Kiva kiva kiva

Mun sattuu selkään. Olin eilen kattoo leffaa säbäpojan luona ja röhnäsin koko illan sen nojatuolissa. Siinä sit menee selkä vähän kipeeks. Mä kehuskelin puolen yön aikaan poistuessani, että ei mun selkä ollu milläsäkkään koko tuolista. Mut voi kele, kun aamulla heräsin äitin puheluun. Ekat sanat vastaamisen jälkeen tais olla jotain tyyliin ai vittu, kun aloin kampee sängystä ylös. Seuraavalla kerralla istun lattialla, mieluummin puutunu perse, kun armottoman kipee ristiselkä. 

Mulla oli kiva ilta eilen. Kateltiin Vares, puhuttiin paskaa ja välillä vähän asiaakin ja naurettiin paljon. Hyräilin aika tyytyväisenä, kun kipittelin kauppatorille bussiin yöllä ja tulin kotiin nukkumaan. Tänään on lisää kivaa luvassa, kun Mai tulee kylään. Hajetaan jotain syömistä, kerrataan vähän kuulumisia ja ollaan vain. Voi että. Ai että. Tämmöstä mä olen kaivannut, pitkän pitkän aikaa. Kavereitten tapaamista ja hauskan pitoa. Exä tänään skypessä taas jaaritteli, miten ei yksin kulu aika ja jada jada. 

Mä tajusin sen kommentin jälkeen, että vaikka mä nyt asun yksin, niin mä en ole läheskään niin yksinäinen, kun mä olen ollut ehkä viimeisen vuoden ajan. Mieluummin kokonaan yksin, kuin mitä yksinäisenä kahdestaan. Huomasin tossa aamupäivällä, kun ensin olin tiskannut pois taas ihan jäätävän tiskivuoren ja sen jälkeen heiluttelin imuria, että ei sekään touhu niin kamalalta enää tunnu. Johtuisko siitä, että sitä siivoilee vain ja ainoastaan omia sotkujaan?

Maanantaina on onnenpäivä, mä pääsen kampaajalle! Mä oon viimeksi käyny kampaajalla ennen sitä kuuluisaa Auran reissua, mistä te voitte käydä lukemassa tarinan tuolta Idiotismin multihuipentumasta. On siis reuhka päässyt vähän kasvamaan, tähän sais jo pienen ponnarin niskaan! Kamalaa. Oon tässä leikitelly ajatuksella, että uskaltaisko tempasta jo nyt jotain kesätukkamittaa, on noi posket kaventunu sen verran viimesen puolen vuoden aikana, että jos sitä ei niin läskipäältä näyttäis, vaikka tukka oliskin vähän lyhempi, kuin korvanlehtiin asti. Tiedä häntä. Pitää vielä miettiä ja kerätä vähän rohkeutta. 

Mitäs mitäs mitäs. Mä en malta odottaa helatorstaiviikonloppua. Marke lähtee ehkä sillon mun mukaan kotipuoleen, ja jos ne suunnitelmat menee reisille niin puksuttelen sitten junalla yksinäni. Mä oon niin odottanu! Joulusta on jo ikuisuus, mun muruseni on kasvaneet hirveän isoiksi, ja on mun ollut ikävä niitä isompiakin ihmisiä siellä. Nessu oli tänään jäänyt ukin ja mummon luokse muun perheen suunnistaessa kotiin. Päiväunet oli maistunu sohvalla tosi hyvälle, kun ukki oli ensin lukenut ja lopuksi laulanut vähän, niin neiti oli nukkua pössöttänyt kolmatta tuntia ukin kainalossa. 

Nessulla on muuten hyvä musiikkimaku. Mun muruseni alkaa välittömästi tanssimaan, kun ämyreistä kajahtaa soimaan Jontte Valosaaren Jos mä oisin sun mies. Joskus on jääny päiväunetkin kesken, kun oli radio jääny liian kovalle ja Nessun oli kesken unien tarvinnu loikata sängystä ylös tanssimaan. Mä en niin kestä, soitan sitä biisiä loputtomalla luupilla, kun pääsen kotipuoleen. Samalla nauran ja itken onnesta, kun katon sen pikkuihmisen tanssimista. Mä en niin malta odottaa! Mun on taas ollut ihan liian kova ikävä.

Mahtava meno

Oh my. Lueskelin tässä noita vanhempia merkintöjäni ja ainakin tämä postaus sai mut hymyilemään. Enpä olisi kirjottaessani mokomaa uskonu.

Mä istun tässä edelleenkin lenkkivaatteissani, ulkovaatteita lukuunottamatta. Tänään kulki vähän huonommin, kuin toissapäivänä, mutta jaksoin kuitenkin jotenkuten. Ei tullu itku, ei angstia eikä epätoivoa. Mä alotin sen hemmetin juoksukoulun alusta ja nyt on vissiin menossa neljäs viikko. Silloin ekaa kertaa alottaessani meinasin oikeesit kuolla, kun piti juosta kaks minuuttia. Olin ihan sairaan huonossa kunnossa, hävettää jopa myöntää. Nyt mä jaksan juosta sen kymmenisen minuuttia, ennen kun alan tehä hidasta kuolemaa. Eihän mun vauhtini tietenkään mitään päätä huimaavaa ole, mutta hölkkää kuitenkin. 

Mä huomasin kunnon kohentumisen siinäkin, että me oltiin tänään lasten kans luistelemassa. Huitelin siellä jäällä tunnin verran menemään, eikä mun tuntunu se missään. Toki mun tuli lämmin, niinku kuuluuki tulla, mutta ei sattunu jalkoihin, ei menny lihakset jumiin tai mitään. Oli ihan sikamaisen mahtava tunne, voisko tää nyt ihan oikeesti onnistua? 

Multa on aika moni työkaveri kysyny, että olenko mä laihtunu. Samoin Sil totesi mulle äsken, että hän katto jo viimeksi mun siellä käydessä, että mä olin hoikistunu ja näytin paljon terveemmältä. Okei, sille musta tuntuukin. Terveemmälle siis. Hoikistumisen mä huomaan siinä, että mun kesällä ostamat farkut on mulle isot. Kyllä, ne mun ihanan pornonpinkit farkut, jotka meni kesällä kiinni nippanappa. Nyt ne ei istu mulle enää ollenkaan, mutta mukavampi näin päin. 

Niin, elokuun puolen välin jälkeen multa on lähteny kahdeksan kiloa. Juoksukoulua on vielä muutama viikko jäljellä, sen jälkeen mun pitäs vaan saada pidettyä se tahti, että lähden sinne lenkille, vaikkei jääkaapin ovessa välttämättä valmista ohjelmaa olekaan. Koska mä tosiaankin haluaisin vielä saada muutamia kiloja pois ja sen jälkeen pidettyä itteni siinä kunnossa, etten syksyllä paina saman verran, kun painoin loppukesästä. 

Mun pitäs kaivaa vaatekaapin syövereistä esiin yks punanen minihame, minkä ostin Tampereelta kirppikseltä kesällä. Marke kursi siihen muutamia kuminauhoja, kun se oli mulle sillon ihan auttamattoman pieni, josko se nyt menis vähän paremmin päälle. Tai no, ainakin mahanlitistyskalsareitten kanssa uskoisin menevän! Mä niin tahdon iskee sen rytkyn päälleni viikonloppuna.

Jaa, että miksikö mä isken viikonloppuna päälleni hameen, joka päällä näytän varmaan ihan maksulliselta?! No koska luvassa on jotain ihan übermahtavaa! Me nimittäin startataan Main kanssa lauantaina aamusti auto, ja lähdetään ajelemaan kohti Tamperetta. Koukataan matkalla Sernalandian kautta ja noukitaan Serna kyytiin ja sit kaahataan Marken ihmemaahan. Ja illalla me mennään koko lauma kattoo Cheekiä! Että olenko ees odottanu, mä oon tykästyny siihen artistiin ihan sikana. Olkoonkin sitten persoonaltaan miten ylpee ja ärsyttävä tahansa, muhun uppoo se musiikki, kun kuuma veitsi voihin. En ois kyllä ikinä uskonu sanovani tätä tuon genren edustajan kohdalla. 

Mutta niin. Ulkona sataa lunta, toivottavasti ei sada niin paljon, että bussit jumittuu lumikaaokseen aamulla ja mun töihinmeno on yks tuskien taival. Mut sen verran vois kyl tulla, että päästäis mukuloitten kanssa laskemaan mäkeä. Illalla tarvii taas painaltaa lenkille, mutta enköhän minä siihen taas kykene. 

Mulla on niin pirun hyvä fiilis!

^-^

Joskus vannoin, että palkka juoksee ja minä en. Huomenna tilille ropsahtava tili on niin saatanallisen pieni, että kai se on mietittävä periaatteensa uudelleen. 

Eli tästä voisi vissiin päätellä, että kannatti alottaa juoksukoulu kokonaan alusta, kun tossa välissä tuli sairastelun takia parin viikon tauko. Jos tota meikäläisen taaperrusta nyt ylipäänsä voi juoksemiseksi kutsua... Mutta noh! Se on kivaa! Ja minä ihan oikeesti jaksan. Ei tarvinnu tänään tulla itkun kanssa lenkiltä kotiin, niin ku viimeksi kävi tässä vaiheessa. Että hyvä minä!

Huomenna minä starttaan töistä suoraan Markelandiaan ja Serna tulee kanssa! Oijjoi, lautapeliviikonloppu, ihanaa ihanaa ihanaa. Nauran varmaan itteni hengiltä. Mun on ollu niin ikävä! 

♥ ♥ ♥

Olipahan paardit!

Siis voi laaki ja vainaa, myö vähä Main kanssa bailattiin. Ihan vaan pikkusen, silleen niinku hienojen rouvien kuuluukin. Taidettiin keskenämme riehua tuolla tanssijuottolan tiskillä, että vittu myö ymmärretä semmosta hienostelua, että juodaan kaks sidua ja sit lähetään yheltä kotiin ja seuraavana aamuna ihmetellään, että eipä muuten oo ees darra, kova väsymys on ja lässynlässynlää.

