Kettu että väsyttää

Liian kauan sitä vissiin kestikin, kun illalla tuli uni ja aamulla heräsi pirteenä hyvin nukutun yön jälkeen. 

Mä en pysty nukkumaan, liikaa ajatuksia. Mua ahdistaa niin paljon, että mä en voi hengittää. 

Sanoin illalla Isännälle, että mä olen sitä mieltä, että tää ei toimi. Sillä on töissä vittumaista ja se on väsyny, mutta mä olen myös väsyny. Mie en enää vaan jaksa. Minä en jaksa elää tämmöstä paskaa enää kahta viikkoa, kun sitten kuulemma töissä helpottaa. Vaan jos kotielämä ei helpota, mitä helvettiä tuo mies oikein kuvittelee. 

Se meni kyllä kumman hiljaiseksi, kun sanoin, että jos minä muuttasin pois. Sen jälkeen se ihan ite vapaaehtoisesti kyseli, että mihin aikaan mentäis huomenna töihin, että mulle passais bussit ja muut parhaiten. 

Mä aion siitä huolimatta olla se paska ihminen, joka ottaa tämän asian puheeksi viikonloppuna. kun mie en voi hengittää, kun minä en vaan enää jaksa. Kun mulla ei ole mitään sanottavaa, kun mie en vaan yksinkertaisesti jaksa.

En maksa vuokraa, en maksa autoa, enkä maksa mitään muutakaan, ennen kun mun kans on suostuttu keskustelemaan.

Matkustan ympäri maailmaa

Mä aloitan taas tän saman ruikutuksen, mä tahtoisin niin lentää jonnekin kauas. 

Mä en voi lukea mitään blogeja, keskustelupalstoja tms, missä ihmiset kertoo tai vertailee omia matkakokemuksiaan. Mun on pakko ignoorata fabossa kaikki ne mun tykkäämiset, mitkä koskee jollain tapaa matkustusta. Mä en vaan nyt taas pysty. 

Mä haluisin pakata laukkuni ja hypätä seuraavaan bussiin, mikä vie mut Helsinki-Vantaalle. Tällä hetkellä se paikka, mihin mä tahdon, on Berliini. Sen jälkeen Hampuri. Sitten kiitos Amsterdamiin. Sieltä Brysselin kautta Pariisiin, mistä voisi siirtyä Sveitsiin. Sveitsin jälkeen Italiaan, mistä voiskin ehkä sitten suunnata taas kotiin maikailemaan uutta reissua. 

Että koskas lähdetään? Serna tekstas just, että sen alkaa jalat kantamaan ja omien sanojensa mukaan kipittää pian Meilahdesta karkuun. Marke on messissä luonnollisesti, niin kai mä voin pikkuhiljaa alkaa haaveilemaan siitä, että me kohelletaan kolmestaan jossain reissussa.

Mutta niin. Oisko mun elämäni yhtään sen kummempaa, vaikka mä kykenisinkin lähtemään reissuun tältä istumalta. Ongelmat ei jäis tänne, vaan ne seurais mun perässäni niin pitkälle, kun mä itse ikinä menisinkään. Turhaan mä niitä pakenisin. Tai jos ne hetkeksi jäisikin matkasta, niin jossain kohtaa tulee vastaan se tilanne, kun on palattava takaisin ja kohdattava ne omat ongelmansa ja vaikeutensa. 

Mutta toisaalta, sitä jaksais kohdata ne ongelmansa paremmin, kun sais hetkeksi karata jonnekin, missä vois leikkiä olevansa joku ihan muu ja elävänsä jotain ihan muunlaista elämää, kun tää tän hetkinen. Suomeksi sanottuna, oliskohan siis syytä ryhdistäytyä ja lopettaa tää rypeminen itsesäälissä ja kaikessa muussa paskassa. Joo, heti paikalla, kun vaan jaksan. Mä keskityn taas siihen, että jaksan huomenna hymyillä töissä ja kaikki on sinänsä ihan ok. Joo, toki mä voisin siellä sanoa, että nyt on elämä tääl kotona aika perseestä, mut mä en yksinkertasesti jaksa. Siellä mä voin olla vahva, heikkouden hetki on sitten se, kun mä olen niiden ihmisten seurassa, joiden nähden mä haluan olla heikko.

Ainut asia, mikä tässä kohtaa kiinnostaa on kömpiä tonne sänkyyn ja hautautua peittojen ja tyynyjen keskeen vähäksi aikaa. Sen jälkeen mä voisin pohtia, että millä tapaa viittisin siirtyä pankkiautomaatille, että saan huomenna bussikorttini ladattua valmiiksi.

Mun elämä. Milloin siitä tuli näin hirveä?

Väsyttää

Mä en tajua. Kun mä herään aamulla, mua väsyttää. Kun mä oon töissä, mua väsyttää. Kun mä tuun kotiin, taistelen nukahtamista vastaan iltaan asti. Viimestään kymmenen jälkeen kaadun kuolemanväsyneenä sänkyyn. Herätäkseni taas aamulla ja todetakseni, että voi hyvä jumala, kun mua väsyttää.

Onneksi tämän iltanen vanhempainilta lykkäänty, kävin Main ja Virtasen kanssa shoppailemassa ja sain itelleni uudet tennarit. Huomenna on tilipäivä, josko sitä sais sitten haettua hiuslakkaa ja Ikeassakin olis kiva pyörähtää, mutta se taitaa jäädä lauantaille. Jos vaan jaksan. Mun pää on ku sementtiä ja mun kurkku on aika hirveen kipee. Mun ja Main Helsingin reissu peruuntu, ja tän flunssanalun takia ei päästä Marken kanssa moikkaamaan Sernaakaan. Ihan perseestä. Lisäksi mä en löydä mun työavaimia mistään. Mä todella toivon, että oon unohtanu ne töihin, enkä hukannu niitä jonnekin välillä duuni-kauppakeskus-koti.

