Kiva kiva kiva

Mun sattuu selkään. Olin eilen kattoo leffaa säbäpojan luona ja röhnäsin koko illan sen nojatuolissa. Siinä sit menee selkä vähän kipeeks. Mä kehuskelin puolen yön aikaan poistuessani, että ei mun selkä ollu milläsäkkään koko tuolista. Mut voi kele, kun aamulla heräsin äitin puheluun. Ekat sanat vastaamisen jälkeen tais olla jotain tyyliin ai vittu, kun aloin kampee sängystä ylös. Seuraavalla kerralla istun lattialla, mieluummin puutunu perse, kun armottoman kipee ristiselkä. 

Mulla oli kiva ilta eilen. Kateltiin Vares, puhuttiin paskaa ja välillä vähän asiaakin ja naurettiin paljon. Hyräilin aika tyytyväisenä, kun kipittelin kauppatorille bussiin yöllä ja tulin kotiin nukkumaan. Tänään on lisää kivaa luvassa, kun Mai tulee kylään. Hajetaan jotain syömistä, kerrataan vähän kuulumisia ja ollaan vain. Voi että. Ai että. Tämmöstä mä olen kaivannut, pitkän pitkän aikaa. Kavereitten tapaamista ja hauskan pitoa. Exä tänään skypessä taas jaaritteli, miten ei yksin kulu aika ja jada jada. 

Mä tajusin sen kommentin jälkeen, että vaikka mä nyt asun yksin, niin mä en ole läheskään niin yksinäinen, kun mä olen ollut ehkä viimeisen vuoden ajan. Mieluummin kokonaan yksin, kuin mitä yksinäisenä kahdestaan. Huomasin tossa aamupäivällä, kun ensin olin tiskannut pois taas ihan jäätävän tiskivuoren ja sen jälkeen heiluttelin imuria, että ei sekään touhu niin kamalalta enää tunnu. Johtuisko siitä, että sitä siivoilee vain ja ainoastaan omia sotkujaan?

Maanantaina on onnenpäivä, mä pääsen kampaajalle! Mä oon viimeksi käyny kampaajalla ennen sitä kuuluisaa Auran reissua, mistä te voitte käydä lukemassa tarinan tuolta Idiotismin multihuipentumasta. On siis reuhka päässyt vähän kasvamaan, tähän sais jo pienen ponnarin niskaan! Kamalaa. Oon tässä leikitelly ajatuksella, että uskaltaisko tempasta jo nyt jotain kesätukkamittaa, on noi posket kaventunu sen verran viimesen puolen vuoden aikana, että jos sitä ei niin läskipäältä näyttäis, vaikka tukka oliskin vähän lyhempi, kuin korvanlehtiin asti. Tiedä häntä. Pitää vielä miettiä ja kerätä vähän rohkeutta. 

Mitäs mitäs mitäs. Mä en malta odottaa helatorstaiviikonloppua. Marke lähtee ehkä sillon mun mukaan kotipuoleen, ja jos ne suunnitelmat menee reisille niin puksuttelen sitten junalla yksinäni. Mä oon niin odottanu! Joulusta on jo ikuisuus, mun muruseni on kasvaneet hirveän isoiksi, ja on mun ollut ikävä niitä isompiakin ihmisiä siellä. Nessu oli tänään jäänyt ukin ja mummon luokse muun perheen suunnistaessa kotiin. Päiväunet oli maistunu sohvalla tosi hyvälle, kun ukki oli ensin lukenut ja lopuksi laulanut vähän, niin neiti oli nukkua pössöttänyt kolmatta tuntia ukin kainalossa. 

Nessulla on muuten hyvä musiikkimaku. Mun muruseni alkaa välittömästi tanssimaan, kun ämyreistä kajahtaa soimaan Jontte Valosaaren Jos mä oisin sun mies. Joskus on jääny päiväunetkin kesken, kun oli radio jääny liian kovalle ja Nessun oli kesken unien tarvinnu loikata sängystä ylös tanssimaan. Mä en niin kestä, soitan sitä biisiä loputtomalla luupilla, kun pääsen kotipuoleen. Samalla nauran ja itken onnesta, kun katon sen pikkuihmisen tanssimista. Mä en niin malta odottaa! Mun on taas ollut ihan liian kova ikävä.

76 tuntia ilman tupakkaa

Mulla on selkeästi alkanu uusi ajanlaskukausi. Tänään on menossa neljäs päivä tupakoinnin lopettamisesta ja... TATTARADAADADAA! Mulla on edelleenkin menny vain ne viis nikotiinipurkkaa. Laastarit on avaamattomissa paketeissa eteisen pöydällä edelleenkin. Enkä oo sortunu. 

Mä en tiedä, että minkä kirouksen mä langetan ylleni jos mä jo nyt sanon, että oliko tää oikeasti näin helppoa? Siis sitähän mä en kiellä, etteikö mun tekis tupakkaa mieli. No kyllä tekee! Toissayönä teki niin paljon mieli tupakkaa, että jauhoin purkkaa leuat lonksuen, kävelin olohuoneessa ympyrää ja meinasin oikeesti purskahtaa itkuun. Siinä kohtaa oli ihan hillittömän lähellä, etten marssinu Isännän askille ja sen jälkeen parvekkeelle henkosille. 

Mutta mä selvisin! Ja olen selvinny sen jälkeenkin. Tavallista purkkaa kuluu varmaan enemmän, kuin ennen ja vissyä ja limua mä kittaan kanssa aika paljon. Karkkia tekee toki kanssa mieli aika paljon, mutta sen oon kyllä onnistunu jättää kauppaan vielä... 

Mä olin ihan varma, että mulle tulee jotain ihan järkyttäviä vierotusoireita. Että mä hikoilen, vapisen, ahdistun, masennun ja kärsin hirveestä päänsärystä. Mut ei. Nyt on alkanu yskittää, kun lima lähtee keuhkoista liikkelle. Että jos tää ei tästä enää tän pahemmaksi muutu, niin en tosiaan olisi osannu edes kuvitella, että seitsemän vuoden tupakoinnista pääsee näinkin helposti eroon. 