Myö taijettiin naukkailla vähä enemmänkin, kun vaan pari sidua. Siitäkin huolimatta, että tuolla SOK:n rafloissa oli menossa semmonen tarkka seuranta päällä, että asiakas ei todellakaan saanu yhdellä tilauksella enempää, kun sen yhden alkoholiannoksen. Eli ei saanu drinkkiä ja shottia, niinku on yleensä saanu, vaikka laki varmaan määrää, että yks per nekku. Syynättiin kyllä sisälle mennessä paperitki ihan törkysen tarkkaan. Mä olin tosi yllättyny, kun multa kysytään paperit johonki k-20 paikkaan. Kerrankin luulin näyttäväni nuorelta.

Kissanvitut, nyt on kuulemma ollu baareissa joku tehovalvontaviikonloppu. Eli tuskin näytin yhtään sen nuoremmalta, ne vaan syynäsi jokaisen henkkarit.

Sitten siinä pääsi taas käymään silleen hassusti, että myö Main kanssa sotkeuduttiin vähän jatkoille. Voi sen kämpän naapuriparkoja, oli siellä varmaan semmonen elämä viiden hengen kesken siinä pikku yksiössä, että voi tauti sentään. Kotiin sieltä lähettiin hipsimään joskus vissiin seittemän korvilla, ihmiset tuli vastaan aamulenkillä kusettaen koiriaan ja taisi joku olla töihinki menossa. Me kävellä hipsuteltiin tuolla heräävässä keskustassa kohti taksitolppaa, että päästiin himaan. Isäntä oli hereillä jo siinä vaiheessa, kun meikä tuli kotiin ja kaatu sänkyyn.

Minä onneton raukka kuvittelin, että selvisin ilman rapelorapua, kun heräsin joskus puolen päivän aikaan. Vedin rahkan ja vissyä naapuriini ja ihmettelin, että mikäs tässä on ollessa. Olis vissiin tarvinnu pitää turpansa kiinni ja ajatuksensa kurissa, nimittäin voi hyvää päivää ja kättä päälle, kun mä oikeasti olin eilen kipee! Mä sain halata vessanpönttöä useempaan otteeseen, eikä mulla pysyny mikään safka sisällä. Kelasin jo mielessäni, että montakohan aivosolua mä taas olen tappanu, kun syljin sisälmyksiäni vessanpönttöön. 

Melkein teki mieli jo sanoa ne neljä kuuluisaa sanaa, en juo enää ikinä.  Mut enpä viittiny ihteeni huijata, juon kuitenkin. Ja kärsin varmaan yhtä hirveetä darraa, kun eilenkin. Viime kerrasta muuten onkin aikaa, varmaan pääsiäisenä viimeks tollai, että oon iltaan asti purjonnu. Paitsi eilinen oli kyllä siinä mielessä taas pahin, että paiskasin kasin jälkeen sänkyyn, ku en enää jaksanu sitä kuvotusta ja oksetusta. Se on vissiin ihan suoraan verrannollista hauskuuden määrään se krapulan määrä, mitä kivempaa on, niin sen kovempi on darraki!

Että jäi kyllä eilen juoksukoulun treeni tekemättä. No, tein eilisen sit tänään ja keskiviikon taukopäivä jääpi poikkeen. Huomasin kyllä tuolla juostessani, että ei eilen oo tosiaan paljo sapuska suolistossa viihtyny, olin niin saatanan hapoilla, kun tulin kotiin. Mua kyllä naurattaa itteeniki jo, että vittu tällä viikolla pitäs kyetä juoksee jo neljä minuuttia putkeen. Joo, onnea mulle, tuun varmaan kuolleena sillon kotiin. Tai ryömin viimesillä voimillani ja kupsahan tohon eteisen lattialle. Sit jos joku vielä ihmettelee, että miksi mie vihaan kaikenlaista ryhmäliikuntaa. No just siksi, kun tällä kunnolla ei tosiaan juosta kummia lenkkejä tai jumpata kovin ihmeitä ilman, että makaan ruumiina omassa hiessäni sen jälkeen. 

Onko tää oikeesti näin?

Mulla on ollu viime päivinä vähän epätodellinen olo. Serna on kotona, LilBrolla on tytär ja meillä menee Isännän kanssa ihan hyvin. Voiko tää olla näin? 

Eilen istuin bussissa matkalla kohti Satakuntaa ja tulin siihen tulokseen, että nyt tosiaan on syksy. Oli ihan outoa, viimeksi mä olen elokuussa istunu tuon välin bussissa ja katsellu niitä samoja maisemia ja kuunnellu samoja biisejä mp3-soittimesta.

Siitä on aikaa melkein kaksi kuukautta. Sillon mä mietin, että kun tästä joskus selvitään, niin selvitään mistä vain. Nyt mä voin viimein sanoa, että kaikki on hyvin. Serna selvisi, se piti meille antamansa lupauksen. 

Meillä oli eilen niin kivaa. Siis voi apua, en ois halunnu lähtee kotiin ollenkaan! Vaikka oli kivaa kyllä sekin, kun LilBro laitto tylleröstä kuvan ja kun pääsin kotiin, sain sähköpostiin niitä vielä muutaman lisää. Sen päälle puhuin LilBron kanssa melkein tunnin puhelimessa. Siis siitäkin on tullu isä. Voi hyvänen aika, jotenkin mä en vaan pysty uskomaan tätä.

Me katottiin Sernan ja Marken kans mun ja Marken Berliininkuvat. Ja ne mein ah niin tyylikkäät videot, kun meinattiin pitää videopäiväkirjaa... Meinasin saaha astmakohtauksen kaikesta siitä nauramisesta! Kuten mä jo eilen ääneen totesinkaan, että voi kuinka mä olinkaan kaivannut sitä kaikkea. Miten mun on ollu ikävä Sernaa ja Markea, mun on ollu ikävä meitä.

Matkustan ympäri maailmaa

Mä aloitan taas tän saman ruikutuksen, mä tahtoisin niin lentää jonnekin kauas. 

Mä en voi lukea mitään blogeja, keskustelupalstoja tms, missä ihmiset kertoo tai vertailee omia matkakokemuksiaan. Mun on pakko ignoorata fabossa kaikki ne mun tykkäämiset, mitkä koskee jollain tapaa matkustusta. Mä en vaan nyt taas pysty. 

Mä haluisin pakata laukkuni ja hypätä seuraavaan bussiin, mikä vie mut Helsinki-Vantaalle. Tällä hetkellä se paikka, mihin mä tahdon, on Berliini. Sen jälkeen Hampuri. Sitten kiitos Amsterdamiin. Sieltä Brysselin kautta Pariisiin, mistä voisi siirtyä Sveitsiin. Sveitsin jälkeen Italiaan, mistä voiskin ehkä sitten suunnata taas kotiin maikailemaan uutta reissua. 

Että koskas lähdetään? Serna tekstas just, että sen alkaa jalat kantamaan ja omien sanojensa mukaan kipittää pian Meilahdesta karkuun. Marke on messissä luonnollisesti, niin kai mä voin pikkuhiljaa alkaa haaveilemaan siitä, että me kohelletaan kolmestaan jossain reissussa.

Mutta niin. Oisko mun elämäni yhtään sen kummempaa, vaikka mä kykenisinkin lähtemään reissuun tältä istumalta. Ongelmat ei jäis tänne, vaan ne seurais mun perässäni niin pitkälle, kun mä itse ikinä menisinkään. Turhaan mä niitä pakenisin. Tai jos ne hetkeksi jäisikin matkasta, niin jossain kohtaa tulee vastaan se tilanne, kun on palattava takaisin ja kohdattava ne omat ongelmansa ja vaikeutensa. 

Mutta toisaalta, sitä jaksais kohdata ne ongelmansa paremmin, kun sais hetkeksi karata jonnekin, missä vois leikkiä olevansa joku ihan muu ja elävänsä jotain ihan muunlaista elämää, kun tää tän hetkinen. Suomeksi sanottuna, oliskohan siis syytä ryhdistäytyä ja lopettaa tää rypeminen itsesäälissä ja kaikessa muussa paskassa. Joo, heti paikalla, kun vaan jaksan. Mä keskityn taas siihen, että jaksan huomenna hymyillä töissä ja kaikki on sinänsä ihan ok. Joo, toki mä voisin siellä sanoa, että nyt on elämä tääl kotona aika perseestä, mut mä en yksinkertasesti jaksa. Siellä mä voin olla vahva, heikkouden hetki on sitten se, kun mä olen niiden ihmisten seurassa, joiden nähden mä haluan olla heikko.

Ainut asia, mikä tässä kohtaa kiinnostaa on kömpiä tonne sänkyyn ja hautautua peittojen ja tyynyjen keskeen vähäksi aikaa. Sen jälkeen mä voisin pohtia, että millä tapaa viittisin siirtyä pankkiautomaatille, että saan huomenna bussikorttini ladattua valmiiksi.

Mun elämä. Milloin siitä tuli näin hirveä?

I could really use a wish right now

Väsyttääkö mua? Kyllä väsyttää. Mä olen ihan tautisen väsyny, enkä tiedä, että kumpaa enemmän, henkisesti vai fyysisesti. 

Serna nukutettiin eilen ja laitettiin hengityskoneeseen. Hyvästejä mein Marakatti ei ollu jättänyt, mikä on hyvä merkki. Ei Serna ainakaan vielä oo luovuttanu, vaan jatkaa sitä taisteluaan. Me ajeltiin Marken kanssa eilen Sernan vanhempien luona kylässä, mikä taisi tehdä hyvää meille kaikille. Mä ajelin yöllä kotiin reilun tunnin matkan ja huomasin pyyhkiväni kyyneleitä vähän väliä ja uudestaan. 