Nyt mä meen suihkuun ja pian mä meen nukkumaan. En vaan yksinkertasesti jaksa valvoa.

Minä pienempi kuin kolme maanantai

Mä olen ihan poikki. Ensimmäinen normaali maanantai takana ja minä meinaan nukkua istualleni. Ja voi että mua sitten jakso ärsyttää kuunnella, kun Toimistokuukkeli marisi tauoistaan pomolle. Kun mä haluaisin pitää tässä ja tuossa ja kun mä olen koko ajan siinä lapsessa kiinni jota avustan ja...

Kuule. Annapa mie kerron jottain. Minäkin haluisin pitää taukoni keskellä päivää. Mieluiten joku välkkä, että ehtis vähä työkavereitaki nähä. Minustakin olis kiva ehtiä istua alas teemukin kanssa. Niin, ja niin minä, kuin muutama muukin, ollaan kiinni niissä omissa avustettavissamme koko päivä. Kun nyt ei oo ketään, joka pystyis tauottamaan kaikkia.

Että on se varmaan raastavaa, kun työaikana ei enää ehdikkään pitämään kahta välituntia taukoja ja surffailemaan naamakirjassa samalla. Mulla oo tommoseen ollu ikänä aikaa. Että kehtaakin sitten vielä valittaa. Ja voi voi, kun nyt sattui käymään niin, että Toimistokuukkelin on oltava viiteen asti töissä. Mutta kun minun pitäisi tulla kahdeksaksi, kun minua siellä luokassa tarvitaan niin mitenkäs... Hitto soikoon, sinä et oo kenenkään henkilökohtainen avustaja, joten sinun työaikasi ei voi määräytyä sen mukaan, miten joku lapsi tulee töihin. 

Lisäksi, jos saat valtaosan palkkasi iltapäivätoimen puolelta, sinne sinun tuntisikin sijoittuvat sitten. Miten se voi olla niin ylivoimasen vaikeeta ymmärtää, kun kaikki muut sen tuntuu ymmärtävän, mutta ei Toimistokuukkeli. Sit ku on niin paljon vaivaa ja sairautta ja voi voi, kun työaikana ei saisi mennä lääkäriin. Kuule, minä tiedän senkin. Oon kuitenkin jo viis vuotta tehny tätä hommaa täyspäiväsenä, toisin kun eräät. Siihen viiteen vuoteen kun sumplit sen, että kolmesti vuodessa on käytävä d-kontrollissa, niin onnea mulle. 

Että voi vittu sentäs, miten se osaa olla hankalaa. Kuten nyt huomaatte, helppoa se ei tunnu olevan mullakaan. Mua vaan rassaa se, että yks ei mitenkään kykene toimimaan niitten ohjeiden mukaan, jotka hänelle annetaan. Sit, kun koitat tehdä jotain työvuorolistan kaltaista paprua seinille mistä näkyy, että kuka on mihinkin aikaan paikalla niin sitä joko a) kuvitellaan, että minä määrään mihin aikaan hänen on oltava töissä, b)  taivastellaan, että mitenkäs minä nyt kahville ehdin, kun sinä tulet vasta tuohon aikaan iltikseen tai c) ollaan ihan helvetin pihalla koko ajan ja ihmetellään työkavereille, että mitenkäs ne minun työvuoroni menivätkään. Voi naamapalmu sentään.

Raaka fakta on sekin, että jos tullaan kymmeneksi töihin ja työaika on 7h ja 39 min, kotiin ei voi lähteä kolmen aikaan. Ei, vaikka olisi perjantai. Ja jos joskus on jotain erityisentärkeäähuippuasovittua menoa, niin sitten siitä asiasta pitää jutella työkavereitten kanssa. Neuvotella, että voisiko joku tuurata ja sen jälkeen keskustella asiasta esimiehen kanssa, että passaako tämä siihenkin suuntaan.

Että anna minun kaikki kestää. Okei, kyllä mua päivällä jo naurattikin, kun seurasin esimiehen ilmeitä, kun se kuunteli Toimistokuukkelin selityksiä ja taivasteluja. Samalla tein sen huomion, että samaiset palaverit ei ole koskaan aikasemmin ollu noin vapautuneita, rentoja ja onnistuneita. Ketään ei ketuttanu, kukaan ei kiristelly hampaitaan eikä kellekkään tullu kesken palaverin semmoista oloa, että mitä helvettiä toi yks tyranni oikein sepittelee esimiehen edessä. 

Loppuunsa siis kuitenkin mieluummin vaikka kaks Toimistokuukkelia, kun yhtään tyrannia. Mut väsyttää silti.

Going down to Potsdamer singing Checkpoint Charlie blues

Yksi sana: Väsyttää. 

Ja ihan maan helvetisti. Viime yönä nukuttu kolme hikistä tuntia, lento kotiin lähti Berliinistä klo 6.50 ja viideksi tähdättiin kentälle. Noustiin siis puoli neljän jälkeen ylös, kolmen tunnin yöunien jälkeen. Koneessa en saanu nukuttua paskaakaan, oli jotenkin hankala olla. 

