasta, sanon minä. Mulle ainakin kuoleminen on niin vakava juttu, että huvikseen ei kelleen soitella, että sun läheinen on heittäny henkensä. Ei naurattais jälkikäteen kyllä pätkääkään. Olkoonkin vaikka mikä huijauspäivä, en antais anteeksi.

Että joo, en minä pikku juksailusta ole millänikään. Olen mä joskus itekin huijannu, joskus väitin kummitätille, että niitten asuinalueella pimenee telkkarikanavat seuraavaksi viikoksi. Joskus juoksutin työkaveria töissä jonkun asian perässä. 

Mutta en minä vakavilla asioilla pelleile, minun mielestäni siihen vakavien asioitten kirjoon kuuluu kaikki ne pilat, mitkä vaikuttaa myös toisten ihmisten elämään. Eli juurikin nämä kuolemat ja raskaudet ja muut vastaavat, missä ensin innostutaan ja sitten petytään, kun tulee kuravettä naamalle sankokaupalla. 

Että onneksi tämä päivä on sunnuntai. Töissä olisi ollut ihan tuskaa, kun koko ajan olisi jostain suunnasta tullut jotain aprillipilaa tai mokoman yritystä. Tämä onkin hyvä päivä linnottautua kotiin, kun nurkissa juoksentelee kaikenmaaliman pikkunoitia risujensa kanssa. Isännän kummipoika kävikin jo siskonsa kanssa huitomassa vihtoineen ja saamassa palkintonsta, nyt ei enää tarvii availla ovea, vaikka kuin sois kello. 

Huumorintajuton ja tylsä akka siis, ihan tämmösellä omalla diagnoosilla kuttuisin itteäni näin. En vaan jaksa ostaa kaappia puolilleen karkkia siksi, että saan jakaa niitä koko naapuruston mukuloille, kun ne kipittää täällä virpomassa. Mä olen oppinut siihen, että virpomassa käydään vaan lähisukulaisille tai muille läheisille, joten mä en ymmärrä sitä, että juostaan kaikki tuikituntemattomat naapurit läpi. 

No, nyt on tämäkin päivä ohi pian ja taas vuosi seuraavaan. Tänään en oo menny uskomaan yhtäkään typerää läppää, joten saatan vielä selvitä voittajana tästä päivästä. Onneksi ensi viikolla on vaan neljä työpäivää, perjantaina Isäntä lähtee kavereittensa kanssa reissuun ja Marke tulee mun kanssa tänne. Lauantaina pannaankin sitten Turku polvilleen Main ja Marken kanssa.

Meinasi taas tulla hallitsematon raivokohtaus

Tulin tänään keskustasta kotiin ja bussi oli ihan tupaten täynnä. Sopu sijaa antaa ja silleen, mutta meinasi kyllä palaa käämi oikein kunnolla puolessa matkaa. 

Bussissa oli kolmet lastenvaunut, elikkä silloin luonnollisesti sinne ei mahdu kyytiin enää useampia. Näitä vaunuja lykkäsi kaksi suomalaista (tai ainakin suomalaisen näköistä naista, en minä käyny passeja tiiraamassa) ja yksi oli jostain etelänmailta tulleen näköinen maahanmuuttaja. 

No, bussi sitten pysähtyi ja kyytiin olisi tullut vielä yhdet lastenvaunut, joku huivipäinen uskonedustaja sieltä olisi ollut kapuamassa mukaan joukkoon iloiseen, mutta eipä mahtunu. Mikäs siinä, näinhän joskus käy. Vaan mitä tekee tämä, joka ei mahtunutkaan kärryineen kyytiin?

Siis voitteko kuvitella. Se ämmä alotti ihan jäätävän mekkalan. Mie istuin selkä menosuuntaan, niin näin sitten melkeinpä aitiopaikalta koko sen kohtauksen ja tuijotin varmaan suu auki. Siellä lenti kirosanoja, syyttelyä ja kädet huito kyllä vaikka mihin malliin, olisi vissiin jonkun näistä kolmesta kyydissä olleesta pitäny jäädä rattaineen pois kyydistä, että tämä riehu-raija olisi mahtunut kyytiin. 

Miun mielestä oli järkyttävää jo se riekkuminen, mutta se olikin vasta alkua. Mä meinasin alkaa kanssa huutaa siinä kohtaa, kun sieltä bussin takaovelta kuului ihan selkeästi äännettynä "Senkin saatanan rasistit."

Siis anteeksi mitenkä oli?! Minusta tuntu, että koko bussi hiljeni siinä kohtaa. Hiljeni kyllä kuskikin, se paukko sieltä loossistaan aika vauhdilla ulos, oli joku maahanmuuttaja itekin. Porhalsi sinne takaovelle ja aika kiivassanaiseen sävyyn ilmoitti sille huutajalle, että tommonen ei sovi. Että bussi on nyt valitettavasti täynnä, ole hyvä ja odota seuraavaa. Sillä aikaa voit opetella käyttäytymään.