Mä olin vähän jälkeen puolen yön kotona, niiskutin ja vollotin räkä poskella Isännän kainalossa jonkun aikaa, kunnes se alkoi olla niin väsyksissä, että meinasi nukkua istualleen. Mua ei kyllä nukuttanu. Mun päässä vaan pyörii, pyörii ja pyörii. Mua ahdisti, mua pelotti ja teki vaikka helvettiä. Mä haluan uskoa koko ajan, että Serna selviää. 

Puoli neljän aikaan mä kömmin sänkyyn, missä mä pyörin vielä hyvän tovin, ennen kuin oikeesti nukahdin. Puol yhdentoista maissa mä heräsin puhelimen ääneen. Luojan kiitos mä olin laittanu illalla äänet päälle, koska Sernan äiti soitti. Mä kuulin heti sen äänestä, että nyt oli himppasen verran parempia uutisia, kuin eilen. Serna on nyt jonossa. Tai oikeastaan ei ole jonossa, se on joka hetki valmiina leikkausta varten. Leikataan ja siirretään uudet keuhkot välittömästi, kun semmoset vaan sattuu kohdalle. 

Ei ole väliä, onko ne miehen, naisen, aikuisen tai lapsen. Koollakaan ei ole väliä. Eikä veriryhmällä tässä tapauksessa.

Niin raakaa kuin se onkin, nyt vaan odotetaan jonkun kuolevan. Niin hirveältä kuin se kuulostaakin, sanon sen silti ääneen. Mä haluan jonkun kuolevan, että Serna saa toisen mahdollisuuden. Kesä sattuu olemaan semmoista aikaa, että elimiä siirretään paljon. Mä lueskelin uusinta Cityä, siellä oli juttu siitä, kuinka Suomessa nuoret naiset ja tytöt tekee eniten itsemurhia koko Euroopassa. Koko maailman listoilla Suomi on neljäntenä. 

Niin, minä esitän nyt hienoisen toivomuksen kaikille niille, jotka ovat itteään ottamassa hengiltä. Voisitteko tehdä sen mahdollisimman siististi ja siten, että teidän elimenne olisivat vielä käyttökunnossa sen jälkeen? Arvostaisin tätä tekoa suuresti. Plussaa olisi, jos et tupakoisi. Koska kaikki munlaiset tervakeuhkot ei voi omiaan lahjottaa eteenpäin oman kuolemani jälkeen. 

Mä olen niin kauan miettinyt, että miltä se sitten tuntuu, kun tämä tilanne sattuu kohdalle. Että Serna on kiinni letkuissa ja putkissa, eikä tiedä tän maailman menosta yhtään mitään. Me muut odotetaan, odotetaan ja odotetaan. Mä en uskalla jättää puhelintani hetkeksikään vahtimatta, jos Sernan äiti sattuu soittamaan tai tekstaamaan, että nyt on menty johonkin suuntaan. Paras mahdollinen puhelu tietenkin olisi se, että nyt on keuhkot ja se on menoa sitten. 

Mä olen aina ajatellu, että hirveältä se varmasti tuntuis. Mutta en osannu kuvitellakaan, että se tuntuis näin hirveältä. Mä en jotenkin osaa enää edes itkeä. Tunteet myllertää joka helvetin suuntaan. Mä olen yhtä aikaa toiveikas, ahdistunu, surullinen ja ihan helvetin peloissani. Ton kaiken lisäksi mä olen tavallaan myös helpottunu tästä viimeisimmästä tiedosta. Helpotti ihan hirveesti myös se, että Serna siirrettiin Turusta Meilahteen. Tästä maasta ei löydy enää sen asiantuntevampaa henkilökuntaa, kun Meilahdesta löytyy. 

Mut täytyy kyllä sanoa, että tänään löyty asia, millä mä sain appiukon hiljaseksi. Käytiin tänään siellä kylässä meinaan, eikä mee ihan mun lempipaikkojen top viitoseen. Okei, ei mul siellä kukaan mitenkään ilkeä ole tai mitään, mut mä en vaan jaksa kuunnella, kuinka vitun viisas appiukko luulee olevansa. Sen puheitten mukaan hän tietää kaiken pianon virityksesta aina norsun suolistukseen asti. Ja mitenkä aina kaikki tekniset vempaimet on viallisia, kun hän ne ostaa. Käyttäjässähän ei todellakaan voi olla vikaa! Sit mä en tajua sitä mun appivanhempien harrastusta. Nimittäin kaatopaikalla dyykkaaminen... Ja sillä törkymäärällä kehuminen, mitä sieltä kaatopaikalta on "pelastettu"... Voi hitto soikoon. 

Mut tosiaan. Haukottelin niin, että leuat lonksu anoppilassa ja totesin, että oon nukkunu vähä huonosti viime yönä. Sit jatkoin perään, että mun hyvä ystävä on eilen laitettu eilen hengityskoneeseen, ja se odottaa nyt uusia keuhkoja. Laskeutu kyllä syvä hiljaisuus siinä kohtaa. Kaikkein hirveimmältä tuntu ihan oikeasti siinä kohtaa sanoa ääneen, että pahimmassa tapauksessa mä en enää koskaan näe yhtä ihmistä, josta on tullu mulle tän kahden vuoden aikana ihan hirveän rakas.

Tässä kohtaa mä arvostan ihan hillittömästi kaikkea sitä tukea, mitä mä ja Marke ollaan omilta läheisiltämme saatu. Kaikki se tulee nyt tarpeeseen, riittää jo sekin, että voi laittaa tekstarin, ja kertoa fiiliksistään. Sekä tieto siitä, että jos mä nyt tarviin ystävää, mulla on mahdollisuus hakeutua semmosen seuraan. Mä arvostin ihan hillittömästi sitä, kun Marken ystävä kysy, että onko meille okei, jos hän laittaa seurakuntaansa esirukouspyynnön Sernan puolesta. Vaikka mä en todellakaan ole mikään uskonnollinen ihminen, tuo kosketti oikeasti tosi paljon. 

 Can we pretend that airplanes in the night sky are like shooting stars? I could really use a wish right now.

Silleen heteroseksuaalisella tavalla

Marke . sanoo (19:47)
HAH 
TUO ON NIIN MEIDÄN! *repskops*
Aino . sanoo (19:47)
NIIN ON! *muhaha*
I broke my leg you laughed so hard
and told my ambulance to stop at the bar.
Aino . sanoo (19:49)

mun tulee vesi silmistä kun nauran niin kovaa 
Marke . sanoo (19:50)
IHAN
HELMI!
Aino . sanoo (19:50)
TODELLAKIN! 
Marke . sanoo (19:50)
lupaathan että oot mun elämässä ikuisesti?!
Aino . sanoo (19:50)
IHAN VARMASTI ♥
Marke . sanoo (19:50)
BFFF

Aino . sanoo (19:50)
BFFF 
Marke . sanoo (19:51)
että yritän sanoa että rakastan sua heteroseksuaalisella tavalla
Aino . sanoo (19:52)
 *huutonauru*

Alles wird gut

Kymmenen tuntia yöunta, teki kyllä eetvarttia pitkästä aikaa! Mä näin unta talvesta. Olin menossa autolla johonkin kaupunkiin, oli aamu ja aika kova pakkanen, semmonen kirkas ilma. Mä en tiedä mistä se johtuu, mutta vaikka mä inhoan kylmää, pakkasta ja aikasia aamuja, niin siitä huolimatta aikaisissa kaupunki näyttää kauniilta niinä aamuina, kun aurinko on juuri noussu ja on aika kirpee pakkanen. 

Mä en osaa hirveästi kuvailla sitä näkyä. Ilmassa leijuu pakokaasu ja savupiipuista ja lämpörööreistä työntyy ilmaan lisää savua ja höyryä. Varsinkin, kun autolla tulee jostain kohti jonkun suuren kaupungin keskustaa, kun ne rakennukset tulee lähemmäksi, liikenne lisääntyy ja kaupunki herää uuteen päivään. 

Illalla mä kyllä kaipasin kesää, kun seisoin parvekkeella tupakoimassa. Koko päivän jatkunu vesisade ei loppunu vielä yölläkään ja oli ihan hirvittävän pimeetä. Toi musta katu imi kaiken valon, mikä autojen valoista tai katulampuista lähti. Minä niin odotan kesää. Sitä, kun ei tule kamalan pimeä. Sitä, kun lahoan kotona kesälomatyöttömänä ja oon vapaa tulemaan, menemään ja lähtemään. Sen jälkeen palamaan aina takaisin. Mä niin odotan sitä, kun varmasti tulen taas lähtemään jollekin älyvapaalle reissulle, pakkaan kassini ja hyppään autoon. Sen jälkeen painan moottoritiellä talla pohjassa ja mun ympärillä on vaan kesäyö. 

Mun pitäis nyt viimein ryhdistäytyä tähän päivään. Käydä suihkussa ja vetää jotain muuta vaatetta päälle, kun nää pyjamanhousut ja Isännältä ryöstetty t-paita. Autoa pitäs käydä tankkaamas ja kaupassakin pikaseen, mutta sen jälkeen minä aion vaan maata. Tämä on lauantai, kun minä en tee yhtikäs mitään. Okei, pyykkiä tarvii pestä ja vähän järjestellä paikkoja, mutta se nyt ei oo paha rasti. 

Mulla on jotenkin hassulla tapaa melankolinen olo. Me järkättiin Marken kans eilen Sernalle semmonen ylläri, että Marke ajeli kans Turkuun ja mentiin kattoo Sernaa Tyksiin. Pitää kyllä änkee useammin kylään, kuhan marakatti tuolta osastolta kotiutuu, on taas ollu niin ikävä meitä kolme. West Coast Unit. Mun tuskin kannattaisi kuunnella Sunrise Avenueta ja etenkään Hollywood Hillsia. Tää oli meidän Hampurin biisi! Uppoaa sanat kyllä, kuin kuuma veitsi voihin, kun vertaa meidän reissuun. Miten meistä jokainen rakastu siihen kaupunkiin, vaikka ensi tapaaminen olikin yöunen puutteen takia aika negatiivinen. 