Huomenna mun pitää raahautua pomojen kanssa palaveriin. Joku työpaikkakiusaamisjuttu, mua hirvittää ihan sikana. Mua ei tiettävästi syytetä mistään, vaan vitustako minä nyt tiedän, mitä siellä on se kiusaajaksi epäilty ihminen oikeesti puhunut. Mä en ole ainakaan kiusannu ketään, eikä mua ole kiusattu. Kai se sit huomenna selvinnee. Kuulemma mun ei tarvi olla huolissaan, vaan vittu, väkisinkin kai sitä on. Saisin pyytää paikalle työsuojeluvaltuutetunkin (kuulemma ei pomon puolesta ole tarvetta, mutta infoksi mulle) ja en tosiaan ole sille enää jaksanu soitella. 

Oon käyny täs valmiiksi yhden ihmisen paperisotaa liittoa varten, että saisin sinne lähetettyä kaikki lippuset ja lappuset, ennen kun suuntaan ens viikon alusta kotinurkille. BigBro, Sil ja Neppula tulee tänne viikonlopuksi, ihanaa! ♥ Mun on ollu ihan hirvee ikävä. 

Mutta meillä oli niin ihana loma. Vaikka Marken jalka kipeyty kaikesta siitä ravaamisesta heti alkuunsa ja kumpainenkin saatiin jotain pikku mahapöpöä, mulle riitti yks purjo tässä joku yö, mut Marke purjos ja istu pytyllä sit ihan mein molempien puolesta. Se olikin justi edellisenä iltana kehunu, ettei oo ala-asteen jälkeen sairastanu oksutautia. Mut silti, oli ihan huippua. Mua väsyttää nyt niin paljon, etten jaksa alkaa selostaa teille kaikkia meijän toilailuja, ehkä mä torhentaudun joku kerta. Kunhan nyt ensin saan nukuttua kunnon yöunet omassa sängyssä.

Mä kattelin noita meidän lomakuvia ja olen entistä enemmän sitä mieltä, että lähtisin takasin melkein ihan koska vain. Tai no, niiden yöunien jälkeen. Mun matkalaukku muuten ylitti 100 grammalla painorajan takasinpäin tullessa, luojan kiitos en joutunu makselee mitään sakkoja! 

Saattaapi olla, että tänään jää jalkapallo kahtomati, saattaa se kuuluisa DDR:n keksimä Nukkumasa tulla kylään, ennen kun peli loppuu. Siitäkin huolimatta, että kotiin oli tosi ihanaa palata, niin...

...Mulla on jo nyt ikävä Berliiniin.

Väsynyt, nero ja nipo

Mä olen valittanu väsymystäni pitkin talvea, mutta tänään tää väsymyksen taso on kyllä ollu ihan omaa luokkaansa. Ei tän enempää voi enää hereillä ollessa väsyttää! Ei todellakaan voi. Tunnen itteni ihan ameebaksi. Aneemisen pienet yöunet yhdistettynä kevään viimeiseen maanantaihin ei ole ollenkaan nautinollinen yhdistelmä.

Huomenna kello kilahtaa taas kuudelta, se on sitten viimenen kasin työaamu tälle vuodelle. Viikon päästä kello kilahtaakin sitten siinä neljän korvilla, samoin keskiviikkoaamuna. Vaan ei se sillon enää haittaa, leijun sillon jo puoliksi Berliinissä. 

Mun tissiliiveistä tunkeutuu kaarituki ulos. Periaatteestakaan en heitä niitä pois, ja olen jo keksiny, että millä voisin korjata sen ongelman. Ekaksi koitin ommella, mut kangas oli siitä kohtaa niin paksua, että neula ei menny läpi. Seuraavana vaihtoehtona testasin nitojaa, ei pysyny sekään. Ja olis varmaan ikävästi hiertäny se niitti. No, kolmas kerta toden sanoo. Vippaan töistä jeesusteippiä ja paiskaan sitä sen reijän päälle. Paree olis toimia.

Että en mä ihan turha ämmä ole, en ollenkaan. En olekaan koskaan tavannut ketään, joka olis paikannut tissiliivinsä roudarinteipillä. Mäkkaivurikin olisi musta ylpeä.

Nii ja sit mä olin nipottava akka, enkä käyny ostaa semmoselle hikiseen 15 kesäselle neiti kesäheinälle röökiä, vaikka se roikku Ärrän ovenpielessä mun kävellessä ohi. Eipä varmaan sekään kiskantäti olis tajunnu, että kelle sitä röökiä ollaan ostamassa, kun se neitokainen oli vissiin pysäyttäny jo muutaman muunkin ohikulkijan. Kuulosti niin epätoivoselta.

Ps. Töissä oli niin kiire, että näin MrHotin vaan ohimennen kiireesti. Sillonkin edestäpäin. 

Kevätpurjo ja jalkapalloa!

Kevään ihanuus muuttui ihan järkyttäväksi painajaiseksi tänään, kun luokkaretkellä yksi tuleva isänmaantoivo ensin pyörtyä kupsahti, sen jälkeen nukkui tunnin ja poislähtiessä oksensi päällensä. Meinasi meikäläiseltä lentää purjot samaan kasaan, kun siinä porottavassa auringonpaisteessa koitin väistellä roiskeita. Jos jotain positiivista voin tosta löytää niin ainakin sen, että mun reaktiokyky on aika mahtiluokkaa, kun ehdin loikata alta pois enkä saanut ystäväämme yrjöä omaan syliini. 

Sen jälkeen marssin tuolla kuumuudessa kotiin, kotona makasin alasti makuuhuoneen lattialla, hikoilin kuin sika ja tein kuolemaa. Olin varmasti hersyvä näky, uskoisin muistuttaneeni hyvin läheisesti keittokinkkua siinä läsöttäessäni. Pahaksi onneksi Isäntä kotiutui sopivasti sillä hetkellä, kun olin ehtinyt maata vasta muutaman minuutin. Eipähän siinä, Isäntä huikkasi moi, kurkkasi makkariin, sanoi jaha ja meni vaihtamaan vaatteita. Se on tainnu jo niin tottua, ettei ylläty enää mistään. Mua väsytti niin maan helvetisti. Puhuin Marken kanssa yöllä törkysen kauan puhelimessa, selvisin nukkumaan joskus yhden korvilla. Reilut viisi tuntia unta ja töihin, wuppiduu!