Siis voi hyvä jeesus, että minä olin kiukkunen. Minä en mielestäni ole rasisti, realisti olen kylläkin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että täällä asustelee muunkin värisiä ihmisiä, kun meitä valtaväestön kanssa samaa sävyä olevia. Että ei mulle ole väliä, että mistä toinen ihminen on kotosin, minkä värinen se on tai mitä kieltä se puhuu. 

Kunhan se vaan osaa käyttäytyä. Kunhan se vaan tajuaa, että tässä hyvinvointivaltiossa maksetaan veroja, käydään töissä tai opiskellaan. Minä en kato hyvällä niitä suomalaisiakaan, mitkä vaan makaa kotona ja sylkee kattoon, kun ei huvita mennä töihin tai opiskella. Että noita käytöstapoja odotan kyllä suomalaisiltakin. Samalla tapaa minua oksettaa se, miten joskus on kuullu ihan fiksun näköisten aikuisten huutavan maahanmuuttajalapsille jotain, että painukaa takasin sinne mistä ootte tullukin. Vähän suvaitsevaisuutta, kiitos.

Miut saa ihan oikeasti raivonpartaalle sillä, että aletaan syyttelemään rasistiksi. Okei, toki siihen varmasti on joskus aihettakin. Mutta voi jumavitunlauta, jos joku ei suostu bussista jäämään lapsensa kanssa pois, että tämä maailman napa pääsee kyytiin, niin se ei kyllä ole rasismia! Sekään ei ole rasismia, jos ei baarissa suostu lähtemään jonkun tummaihoisen mukaan. Minä kun en lähde kenenkään suomalaisenkaan matkaan, niin ei se minusta rasistia tee, jos en sitten lähde jos joku etelän hetelmä alkaa matkaansa vonkaamaan. 

Tuo rasismikortti vedetään kyllä nykysin minun mielestä ihan liian helposti esiin. Kohta tässä maassa uskalleta mitään muuta, kuin paapoa maahanmuuttajia, ettei vaan kelleen tulis paha mieli, ettei vaan oltaisi rasisteja. Siis totta kai minä ymmärrän sen, että suurimmalla osalla on muistoissa mukana ihan hirveitä kokemuksia sieltä, mistä pakoon on lähdetty. Mutta kun se ei silti oikeuta siihen, että täällä saa reuhata ja rällätä ja haukkua muut rasistiksi, jos ei se paikallisten naama miellytä. 

Ammattikoulussa oltiin hyviäkin ystäviä parin maahanmuuttajatytön kanssa. Miusta oli niin jännää, kun toinen niistä puhku pyhää vihaa ja avautu siitä, miten kaikki maahanmuuttajat ei osaa käyttäytyä. 

"Mä olen saanut täältä turvapaikan, mulla on täällä koti. Mun ei tarvii pelätä täällä mitään, saan käydä koulussa, saan kertoa mielipiteeni ja minun on hyvä olla. Miksi ei vaan voi olla kiitollinen ja elää ihan normaalia elämää?"

Niinpä. En minä todellakaan tarkoita, että pitäisi jatkuvasti olla kiitollinen ja nöyristellä tai kumarrella ketään. Mutta se, että eletään niitten sääntöjen ja normien mukaan, mitkä täällä on asetettu, on jo sitä kiitollisuutta meitä kanssaeläjiä kohtaan.

Kiitos ja anteeksi.

Pissapurkki mummo ja traumoja

Kävin eilen aamulla labrassa. Mä olin varannu itelleni kasiksi ajan, ja nukuin toki niin kauan, että ehin vaan käymään pikapikaa suihkussa, laittaa tukan ja vähän naamaani ja sit menoksi. Siitä huolimatta mä aloin nähdä valopisteitä jo rappukäytävässä mennessä. Mua ei selkeästi ole tarkotettu siihen, että lähtisin liikkeelle syömättä tai juomatta hirveen väsyneenä. 

Vaan kyllä minä taas yhen kerran arvelin tuolla mahtavimmista mahtavimman lähiön terkkarin labrassa istuessani, että ei hyvää päivää ja kättä päälle. Porukkaa riitti ihan omiksi tarpeiksi, oli kovaäänisesti puhelimeen kailottava nainen kolmen pienen lapsensa kanssa, miljoona mummoa, pari sen näköstä heeboa, että on nautittu muutakin, kun kansalaisluottamusta. Koko tästä porukasta oli mun lisäksi syntyperältään suomalaisia varmaan vaan kourallinen.

Mä koin kyllä jotain niin ennenkokematonta sillä reissulla, että yökättää vieläkin. Istuin siinä odotustilassa, mua meinasi huimata, mun koski päähän ja oli nälkä. Tuijotin aamutv:ta ja koitin pitää itteni hereillä. Siihen mun selkäni taakse ilmesty yhenäkin joku hyvin hoonolla soomella puhuva mummeli. Se sipisi ja supisi mulle jotain, enkä mä ensin tajunnut sitten pätkääkään, että mikä sillä oli hätänä ja miksi se mulle tuli puhumaan. 