Miten meistä jokainen jätti osan itsestään sinne, ja kantoi miljoona muistoa mukanaan kotiin. Miten me vannottiin, että tänne me tullaan uudestaan. Ja se me kyllä vielä joku päivä tullaan tekemään, odottakaa vain! Ensin käydään Marken kanssa riehumassa Berliinissä ja jättämässä jalanjälkemme sinne. Sen jälkeen, kun Serna on taas kuosissa, niin mennään eikä meinata.

I take a part of you with me now and you won't get it back
And a part of me will stay here, you can keep it forever, dear

Paluu arkeen

Minulla oli hyvä pääsiäinen. Perjantaina lähinnä löhöttiin Marken kanssa sohvalla telkkarin edessä, lauantaina kirmattiin ostoksille ja sen jälkeen alettiin tälläämään ja odottamaan Maita. 

Oli kyllä onnistunut ilta. Minä olin hyvin hyvin humalassa, mutta siitä huolimatta minulla oli hyvin hyvin hauskaa. Tanssin uudet kenkäni rikki (okei, se kyllä vituttaa ja aika paljonkin) ja varpaani verille, mutta varpaat onneksi ainakin paranee. 

Meinasin kyllä saada semmosen kevyen sydärin yöllä baarista kotiuduttua, kun havahduin just ennen sammumista siihen, että puhelin soi. Main taksi oli ajanu päin liikenteenjakajaa, eikä mitään pikkusen ollukaan kolhassu. Autosta oli turvatyynyt pamahtanu auki ja kuski oli vaan selitetty jotain, että ei tuota jakajaa oo aikasemmin tossa ollu. Siis mitä vittua?! Ei se jakaja ole tyhjästä siihen ilmestyny. Ja vaikka edellä ajaiskin auto tai olis uus jakaja, ei sitä päin silti voi ajella. Mai soitti mulle ihan hysteerisenä, mä potkin Markenkin hereille siinä tohinassa. Luojan kiitos, ei käyny kuinkaan!

Mutta edelleenkin ihmettelen, miksi se taksikuski ei ollu edes soittanu poliiseja siihen paikalle? Se oli ajellu ihan ihme reittejä muutenkin, että mikä lie ollu miehiään. Ensimmäisenä heräsi epäilys, että joko se oli nukahtanu rattiin, ajanu törkysen pitkää vuoroa, kun on pääsiäispyhät. Tai sitten ei ollu ihan selvinpäin. Kun eihän se saa vakuutuksestakaan mitään, jos poliisit ei oo käyny paikalla toteamassa tilannetta.

Onneksi mulle oli jääny talteen kuitti siitä matkasta, mikä me tultiin keskustasta tähän. Siinä kuitenkin luki kaikki tiedot autosta ja kuskista, niin saa sit Mai ilmotella taksikeskukseen tai johonki, että minkälainen ukko siellä oikein on ollu ratissa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. 

Sunnuntaina minulla oli hyvin hyvin hyvin paha krapula. Lopulta pelkäsin, etten kuolekaan, kun se kuvotus ja yrjötys ei menny ohi. Pidettiin Marken kanssa kunnon purjoiluperformanssit, Marke yökkäs aamupäivän ja minä iltapäivän. Iltaa kohti onneksi parani olo sen verran, että uskallettiin ajella (Marke ajo ja minä vapisin) kylään Marken velipojan luokse tohon vähän matkan päähän. 

Sen fyysisen darran lisäksi mua hajotti eilen ihan hirveesti. Siis niin. Minä voin hummailla vaikka missä reissussa viikkotolkussa ilman, että kuolen ikävään tota Isäntää kohtaan. Mutta voi auta armias, kun se erehtyy lähtemään reissuun ja mulla on darra. Mä olisin varmaan eilen maannu koko päivän sängyssä, nuuhkinu sen tyynyä ja parkunu pahaa oloani, mulla oli niin jäätävä ikävä. Taivaan kiitos Marke oli mun kans täällä, jos mä olisin ollu yksin niin voi hyvää päivää, en olis selvinny. Vaikka mä useinkin makaan täällä rapelon kourissa sillai, että Isäntä puuhailee vaan niitä omia juttujaan, niin ainakin se on täällä. Mun ei tarvii olla yksin, se on darrassa jotain niin hirveänkamalansurkeeta, että en oikeesti selviäis. 

Tossa vajaa tunti sitten tulin kotiin, kun heitin Marken bussiin. Nyt mua hajottaa enää ainoastaan se, että huomenna pitää mennä töihin. Ei pitäs ikinä tehä yhtään mitään kivaa näillä lyhyillä lomilla, ois se töihin meno satamiljoonaa kertaa helpompaa, jos ois vaan maannu tylsyyksissään kotona. Tai niin mä ainakin luulen. Onneksi Isäntä kotiutuu ens yönä, isken siltä hampaat kurkkuun jos se ei ehdi viimeseen Tampereelta tulevaan junaan ja mä joudun nukkumaan yöni yksin. Kun mä tiedän ihan varmaksi sen, että en varmaan nuku silmällistäkään, ennen kun ulko-ovi on ukkokullan perässä napsahtanu kiinni ja sen on mun vieressä vaakatasossa.

Että huhheijaa, sanon minä. Ens viikonloppuna pitäs Main kanssa vielä vähäsen juhlia! Sit on kyllä meikäläisen bailut taas hetkeksi bailailtu, eihän tämmöstä touhua kestä kroppa, kukkaro eikä kengät.

Anywhere you are, I am near

Anywhere you are, I am near
Anywhere you go, I'll be there
Anytime you whisper my name, you'll see
How every single promise I keep
Cuz what kind of friend would I be
If I was to leave when you need me most

What are words
If you really don't mean them
When you say them
What are words
If they're only for good times
Then they don't
When it's love
Yeah, you say them out loud
Those words, They never go away
They live on, even when we're gone

And I know an angel was sent just for me
And I know I'm meant to be where I am
And I'm gonna be
Standing right beside her tonight
And I'm gonna be by your side
I would never leave when she needs me most

What are words
If you really don't mean them
When you say them
What are words
If they're only for good times
Then they don't
When it's love
Yeah, you say them out loud
Those words, They never go away
They live on, even when we're gone

Anywhere you are, I am near
Anywhere you go, I'll be there
And I'm gonna be here forever more
Every single promise I keep
Cuz what kind of friend would I be
If I was to leave when you need me most

I'm forever keeping my angel close

 ***

Mä. En. Malta. Odottaa. Huomista. Onneksi mun Marke tulee jo tänään.  

Tiesitkö olevasi taivas sisälläni

Marke saatto mut parkkipaikalle, kun lähdin ajelemaan sen luota takasin himppeen. Pakkasin siinä auton, poltettiin röökit, halattiin ja lähdin sitten ajelemaan kotia kohti. Kun mä lähdin ajelee, ajoin Marken ohi kun se käveli takas sisälle, vilkutettiin vielä viimesen kerran. 

Mun sydäntä puristi hassusti, kun mä vielä vilkasin peiliin ja näin, kun Marke tassutteli siellä lumista jalkakäytävää pitkin kohti omaa residenssiään. Me nähdään seuraavan kerran vasta pääsiäisenä, kun nyt on tässä säntäilty kahden viikon sisään kaks kertaa vaikka ja missä. 

Eilen me ajeltiin Sernan luona kylässä. Mun oli niin hyvä olo, kun me istuttiin kaikki kolme Sernalandian sohvalla, mä  ja Marke kinattiin päivän ruuasta ja Serna heitteli omia kommenttejaan väliin. Naurettiin välillä mahat kippurassa ja tuli niin semmonen fiilis, että me nähdään nykyään ihan liian vähän kolmestaan. 

Kun asiat olis vähän toisin, me pakattais kesäkuussa kaikki kolme matkalaukut täyteen ja suunnattais yhdessä Berliiniin. Mä en mitään muuta haluais niin paljon, kuin sitä, että me saatais Sernakin mukaan. Nyt meidän ei Marken kanssa auta muu, kuin sählätä Berliinissä menemään Sernankin puolesta. Vähän kyllä kammottaa, että mihin me oikein onnistutaan ittemme sotkemaan, kun Serna ei oo pelastamassa meitä tilanteista pois. Kuten vikana iltana Hampurissa, kun Marken kanssa sotkeuduttiin kulmaravinteliin vähän juomaan tequilaa... Me siinä kiivaasti mietittiin, että tilattaisko vielä yhdet, kun Serna ilmoitti tarjoilijalle, että me haluttais nyt maksaa. 

Onneksi niin, me ois muuten varmaan aamusti herätty Marken kanssa niitten tarjoilijapojujen vierestä.

Olen mä vaan niin monta kertaa miettiny, että missä mä oikein olisin ilman noita kahta. Vajaan kahden viime vuoden aikana mä oon kokenu ja säätäny enemmän, kun varmaan viitenä edellisenä vuonna yhteensä. Mä en olis tullu lähteneeksi Hampuriin yhtään kenenkään kanssa, ellei Marke olis siitä alkanu ihan tosissaan puhumaan.

Mä en myöskään olis kenenkään toisen kanssa toteuttanu kaikkia niitä hulluja päähänpistoja, mitä Sernan ja Marken kanssa on tehty. Me on nukuttu autossa Raumalla yhen huoltsikan pihalla (Marken kanssa kaksin kahteenkin kertaan), ajeltu keskellä yötä eka kaikki Raumalle, sitte vähä Satakuntaa edestakasin, sitten Turkuun ja lopuksi takasin Satakuntaan. Lisäksi me on kimpassa kohellettu ja säädetty niin paljon, että jokaisella on varmasti jotain, mitä muistella. 