Pahimman hien laskettua mä totesin, että nyt on syytä minimoida riskit siihen, että päivä muuttuu vielä oksettavammaksi. Joten painuin suorinta tietä peiton alle, viritin herätyksen puolen tunnin päähän ja vedin unta kaaliin oikein sydämeni kyllyydestä. Mä en jaksa edes muistaa, koska mä olisin viimeksi nukkunu päiväunia. Sitä en laske päiväuniksi, kun vietän jotain kuolemadarraa ja nukun pitkin päivää sitä vapinaa pois. Mä en normaalisti voi koskaan nukkua päivällä, kun yöllä ei sitten ota uni tullakseen millään, jos päivällä meen kuorsaamaan yhtään. Toivottavasti mä tänä iltana olen niin väsynyt, että nukun vaikka puun oksalla. 

Berliiniin luvattiin tälle päivälle +28 ja huomiselle +29. Varoitin jo Markea, että jos siellä tosiaan on kuuma, niin mut löytää useaankiin otteeseen hotellihuoneen lattialta ilman vaatteita. Meinaan kuitenkin kuolla kuumaan. Vaikka mä rakastan kesää ja on kivaa, kun ei palele, niin joskus toi hikoilu raivostuttaa. Kiitos geenieni, mä olen aina ollut kova hikoilemaan. Jopa sillon, kun harrastin tanssia, judoa, palokuntanuoria ja olin rautasessa kunnossa, mä hikoilin aina ilmojen lämmetessä kun Mustajärven Pate keikalla. Nyt sitte ku tätä massaa on kertyny ympärille vähän enemmän, niin hikoilen vielä muutaman litran edelleen. 

Mä muuten kuulin aamulla semmosia kivoja uutisia radiosta, että meinasin hypätä innosta ilmaan. Jalkapallon EM-kisat alkaa 8.kesäkuuta, eli just meidän Berliinissä ollessa! Saksa on kuitenkin jalkapallomaa, yhden ottelun ne ehtii pelaamaan sinä aikana, kun me hengaillaan siellä. Mä innostuin kaksi vuotta sitten seuraamaan jalkapallon mm-kisoja ja sehän oli ihan törkysen mielenkiintoista. Tunnen oloni maanpetturiksi sanoessani, että pidin siitä melkein enemmän, kuin jääkiekon kattelemisesta. Serna neuvo meitä menemään Berliinissä johonkin potkupallopubiin ja esiintymään vastapuolen kannattajina. Päästäis varmaan otsikoihin ja todennäkösesti hammaslääkäriinkin sen jälkeen. En mä nyt viitti mikskään Antti Kurhiseksi heittäytyä, joka painu Suomi-Venäjä pelin aikana Kuopiolaiseen baariin fanittamaan Venäjää. 

Juu, saahan sitä jokainen kannattaa mitä haluaa, mutta tämän jääkiekkofanaattisen kansan keskellä kannattaa ehkä kaksi kertaa miettiä, että mikä olisi se viisain vaihtoehto. Saattaa tulla nokka muuten kipeäksi. Mun mielestä on jälkeenpäin sitten ihan turha itkeä, leiki isänmaallista siellä Venäjällä sitten, ei sitä tänne kannata mihinkään kulmapubiin tulla tekemään. Ei tuu ku paha mieli ittelle mokomasta toilailusta.

Niin, punainen tukka, hiuslakka ja lämmin kevätpäivä on fantastinen yhdistelmä. Kotimatkalla mun tukkaan työnty ainakin kaks mehiläistä pörräämään. Meinasi pistää ihan juoksuttamaan moiset kokemukset.

Jos maksat poreet altaaseen, voit tulla yöksi mun vuoteeseen

...Elämällä on yksi tarkoitus
Koko vuoden kestävä rusketus
Olen sinulle paras ystävä
Jos sun nimi löytyy lehdestä
Esikuvan rooli on raskasta
Roolimallina meikit poskellas
Vippikortilla baarista toiseen
Voit tulla yöksi mun vuoteeseen

Etkö tiedä kuka mä oon?

Moi, mä oon tuttu tv:stä
Haluisitko lähteä mun luokseni jatkoille
Moi, mä oon tuttu netistä
Tuhat Facebook frendiä
Olisitko uusi ystävä...

Tulis jo se kesä ja kesäloma

Mua meinasi tänään ihan tosissaan kyrsiä. Istuin vajaan kaks tuntia koulunkäynninohjaajien palaverissa tänään, enkä tullu hullua hurskaammaksi. Alkaa ihan tosissaan poltella persettä se, että mitä mä oikeasti ensi syksynä teen. Yhdestä suunnasta sanotaan, että juu juu, kyllä niitä hommia on. Mutta hitto, mä tahtoisin tietää, että missä niitä hommia ja on minkälaisella viikkotuntimäärällä. Ja toki sekin ois ihan jees, että sainko mä jonkun vakituisen määräaikasen pestin, vai jatkanko edelleenkin määräaikaisena. Että odotellaanpa taas vähän lisää, josko jopa ens viikon aikana selviäis. 