Mä olen tainnu olla enemmän koukussa siihen tapaan, kun mitä itse nikotiiniin. Että toki mä nyt huomaan, että esim. puhelimessa puhuminen on tosi outoa, kun ei enää voikaan marssia tupakalle. Yöllä Marken kanssa joristessani mä huomasin käveleväni ympäriinsä, siivoilin tavaroita omille paikoilleen ja lopulta lakasin pölykoiria nurkista pois. Hyödyllistä ainaki!

Tänään on sitten ensimmäinen koetus edessä, kun ollaan Main kanssa lähdössä bailaamaan. Onneksi ei oo yhtään tupakkia tässä huushollissa, ettei tuu ihan järetön mieliteko heti ekan sidun jälkeen. Sen verran mä annan itelleni anteeksi, että jos mä humalapäissäni baarissa poltan jonkun tupakasta pari hatsia, niin mä en katso sitä sortumiseksi tai epäonnistumiseksi. Kun mä tiedän, että niiden henkosten jälkeen mä en palaa takasin siihen vanhaan, missä köhyytin maxiaskin kahdessa päivässä. Jos mä alan Isännän perässä marssia tohon parvekkeelle vinkumaan hatseja tai jämiä, niin siinä kohtaa mä olen sortunu. Koska sitten mä teen itselleni liian helpoksi sen, että alotan taas uudestaan. Juurikin kyllä Isäntä puhelimessa jutteli, että kuhan palaa huomenna Helsingistä kotiin ja noi röökit on poltettu niin alkaa hänki lakkoilee. 

Saas nähdä, alanko mä saada jotain hulluja kilareita, kun vaan nään Isännän. Ainakin, jos se yrittää tohon partsille tupakalle niin mä olen valmis hirmutekoihin. Se on meinaan ihan suoranaista kiusantekoa. 

Mulla on jotenkin hassu fiilis. Mä olen ollu nyt kaks päivää kotona ja tuntuu jotenkin hassulta. Mä haistan nyt niitä kesänloppu -fiiliksiä. Mä muistelen tätä kesää, Berliinin reissua, matkoja kotipuoleen, maalaustalkoita Marken kanssa ja nyt tätä viimesintä pätkää, minkä mä olin Marken luona. Melkein tasan kaks kuukautta sitten me lähdettiin Berliiniin. Mulla on ikävä sinne. Mulla on ikävä Markea. Mulla on ikävä Siliä, BigBrota ja Nekkulaa, jonka kuvia posti eilen toi mulle kolme kappaletta. Mulla on ikävä Sernaa, mä näin toissa yönä unta, miten me oltiin Marken ja Sernan kans kolmistaan bilettämässä jossain, Serna oli jo parantunu ihan kokonaan. 

Luojan kiitos Mai tulee tänne illalla ja vielä yöksikin. Vaikka mulla ei mitkään jäätävän paskafiilikset ja ikävät ja ahdistukset olekaan, niin nää osais kyllä muotoutua semmosiksi tässä iltaa kohden. Säästetään ne ahdistus- ja ikäväitkut sitten ens viikonlopulle, kun on oikeasti se kesän viimeinen viikonloppu.

Kotona on kiva olla

Ajeltiin tänään Isännän kanssa ja olen hyvin hyvin yllättynyt yhdestä asiasta. Ei nimittäin kinattu koko aikana yhtään mistään! Vaikka minä ajoin valtaosan matkasta, ei pelkääjän paikalta kuulunut yhtään vastahakosta sanaa. En sit tiijä, että oonko mä mukamas parantunu kuskina, vai onko toi lopultakin oppinu pitämään suunsa kiinni. Samalla tavalla minä edelleenkin ajan, kun oon ajanu ennenkin, viime kesänä nimittäin sitä kommenttia kyllä sateli. Että ehkä ennemminkin on kyse siitä, että Isäntä on tajunnu, että en mä hivauta sitä autoo mehtään tai päin rekka-autoa, jos lisään vauhtia kaheksastakympistä sataseen. Tiedä häntä. 

Mä tykkään edelleenkin hirveesti ajamisesta. Uuden auton myötä siitä ajamisesta on tullu taas vähän kivempaa, onhan se nyt selkee ero, kun saa allensa kahdeksan vuotta uudemman auton! Kyyti on tasasta ja hiljasta, eikä autoon meinaa paistua jos aurinko vähänkään sattuu pilkahtamaan pilvien raosta, kun tossa nykysessä on ilmastointi. 

Niin juu, mie muistan viime kesänä, kun sain ite kilarit, kun ajeltiin meiltä kotopuolesta takasin Turkuun. Isäntä pöryytteli motarilla kaheksaakymppiä, vaikka olis saanu painaa 120 lasissa. Mie en nyt tarkota sitä, että siellä on pakko painaa säällä kuin säällä reikäpään lailla, mutta ei sinne kyllä kannata turruttelemaankaan lähteä! Lisäksi, kun siinä autossa saa istua semmoset kahdeksan tuntia, niin ois ihan jees ajella rajotusten mukaan. Sit toki, kun mä siitä nopeudesta menin mainitsemaan, niin toihan turras uhallaankin, kun tiesi, että mua ärsyttää. Jostain kumman syystä kuitenkin minä ajoin kaikki motaripätkät tällä kertaa. 

Isäntä istu kiltisti vieressä ja paineli kaikkia nappeja, mitä siitä auton kojelaudasta sattui löytymään. Niin ja tietty vaihto levyä, se suostu kuuntelemaan jopa Bushidoa vähän aikaan. Kokonaista kolme biisiä. Sitten kuultiin taas se tuttu ja turvallinen kaikkea sääki kuuntelet ja lähti levy vaihtoon.