Vaan voi hyvä jumala. Kun se mummelikin tajusi, että mä en nyt ihan ole kartalla, niin se alko tohkeissaan kaivamaan käsilaukkuaan, joka oli vielä isompi, kuin mun tilaihmeeni. Mamma otti ja kaivo sieltä esiin helvetti soikoon pissapurkin ja heilutteli sitä mun silmieni edessä. Siis ihan oikeasti. Mun ilmeeni on taatusti ollu maksun arvonen, meinasin oikeesti alkaa kiljumaan. 

Okei, mamma-paran piti kuskata kusinäyte labraan, eikä se tienny miten toimia. Mutta hei haloo silti. Anteeksi vain, mutta kun mä olen tuhannen nälkäisenä ja väsyneenä odottamassa vuoroani verikokeisiin missä pelkään pyörtyväni koko ajan, niin vihonviimenen asia mitä silmieni eteenkaipaan on yhtään kenenkään pissalla täytetyt purkit! 

Mä jotenkin hämmennyin siinä tilanteessa niin paljon, että mua alko hetkisen päästä ihan oikeesti suututtaa.  Siis joo joo, toki sitä pitää auttaa ihmistä hädässä, mutta olis se muija voinut hakea apunsa vaikka siitä infotiskiltäkin! Niille ihmisille, ketä sen tiskin takana istuu, maksetaan palkkaa siitä työstä. Ettei tosiaan tarvi alkaa niitä kusipurkkejaan heiluttelemaan kenenkään toisen onnettoman silmien edessä, joka istuu puolikuolleena odottamassa, että pääsee vuodattamaan monta putkiloa verta. 

Onneksi mä perusluonteeltani olen niin kiltti, etten kilahtanu siinä tilanteessa ihan täysin. Teki mieli kyllä kiljua ja töniä se mummo purkkinsa kanssa kauemmas, mutta sen sijaan vaan vetäydyin parhaani mukaan kauemmas ja sohin sitä ottamaan vuoronumeron, että saa purkkinsa oikeaan paikkaan. Jäi kyllä tuosta keikasta semmoset traumat, että ens kerralla reissaan vaikka perkele kaupunginsairaalalle asti labraan, ellei keskussairaalan labra ole siinä vaiheessa remontoitu, että pääsen taas sinne.

Kaiken huipuksi näin sen pissapurkki mummon bussissa tänään. Jumalan kiitos, olin jo siinä vaiheessa jäämässä bussista pois.

Pikajuna hevonkukkuun tai sieltä pois

Kotona on ihan kiva olla, huolimatta hirveästä ikävästä kotikotiin. Junamatka meinasi kyllä tökkiä oikein olan takaa, vaikka juna olikin ihan ajallaan, kerrankin. Mutta kyllä mä silti mietin, että joillekin matkustajille olis paikallaan semmoset pienet ohjeistukset junassa matkustamisesta paikallaan, kun ns. väärin toimimalla se reissaaminen voi jollekin toiselle ihmiselle olla yhtä kivaa, ku raastinraudalla runkkaaminen.

Jos lähdetään ihan aluksi liikkelle siitä junaan menemisestä. Tämä ihan sama koskee bussiin tai muihin vastaaviin julkisiin kulkuvälineisiin mennessä, elikkä odotetaan ensin ihan kaikessa rauhassa, että sieltä junasta ehtii ne asemalle jäävät matkustajat ulos. Juna ei lähde niin kiireesti liikkeelle, että sinne pitäs rynniä hunnilauman tavalla, totta helkkarissa sieltä pitää ehtiä ulos ja uudet matkalaiset sisälle.

Sitten, kun päästään sinne junaan sisälle, niin ei jumaliste kuvitella omistavansa koko junaa. Ensinnäkin, nykyään saa automaattisesti paikkalipun, jos sen lipun on etukäteen hommannu. Jos taas ei ole, niin sitten varsinkin olisi ihan aiheellista odotella kaikessa rauhassa, että ne paikkansa ja lippunsa jo lunastaneet pääsee omille paikoilleen istumaan. Ihan turhaa olla naama näkkärillä, jos rynnii omasta mielestään parhaalle paikalle ja sitten tuleekin joku onneton kanssamatkustaja lippunsa kanssa, että sorge, tässä olis mun paikka. Mitäs et oo ollu ajoissa.

Matkatavaroille on junassa ihan omat paikkansa. Jos sitä romua on mukana kamelikuorman verran, niin osan voi jättää junan eteisessä oleviin säilytyspaikkoihin. Mutta muuten siellä vaunun katonrajassa on hattuhyllyt, mihin tavaransa voi nostaa. Jos oma laukku painaa niin paljon, ettei sitä sinne ite saa, niin suuta auki ja apua pyytämään. Ite oon ainaki tosi usein saanu kanssamatkustajiltakin apua ja viimestään konnari auttaa kyllä, jos ei tavalliset tallaajat mukamas suostu. Samalla voi toki miettiä, että kannattaisko ens kerralla pakata vähän kevyemmin sitten.