Mä en vaihtaisi päivääkään pois. Mä harvemmin olen mikään suurien sanojan mestari, mutta pienessä pierussa tai tämmösen hyvän fiiliksen kanssa mä saan sanottua, että mulla on kyllä nuissa kahdessa kiinni jotain niin suurta, etten halua ikinä päästää irti. En mä tietenkään väheksy tässä ketään muita mun ystäviäni, mutta Marken ja Sernan kanssa me on eniten tehty ja toivottavasti tullaan vielä paljon tekemäänkin. 

Siinä on kaksi ihmistä mun elämässäni, joiden kohdalla mä en kyseenalaista mitään. Jos jompikumpi soittaa mulle, että nyt tuut heti tänne, niin mä oon jo menossa autolle, ennen kun kysyn, että miksi. Samoin mä tiedän omalla kohdallani, että jos mun on hätä, niin varmasti saan apua. 

Mulla saa olla ihan helvetillisen hirveä päivä, että nuo kaksi elämäni eläintä ei sais mua piristymään, edes muutaman asteen vertaa. 

Mun Marke ja Mun Serna, jos elämä ei olis viskannu meitä kolmea samaan kasaan joskus, niin tästä maailmasta olis jääny niin monta naurua nauramatta. ♥ 

 ...tiedätkö käyneesi
minun sielussani
en edes itse tiedä siellä käyneeni
luulen sinut nähneeni
jossakin aiemmin
lapsena kun uskoin ihmeisiin...

Meinaa tulla ajatus, kun päähän koskee.

Mä tunnen pientä syyllisyyttä siitä, että mä en ole koko viikon aikana ilmoittanut yhelle mun lapsuudenystävälleni, että mä olen täällä kotinurkilla pyörimässä. Samalla mä vaiennan sen syyllisyyden nakuttavan äänen muistuttamalla itseäni, että ei kyseinen henkilö pahemmin pidä itsekään yhteyttä. 

Jouluna mä lähetin joulukortin, enkä saanu vastauksia. Uudenvuoden tekstariin tuli puol päivää myöhässä hyvin lyhytsananen viesti. Tässä on jotenkin niin koomista se, että mä en todellakaan tiedä, että mitä pahaa mä olen tehnyt. Mulle ne oharit tehtiin baarissa toissa uv:na, minä olin se joka joutu maksamaan yksinään taksin tänne peräkorpeen keskustasta ja se ei ollu ihan pikkulovi, mikä kukkaroon siitä reissusta tuli. Mielestäni olin ihan oikeutettu huomauttamaan seuraavana aamuna, että kiitos vain viimeisestä. 

Mä sitten inhoan sitä tunnetta, kun miettii, että olenko mä tehnyt jotain. Mä olen ihan hemmetin huono kysymään, että mikä oikein mättää. Joskus on sattunu käymään niin, että toinen ihminen alkaa yhdenäkin käyttäytymään jotenkin oudosti, tyyliin ei juttele samaan tapaan kuin ennen tai vastaile vaikkapa naamakirjassa kommentteihin, tilapäivityksiin tms samaan tapaan kuin ennen tai muulla tapaa ota mitään yhteyttä. Mä alan tommosessa tilanteessa samantien kelaamaan, että mikä nyt mättää. Että mitä mä olen menny päästämään suuresta suustani, mitä mä oikein olen tehnyt, että toinen on ottanu mulle nokkiinsa.

Ei se joka kerta ole minun syy, että toinen vaan hiljenee. Jokaisellahan sitä on elämässään millon mitäkin, kyllä mäkin joskus vaan huomaan etääntyväni toisista ihmisistä, vaikka ne koittaa pitää muhun yhteyttä. Mutta silti, silti mä aina pohdin, että mun syytähän tän on pakko olla.

Sitten mä olen ihan hirveen jänishousu nostamaan kissaa pöydälle ja kysymään, että mikä tässä nyt oikeasti mättää ja missä mennään. Sillähän sitä monet asiat selvitettäis, mutta ainakin tässä viimesimmässä tilanteessa mä en yksinkertasesti kykene siihen. Mulla ei vaan riitä voimat nyt siihen, että mä alkaisin selvittämään jotain ihmissuhdetta perinpohjaisesti. Mä en jaksa sitä, että mä kerään taas niskaani kilokaupalla paskaa ja pyytelen anteeksi tekemisiäni tai sanomisiani, kun mulla kerrankin ei ole minkään valtakunnan tarvetta tai aihetta siihen.

Että joo, mä heitän paljon läppää ja toisinaan vahingossa suusta karkaa sellaista, mistä joku ottaa nokkiinsa. Mutta tosissani pahasti mä sanon todella todella todella harvoin. Mä en jaksa nähdä sitäkään vaivaa, että tahallani suututtelen jonkun, kun tuskin se mun elämääni ainakaan paremmaksi tekisi. Mä myös toivon, että mun läheiset kykenisi sanomaan mulle, että nyt meni vähän överiksi, jos niin sattuu käymään. Mä en todellakaan ole mikään suurien sanojen mestari, joka keksii joka tilanteeseen ne oikeat sanat, joten pyydän nöyrimmin anteeksi, jos olen sillä tapaa joskus jotakuta loukannu. 

On nimittäin käyny niinkin, että mulle on sama ihminen puhunu viimeset 15 vuotta siitä, että hänen vanhemmat eroaa. Toissakesänä tämä asia sitten lopultakin oikeasti tapahtui, ja mulle kerrottaessa mä sanoin jotakin tyyliin aijjaa. Kuitenkin siinä samalla katsoin silmiin ja taisin jatkaa jotakin, että no mites sä nyt sitte jaksat tai vastaavaa. No, tästähän vedettiin herneet nekkuun. Että minua ei kuulemma tarpeeksi kiinnosta. 

Ehkä mua ei sitten kiinnosta. Ehkä mua kiinnostaa semmosten ihmisten asiat, jotka kyselee multakin, että mitä mulle kuuluu. Ja vaikka eivät kysyskään, niin ainakin kuuntelevat, jos mulla on joskus jotain sydämen päällä. Mä en itsekään osaa aina kysyä, että mitä kuuluu tai mikä mättää, mutta mä olen tehnyt jokaiselle läheiselleni selväksi, että kyllä minä kuuntelen. Mä en välttämättä osaa sanoa mitään fiksua tai rohkasevaa, mutta mä kuuntelen.

Mä olen tässä, mä pidän huolta, mä olen olkapää jota vasten itkeä. Sen saman mä myös odotan tiedän saavani takaisin niiltä ihmisiltä, kelle mä olen valmis tuota kaikkea olemaan, tekemään ja sanomaan.

Tää kaikki ajatteleminen ei selkeästi sovi mulle. Pää on niin täynnä ajatuksia, että sitä särkee aika pirusti.

Elämä voittaa

Olipas mahtavaa herätä aamulla ilman, että huimasi, kuvotti tai oksetti! Edes jääkaapin oven avaaminen ei tehnyt pahaa ja se oli jo iso voitto. Ainoastaan jääkaapissa oleva lihahyytelö aiheuttaa pikku puistatukset, sen kohdalla taisi käydä sama, kuin makaronivellin tai semmosten sinisten karkkien, joita joskus kakarana oon syöny ennen oksennustautiin sairastumista. En siis voi sydä kumpaakaan vielä tänäkään päivänä. 

Sairastamisen on kyllä huomannu siitäkin, että mä olen ollu ihan uskomattoman väsyny koko ajan. Eilenkin huitelin tosiaan nukkua monet päikkärit ja uni tuli illalla jo ennen puoltayötä. Rötkötin sohvalla ja kattelin CSI:ta dvd:ltä, vika jakso piti kattoa istuultaan loppuun, kun aloin pilkkimään kesken kaiken. Nousin kyllä tänään jo kasin jälkeen ylös, ihan sillä tarkotuksella, että jos tänäki iltana uni tulis hyvissä ajoin. Huomisen mä kyllä oon vielä kotona, kun sain saikkeaki torstaille asti. Oonpahan sitten varmasti kunnossa, ennen kun lähen sekoilemaan lasten sekaan, etten vie kaikkia näitä pöpöjä sinne mukanani. 

Niin juu, tänään on sitten se mun niin rakastamani kaupallinen juhla. Okei, aamulla heräsin siihen ekaa kertaa, kun Markelta tuli tekstari, Hyvää ystävänpäivää pällit! ♥ Tuommosista mie tykkään. Ja sit avasin Main lähettämän ystävänpäiväpaketin, missä oli ihana paketti ystävänteetä. Tämä on just se miun idea ystävänpäivästä. Että muistetaan niitä oikeasti kaikkein tärkeimpiä ihmisiä, kun ei sitä varmaan tuu muina päivinä tehtyä, vaikka kuin sitä ystävää kuuluis muistaa vähän useamminkin, kun vaan kerran vuodessa. 

Mä ite askartelinpaskartelin muutaman ystävänpäiväkortin töissä ja pukkasin postissa menemään ne perille, semmosesta mie tykkään. Sit mie rakastan semmosta salamyhkäsyyttä, kun en tietenkään etukäteen paljastanu kelleen, että multa voi sit odotella postia. Harmi, kun oon just nyt kipeenä, meillä on meinaan töissä meneillään salaisen ystävän viikko. Arvotaan siis henkilökunnan kesken jokaiselle halukkaalle salainen ystävä, ja sitä ystävää sitte muistetaan kaikilla pikkujutuilla pitkin viikkoa. Lapsetkin on ihan innoissaan tästä ja niitä on hyvä käyttää pienenä apuna siinä touhussa. 

Niin, mietin mie tässä sitäkin, että kai sitä tota ukkorakastakin vois jotenkin muistaa. Suomalaisessa kirjakaupassa tönöttää hyllyssä yks kirja, minkä mä ajattelin ostaa sille ystävänpäivälahjaksi. Sattuneesta syystä en kyllä tänää lähde sitä hakemaan, mutta jos millään jaksaisin könytä Prismalle, niin voisin hakee kanantissejä ja laittaa ruuan valmiiksi kuhan se tulee kotiin. Meijän piti jo lauantaina syyvä kanaa, mutta kävikin niin hassusti, että muistettiin kaupasta kyllä kaikki tykötarpeet, mutta se kana unohtu kauppaan. Että jos mä tänään sitten jaksaisin...