Mä tajusin aamulla lähtöä tehdessä, että jos mie oikeesti meen vasta syyslomalla seuraavan kerran kotiin, niin Nekku kävelee varmasti jo sillon. Saattaa jopa puhuakin jotain. Hitto soikoon, kun on nyt tätä ohjelmaa tullu jo loppukesälle hirveesti, niin en mahda enää kesäloman aikana ehtiä takasin. Kourasi kyllä sydänalaa aika rajusti siinä kohtaa, mutta äkkiä se meni ohi. Jos mä olisin vielä aamulla nähny Nekun ennen lähtöä, niin oisin varmaan nostanu kytkintä itku kurkussa. Nyt mä lähdin hyvillä mielin, ilman sitä raastavaa ikäväntunnetta. Oliko tää ihan liian helppoa? Iskeekö se ikävä viimestään siinä vaiheessa pintaan, kun vedän Main tai Marken kanssa kunnon kännit ja laskuhumala alkaa olla käsillä? Tai siinä vaiheessa, kun makaan jossain tuhannen darraani pois? 

Tilannetta helpottaa varmasti sekin, että mulla on tosiaan vaikka mitä kivaa tiedossa. Perjantaina meen moikkaa Melli-murusta ja viemään sille synttärilahjan ykksvuoden kunniaksi ja sen jälkeen kaappaan Main mukaani meille, ottamaan vähä pohjia ja sen jälkeen me singotaan radalle. Sunnuntaina tai maanantaina mä sitten suuntaan Markelandiaan, viettämään varmasti yhtä elämäni hienointa viikkoa talonmaalauksen parissa. Kun vaan nyt ei satais, niin saatais kans maalattua! 

Äiti

Tänään on taas se päivä vuodesta, kun minua harmittaa hirveästi se, että asun niin kaukana muusta perheestäni. Soitin äitille aamupäivällä, toivotin hyvää äitienpäivää ja lahjankin se on jo saanut multa ja velipojilta yhteisesti. Annettiin se jo vappuna juurikin siitä syystä, kun oltiin kaikki paikalla. Silti minä haluaisin olla siellä, syödä äitienpäivälounasta ja ihan vaan viettää aikaa äitin ja koko perheen kanssa. 

Me soitellaan äitin kanssa muutaman kerran viikossa toisillemme, eikä aina tarvii olla mitään asiaakaan. Kunhan vaan lätistään kaikki kuulumiset läpi, toisinaan puhelut venyy tunninkin mittaiseksi. Äitiltä minä oon periny sen, että oon kova puhumaan. Minun ollessa teini, me otettiin äitin kanssa aika rajusti yhteen ja usein. Äitille minä räksytin kaikesta, mikä mieltä painoin ja syyllistin sitä millon mistäkin, olin sitä mieltä, että mulla on maailman niuhoin äiti. 

Mä olen jälkeenpäin tajunnu, että kun teininä onnittelin itseäni siitä, miten onnistuin omasta mielestäni vedättämään äitiä ihan kuus nolla. Todellisuudessa äiti on ihan taatusti tajunnu mun vehkeilyni, mutta antanu vaan olla. Se on itse kusettanu omaa äitiään nuoruudessaan niin paljon, että ei meikäläisen ja velipoikien temput ei kyllä menny läpi, ei sitten millään. 

Mä olen vasta nyt aikuisena alkanu miettimään, minkälaista äitin elämä on ollut lapsena ja nuorena. Mummo oli 19-vuotias, kun äiti synty ja äitin ollessa neljän vanha, sen vanhemmat erosi. Isänsä se näki vissiinkin ollessaan viisivuotias viimeisen kerran, seuraavan kerran ne tapasi ehkä nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Mummo jätti äitin omien vanhempiensa hoiviin avioeron jälkeen ja pyyhkäsi ite Helsinkiin töihin. Pari vuotta myöhemmin äitin isovanhempien hoiviin ilmestyi äitin pikkuveli, ilmeisesti mummon ja äitin isän ero ei ihan niin äkkiä tapahtunutkaan, kun oli kuviteltu. 

Äiti muutti vasta teininä asumaan mummon ja ukin luokse. Kyllä, mummo meni uusiin naimisiin, ja sitä miestä minä pidän ukkinani, joka on myös minun tätieni isä. Äiti on kerran mulle sanonu, että vaikka hänellä oli perhe silloin, niin kyllä silti tiesi, että jotain puuttuu, kun oma isä ei halua pitää mitään yhteyttä. Kunnes yhtenä syksyisenä päivänä mun eno oli perheineen kylässä ja äiti nappasi puhelimen käteensä ja soitti. Omalle isälleen, ihan ventovieraalle miehelle, jota se ei ollut tavannut vuosikymmeniin. Onneksi soittikin, kahdeksan vuotta myöhemmin äitin isä sairastu haimasyöpään, joka vei tosi nopeasti hautaan. Mä ihailen äitin rohkeutta tuossa tilanteessa. Mä olen itse niin jänishousu, että multa olisi jäänyt soittamatta. Vaikka taisi äitikin aika monta vuotta rohkeutta kerätä, ei se ollut etsinyt omaa isäänsä käsiinsä edes silloin, kun on saattanu meidät kolme jälkeläistään maailmaan.

Äiti oli 25, kun BigBro syntyi. Minun syntymän jälkeen se oli 26, pikkuveli pullahti maailmaan kahta kuukautta ennen äitin 28. syntymäpäivää. Mä käsitän vasta tänä päivänä, kuinka nuoria äiti ja iskä on sillon ollu. Mulla pitäs nyt olla siis jo kaks lasta saman mittapuun mukaan. 

Mun äitini on ihan huippu tyyppi. Se heittää tosi härskiä herjaa, ja on ihan yhtä kova nauramaan, kun minäkin. Sen kanssa pystyy puhumaan monista asioista, varmaan vois puhua semmosistakin, mistä minä en sen kanssa suostu puhumaan. Ei äiti koskaan mulle ole mistään kuukautisista tai muista murrosiän jutuista puhunu, mutta joskus se vaan totesi, että jos joku mieltä painaa niin kysy pois. Eipä painellu, niin en kokenu tarpeelliseksi alkaa tenttimään äitiltä yhtään mitään.

Osaa mein äiti toki marttyyrikin olla, senkin taidon mä olen perinyt siltä. Lisäksi se kaahaa autolla niin tautisen kovaa, että pelkään joka kerta paskat housussa sen kyydissä. Siitä riittääkin huumoria meidän perheessä, äiti kun on noitten ajopelien kanssa koheltanut ihan meidän kaikkien edestä. 