Vitutusta poistaakseni marssin töitten jälkeen Lindexille ja hain itelleni kahdet tissiliivit. Sattu kerrankin kertanappasulla oikeanlaiset, sit hain vielä henkkamaukasta kolmet leggarit, joten tervetuloa kesä. Vielä kun alkais nuo kesäkelit. Ainakin Berliiniin asti mä selviän nyt noilla retkuilla, kun perjantaina hain kahdet ballerinat sittarista. Sit kun tosiaan pääsis vielä niitäki käyttää, että en ihan iskemättömillä kengillä kimpoilis Berliiniin. On varmaan ihan itsemurhaliiton suosittelema kikka, että lähdetään iskemättömillä kengillä kaupunkilomalle!

Tossa kaupungilla tallustellessani huomasin, että vaikka mun mielestä on vielä aika kylmä (eli nahkatakin alle laitetaan huppari ja kuljetaan farkuissa ja tennareissa) niin moni muu on erimieltä. Eniten mun silmään kyllä pisti joku tylleröinen, joka oli pukeutunut ihonvärisiin ohkasiin sukkahousuihin ja minisortseihin. Eihän siinä mitään, mutta sitten sillä oli yläosa verhottuna lantiomittaseen karvahupputakkiin ja jäääääätävän paksuun kaulaliinaan! Näytti suoraansanoen siltä, että on kotoota lähtiessä vaan unohtanu pöksyt kotiin, jos pystyy kulkemaan kintut melkein paljaana, mutta yläpää tarvii verhota samaan tapaan, kuin talvipakkasilla. Olin taas tyylipoliisi ja kilauttelin henkisiä sakkoja siihen suuntaan. 

Voi armo ja laukaus taas tätä väsymystä. Kahtena iltana jo uni ollu ihan perkeleellisen tiukassa, oon pyöriny sängyssä vaikka miten kauan ennen nukahtamista. Taivaan kiitos, ei tarvii enää tällä viikolla nousta kuudelta. Torstaina on kyllä ihan törkysen pitkä päivä, kun lähetään ekaluokkalaisten kanssa retkelle, mistä palaudutaan takasin koululle vasta viiden korvilla. Great. Varsinkin, kun mun kohdallani duunipäivä alkaa jo kasilta, enkä ehdi pitää yhdenyhtä taukoa koko hiton päivän aikana. Oon henkisesti ja fyysisesti todennäkösesti ihan loppu torstaina kotiuduttuani. Tai sitten en kotiudu, vaan loikkaan lossilta Itämereen, jos oikeesti hajottaa tarpeeksi. 

Kuin mä voinkaan olla näin loppu jo tässä vaiheessa. Kolme viikkoa ja kolme päivää. Ja pahin taitaa olla vasta edessä päin.

Pitkä päivä ja vielä pitempi matka takana. Väsyttää niin paljon, että nukun pian seisaalleni. Ehkä huomenna jaksan kirjoitella kiukkuisesta mammasta, mihin törmäsin junassa.Opin reissullani, kuinka ulkonäkö voi pettää pahemman kerran!

Mutta nyt nukkumaan. Hyvää yötä ja kauniita painajaisia.

Persaukeinen fiilis

Mikä siinä oikein on, että kun loppuu rahat, niin silloin alkaa loppumaan kaikki muukin mahdollinen? Tänä aamuna jouduin sutimaan kainalooni jotain Rexonaa, mikä mulla on lojunu tuolla kaapissa jo vaikka kuin kauan, kun Nivean dödö loppu. Ripsivärin sutiminen on ihan tuskaa, kun sitä harjaosaa saa pyörittää vaikka mille mutkalle, että viimesetkin tökötit purkin seinistä tarttuisi kiinni ja päätyis ripsiin. Meikkivoidetta saa puristaa rystyset valkeana, että sitä saa tippaakaan ulos sieltä purkista. 

Äsken huomasin, että vanulaputkin vetelee viimeisiään. Voi kyrsäke sentäs, en muuta sano. Periaatteestakaan en ala ostaa uusia luottokortilla, vaan kärvistelen nyt mahdollisesti maanantaihin asti. Jos hyvä tuuri käy, niin heittäydyn siaksi ja maksatan isukilla uudet maskit ja dödöt. Kai sitä saa persaukeinen olla omien vanhempiensa kanssa vielä aikuisenakin? Tuli meinaan ihan törkysen rikas olo, kun tänään vilkasin tilille. Olis näyttäny edes nollaa! Vaan ei, siellä oli iloisen punaiset numerot, -1.06 euroa. Wuppiduu, bailataanko heti vai odotetaanko huomiseen? Mä olen siis selkästi oikee mestari pitämään talouteni kuosissa. Ens kuussa vois vaikka juhlia vähän vähemmän, niin riittäis rahatkin paremmin. 

Hain eilen pankista lainavapaat kuukaudet toukokuusta elokuuhun ja onnistuhan se. Viiskymppiä mokoma riemu kyllä kustantaa, vaan eipähän tarvii vähistä päivärahoistaan enää lainaa maksella, luojan kiitos. Eipä sillä, ens talven aikana pitäs sitten sekin riemu olla maksettu. Juu, otin kahdelle vuodelle 5000e opintolainaa ja maksan sitä kuus vuotta pois, mikäs siinä... Saattaa sitä olla rikas olo, kun jää kuussa satanen enemmän näppiin, kun nyt. Tai sitten ei. Mut mieluummin näin, opiskelujen alkaessa sitä lainaa oli pakko ottaa, kun opintolainaa sain huiketat 12 e kuussa. Olinhan alle 20 vuotias, niin mun vanhempien tulot vaikutti mun tuloihin, vaikka asuin toisella puolen Suomea, kun ne. Enkä mä kyllä kotoota minkäänlaista kuukausiavustusta saanu, ihan omillani pärjäsin. 