Nimittäin perkele soikoon, niitä omia romuja ei jätetä johonkin penkille tai penkin jalkotilaan. Tässä kohtaa varsinkin, jos sulla ei ole paikkalippua. Ja jos onkin, niin se paikka tarkoittaa vain yhtä paikkaa, ei sitä viereistä penkkiä! Meinaan jos levittelet kimpsut ja kampsut jollekin penkkiparille, niin siinä todennäköisesti ainakin ruuhka-aikana jää joku onneton jää ilman paikkaansa. Ja jos näin teet, niin istu hitto soikoon tiukasti perseelläsi edes toisesta niillä penkeillä, älä pyyhällä ravintelivaunuun tai tupakkaloossiin ja vietä siellä vähintäänkin tuntia. Sanoisinko, että tämä on varsin vittumaista käytöstä nimenomaan niissä ruuhkajunissa.

Sitten, jos sulla on mukana jonkunsortin elektroninen vempele, josta saa katteltua videota tai kuunneltua musiikkia. Jos ihan välttämättä tarvii siihen videonkatseluun ääniä, niin hanki jumalauta kuulokkeet! Ihan koko vaunu ei välttämättä innostu siitä, kun yheltä läppäriltä raikaa jenkkisaippuaa niin, että juna raikaa. Tai vastaavasti ne sun mielestä maailman parhaan youtube-videot ei oo kaikkien muitten mielestä yhtä hyviä. Välttääksesi sen, että joku kanssamatkustaja ei menetä hermojaan ja paiskaa sun läppäriä tai kannettavaa dvd-soitinta ikkunasta ulos, hommaa ne kuulokkeet ja käytä niitä!  Kuulokkeisiin saa myös semmosia liittimiä, että yhteen koneeseen saa samaan aikaan kiinni paritkin kuulokkeet.

Seuraavaksi päästäänkin junassa liikkumiseen. Kun lähdetään sinne ravintelivaunuun, tupakalle tai vaikkapa paskahuussiin, niin ihan silleen pikkusen kannattaa käyttää siinäkin järkeä. Jos mitenkään olis mahdollista välttää semmosta huvikseen juoksentelua pitkin junan käytäviä just sillon, kun juna saapuu tai lähtee asemalta. Sillon ne käytävät on täynnä ihmisiä, jotka joko tulee kyytiin tai jää pois. Tämä on ihan helkkarin kivaa, kun sulla on matkalaukku, olkalaukku ja läppäri ja yrität epätoivosesti päästä omalle paikallesi ja vastaan ravaa jengiä ilman kasseja ja väistäminen on ihan vieras käsite.

Ja se vessaan ryntääminen. Tai siellä käyttäytyminen, etenkin mieshenkilöt. Junan huussissa oikeesti on semmonen merkki, missä on kuva, miten siellä pitää pissiä. Kyllä. Istualtaan. Jos tämä sotii sinun miehisyyttäsi vastaan, niin ole mieluummin sitten kusematta. Juna kuitenkin heiluu ja pomppii niin paljon, että seisaaltaan sinne pönttöön osuminen tuottaa todennäköisesti suuria vaikeuksia. Se on taas muille matkustajille todella mieluinen yllätys, kun vessassa on kusta pitkin pöntön reunoja ja lattioita ja ihme, jos ei seinilläkin, kun siellä on joku käyny lorottelemassa seisaaltaan.

Että näin. Näistä pikku asioista kun lähdetään liikkeelle, niin ainakin minä nautin junassa reissaamisesta paljon enemmän. Kun istuu oikeasti kuus tuntia perseellään (myöhästymistapauksissa vielä pitempäänkin) niin olis ihan kivaa, kun sais pois ne ärsyttävät pikkuseikat, joihin jokainen voi vaikuttaa omalla käytöksellään ja ottamalla toiset huomioon!

Niin ja siihen lisäys vielä, että kun jemmaa ne rojut sinne hattuhyllylle, niin talvisaikaan kannattaa pyyhkästä lumet pois kassin pohjasta tai vaikkapa siitä lumilaudasta. Junassa on lämmin. Se lumi sulaa. Sitten se muuttuu vedeksi.  Se vesi tippuu ritilöitten välistä alas ja kastelee. 

Nimim. kaulaliina likomärkänä Pieksämäen asemalla.

Suku on paras ja pahin

Mulla on ihan hillitön väsymys. Makasin äsken sohvalla ja kattelin telkkua ja silmät meinas väkisinkin lumpsua kiinni. Että rassaavaa se on tääkin lomailu, kun väsyttää vaikka onkin huidellu kymmenen tunnin yöunia.