Että semmoset valentiininpäivän suunnitelmat mulla. Pääasiallisin tavote on kyllä se, että selviän iltaan asti ilman, että tulee paha olo tai alkaa yökättää kertaakaan. Sit tota hmm... Niin. Sanottakoon nyt, vaikka ei tää mitenkään varmaa ole. Mutta tällä hetkellä viimesimmästä tupakasta on 48h. Mä en aio päättää mistään lakkoilusta, enkä mä aio tätä missään alkaa mainostaa, kun mahdollisuus epäonnistumiseen on ihan liian suuri. Mutta katotaan nyt, kuin tässä käy. Ei oo vielä ainakaan tehny edes suuremmin mieli, elikkä ihan täysin terve mä en vieläkään vissiin ole. 

Mutta näihin sanoihin ja tunnelmiin, pitäkäähän kaikki lukijat kiva päivä. Järjestäkää niille tein omille elämänne sankareille jotain kivaa, eikä tarvii olla niin kyyninen, ku mie oon. *wirn* 

Hyvää Ystävänpäivää kaikille! ♥

Anything that hurts you, hurts me too
I'm not gonna let your, world turn blue
Will you take my hand
And feel how close I am
There ain't nothing I won't do for you

~Jamie Walters - Hold on~

Pitää lähteä, että voi tulla uudestaan

Mä kattelin junan ikkunasta talvista maisemaa ja mun kurkkua kuristi. 

Mä en muista, koska Marken luota lähteminen olis ollu niin vaikeeta, kun se oli tänään. Kun mä halasin Eepua sen kiivetessä omaan junaansa, mun sisintä kyllä puristi. Siitä on puoli vuotta, kun nähtiin viimeksi ja tämä viikonloppu meni ihan liian äkkiä. 

Marke saatto mut sitten mun junalle ja mä hyppäsin äkkiä kyytiin, enkä pystyny kattomaan taakseni. Junassa painuin kiireesti omalle paikalleni ja kaivoin ristikkolehden esiin, kurkussa oleva pala tuntu ihan liian karheelta ja kovalta käsiteltäväksi siinä kohtaa.Yksikin vilkaisu ulos ikkunasta ja yksikin halaava pari, niin mä olisin parkunu kuin pikkuvauva.

Mä vihaan asemia. Mä vihaan sitä hälinaa, ihmispaljoutta, kuulutuksia lähtevien ja saapuvien junien merkiksi. Asemat tarkottaa mulle aina lähtemistä, jäähyväisiä ja luopumista. Vaikka totta kai siellä asemalla tapahtuu niitä ihania jälleennäkemisiäkin, mutta vahvimpana vaan jää mieleen ne kurkkua kaihertavat heipat ja viimeset halaukset, kun takana on ihanat päivät yhdessä. 

Ilmota, kun oot perillä ja hyvää ja turvallista matkaa. 

Siihen ei enää pysty lisäämään, että mun tulee ikävä, kun mun on jo nyt ikävä. Älä lähde. Mä en haluu mennä. Mä haluan jäädä tänne. Ne on ne asiat, jotka noilla hetkillä kirkuu mielessä.

Kotona mä odottelin asemalla jonkun aikaa, että Isäntä tuli hakemaan. Sekin kyllä tuntui hyvälle, kun se nousi autosta, nosti mun laukun takakonttiin ja veti vielä syliinsä siinä parkkipaikalla. Hyvää synttäriä, ooks jo miettiny mihin lahjas käytät? Koko mies on muutenki ollu ihan pehmo koko illan. Okei, on tämäki välillä kivaa, kun hipaisee ohi kulkiessaan ja pussaa välillä. Musta tuntuu hyvälle. 

Vaikka mun on ikävä, niin olen mä onnellinen.

Tyttöjen ilta!

Mun maha on tänään ollu ihan solmussa jännityksen takia. Mä olen odottanut tätä iltaa, kun hepo odottaa kesää. Mennään Main ja J-R:n kanssa Virtasen luo, tehään tacoja ekaksi ja alotellaan sitte siinä, juorutaan niin paljon, että varmaan puolen kaupungin korvat huutaa tilliä siitä pajatuksen määrästä. 

Viimeksi oon Main kanssa ollu viihteellä vuos sitte ja J-R:n kanssa oltiin pikkujouluissa. Mut ei se silti oo sama, nyt on ihan luxusta päästä tuolla omalla pikku porukalla rälläämään, tilittämään ja kapakkaan tanssimaan jalkansa kipeiksi.

Mä olen jo puolenviikkoa pohtinu, että mitä mä laitan päälleni. Se päätös nyt ei vieläkään oo tullu lopullisesti valmiiksi, eli todennäkösesti juoksentelen alusvaatteisillani ympäriinsä ja tyhjennän vaatekaapin makkarin lattialle ja pidän kunnon vaatetuskailun vielä. Tukan kanssa tulee kans olemaan yks itkupotkuraivari. Nyt kun Marke ei oo laittamassa sitä, niin tuun olee niin pulassa. On just sen mittanen pehko, että en saa ite laitettua mitenkään kivasti ilman verta, hikeä ja kyyneleitä. Pitäsköhän lähtä vaan pipo päässä liikenteeseen... 

Pidin Isännälle luennon, että jos menee tällä kertaa juomaan mun krapulavissyt, niin lähetän sen aamulla hakemaan uutta samantien, ku avaan ekan kerran silmäni. Jos mulla on rapula eikä oo vadelmavissyä lähimaastossakaan, niin siinä on kuolo jo enemmän kun lähellä. Ostin jopa kevytmaitookin, jos sattuu olemaan kova mieliteko sitäkin kohtaan. Siihen lisäksi jugurttia ja ranskanpottuja, noilla eväillä pitäs huominen selvitä. Kun darrahan mulle tulee, vaikka en jois ku viis siideriä. Mulle tulee nähkääs aina. 

Nyt mä koitan saaha aikaa tapettua vielä vajaan tunnin, sitten mä poukkasen suihkuun ja alan tällätä itteeni valmiiksi. 

I'm gonna party like a rockstar!

Ystävien päivä on joka päivä

Eilen illalla jutusteltiin Sernan kanssa mesessä mukavia, kun sitte puhe siirty jotakin kautta ystävänpäivään. Eihän siihen enää montaa viikkoa ole. Kaupassa käydessä sen näkeekin, kun alkaa olla hyllykaupalla kaikkea "I love You" -krääsää tyrkyllä. 

Siis ystävänpäivä on mun mielestä ihan kiva juttu. Se on se päivä, kun voi heittää niille oikeasti tärkeille ystäville vaikka tekstarilla, että kiitos kun oot mun elämässäni ja ilman sua olis aika tyhjää. Tokihan minä voin tämän sanoa näille omilleni ihan koska vain, ilman sen kummempia ihmettelyitä. Pikku pierussa varsinkin minusta tulee juuri se koko maailman rakastaja ja ainakin omille murusilleni jaksan sitä promillien rohkaisemana toitottaa.

Suoraan sanoen mua kuvottaa ystävänpäivässä se, miten kaupallinen siitäkin päivästä on tullu. Joka paikasta tursuaa kaiken maailman krääsää ja romua, mikä välkkyy ja helisee ja soi ja on niin imelää, että meinaa lentää manaajayrjöt samantien. Ystävänpäivänä vissiin kuuluis oman puolisonkin kanssa olla niin maan rakastunu ja puuhata kaikkea romanttista ja lässyttää ja lirkuttaa, ihan kun sitä ei vois tehdä ihan koska vain. Okei, meillä sitä ei mahdeta tehdä ikinä. Me nyt ei vaan olla mikään semmonen pariskunta, joka kamalasti tykkäis kyhnätä toisen kainalossa ja kertoa rakastavansa ja niin päin pois. Meistä kumpikin tietää, että toinen rakastaa ja se riittää. Ilmoitetaan sitten, jos tilanteeseen tulee joku muutos. Onhan meilläki ne tietyt omat hellät hetkemme, mutta ei me kamalan usein sylikkäin missään kohnata.

Toki me Isännän kanssa vähintäänkin toivotetaan toisillemme hyvää ystävänpäivää! Saatetaan jopa muistaa toisiamme jotenkin pienesti, mä olen joskus ostanu sille sydänbokserit ja saanu ite semmosen kornin vinkuvan possun. Vissiin se possu muistutti niin kovin mua, että oli ollu pakko ostaa. 

Jokainen tekee tietty ihan niinko tykkää, ja viettää sitä ystävänpäivää vaaleenpunaset lasit silmillä hattarapilven keskellä. Mua meinasi jokunen vuosi sitten huvittaa, kun ystävänpäivänä puhelin piippasi ihan jatkuvalla syötöllä. Tuli semmosilta tyypeiltä tekstareita, joidenka kanssa oli yläasteella oltu joko rinnakkaisilla tai samalla luokalla, mutta ei koskaan mitään oikeita ystäviä. Viestin sisältö oli hyvin pitkälle jotain Hyvää ystävänpäivää rakkaalle ystävälle tai sitten joku ylikulutettu runonpätkä, jossa hehkutetaan sitä toisen ihmisen tärkeyttä. 

Okei, voihan se toki olla niinkin, että mä olen sitten ollu tärkeämpi jollekin toiselle ihmiselle, mitä olen koskaan uskonutkaan olevani. Sen vaan olisi voinut tehdä selväksi jo silloin kouluaikana. Mä inhosin yläasteella niitä ystävänpäivän kotkotuksia, tyyliin jotain halisydämiä. Eli jokaisen kaulaan ripustettiin pahvinen sydän ja siihen sitten raapusteltiin kaikkien nimet, ketä päivän aikana halasi. Siinä sitä sitten nähtiin, että ketkä oikeasti oli suosittuja. Mua suoraan sanoen säälitti ja kuvotti se, miten muuten ihan järkevän tyyppiset tytöt suorastaan aneli halauksia siltä koulun kuumimmalta jätkältä. Tai miten pojat mateli koiranpentujen lailla sen Miss Yläasteen jaloissa, josko sitä halausta irtoaisi.