Nyt äiti viettää ekaa kertaa äitienpäivää mummonkin roolissa. Se on siitä mummoudestaan niin ylpeä, että sen näkee kilsan päähän, miten se meinaa pakahtua onnesta. Vuoden päästä sillä on kaksi mummotettavaa lisää, sillä on sitten vielä enemmän asioita, mistä voi olla ylpeä.

Sen minä tiedän, että jos äiti jostain on ylpeä, niin omista lapsistaan. Minä muistan edelleen sen ylpeyttä tihkuvan äänen, kun se kertoi omalle isälleen, että hänellä on kolme hienoa lasta. Äitille meidän kenenkään ei tarvii olla lääkäri, professori tai presidentti, että se olisi meistä ylpeä. Sille riittää se, että mulla ja kummallakin velipojalla on oma koti, oma työ, oma elämä ja kaikki reilassa. Se, että me ollaan kaikki onnellisia ja meillä menee hyvin. 

Äideistä parhain sä oot. ♥

It's hard to say goodbye

Mun selkä ja takapuoli huutaa kuolemaa, kun reissasin taas junalla kotiin. Mä mietin tuossa tullessa, että mitenkähän pitkä matka tulis, jos pistäis peräkkäin kaikki ne kilometrit, jotka mä olen junalla reissannu millon mihinkäkin suuntaan. Pääsis varmaan pian kuuhun asti. Mä olen tälleen pikaisesti laskettuna reissannu kahdeksan ja puol vuotta junalla halki Suomen. Välillä toki muuallekin, mutta eniten tätä väliä. Mä olen nähny samat asemat lukemattomia kertoja, mutta on tullu seistyä välillä Pieksämäen, Kuopion ja Turun lisäksi myös Jyväskylässä, Tampereella, Joensuussa, Pasilassa... 

Mä olen myös nähny yhdet miljoonat jäähyväiset. Ja varmaan yhtä monta onnellista jälleennäkemistä. Mä olen myös lukemattomat kerrat ollu itse se, joka parkuu asemalla Isännän rintaa vasten, enkä oo halunnu päästää irti ja lähteä taas pois. Monta kertaa mä myös olen juossu tuon syliin pitkästä aikaa. Nykyään mun sisällä tuntuu hirveän lämpimältä, kun mä näen junan ikkunasta, kun asemalla seisoo äiti ja iskä tai BigBro ja Sil odottamassa mua, kun mä menen sinne päin. Eikä mee kauan, niin siellä seisoo myös Neppula odottamassa, kun kummitäti tulee kylään.

Juna seiso tänään Tampereen asemalla vartin verran. Mä kipasen siinä kohtaa aina polttamaan tupangin siihen asemalaiturille, niinkun tein nytkin. Siinä tupakoidessani mä näin, miten siihen laiturille tuli semmonen nuorimies kassien ja pussien kanssa, sitä saattamassa oli nuorehko nainen ja semmonen pikku tyttö, mikä osas just kävellä. Mä kuulin, kun ne jutteli siinä muita mukavia ja sitten se nainen sano sille tytölle, että Sano enolle heippa. Sen jälkeen mä jäin vaan tuijottamaan, kun se tyllerö juoksi sen miehen syliin. Miten se mies rutisti sen ihan hirveän lujaa itteensä vasten ja ihan selkeästi taisteli kyyneliä vastaan. 

Siis voi hyvä Jumala, miten muhun koski sen miehen puolesta. Mä niin tiesin sen tunteen, ja mä näin, miten kovaa siihen mieheen sattu, kun se keräs kaikki kimpsunsa ja kampsunsa ja nousi junaan. Mä en enää pystyny jäämään seuraamaan, että jäikö se miehen sisko ja tyttö vilkuttamaan junalle, mun oli pakko rynniä junaan sisälle ja suoraan vessaan itkemään. Mun tuli niin ikävä mun Neelaa. Se lähteminen on joka kerta niin saatanan raastavaa. Se tuntuu sille, kun sydän revittäis joka kerta rinnasta irti, ja osa musta jää aina sinne Neelan kanssa. 

Tää on tätä samaa ruikutusta joka kerta, kun mä tulen kotipuolesta takaisin tänne kotiin. Mun vaan on niin helkkarin ikävä sillä hetkellä, etten mä tiedä, että miten päin mä olisin. Tänään oli yllättävän helppo lähtö, vasta sillon Tampereella oikeesti tuntu sille, että mä en enää kestä. Mun ei tehnyt yhtään pahaa, kun äiti ja iskä jäi seisomaan asemalle ja vilkutti mulle, kun mun juna lähti liikkeelle. Mutta auta armias, jos siellä ois seissy BigBro ja Sil Neelan kanssa. Onnea vaan mulle sitten, mä alan sen jälkeen pian taas olla se, joka itkeä tillittää junassa koko helvetin matkan läpi Suomen. Sitä mä olen tehny yhden sata ja kolme kertaa ennenkin, aina täältä lähtiessä, kun asuin vielä kotona. 

Enkä taida olla sen enempää ensimmäinen, kun viimenenkään. Mutta sen mä vaan sanon, että mä helvetti soikoon vihaan asemia. Mä vihaan lähtemistä, mä vihaan jäähyväisiä. Kun ne koskee joka kerta yhtä paljon, vaikka aina tietää palaavansa takaisin jossain vaiheessa. 

Paluu arkeen

Minulla oli hyvä pääsiäinen. Perjantaina lähinnä löhöttiin Marken kanssa sohvalla telkkarin edessä, lauantaina kirmattiin ostoksille ja sen jälkeen alettiin tälläämään ja odottamaan Maita. 

Oli kyllä onnistunut ilta. Minä olin hyvin hyvin humalassa, mutta siitä huolimatta minulla oli hyvin hyvin hauskaa. Tanssin uudet kenkäni rikki (okei, se kyllä vituttaa ja aika paljonkin) ja varpaani verille, mutta varpaat onneksi ainakin paranee. 