Mummo soitti äitille äsken. Oli vissiin ihan kevyttä marttyyrikohtausta ilmassa, kun en oo vielä ehtiny mummon luona käymään. Kyllä teki taas mieli iskeä päätä seinään. Pirullako mä täältä metän keskeltä lähen mummon luokse keskustaan ilman autoo, on toi 15 kilsaa aika pitkä matka potkurillakaan päästellä. Ja ihan kun mä joskus oisin jättäny käymättä, jos täällä viikon reissulla olen. 

No, huomenna mä hyppään Silin kyytiin ja meen kattoo mummoa, kun Sil menee suorittamaan omia sukulaisvierailujaan. En mä meinaan viitti sitäkään ajeluttaa koko ajan, että hei vie mut sinne ja tänne ja hae sillon ja tuollon, kun kaikki muut sattuu olemaan töissä. 

Kummitäti tulee pääkaupunkiarealta kans mummelin luo tänä iltana kahden juniorinsa kanssa. Mun tarvii kyllä pari tupakkaa polttaa ennakkoon, että mä kestän räjähtämättä kattoa sitä touhua. Siis jos mua joku ottaa nuppiin niin se, miten ala-asteikäset lapset kitisee, vitisee ja vinkuu joka vitun asiasta. Sitten päälle valehdellaan silmät kirkkaina omalle äitille silmät ja suut täyteen ja äiti vielä menee ja uskoo. 

Ja jos ei sitä omaa tahtoa muuten saada läpi, sitten vedetään rakastamiskortti esiin. Elikkä jos äiti ei suostu ostamaan uutta kännykkää, energiajuomaa, viimesimpiä levyjä, pelejä tai leffoja niin 12-vuotias isänmaantoivo kattoo äitiään suoraan silmiin ja toteaa marttyyriäänellä että Sä et äiti rakasta mua.

Että voi hyvä ristusvittuperkele sentäs. Mä olen tasan kerran kuullu ton lauseen kyseisen nappulan suusta ja oli kyllä pakko lähteä jonkun asian varjolla pois olkkarista, missä asiasta keskusteltiin. Mun teki mieli huutaa sille ipanalle, että nyt hei pikkusen kunnioitusta sun omaa äitiä kohtaan, joka on herranen aika tehny sun etees kaikkensa. Että ei todellakaan ole rakkaudesta kiinni, jos sulle ei kanneta kaupasta energiajuomaa tai toteuteta sun jokaikistä oikkuas.

Ihmetyttää sekin, että kuin vanhemmat kuuntelee tommosta omalta lapseltaan. Itelle ei oo koskaan tullu mieleen syyttää äitiä tai iskää siitä, että ne ei rakasta mua, vaikka on ihan hirveitäkin yhteenottoja ollu mun nuoruudessani. Mä tiedän myös sen, että jos olisin mokoman sammakon suustani menny päästämään, niin asiasta olis myös keskusteltu hyvinkin vakavaan sävyyn. Mua suorastaan oksettaa se, miten lapsi käyttää hyväkseen sitä, että syyllistää äitiään tolla, että ei muka rakasta. Hyi, sanon minä. 

Hienoa, kun ketuttaa jo valmiiksi näin paljon. Mä voisin melkein napsauttaa saunan päälle ja inventoida sen jälkeen äitin kaapit läpi, että oisko täällä jotain mulle sopivaa mässyä missään. Saunasiideri puuttuu, mutta jospa toi vissy kelpais pahimpaan tarpeeseen.

Nuoruus on seikkailu suunnaton

Mä tuossa kotiinajellessa juutuin edessä turraavan mopoauton perään ja kirosin, kuin turkkilainen niitä saatanan keksintöjä. Ei tuntunu silläkään kuskilla olevan kyllä hajuakaan, miten semmosella melkein auton kokosella vehkeellä kuuluu tuolla liikenteen seassa kulkea. Sitten, kun mä huomasin, että sitä mautoa kuljettava neitokainen levitteli huulikiiltoa samalla, kun kohelsi kotterollaan eteenpäin, meinasin ihan oikeasti kilahtaa. Mieli ois tehny kiilata se siihen pientareelle auton kanssa ja pitää semmonen kevyt koulutus, että miten liikenteessä kuuluu oikeasti toimia. Kuulostan nyt nipottavalta vanhalta akalta (mitä mä kyllä taidan ollakin), mutta hei, kun kyse on omasta ja muiden turvallisuudesta niin vähän järkeä käyttöön kiitos. 

Siinä pärrätessäni mä muistelin omaa teini-ikääni. Miten mä 15-vuotiaana kuvittelin olevani niin aikuinen, niin aikuinen. Silloin mä olin varmaan viisaampi ja kokeneempi, kuin tuun olemaan enää ikinä. Ainakin ulospäin. Todellisuudessa sitä oli niin hukassa, kun ei ihan oikeasti itekkään tienny, että missä se oma paikka oikein oli. 