Huomenna tarvii juosta töitten jälkeen apteekissa ja pakata kimpsut ja kampsut pitkää viikonloppua varten. Sit perjantaina pitää ottaa kaikki rojunsa töihin mukaan, kun kimpoan sieltä suoraan junaan ja kohti Savoa. Jahka Serna on vielä huomenna iltapäivällä tyksissä, niin kaippa sitäkin vois käydä viihdyttelemässä, tänään mä oon kouluretken ja ylipitkän työpäivän jälkeen ihan reporanka makaroni. Jaksan vain ja ainoastaan istua tässä ja tuijottaa eteeni, bussia odotellessa kauppatorilla tuntu ihan sille, että nukahdan pian seisaalleni.

Voi minun poikiani

Mä olinkin jo onnistunut unohtamaan, miten paljon mua voi hölmöt jutut naurattaa! Mahdollisesti lievää väsymystä ilmassa. Huomenna tähän aikaan oon varmaan ihan älämölöhäröpallo, jahka olen työpäivästä sekoomatta selvinnyt.

Niiii ja ois miusta hirmuisen kiva kuulla noista pojista miehistä jotain uuttakin. Siis ihan oikeeta haastattelua tai jotain pientä kivaa.

Yks vitun päivä

Sitten neljä päivää lomaa. Kusen huomenna hunajaa, kun kello rapsahtaa pykälään. Sen jälkeen lomille lompsis.

Ettei kirosanasaldo jäis liian vähäiseksi, niin voi perkele, että väsyttää. Sanoin bussikuskille iltapäivällä vahingossa huomenta. Että joo, olen loman tarpeessa.

Nakkisoppaa ja sympatiaa

Miun särkee hammasta. Tai ei sitä oikeestaan enää niin paljon särje, kun päivällä töissä särki. Soittelin lempipaikkaani, eli hammaslääkäriin ja sain ajan heti neljäksi ja hyökin töistä sitten sinne ruikuttamaan suutani. 

Parasta kaikessa, oikeastaan mitään ei ollut vialla. Joku iänvanha paikka oli vähän lohjennut ja lääkäritäti hio sitä sitten parempaan kuosiin, sattu kyllä ihan maan keleen paljon. Viereinen hammas on juurihoitohammas, pelotteli mokoma jo silläkin, että joutuuko siihen tekee uuden juurihoidon.

Parin viikon päästä meen paikkauttaa ton lohjenneen paikan, jos ennen sitä alkaa huutavasti särkemään, niin pitää heti soitella ja kai ne sitten jotain keksii. 

Mä olen niin tuskainen näitten hampaitteni kanssa. Hammaslääkäri joskus mulle ihan nätisti sanokin, että ei hän mua luulotautisena pidä, mutta joskus niitä hampaita vaan särkee, vaikkei siellä mitään vikaa olekaan. On vaan niin helkkarin turhauttavaa, jos suusta vihlasee joka kerta, kun koittaa syödä jotain. Vielä turhauttavampaa on se, että käyt hammaslääkärissä avaamassa suusi ja todetaan, että eipä täällä mitään vikaa ole. Mahtavaa. 

Lisäksi mä pelkään hammaslääkäriä melkein yhtä paljon, kuin ahtaita paikkoja tai pimeää. Mä en suostu menemään mihinkään muualle operoitavaksi, kun tonne yksityiselle hammaslääkärille ja sillonkin vaan sille samalle naiselle, missä oon käyny pari vuotta. Meinasin saada sydänhalvauksen kaks vuotta sitten, kun röntgenkuvista selvisi, että miun viisaudenhampaat kasvaa kirjaimellisesti päin persettä. Niistä ei yksikään mahtunu nousemaan ylös, joten ne oli kaikki leikattava pois.

No, jälkeenpäin täytyy sanoa, että se viisureiden leikkaaminen on oikeesti mukavin operaatio, mitä hammaslääkärissä voidaan tehdä. Ne jälkiseuraamukset on sitten ihan muita juttuja. Oli suorastaan lystikästä, kun vielä viikko leikkauksen jälkeen oli toinen silmä ja puoli leukaa mustana. Ja ne jälkisäryt, voi pyhä jysäys sentään. Onneksi sitäkään operaatiota ei tarvii kokea enää ikinä. 

Nyt mä sitten toivon, että ei tuo hammas äidy särkemään vaikkapa torstaina. Meinaan sitten mä itken ja ihan vitun lujaa. Se nimittäin tarkottaa sitä, että saan kitua pääsiäispyhien yli, vetää buranaa ja vittu turruttaa itteni vaikka vodkalla, että kestän sinne tiistaille asti, ennen kun pääsen omaan hammaslääkäriin. Aika hätä saa olla, että alan mihinkään päivystyksiin soittelemaan. Siks toisekseen, varmaan saa olla puoli purukalustoa irti suusta, ennen kun alkaavat sieltä keskellä pyhiä hoitelemaan yhtään ketään. 

Ihan muuten kun ei riittäis se, että se hammaslääkärissä käyminen koskee ja pelottaa. Melkein miellyttävintä on se, kun saa tassuunsa laskun ja alkaa varovasti tiiraamaan, että montako satasta tämä legojen kunnossapito nyt mahtaa syödä. Että juu, kallistahan tuo lysti on. Mutta en tosiaan ala opetella käymään kunnallisessa hammaslääkärissä sen takia, että saisin odotella jonossa puoli vuotta ja lisäksi saisin ajan keskelle päivää, eli joutuisin töissä sompailemaan oikein kunnolla, että pääsen hoidattamaan purukalustoni. 