Meinasin kyllä saada semmosen kevyen sydärin yöllä baarista kotiuduttua, kun havahduin just ennen sammumista siihen, että puhelin soi. Main taksi oli ajanu päin liikenteenjakajaa, eikä mitään pikkusen ollukaan kolhassu. Autosta oli turvatyynyt pamahtanu auki ja kuski oli vaan selitetty jotain, että ei tuota jakajaa oo aikasemmin tossa ollu. Siis mitä vittua?! Ei se jakaja ole tyhjästä siihen ilmestyny. Ja vaikka edellä ajaiskin auto tai olis uus jakaja, ei sitä päin silti voi ajella. Mai soitti mulle ihan hysteerisenä, mä potkin Markenkin hereille siinä tohinassa. Luojan kiitos, ei käyny kuinkaan!

Mutta edelleenkin ihmettelen, miksi se taksikuski ei ollu edes soittanu poliiseja siihen paikalle? Se oli ajellu ihan ihme reittejä muutenkin, että mikä lie ollu miehiään. Ensimmäisenä heräsi epäilys, että joko se oli nukahtanu rattiin, ajanu törkysen pitkää vuoroa, kun on pääsiäispyhät. Tai sitten ei ollu ihan selvinpäin. Kun eihän se saa vakuutuksestakaan mitään, jos poliisit ei oo käyny paikalla toteamassa tilannetta.

Onneksi mulle oli jääny talteen kuitti siitä matkasta, mikä me tultiin keskustasta tähän. Siinä kuitenkin luki kaikki tiedot autosta ja kuskista, niin saa sit Mai ilmotella taksikeskukseen tai johonki, että minkälainen ukko siellä oikein on ollu ratissa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. 

Sunnuntaina minulla oli hyvin hyvin hyvin paha krapula. Lopulta pelkäsin, etten kuolekaan, kun se kuvotus ja yrjötys ei menny ohi. Pidettiin Marken kanssa kunnon purjoiluperformanssit, Marke yökkäs aamupäivän ja minä iltapäivän. Iltaa kohti onneksi parani olo sen verran, että uskallettiin ajella (Marke ajo ja minä vapisin) kylään Marken velipojan luokse tohon vähän matkan päähän. 

Sen fyysisen darran lisäksi mua hajotti eilen ihan hirveesti. Siis niin. Minä voin hummailla vaikka missä reissussa viikkotolkussa ilman, että kuolen ikävään tota Isäntää kohtaan. Mutta voi auta armias, kun se erehtyy lähtemään reissuun ja mulla on darra. Mä olisin varmaan eilen maannu koko päivän sängyssä, nuuhkinu sen tyynyä ja parkunu pahaa oloani, mulla oli niin jäätävä ikävä. Taivaan kiitos Marke oli mun kans täällä, jos mä olisin ollu yksin niin voi hyvää päivää, en olis selvinny. Vaikka mä useinkin makaan täällä rapelon kourissa sillai, että Isäntä puuhailee vaan niitä omia juttujaan, niin ainakin se on täällä. Mun ei tarvii olla yksin, se on darrassa jotain niin hirveänkamalansurkeeta, että en oikeesti selviäis. 

Tossa vajaa tunti sitten tulin kotiin, kun heitin Marken bussiin. Nyt mua hajottaa enää ainoastaan se, että huomenna pitää mennä töihin. Ei pitäs ikinä tehä yhtään mitään kivaa näillä lyhyillä lomilla, ois se töihin meno satamiljoonaa kertaa helpompaa, jos ois vaan maannu tylsyyksissään kotona. Tai niin mä ainakin luulen. Onneksi Isäntä kotiutuu ens yönä, isken siltä hampaat kurkkuun jos se ei ehdi viimeseen Tampereelta tulevaan junaan ja mä joudun nukkumaan yöni yksin. Kun mä tiedän ihan varmaksi sen, että en varmaan nuku silmällistäkään, ennen kun ulko-ovi on ukkokullan perässä napsahtanu kiinni ja sen on mun vieressä vaakatasossa.

Että huhheijaa, sanon minä. Ens viikonloppuna pitäs Main kanssa vielä vähäsen juhlia! Sit on kyllä meikäläisen bailut taas hetkeksi bailailtu, eihän tämmöstä touhua kestä kroppa, kukkaro eikä kengät.

Kun ei halua olla aikuinen

Onneksi ootte nyt jo kaikki aikuisia.

Nuo sanat minä kuulin äitin suusta viimeksi toissailtana, kun se soitti mulle. Kun lähti puhe siitä, että se oli sairaalassa ekan yön istunut sängyn reunalla ja miettinyt, että mitä jos löytyy jotain ikävämpää ja tämä olikin sitten tässä. Äiti oli mielessään jo jakanut korunsakin valmiiksi. Minulle kaikki muut Kalevalakorut ja Neppulalle yksi riipus ja rannekoru. Sitten se oli vaan toistellut, että lapset on nyt aikuisia, kyllä ne pärjää. Minä ja mun veljet ollaan vahvoja, kukaan ei ole yksin ja me pidetään iskästäkin huoli, jos hälle sattuu jotain.

Ei, mutta kun minä en halua olla aikuinen. Tuossa kahden päivän aikana, kun itkin vessan lattialla pahaa oloani ja pelkäsin, että jos tämä oksentaminen ei lopu, minä halusin olla taas lapsi. Minä halusin äitin pitävän hiuksia pois silmiltä, kun minä yökkään sisuskalujani pihalle. Sitten äiti tai iskä olisi kantanu sohvalle jaffaa ja sipsiä ja jotain syötävää, mikä vaan sattuu menemään suusta alas. On minulla tuo isäntä, joka koitti parhaansa mukaan hoitaa, mutta ei se ole sama asia. 

Lapsena kaikki oli niin huoletonta ja helppoa. Lapsena minä aina haaveilin siitä, että sitten kun minä olen aikuinen. Mietin jo valmiiksi, mitä minä elämältä haluan ja mitä kaikkea minulla on valmiina, kun minä täytän 25 vuotta. Eipä mahtanu niistä asioista toteutua mikään, mutta hyvähän se oli haaveilla. 