Mä olin loppujen lopuksi aika kiltti nuori. Okei, kyllä mä koettelin äitin ja iskän hermoja ja otettiin välillä aika rajustikin yhteen. Kaikkea tyhmää piti kokeilla, mutta siitä mä voin propsit antaa itelleni, että en mä mikään ihan täystoivoton tapaus ollut. Sen verran voin kyllä todeta, että jos kotona olis yhtään löyhempi kuri ollu, niin aika reippaasti olisin kävelly vanhempieni yli. Tiedä sitten, että missä nykypäivänä olisin, jos näin olis ollu. Tuskin ainakaan tässä asemassa, kuin nykyään.

Toki mä jo teininä omasin paljon teräviä mielipiteitä ja lauoin niitä ilmoille, jos koin sen tarpeelliseksi. Silloin mä en vielä hallinnu sitä taitoa, että mietin ja ensin ja puhuin vasta sitten. Noh, vanhetessa viisastuu ja näin pois päin... Lisäksi mulle ei olis tullu mielen viereenkään alkaa rätkyttämään vastaan, jos joku aikuinen sano jotain. Tyyliin siis mä en olis missään nimessä alkanu huutamaan ja haistattelemaan kellekkään vieraalle ihmiselle, jos joku olis puuttunu mun tekemisiini. Siihen kun tuntuu tänä päivänä törmäämään aika pirun paljon.

Jos vaan olisi mahdollista, niin mä oikein mielelläni kirjoittaisin kirjeen, joka alkaisi sanoilla Dear 15 year old me. Mä kertoisin elämän tosiasioista, sekä siitä, että kaikkea ei tarvii oppia varsinkaan niitten virheiden kautta. Mä kehottaisin miettimään jokaista asiaa vielä kerran ja ennenkaikkea käyttämään niitä omia aivoja. Lisäksi mä kertoisin, että mun vanhemmat rakastaa mua ihan hirveän paljon, niitten tehtävä vaan sattuu olemaan se, että laittaavat mut kuriin. Jos ne ei sitä tekisi, sen tekisi joku, joka ei ehkä olisi niin helläkätinen. Sit mä haluaisin kertoa senkin, että arvosta niitäkin pieniä juttuja omassa elämässä. Aina ei tarvii miettiä sitä, mitä multa puuttuu, mitä kaikilla muilla on, vaan pitäs olla onnellinen siitä, mitä mulla tällä hetkellä oikeasti on.

Tänä päivänä on aika huvittavaa myöskin toi nettikäyttäytyminen. Sitä tuntuu moni kuvittelevan, että internetin ihmeellisessä maailmassa voi laukoa ilmoille mitä vain ilman, että siinäkin joutuu seisomaan sanojensa takana. Ihan oikeesti on pari kertaa ollu housuun kuseminen lähellä, kun oon kippurassa nauranu sille, kun joku 14-kesänen tulee hyppimään nenille. Sitten, kun se tehdään vielä silleen oikein aikuismaisesti kirosanoja viljellen ja syytellään kaikesta mahdollisesta ja mahdottomastakin. Tässä kohtaa on tehny mieli sanoa, että ole jumaliste hiljaa. Pakko noissa tilanteissa jonkun olla aikuinen, ja harvemmin se sattuu olemaan tämä nuorempi osapuoli. Kun mä olin sun ikänen, sä möngit vielä vaipoissasi.

Musta on kauheeta sekin, miten moni nuori tuntuu kuvittelevan, että he on maailman valtiaita, eikä kellään ole heidän tekemisiinsä mitään sanottavaa. Tai että ei ole valtaa tai oikeutta pysäyttää niitä tekemisiä. Herranen aika, tässä yhteiskunnassa vaan sattuu olemaan auktoriteettejä, joita on kunnioitettava! Jos ei siihen kykene, niin on aika äkkiä pahemmassa, kuin pulassa. Meidän on vaan hyväksyttävä se, että on olemassa säännöt ja normit, mihin meidän kaikkien on sopeuduttava ja sääntöjä noudatettava. Jos ensin hölmöillään, niin sitten on ihan turha värnytä perään, että niin niin, mutta kun minulla on oikeus. Juu, jokaisella on todellakin oikeus mielipiteisiin, mutta ne on osattava esittää asiallisesti. Sen lisäksi jokainen meistä on itse vastuussa siitä, mitä sieltä omasta suustaan ulos päästää. 

Jos itse päästelet sammakoita suustasi ja joudut siitä vastuuseen, siitä on ihan turhaa alkaa syyttelemään ketään toista. Se jos joku kuuluu tähän tylsään aikuisuuteen, että on osattava itse vastata tekemisistään ja seistä sanojensa takana. Toiset sen oppii vähän nuorempana ja helposti, toisilla kestää vähän kauemmin ja opitaan kantapään kautta. 