Kotiin päästyäni mä väänsin nakkisoppaa niin ison kattilallisen, että riittää varmaan taas koko viikoksi tuota syötävää. En kyllä syöny sitä ite vielä yhtään, kun ei mulla oikein ole edes nälkä. Ehkä sekin vielä tässä illanmyötä yllättää, ja kauhon kitaani lautaskaupalla tuota soppaa. Väsyttää kyllä niin reteesti, että hyvin myöhäisiä yösyöntejä tuskin tarvii tänään harrastaan. Innostuin eilen lukemaan Liza Marklundin Panttivankia ja kello taisi käydä jo puoltayötä, ennen kuin maltoin pistää kirjan pois ja alkaa nukkumaan. 

Onneksi on enää kolme aamua. Niistä vaan yhtenä tarvii nousta kuudelta, Luojan kiitos. Saisinko mä tänään mentyä vähän aikaisemmin nukkumaan...?

Maanantai on sieltä, mihin aurinko ei paista

Mä huomasin tänäaamuna semmoisen piirteen itessäni, minkä todellakin toivon olevan ohimenevää. Mä olin nimittäin tänäkin aamuna ihan törkeän kiukkunen. Mä olen aina ollut oikee aamuntorkku ja mulla kestaa ihan sikamaisen kauan aamusin päästä käyntiin, mutta pahantuulinen mä en ole ollut oikeastaan ikinä. Paitsi nyt viimesen viikon aikana oon kyllä parina aamuna ollu ihan perseelle ammuttu karhu.

Mulla oli aamulla yks historian huonoimmista tukkapäivistä. Vaikka miten käänsin ja väänsin ja pöyhin ja laitoin, mun tukka muistutti petolinnun peräpäätä. Siihen lisäksi naamassa pojottaa muutama oikein mojova finni, että tuntuupas taas olevan hyötyä ahkerasta putsaamisesta tai mässylakosta.

Pahimman fiiliksen aamulla kyllä aiheutti se, että ulkona sato vettä. Eikä mitään kahta tippaa tullu, vaan ropisi siihen malliin, että tukka olisi vielä kauniimpi töihin päästessä, kuin mitä kotoa lähtiessä. Saappaat jalkaan ja raivoisaa sateenvarjon etsimistä, onneks löyty kotoota vielä yksi. Että juu, kyllä helpommin lähtee aamut käyntiin, jos ei tarviis olla niin pirun pahalla päällä. Aamulla tekstasinkin Markelle, että mä olen niin kyrpiintyny, että tästä ei päästä kun ylöspäin. 

Parani mun fiilikseni kyllä siinä päivänmittaan, mutta nyt mun päätä särkee ihan kamalasti. Onneksi ruoka oli hyvää, onnistuin taas eilen ylittämään itteni ja tein hyvää broilerikeittoa. Niinä harvoina kertoina, kun mä jotain kokkaan, mä teen yleensä jotain kaikkea mitä kaapista löytyy - safkaa ja eilen se sit oli toi keitto. 

Mä olen nyt lyhyehkön ajan sisällä onnistunu tekemään jo kahdesti hyvää soppaa, ehkä mulla vielä on siis mahikset kehittyä kokiksi, jonka ihan kaikki ruuat ei oo syömäkelpaamattomia. Ruuasta puheenollen, mun on tänään tehny enemmän mieli karkkia, kuin moneen viikkoon. Onneksi mun ei tarvinnu tulla ruokakaupan kautta kotiin, ois muuten varmaan tarttunu jotain sieltä namihyllystä mukaan. Jotenkin oli niin luovuttajafiilis ja uskomaton väsymys, että en varmaan olis jaksanu taistella itteäni vastaan enää siinä kohtaa.

Mulle ei vielä tänäänkään soitettu siitä duunista. Mä en tiedä, että onko se hyvä vai paha, kun duunikaverit sanoo, että Totta kai sä sen paikan saat. Tai Mihin sä muka täältä lähtisit? Okei, hyvää sillä vaan tarkotetaan, mutta se vaan lisää sitä ahdistusta. Kun mikään ei oo vielä varmaa tai kiveen hakattua, niin mä en uskalla olettaa vielä yhtikäs mitään. 

Jos saisin mitä vaan, mä menisin nyt nukkumaan

Voi elämän kevät, miten mä olen taas kerran väsynyt. Painoin yheksän ja puol tuntia duunia tänään, kun yks työkaveri sattu olemaan sairaana. 

Mä ihan tosissani aloin tänään iltapäivällä miettimään, että onkohan mulla koskaan sellaista työpäivää, että mua ei iltapäivällä ala väsyttää ihan tolkuttoman paljon? Ei ainakaan ihan heti tullu mieleen, kun koitin pohtia pääni puhki. Musta tuntu tänäänkin, että alan ihan väistämättä pilkkiä, väsytti ihan hirveesti. 

Mä nukun öisin ihan liian vähän, sen huomaa juurikin siitä, että iltapäivällä alkaa ihan aikuisten oikeasti nukuttaa. Vaan kun se uni ei vaan tuu illalla tarpeeksi aikasin, että olisin nukkunu riittävästi siihen kuuteen mennessä, kun kello aikasimmillaan viikossa soi. Eilen mä menin toki jo kympin jälkeen sänkyyn, mutta pyörin aika kauan levottomasti ympäriinsä, kun ei uni meinannu tulla. 

Aamulla mä heräsin niin, että olin ihan tuhannen solmussa aluslakanan ja Isännän välissä. Tää kertookin mun nukkumisestani hyvin paljon. Minä rakastan nukkumista. Mä voisin tehdä sitä vaikka vuorokauden ympäri, jos se vaan olis mahdollista. Sen jälkeen kyllä varmaan viettäsin viikon hereillä, joten enpä taida uskaltaa edes koettaa. Ikinä. 