Minun lapsuuteni oli onnellinen. Minä opin ihan pienestä pitäen arvostamaan elämän pieniä asioita, meillä kun ei ollut sitä rahaa syydettäväksi ympäriinsä. En minä koe, että olisi koskaan tarvinnu koskaan tuntea puutetta mistään, mutta huomattavasti vähemmällä materialla sitä oli pärjättävä, kuin moni kaveri. 

Minusta oli ihan normaalia, että minulla oli tasan yhdet farkut, joilla pärjäsi niin kauan, että ne kului puhki tai niistä kasvoi ulos. Meillä ei tullut uusia leluja, kirjoja ja tai cd-levyjä, kuin jouluna tai synttäreinä. Isompana ei osannut edes haaveilla vaikka konserttilipuista, kun ei meillä semmoiseen olisi ollut varaa. Seiskalla kaverit alkoi suunnitella, että tehdään kesäreissu Helsinkiin. Minä ymmärsin jo ensimmäisestä lauseesta alkaen, että nämä suunnitelmat ei koske mua. Mulla ei olisi ollut mitään mahiksia saada rahaa junalippuihin Helsinkiin ja sen lisäksi vielä rahaa siihen elämiseen siellä. Tätähän ei kaikki kaverit ymmärtäny. No eiks sun vanhemmilta muka irtoo?

Tyhjästä on paha nyhjästä. En haluu kuulostaa mitenkään katkeralta, mutta minä tiedän, että mitä se on, kun koulussa on syötävä maha täyteen, kun iltapäivällä voi kotona olla vähän köyhemmin ruokaa. Nekin ajat on nähty. Tai kun ei ole liikuntatunnilla mahdollisuus osallistua johonkin, mikä maksaa kympin per osallistuja. Minä en omistanut teini-ikäisenä aurinkolaseja, uusinta mallia olevaa puhelinta saatikka jonkunsortin pelikonsolia. Toisille nämä oli itsestäänselvyyksiä. Minä pärjäsin ilmankin, enkä osannut mokomia edes olla vailla, kun tiesin, että ei äiti ja iskä ilkeyttään mokomia jättäneet hommaamatta. 

Tuo kaikki on ihan oikeasti opettanu siihen, että onnea ei osteta rahalla. Kun on rakkautta ja ne tärkeät ihmiset, se on jotaki semmosta, mitä ei voi ostaa, vaikka olis viis jättipottia tilillä. Kivaa voi olla ilman, että maksetaan ittensä kipeäksi viikon lomasta lapissa tai Teneriffalla, kun osaa vaan nauttia siitä kotona olemisesta. Siitä minä olen kiitollinen, ettei ole tarvinnut tuota alkaa enää aikuisena opettelemaan. Omilleen muuttamisen jälkeen, kun kotona on raha-asiat ollu paremmalla mallilla, on sitten autettu vähän enemmän. En minä tietenkään ole vähän väliä ollut käsi ojossa siihen suuntaan, mutta tarpeentullen oon kyllä apua pyytäny.

Tästä kaikesta huolimatta sitä välillä miettii, että kun voisi olla vielä lapsi. Kun ei ihan oikeasti tarvinnut huolehtia yhtään mistään. Vaikka äiti on nyt ihan kunnossa, minä olen silti huolehtinut itseni ihan uupuneeksi asti. Minä en voi sille mitään, että minä mietin sitäkin, että äitin siskot oli minun ikiä, kun ukki nukkui pois. Miten ne ikinä on selvinneet siitä? Minä olin sillon kymmenen vanha, ja tätit oli mun mielestä niin aikuisia. 

Minä en ikinä ole niin aikuinen, että olisin valmis luopumaan, en ikinä. En minä sitä äitille mene sanomaan, jos se saa itselleen rohkeutta sillä, että toistelee itselleen, että kaikki on hyvin kun lapset on jo aikuisia.

Se onnellisuudentunne, mitä minä tulen taas lauantaina tuntemaan, on jotain sanoinkuvaamatonta. Kun pääsen perille kotipuoleen, BigBro ja Sil tulee Neppulan kanssa ja äiti ja iskä on siinä kanssa. Kun vaihdetaan kuulumisia, naljaillaan toisilleen hyväntahtoisesti ja nauretaan vedet silmissä. LilBrokin ehkä näyttää nokkansa. Se on minulle semmoista laatuaikaa, mitä ei voi korvata millään. Vaikka minua kuin väsyttää pitkän matkan kulkeminen, minä olen kyllä valmis tekemään sen vaikka päälläni seisten. 

Minulla on ikävä kotiin.

Pitää lähteä, että voi tulla uudestaan

Mä kattelin junan ikkunasta talvista maisemaa ja mun kurkkua kuristi. 

Mä en muista, koska Marken luota lähteminen olis ollu niin vaikeeta, kun se oli tänään. Kun mä halasin Eepua sen kiivetessä omaan junaansa, mun sisintä kyllä puristi. Siitä on puoli vuotta, kun nähtiin viimeksi ja tämä viikonloppu meni ihan liian äkkiä. 

Marke saatto mut sitten mun junalle ja mä hyppäsin äkkiä kyytiin, enkä pystyny kattomaan taakseni. Junassa painuin kiireesti omalle paikalleni ja kaivoin ristikkolehden esiin, kurkussa oleva pala tuntu ihan liian karheelta ja kovalta käsiteltäväksi siinä kohtaa.Yksikin vilkaisu ulos ikkunasta ja yksikin halaava pari, niin mä olisin parkunu kuin pikkuvauva.

Mä vihaan asemia. Mä vihaan sitä hälinaa, ihmispaljoutta, kuulutuksia lähtevien ja saapuvien junien merkiksi. Asemat tarkottaa mulle aina lähtemistä, jäähyväisiä ja luopumista. Vaikka totta kai siellä asemalla tapahtuu niitä ihania jälleennäkemisiäkin, mutta vahvimpana vaan jää mieleen ne kurkkua kaihertavat heipat ja viimeset halaukset, kun takana on ihanat päivät yhdessä. 

Ilmota, kun oot perillä ja hyvää ja turvallista matkaa. 