Mä olin ite yläasteella ajoista riippuen semmosta peruskastia. Ei mun tarvinnu halejani alkaa kerjäämään ja vonkaamaan, mutta ei mun edessäni myöskään jonoa syntynyt. Johtui ehkä suuresti myös siitä, että mä halveksin aika syvästi tuota tapaa. Joskus tuppasi vähän huvittamaan se, miten joidenkin kelpasi kyllä ystävänpäivänä tulla halaamaan ja napata se meikäläisenkin nimi omaan sydämeen, mutta muuten ei kyllä edes katsottu päin.

Että niin, onhan tässä vielä muutama viikko aikaa tämänkin kyynikon valmistautua kyseiseen päivään. Meillä töissä on silloin menossa varmaan taas salaisen ystävän viikko, elikkä arvotaan jokaiselle salainen ystävä, jota sitten kaikilla pienillä jutuilla ilahdutetaan sen viikon aikana. Siitä mä tykkään, kun mä saan väsätä ja askarrellapaskarrella kaikkia pikkujuttuja sille mun salaiselle ystävälle. Mein työpaikalla se on vielä pysyny kivasti aisoissa, ettei oo alettu ostelemaan mitään tautisen arvokkaita lahjoja. Siinähän kuivuis koko idea kokoon.

Enköhän miekin sitten viimestään sillon huikeana päivänä lämpeä taas koko idealle ja lähettele Markelle, Sernalle, Eepulle, Maille ja Silille mitä lämpimämpiä tekstareita, joissa taas tilitän, miten arvokkaita ihmisiä ne minulle on. Vaikka voisin kyllä melkein väittää, että jokainen näistä tietää sen ihan ilman erillistä päivämäärää tai kertomista. 

Niin joo, LilBrota mä kans muistan sinä päivänä. Eka toivottelen oikein laveasti ja monisanaisesti hyvää ystävänpäivää ja vasta viimeisessä lauseessa muistan, että niin juu, sullahan on synttäritkin. No onnea sitten vain.

Mistä tunnen mä ystävän

Meillä oli Marken kanssa auttamattoman tylsää ja hajoiltiin kimpassa mesessä. Siinä sitten ruikuteltiin aiheesta jos toisestakin ja sit repästiin, että blogataan jotain yhteistä. Mitään kuningasajatuksia ei kyllä syntyny, vaikka asiaa kauan ja hartaasti mietittiin. No, tähän myö sitten yhteisymmärryksessä päädyttiin. Kun myö niin paljon toisistamme tykättään.Tuolta Marken blogista näkee siis, että mitä se sanoo musta, jos jotakuta kiinnostaa.

Etunimi: 

Marke!

Siviilisääty: 

Sinkku se on. Ja kuulemma semmoseksi aikoo aika pitkäksi aikaa jäädäkin. Ellei Brian Kinney ilmottaudu puolisoehdokkaaksi. 

YLEISTÄ

Onko hänellä lemmikkejä? 

  On sillä kaks kisumisua, mitkä asuu Marken vanhempien kanssa. Niin ja sit sillä on mut ja Serna ja Eepu.

Milloin tutustuitte? 

Netissä tutustuttiin kesäkuussa 2010 ja heinäkuussa samaisena vuonna nähtiin ekan kerran IRL. Mutta musta kyllä tuntuu siltä, niinku ois tunnettu aina.

Hänen musiikkimakunsa? 

Tokio Hotel on paras! Sit se kuuntelee semmosta outoo discojytähumppaa, mitä mä en ihan joka kerta ymmärrä. Ja Bushidosta se tykkää. Niin ja Robinin Frontside Ollie on vieny senkin sydämen!

Harrastukset? 

JAA. Queer as Folk. Ei Markella kyllä mitään erityisempiä harrastuksia ole, joskus se kirjoittelee ja käy lenkillä. Datailee kans paljon, niinku minäki.

Mitä teette yhdessä? 

*Köh köh* Juhlitaan! Nykysin se on niin, että kun mä meen Marken luo, niin rynnitään baariin. Seuraava päivä on pyhitetty rapulalle ja lahoomiselle. Eli puhutaan paskaa, nauretaan ihan hirveesti, katotaan Qafia ja parannetaan maailmaa. Tehdään me nyt toki muutakin, aika pitkälle kaikkee mahollista. Kesällä hiottiin ja maalattiin yhessä huonekaluja ja olin mä auttamassa Markea muuton jälkeen, kun laitettiin sen kämppää kuntoon. Me voidaan myös vaan olla keskenämme tekemättä tai puhumatta mitään. Sitä kyllä harvoin tapahtuu, kun ollaan niin suulaita! Sit päivittäin jutellaan mesessä kaikkee enemmän ja vähemmän sontaa ja ei oo semmosta päivää, että tekstareita ei läheteltäis. Usein myös mennään yhessä röökille, eli puhutaan puhelimessa se aika, kun poltellaan tupakit.

Hänen intohimonsa?  

MINÄ TIETENKIN. Intohimo? Voiks tähänkin vastata, että Qaf? Tai Brian Kinney? Vai pitääkö tähän laittaa, että pollyt ja vodka ja hienot autot ja hyvä musiikki.

Miksi teet tämän gallupin juuri hänestä? 

No kun myö sovittiin! Ja kun se on mun elämäni nainen ja mie tykkään siitä ihan hirveesti ja kun Marke on vaan niin maailman paras ja ihanin. <3

ROMANTTINEN PUOLI

Tunnetko hänen seurustelukumppaninsa? 

No sattuneesta syystä en tunne. Jos sillä joskus semmonen on, niin varmasti tunnen. Työnnyn väkisin kylään esittelemään itselleni. Tai se tapaus pitää tuoda mulle näytille.

Onko hän romantikko? 

Kaikkea muuta!

Onko hän nymfomaani? 

No ei taida olla. Tai sitten Markella on joku salainen puoli, minkä se on mulle jättäny paljastamatta.

Millaiset olisivat hänen unelmatreffinsä? 

Tuota. Varmaan se, että kivan tyypin kanssa ajelemaan hienolla autolla johonkin, ja vaikka kreikkalaiseen ravintolaan syömään sen jälkeen. Nyt on pakko sanoa, että tää oli paha!

ULKONÄKÖ

Onko hän kaunis/komea? 

Mun mielestä Marke on nätti.

....tai ruma kuin apina? 

Apina ainakin! Mut ei mun Marke oo ruma.

Pukeutuuko hän paljastavasti?  

Ei se suostu! No ei vais. On se joskus ravitsemusliikkeeseen 

lähtiessä pannu avokauluksisen paidan.

Käyttääkö hän merkkituotteita? 

Kenkiä ainakin. Marke ja merkkitennarit kuuluu yhteen!

Meikkaako? 

Ei poistu asunnosta ihmisten ilmoille ilman, että on vähintään meikkivoidetta sutinut. Yleensä piirtää kulmatkin. Mutta kyllä se muutenkin meikkaa. 

HENK.KOHT.

Puhuuko hän sinulle salaisuuksiaan?  

Puhuu se. Sitä vartenhan minä olen olemassa. Me puhutaan kyllä ihan kaikeasta mahdollisesta.

Kertooko hän sinulle ongelmista, joita muut eivät pakolla tiedä? 

Kertoo. Voisin väittää, että olen ensimmäinen ihminen, joka näistä ongelmista kuulee, jos sellaisia ilmestyy.

Oletko nähnyt hänen itkevän? 

Olen mä.

Onko hän muuten valittavaa sorttia? 

No siis, Marke on ihan yhtä kova purnaamaan, kun minäkin. Mutta ei se semmonen jatkuva marisija ole. Mutta silleen asiasta se kyllä paahtaa ja sit koko juttu saattaa unohtua.

Arvosteleeko hän muita? 

*haha* Mun kanssa ainakin! Se on valitettavasti yksi meidän yhteinen huvi, että arvostellaan muita.Että joo, eihän sitä itekään täydellisiä olla, mutta huvinsa kullakin.

Pidätkö hänestä edes? 

Jaa että pidänkö? Pidän, ihan hirveän paljon. Mä rakastan Markea ihan hirveästi, enkä suostuis luopumaan siitä mistään hinnasta.

Mainitse joku erityisen hyvä puoli hänessä? 

En mä voi sanoa vaan yhtä. Markella on huippu huumori, se on tosi hyvä kuuntelija, ihan rehellinen ja mahtavaa seuraa. Mä voin luottaa Markeen tilanteessa kuin tilanteessa ja tiedän, että jos mä voin mennä soittamaan sen ovikelloa ihan koska vaan, eikä se käännytä mua pois. Ainoastaan pukkais vaatehuoneeseen piiloon, jos sillä ois makkarissa joku Brian Kinney odottamassa.

Milloin näät hänet seuraavaksi? 

Vajaan kahden viikon päästä, kun mennään Eepun kanssa Markelandiaan.

Mitä teette silloin? 

Perjantaina rynnitään baariin, mennään näyttää Eepulle suuren mualiman bilepaikkoja, samalla juhlitaan ennenaikaisesti mun vanhenemistani ja sen kunniaksi vedetään perseet.

Missä hän on nyt? 

Markelandiassa, istuu varmaan pornosohvalla läppäri sylissä.

Onko hän nuorempi vai vanhempi kuin sinä? 

Fyysisesti se on mua ööö neljä vuotta nuorempi. (piti varmistaa tämä Markelta!) Mutta henkisesti sitä ei kyllä edes huomaa, että meillä on näinkin "monta" vuotta ikäeroa.

Tiedätkö hänen sukunimensä? 

No dah, totta kai tiedän. Mutta en julista sitä tässä.

Voitko kertoa hänelle salaisuuksiasi?  

Jos mä en Markelle vois kertoa, niin sitten en vois kenellekään.