Mä en nyt todellakaan halua yleistää, että kaikki 13-vuotiaista ylöspäin olis ihan vatipäistä kansaa, en todellakaan. Mä törmään jo omassa työssäni hirveen usein fiksuihin ja kypsiin esiteineihin, joita onneksi suurin osa tuntuu ainakin tuolla meidän alakoulussa olevan. Valitettavasti vaan ne huonosti käyttäytyvät kaverit erottuu porukasta selkeämmin ja leimaavat käytöksellään koko ikäluokkansa samanlaisiksi idiooteiksi. Tämmösten tapausten kohdalla sitä vaan toivoo, että jospa tuollekin kasvais vähän järkeä päähän iän karttuessa. 

Mulle kelpais jo vaikka kevät

Pakkanen. Siitä suomalaiset tykkää. 

Minä oon syntyjäni tuolta itärajalta, missä tälläki hetkellä pakkanen paukuttelee kolmessakymmenessä asteessa. Tänä aamuna pakkasmittari vajosi täällä lounaisrannikolla -22 asteeseen, niin meikä kisko jalkaansa toppahousujen ja farkkujen lisäksi vielä paksut pitkiksetkin. Sitte varastin Isännältä fleecen takin ja puseron väliin, siitä huolimatta meinasi vähän viluttaa. 

Töissä mua kyllä meinasi suututtaa, kun tuli ilmotus, että ainakin ensimmäiset välitunnit vietetään sisällä, kun ulkona on niin hirveä pakkanen. Hei, ihan oikeesti. Mukuloista osa oli jo naulakoilla menossa vetämään vaatetta päälleen, kun tuli tämä kuullutus. Mä olisin ollut ihan valmis menemään valvomaan vartiksi sinne pihalle, sitenhän mä olin varustautunutkin. Mutta kun ei, niin ei. Mikäs siinä sitten, pannaan pennut riehumaan luokkaan välitunniksi ja meidän luokassa se tarkottaa sitä, että avustaja pitää siellä sitten kuria. Jihuu.

Tällä tavalla sitä pullamössösukupolvea saahaan lisää! Ei herranen aika sentäs, kun vedetään kunnolla vaatetta päälle, niin jokainen tarkenee vartin kahenkymmenen asteen pakkasessa! Lisäksi lapset liikkuu koko ajan, ei ne seistä pönötä paikallaan, niinkuin se valvoja siellä pihalla tekee. Totta helvetissä siellä tulee kylmä, jos liikenteeseen on lähdetty farkkuleggareilla ja ilman pipoa. Kun ei tuo meidän Terttuliina-Marjatta tykkää laittaa toppahousuja, kun se on jo tokaluokalla. 

Hitto mitä paskaa sanon minä. Jokaisen peruskoulun alaluokilla olevan perusvaatetukseen näillä pakkasilla kuuluu toppahousut (tai toppahaalari) ja piste. Sitä ei tosiaankaan aleta kyselemään, että haluaisitkohan sinä nyt pukea ne toppahousut jalkaan, vaan ne puetaan ja sillä sipuli. Minut saa taas kivittää kärkevästä suhtautumisestani asiaan, mutta kyllä minä ite muistan pentuna, kun ei olis huvittanu vetää sitä toppahaalaria niskaan, farkut ja takki olis ollu niin paljon enemmän pikkuminun tyyliin. Vaan ei auttanu, kun kotoota sanottiin, että ulkovaatteet päälle ja pulinat pois. 

En mä nyt siis sitä tarkoita, että koko koulun lapsilauma olis pitäny heittää värjöttelemään sinne pakkaseen. Sitä ajelen tässä perästä, että mitä varten ne muruset, kellä oli sitä vaatetta tarpeeksi ja intoa mennä ulos leikkimään, eivät sinne saanu lähtee? Ei sitä kukaan ihan tietämättä kylmään vielä näillä asteilla kuole. Totta kai sitten tullaan kipeiksi ja on ikävän tuntusta ja itkukin voi tulla, jos vaatetta on niin vähä, että jäätyy pystyyn samantien, kun nokkaansa edes näyttää pihalle.

Kantapään kautta oon muuten minäki oppinu, että mikä sen talvella pukeutumisen tarkotuksen on. Elettiin vissiin tammikuuta 2001, kun hummailtiin kavereitten kanssa kylillä, pakkasta oli vaatimattomat -28 astetta. Pipoahan mulla ei ollu, tietenkään. Mähän olisin näyttänyt se päässä ihan urpolta. Tätä mun exäkin jaksoi mulle hokea, että käytä mieluummin vaikka pantaa. Hei haloo, ja oisin näyttäny joltain ysärin alkuun unohtuneelta... No, joka tapauksessa. Oikea korvanlehti paleltu niin suloisesti, että teki monta viikkoa tuskaa nukkua se korva tyynyä vasten. Ja vielä tänäkin päivänä tuntuu ikävälle toi korva, kun saa vähänkään kylmää.