Siihen ei enää pysty lisäämään, että mun tulee ikävä, kun mun on jo nyt ikävä. Älä lähde. Mä en haluu mennä. Mä haluan jäädä tänne. Ne on ne asiat, jotka noilla hetkillä kirkuu mielessä.

Kotona mä odottelin asemalla jonkun aikaa, että Isäntä tuli hakemaan. Sekin kyllä tuntui hyvälle, kun se nousi autosta, nosti mun laukun takakonttiin ja veti vielä syliinsä siinä parkkipaikalla. Hyvää synttäriä, ooks jo miettiny mihin lahjas käytät? Koko mies on muutenki ollu ihan pehmo koko illan. Okei, on tämäki välillä kivaa, kun hipaisee ohi kulkiessaan ja pussaa välillä. Musta tuntuu hyvälle. 

Vaikka mun on ikävä, niin olen mä onnellinen.

Hängouveri

Voi pyhä parahdus, mun teki pahaa, kun ajeltiin pirssin kyydissä kaupungista kotiin yöllä. Tai siis aamuahan se jo oli, kun neljään asti piti ravintelissa hillua. Sen jälkeen haettiin kebua ja rymyttiin taksiin. Matkalla rupateltiin saman lippuntangon mittaisen miehen kanssa, joka tanssitti mua Fat Ladyssa. Tai minä tanssitin sitä, ihan miten vain. Pitkä se kuitenkin oli, kun piti oikein niskat kenollaan kattoa, että minkäs näkönen kaveri siinä vieressä oikein haastelee. 

Baaritiskillä tuli joku poju tekemään tuttavuutta, puristamalla samantien takapuolesta kun viereen pääsi seisomaan. Kundilla oli ikääkin kuulemma "jo kakskyt!" ja partaki meinasi vähän kasvaa. Joo, en innostunu, enkä lämmenny, en todellakaan. 

Mun pitäs uskaltautua kattomaan tilille ja huomenna pitäs hilata ittensä Turkuun. Maanantaina pitää mennä töihin, mä en ihan oikeasti halua! Tänään tuli kyllä itku, kun Sil lähetti kuvan Neelasta. Tää krapula ja ikävä on ihan vitun huono yhdistelmä! Tai siis, krapulassa tulee aina ikävä. Aamulla en oikein tienny, että oliko enempi ikävä Isäntää vai lapsuuden kotiin. Karmiva olo oli kuitenkin, kunnon manaajayrjöt piti lennättää pariin otteeseen, mutta kyllä tämä nyt tästä. Tupakkaakin tekee jo mieli, sen on sen merkki, että alkaa darra olemaan voiton puolella. 

Kuka tahtoo tulla pakkaamaan mun kamat? Mä oon tässä muutaman päivän aikana pamauttanu nuo törkyni niin tyylikkäästi pitkin Marken kartanoa, että varmaan unohtuu ainakin kolmasosa tänne. Mua ahdistaa nyt loman loppuminen ja töihin meno ihan hirveästi. Mä olen aina vihannut tätä loppiaisen aikaa ja koulujen alkua, ihan aina. Mä en voi sietää sitä aikaa, kun alkaa härkäviikot ja kaikki perkeleen alkaneen vuoden hyvät päätökset pitäis laittaa voimaan. Ei oo mun juttu sitten ei yhtään.

Mä olen nyt alkanut ihan vakavissani miettimään, että jos mulle ei vakkariduunia tuolta lohkene, niin mitä mä haluaisin elämässäni tehdä. Yhtä vakavissani olen tullut siihen tulokseen, että eipä satu olemaan asiasta harmainta haisuakaan. Kuka päättäis mun puolestani?

Meil on kotibileet

Mä tulin keskiviikkona kotipuolesta Mänsesteriin Marken luokse viettämään lomanlopettajaisia. Me kekstittiin jo ennen joulua, että mä tuun loppiaiseksi tänne ja sitten mennään juosten baanalle. 

Eilen käytiin moikkaamassa mun lapsuudenystävää ja meinattiin eksyäkin sieltä poistullessa. No, loppu hyvin, kaikki hyvin, selvittiin keskustaan ja päästiin hakee mulle tissiliivejä ja jotain bilevaatetta. Molemmat onneksi löyty, ois muuten tullu iso ketutus ja vatutus. 

Mä heräsin vajaa tunti sitten, Marke nukkuu vieläkin. Viime yönä mä heräsin, kun kuulin Marken puhuvan mulle. Kysyin sitten kovaan ääneen, että "ai mitä?" ja säpsäytin Marken hereille. Se oli vissiinkin puhunut unissaan. Tällä kertaa mä vaan taisin olla hereillä, kun vastasin sille. Joskus on meinaan unissaan höpisty kumpikin toisillemme. Ei selkeästi riitä se, että hereillä jutellaan...

Mä ehdin pelkäämään kotopuolesta lähtiessä, että se lähteminen olisi ollut ihan hirveen hankalaa. Mä pääsin yllättävän helpolla. En sitten tiijä, että minkälaiset ikäväitkut on vielä edessä. Varsinkin, jos juon vähän poruviinaa niin vollotan hyvinkin äkkiä. No, Marke on onneksi luvannut, että saan ulista sen olkapäätä vasten.

Mutta nyt minä menen tupakalle ja soitallan äitille, sen jälkeen menen hyppimään sänkyyn ja herätän Marken.

Vauvat tuoksuu rakkaudelle

Minä olen hoitanut vauvaa. Syöttänyt sitä, vaihtanut sen kuiviin, seurustellut sen kanssa ja ollut onneni kukkuloilla, kun Neela kikattaa minulle tai vastaa omalla jokelluksellaan minun puheeseeni. 

Minä olen nuuhkinut sitä vauvantuoksuista tukkaa ja luvannut, että ostetaan leppäkerttupinnit, kuhan niitä hiuksia on vielä vähän enemmän. Vaikka niitä nyt on jo aika paljon. Minä olen riisunut uniltaan heränneen lapsen ulkovaatteista pois ja katsonut sen kanssa telkkaria, tytön hieroessa silmiään minun puserooni ja ynistessä itsekseen. 