Oletko nähnyt hänen vanhempansa? 

Juu olen! Loisin niillä viime kesänä parisen viikkoa, kun säädettiin Marken kanssa kaikkee.

Oletko itkenyt hänen takiaan?  

No en varsinaisesti. Silleen on tainnu tulla poruviinan jälkeen tulla pikku kyyneleet tirautettua, että jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään.

Entä oletko itkenyt niin että hän näkee? 

No voi kyllä olen! Hampurissa vedin oikein kunnon känni-itkut.

Oletko matkustellut hänen kanssaan? 

Joo olen! Kotimaan sisällä pari kertaa ja viime kesänä käytiin Hampurissa, Sernaki oli mukana.

Kuinka kauan olette tunteneet? 

Puoltoista vuotta. Mutta edelleenkin, tuntuu niinku ois aina tunnettu.

Oletko nähnyt hänet humalassa? 

Että olenko? Ei se nykyään pal olekaan muitten seurassa, kuin mun. Varmaan elämänsä kuningaskännit vetäny mun seurassani. Kuten myös minä Marken.

Tietääkö hän sinusta henkilökohtaisia asioita? 

Se tietää musta ihan kaiken. Mutta tykkää musta silti!

Onko hän joskus ostanut sinulle jotain? 

Ainakin sträppärit synttärilahjaksi! Siinä porukassa oli toki muitaki, mut Marke sen hommas. Ja sit tietty aina joskus ruokaa tai tupakkaa tai drinksuja, meillä menee silleen tyylikkäästi, että on melkein yhteiset rahat. Maksa sää nyt nää niin mää maksan sitten noi.

Kuinka hyvin tunnette toisenne? 

Hyvin. Ei kai enää tämän paremmin vois toista ihmistä tuntea.

Oletteko nukkuneet samassa sängyssä? 

Joka kerta, kun mä meen Marken luo kylään, nukutaan kumpiki sen sängyssä. Tai no, melkein aina, nähtiin missä vaan, niin nukutaan vierekkäin. Hampurissaki me nukuttiin parisängyssä ja Serna lisävuoteessa.

Oletko halannut häntä? 

 Lukemattomia kertoja. Ja halaan taas, kunhan nähdään!

Onko hän ahdistellut sinua? 

Ainahan se mua ahdistelee! Varsinkin, jos oon sotkenu niin se ahdistelee mua siivoomaan jälkeni.

Onko hän käyttänyt fyysistä väkivaltaa sinua kohtaan? 

No ei kai? Ehkä mä oon joskus saattanu jotain läpsyjä saanu, mutta varmaan syystä! *repskops*

Onko hän kenties seonnut? 

Pakko olla, kun mun kanssa hengaa! Seura tekee kaltaisekseen, nääs. ;)

Meidän piti muuttaa maailmaa

Mä autoilin aikasemmin illalla keskustassa moikkaamassa lukioaikaisia ystäviäni. Me oltiin paikalla kaikki kuus, kerrankin. Samaan aikaan ja samassa paikassa. Se onnistuu nykyisin lähinnä jouluisin, kun kuudesta hengestä enää kaksi asuu tässä synnyinkaupungissa. Yksi on reilun sana kilsan päässä, yksi pääkaupunkiseudulla, minä Turussa ja yksi onnetar majailee Ruotsissa asti. 

Meistä kaksi on naimisissa ja toinen niistä avioituneista on isä. Kaksi elää onnellisesti avoliitossa ja kaksi on villejä sinkkuja. Jokaisella on elämässä jotain, opintoja tai työpaikka. Suurimmalla osalla vakijopi, että ei meistä ihan turhia jätkiä tainnu tulla kenestäkään. Vaikka tuskinpa sitä lukiossa tarvitsi todenteolla pelätäkään, mutta maailmahan muuttuu. Meidän kohdalla elämä on tainnut kohdella kaikkia hellin käsin, ainakin päällisin puolin. 

Tuntui ihan siltä, kuin mä olisin palannut ajassa vähintään kuusi vuotta taaksepäin, kun me istuttiin saman pöydän ääressä, nauraa räkätettiin vedet silmissä samoilla asioille, kuin silloinkin. Pojat kettuili toisilleen ihan niinkuin aina ennenkin ja me tytöt kytättiin jokainen ohikulkija. Vaihdettiin kuulumisia, muisteltiin vanhoja mahtavia juttuja ja päiviteltiin muidenkin tuttavien kuulumisia. Nykyisin tulee pidettyä ihan liian vähän yhteyttä, mutta kyllä mä silti kaipasin nuitakin ihmisiä.

Musta oli niin hauskaa katsella, kuinka me kaikki on kasvettu niin aikuisiksi, mutta oltiin silti niin samanlaisia, kun niinä railakkaina lukiovuosina. Muut huoltsikan asiakkaat varmaan katto kieroon, kun me koitettiin ottaa mojovaa ryhmäkuvaa kameran itselaukaisemella, käyttämällä ketsuppiautomaattia jalustana. Naurettiin niin kovaa, että ihme, kun ei saatu jotain noottia, että nyt turvat tukkoon.

Kai ne on jo tuolla peukkubaarissa tajunnu, että tää lauma käy siellä kerran vuodessa. Ensin ne keräytyy paikalle pikkuhiljaa, halaa toisiaan lujaa, istuuvat pari tuntia elämässä nuoruuttaan uudestaan. Sen jälkeen se jengi hajautuu taas pikkuhiljaa, kaikki omiin suuntiinsa, omiin elämiinsä. 

Seuraavana vuonna se tehdään taas uudestaan. Ja sitä seuraavana.

Suuria ajatuksia pienen ihmisen mielessä

Joulupäivä. Tällä kylällä on tapana, että tänä iltana kaikki ryntää kapakkaan istumaan, purkamaan jouluressin pois ja tapaamaan siinä samalla miljoona tuttua. Tää on se ilta vuodessa, kun tän kylän kapakat menee sekaisin, kun joka paikassa on ihan oikeasti niin paljon porukkaa, ettei muulloin semmoista ihmispaljoutta nää. Pankkikorttien kanssa on ihan turha yrittääkkään tiskille, se on liian hidasta ja yhteydet todennäköisesti kaatuu jo alkuillasta. 

Mä koitin LilBrota houkutellu, että ois lähteny mun kans pubiin parille. Eihän se lähteny, pelkäsi varmaan, että saa muijaltaan viikon mykkäkoulun siitä hyvästä. En mäkään siellä baarissa olis aamuun asti istunut, mutta ihan vaan muutamalle. Sen verran, että olisin nähnyt muutamat tutut, vaihtanut vähän kuulumisia ja sitten kotiin, ennenkuin mä oikeasti muistan, että miksi mä tätä paikkaa niin paljon vihaan.

Mä kattelin just naamakirjasta, että mun lapsuuden paras ystävä oli tänään lähdössä viihteelle. Jos ajassa oltaisiin vuosi taaksepäin, se olisi jo moneenotteeseen varmistanut, että lähdenhän mä sen kanssa juhlimaan. Luvannut mulle yöpaikankin siinä samalla. Mutta ei tänä vuonna. Tänä vuonna mä en saanut edes hyvän joulun toivotusta, vaikka mä itse lähetin joulukortinkin. 

Mä en tiedä, että mitä pahaa mä olen tehnyt. Viime uv:na neiti itte teki mulle sikamaiset oharit, kun ensin oli itse vongannut mut baariin mukaan. Sen jälkeen mulle ei ole juteltu mesessä, korkeintaan vastailtu yksisanaisesti, jos mä olen aloittanut keskustelun. Jos mä olen naamakirjassa kommentoinut hänen tilaansa, mä en saa mitään vastausta. En yhtikäs mitään. Mä olen koittanut antaa koko asian olla, oon koittanu ajatella, että tää on asia, mille mä en voi mitään.

Lokakuussa se kävi pikapikaa kahveella tossa BigBron luona ja kaikki tuntu jollain tapaa olevan ok. Mutta ei ne kuitenkaan ole, kyllä mä sen tunnen, näen ja koen. Mutta mä en halua olla se, joka alkaa tingata, että mitä väärää mä olen tehnyt. Kesällä satuttiin samoihin rientoihin yhtä aikaa, niin mulle ei voinut edes jutella. Kun erehdyin sanomaan jotain, mulle käännettiin selkä. 

Tarvitseeko edes sanoa, että se sattuu ja sattuu ihan vitun paljon? Mä en vaan jaksa enää olla se, joka soittelee perään ja hoitaa asiat kuntoon. Mä en enää jaksa olla se, joka pitää sen toisenkin ihmisen pystyssä, mä olen sen jo kerran tehnyt. Mulle sai soittaa vaikka keskellä yötä, jos oli liian paska olla. Kertaakaan mä en ole kuullut minkäänlaista kiitoksen sanaa. Eipä sillä, kissa kiitoksella elää...

Mulle on niin moni ihminen sanonu, että mä en ole tässä tilanteessa se, joka menettää. Mä olen koittanut myös itse hokea itselleni, että mä en voi sille mitään, jos mua ei elämäänsä halua. Olkoon sitten ilman, ja ilman on opittava myös minunkin olemaan. Tällaisina hetkinä sitä vaan miettii, että mikä meni vikaan ja missä kohtaa. 

Onneksi mulla on olemassa muutama niin mahtava ystävä, joiden mä tiedän pysyvän mun rinnalla vaikka maailman tappiin asti. Mua ei jätetä siitä hyvästä, että mä ilmaisen pettymykseni, jos mulle tehdään oharit tai mulle tehdyt lupaukset rikotaan. Mua ei myöskään jatkuvasti arvostella pukeutumiseni tai meikkaamiseni takia, mä kelpaan ihan tällaisena, mitä mä olen. Mun ystävyyttäni arvostetaan ja minä arvostan näiden muutaman ihmisen ystävyyttä. Kiitos rakkaat, kun olette olemassa. Minä olisin niin hukassa ilman teitä.