Jostain kumman syystä sen reissun jälkeen alko se pipo kulkemaan kassissa mukana ja löysi toisinaan jopa tiensä päähänkin asti. Ei vissiin järkikulta ihan kokonaan ehtiny jäätymään, kun sen verran viisastuin kuitenkin. 

Niin, pakkasta on huomennakin. Pitää hommautua ajoissa töihin, että saan auton tolppapaikalle, ettei jäädy sinne koko viikonlopuksi. Uutisissa on toitotettu, että ihmisiä kuolee tän pakkasen takia ympäri Eurooppaa. YleX:n aamupoikia siteeraten, suurin osa kuolee varmaan vitutukseen.

Ps. Mun pitäs alkaa pakata, huomenna töitten jälkeen on suuntana Markelandia, pidetään Eepun ja Marken kans leffaviikonloppu!

Tää on taas niitä juttuja, mitä mie en pysty tajuamaan

Aamulla töissä meinasin saaha sätkyn, kun aamupäiväkerhossa yks tokaluokkalainen tyttö itkeä tillitti nurkassa ihan hillittömästi. Menin siihen sitten kyselemään, että mikä pientä ihmistä surettaa. Aikani sain kyllä selvitellä ja rauhotella, syyn selvittyä oli kyllä semmonen mitä vittua -fiilis, että meinasin perseelleni lentää.

Kakkosluokkalaiset oli tänään menossa uimahalliin. Tämän neitokaisen suuri itkunaihe oli aamulla sitten se, kun kaikilla muilla on bikinit, mut mulla on kokouikkari.Voi härrendyydelis sentään. Tässä tuli taas tilanne, että miksei koulussa opetettu tai missään kirjassa kerrota, mitä tällaisessa tilanteessa kuuluu sanoa tai tehdä. Mitä ihmeen vikaa siinä yksiosaisessa uimapuvussa oikein on?! Minkä ihmeen takia kakkosluokkalaisten (ja muutamaa vuotta vanhempienkaan) tarvitsee kekkelehtiä narubikineissä, mitkä on pienemmät versiot niistä aikuisille myytävistä kankaanpalasista?

Jos minulla sattuisi olemaan tytär, niin on muuten ihan vissi, että en päästä julkiselle uimarannalle tai uimahalliin rökälehtämään niissä postimerkin kokoisissa rytkyissä. Jotain rotia nyt sentään. Olkoonkin sitten ainut ja kaikilla muillakin on, mutta lasten kuuluu olla lapsia ja näyttääkin siltä. Miksi sitä pitää olla niin helvetin kova kiire johonkin, mitä ehtii kyllä vielä sataan kertaan olemaan. 

Toinen asia, mikä sai mun kukkahattuni kiristymään oli se, kun kolmasluokkalaiset kertaili joululahjojaan. Suurin osa tytöistä oli saanut läppäriä, kännykkää, ripsiväriä, huulikiiltoa, hajuvettä ja yksi tuleva leidi kehui saaneensa semmoiset melkein aikuisten tissiliivit. Tiedä sitten, mitä sieltä paketista on paljastunut, mutta jos ei sinne liiveihin ole mitään täytettäkään laittaa, niin oisko ne semmoiset lastenosastolta ostettavat topit mitään?

Mullahan on itellä kahden viikon päästä yhdeksän vuotta täyttävä kummityttö. Jos tuon ikäluokan lahjasaldoon kuuluu meikit, elektroniikka ja alusvaatteet, niin minä olen kyllä sitten aika tavallisen tylsä kummitäti, kun ostaa täräytin Sohvaperunalle Muumi-aiheiset lakanat. Siis en mitään pikkulapsikuoseilla varustettuja muumeja, mutta semmoiset hienot mustavalkoiset. Synttärilahjaksi murunen saa multa barbien. Saa kyllä hitto soikoon odotella vielä muutaman vuoden, ennen kuin meikäläisen suunnasta alkaa mitään meikintynkää saamaan lahjaksi. Ei sillä, että minä uskoisin Sohvaperunan mokomia lahjoja saavan muualtakaan, mutta mistä sitä ikinä noitten lapsosten sielunelämästä tietää. 

Minun on tosiaan taas niin hyvä taivastella, kun itsellä ei ole yhtään jälkeläistä täällä kinuamassa sitä läppäriä tai ripsiväriä sillä varjolla, kun kaikilla muillakin on. Mutta minulla kuitenkin on maalaisjärkeä pääkopan sisällä aika roima annos ja teen päivittäin töitä lasten kanssa. Minä myöskin tiedän mitä se on, kun aletaan elämään aikuista ja leikkiä isompaa, kuin mitä oikeasti ollaankaan. Siitä ei seuraa mitään hyvää, vaikka ihan tervehenkinen aikuinen nykyään olenkin.

Minulla on semmoinen  tunne napanöyhtän vieressä, että minä olen samankaltaisesta aiheesta paasannut varmaan aiemminkin. Mutta paasaanpa silti uudestaankin, koska tästä on kiva paasata. Ja koska minä haluan, minä saan ja minä voin.