Minä rakastan sitä pikkuihmistä ihan hirvittävän paljon. Minä haluan olla maailman paras kummitäti pelkästään siten, että minä olen parhaani mukaan aina läsnä. Minä en halua olla se, joka ostaa rakkauden rahalla ja miljoonilla lahjoilla. Minä en ole se täti, joka vie shoppailemaan ja ostaa vaikka uuden auton, jos neiti keksii sitä pyytää.

Minä olen se täti, jonka kanssa voidaan joskus lakata kynnet. Jonka kanssa lähdetään talvella pulkkamäkeen tai kesällä uimaan. Muutamien vuosien päästä voidaan mennä yhdessä elokuviin, sitä ennen käydään kirjastossa, leikkipuistossa ja naapurissa katsomassa lampaita. Sitten isompaan tämä täti vie Neelan muumimaahan katsomaan muumipeikkoja ja sen jälkeen jäätelölle Naantalin rantaan. 

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Taistelen tieni läpi harmaan kiven ja peruskallion, jos sinun hyvinvointisi sen vaatii. Minun tulee olemaan sinua niin kova ikävä, että en edes tiedä, miten sellainen määrä ikävää kuuluu kantaa.

Kun on onnellinen, mutta silti on aina ikävä

Miulla oli ihan tautisen kiva viikonloppu. Vaikka oon koko ajan tiedostanu, että mun on ollu Sernaa ja Markea ihan jäätävä ikävä, nyt tuolla sen tajusi, kun löhnättiin kolmisteen sohvalla, katottiin mun mielestä huonoa leffaa ja puhuttiin sontaa. Tai kun yöllä oli eka kuskattu Sernan broidi kapakasta kotiin ja sen jälkeen maattiin kuoleman väsyneinä häröilemässä ja meinattiin läkähtyä nauruun. Voi elämä, mitä mie oon tehny, että oon kaks tuommosta enkeliä elämääni saanu?

Marke tuli mun kyydissä Turkuun, kun se lähti risteilemään kälynsä kanssa. Kävin sielläki istumassa ennen kuin hilauduin kotiin, oli kyllä ihan mukava vierailu. Sen verran kävin Marken kans täs kääntymäs, että tuotiin mun kamat ja käytiin veskissä. Marke teki myös sen havainnon, että uus näytönohjain mun koneessani ei oo vieny vikoja pois, eli voi tässä olla edessä matka konekauppaan... Isäntä oli niin seurallinen ja suulas, että teki mieli oikein karjua sille. Mikä kärpänen sitä lie sitte purru sillä aikaa, kun mä olin seurustelemassa noitten botskeilemaan lähtijöiden kanssa, kun kotiuduttua se istu täs mun koneella ja koitti selvittää, että mikä täs on vikana. Oli ihan eri ihminen, kun aikasemmalla käynnillä. Kiva niin, en mä olis jaksanu alkaa täs enää papattaa mistään tai katella mitään murjottamisia ilman syytä.

Silille huikkasin mesessä moi heti, kun sain kamoja vähän purettua ja istahdin tähän. Se lykkäsi samantien webbikameran päälle, ja mä sain katella lattialla naureskelevaa Neelaa, joka potkiutu innoissaan ja jutteli vieressä makaavalle koiralle. Mun tuli niin mieletön ikävä, niin hirvee, ettei mitään rajaa. Itku ei meinannu loppua millään, Isännälle sain vaan sanottua, että mun on niin karmee ikävä, että mä en oikeasti voi olla. Kaksi ja puoli viikkoa. Sit myö lähetään joulunviettoon minun kotiin ja minä jään sinne varmaan loppiaiseen asti, Isäntä junailee kotiin aikasemmin. Mä en halua lähteä sieltä aikasemmin pois, en sitten millään. 

Miksi minulla aina pitää olla niin hirveä ikävä minun rakkaitani?

I'm right there with you!

Aino. sanoo 

tädättädädätädädäddädättä

Aino. sanoo
IT HAPPENS TO BE TRUE
I ONLY WANNA BE WIHT YOU

Marke . sanoo
I ONLY WANNA BE WITH YOU

Aino. sanoo

*WITH
IT'S GRAZY BUT IT'S TRUE

Marke . sanoo
YOU THINK YOU'RE A MAN
I ONLY WANNA BE WITH YOU

Aino.. sanoo
BUT YOU'RE ONLY  A BOY

Marke . sanoo
YOU THINK YOU'RE A MAN

Aino. sanoo
I DON'T KNOW WHAT IT IS THAT MAKES ME LOVE YOU SO
BUT YOU'RE ONLY A TOY

Marke . sanoo
YOU THINK YOU'RE A MAN
BUT YOU JUST COULDN'T SEE

Ja siis mitenkä niin meillä on yhteiset lempparibiisit...?

Kolme yötä, ja mä nään mun muidut. Haen Marken Huittisista kyytiini ja kaahataan popit täysillä (pitänee muistaa siirtää Volbeatia ja Full Frontalia muistitikulle autoa varten) Sernalandiaan! Can't hardly wait. It's been too long! <3

Whatever you need anytime of the day or night

Katoin sen jakson Queer as Folkista missä Brian sanoo Justinille ne sanat. Itkin ihan maan vitusti.

Sit luvin Marken blogia, varsinkin niitä kesällä tehtyjä merkintöjä. Tuli niin ikävä kesää ja sitä kaikkea kivaa, että itkettää vielä enemmän. Mä haluun takas Hampuriin Sernan ja Marken kanssa. Mä haluan takas sen hullun viikon, minkä loisin Marken himassa landella ja päivät hengasin sen mukana töissä. Mä haluan sen Rumblereissun. Ja huonekalutalkoot. Ja sen idioottimaisen viikonlopun, kun ensin nukuttiin Raumalla peukkubaarin pihassa yö (kaikki kolme tuntia siis) ja ajeltiin sen jälkeen Sernan luo syömään grillimättöä.

Mulla on ikävä teitä, mulla on ikävä kesää. 

Tuleehan uusi kesä ja uudet seikkailut pian?

Thanks for the Memories