Mä olen totaalisen levoton nukkuja. Kun mä lopultakin saan unen päästä kiinni, mä nukun, vaikka sänky vietäis alta. Siinä samalla mä kuitenkin kohkaan tietämättäni vaikka ja mitä. Ei oo kerta eikä kaksi, kun Isäntä on yöllä heränny siihen, kun mää kolistelen jossain päin huushollia, sikiunessa kylläkin. Monta kertaa on ite heränny siihen, että istun sohvalla, avaan jääkaapin oven tai oon menossa vessaan. 

Lapsena kotona heräsin kerran siihen, että olin avaamassa vintin ovea ja menossa sinne. Näin unta, että olin menossa olkkarista vessaan. Luojan kiitos, että heräsin, olis muuten voinu olla märkä lammikko vintin nurkassa aamulla. Lisäksi mä heräsin usein lapsena aamulla niin, että mulla oli joko valot päällä, tai olin muuten vaan unissani kollastanu omassa huoneessani jotain. 

Samoin, jos mä laitan illalla nukkumaan vaikkapa pyjama päällä, todennäköisesti herään aamulla ilman sitä. Pyjama löytyy sitten tuolin selkämykseltä, silleen ihan nätisti aseteltuna tai sitten lattialta yhestä kasasta, että olen oikein noussu riisumaan sen pois. Joskus oon unissani kääntäny paitani nurinpäin, illalla se oli vielä oikeinpäin mutta aamulla saumat oli ylöspäin.

Lisäksi mä nukkuessani puhun, nauran, säpsähtelen tai pidän jotain muutakin ääntä. Pariin otteeseen Isäntä on meidän yhteiselon aikana saanut yöllä kyynärpäästä silmäänsä, kun minä oon vissin ehtiny parempaa asentoa tai jotain.

Mä niin odotan viikonloppua, kun voin aamulla posotella rauhassa vaikka puoleenpäivään, ei oo kiire yhtikäs mihinkään. Mulle ei vaan selkeästi sovi toi kuudelta herääminen, mutta pakko mikä pakko. Kun on työmatkaa melkein 30 kilometriä ja sen taittaa yleensä bussilla, on pakko lähteä liikenteeseen jo ennen seiskaa, että ehtii kahdeksaksi töihin.

On siinä bussissakin tullu useempaan otteeseen torkahdettua, mutta vaan kerran oon töihin mennessä nukkunu pysäkkini ohi. Kotimatkasta ei sitten puhutakkaan mitään. Mutta kai sitä sitten on työpaikastaan valmis maksamaan sen hinnan, että illat on kotona ihan zombie, kun ei vaan yksinkertasesti jaksa yhtikäs mitään. 

Tänään minä kyllä menen ajoissa nukkumaan. Huomenna ei onneksi tarvii herätä, kun vasta puoli seiskalta. 

Ps. Toppahousut on alkanu menemään kiinni ja sormus pyörii sormessa. Vaaka sanoi -2kg.

Ihan joka fiilikseen ei ole edes sanoja

Se tunne, kun vahingossa kuulet jonkun työkaverin selostavan jollekin ulkopuoliselle henkilölle jotain ihan puutaheinää.

Se tunne, kun ensin hetken kuuntelet, että mitä helvettiä tuo nainen puhuu tuolle toimintaterapeutille? Väittää olevansa tämän työpaikan konsulaatti, joka jakaa töitä avustajille? Lisäksi se vielä kehtaa oikein polleana selittää, että hän vastaa siitä, että diabeetikot saavat kaikki hoitoa, hän koordinoi nämäkin hommat eteenpäin.

Sitten se tunne, kun marssit ulos sieltä luokasta, minkä edessä tämä maailmannapa on itseään kehunut. Näät kehujan ilmeen ja heität perään jonkun puolipiikikkään kommentin, että minä kuulin ja minä muistan.

Siis antakaa mun kaikki kestää. Miten voi olla niin pölkkypää ja tittelinkipeä tapaus, että pitää alkaa tempomaan ihan tuulesta, mistä hommista täällä kukakin vastaa. Ja ennenkaikkea korottaa sitä omaa asemaansa. Miten hän vastaa siitä ja hän vastaa tästä ja hän johtaa tuota. Hohoo, ihan samanlainen rivityöntekijä, kuin aika moni muukin tässä talossa.

Kyllä, minä pidän omaa työtäni arvokkaana, minulla on tässä talossa vastuualueeni ja -oppilaani, kenen asioista minä vastaan ja minä hoidan. Keitten kohdalla minä suorastaan vaadin, että jos tulee jotain muutoksia niin minulle tullaan ilmoittamaan.

Mutta ei minulle tule mieleenkään alkaa kehuskelemaan täällä käyville vierailijoille, että minä se vastaan tästä ja tuosta ja tästä. Tämä itseään diabeteskonsulaatiksi kutsuva tyyppi kyllä vastasi niiden kahden lapsen hoidosta, joista minä vastaan nyt. Kaksi vuotta sitten vaan tuli tytön kotoa jotain negatiivisen sävyistä palautetta, ja sen jälkeen konsulaatti ilmoitti, että hän ei näitä hommia tee. Minulle ilmoitti, että ota sinä vaan ne hommat, mutta kyllä ne sieltä tytön kotoa sutkin vielä haukkuu.

No, eipä oo vielä kahden vuoden aikana haukuttu.

Muttaettäjottaniin. Miten tyhmä voi aikuinen ihminen olla? Ihanki oikeesti joku kuvittelee, että häntä pidetään parempana ihmisenä, kun leveilee tommosilla asioilla muille? Kaikenhuippuna vielä se, että valehtelee silmät kirkkaina. Toivottavasti tajuaa edes hävetä, kun varmasti huomasi, että minä kyllä kuulin kaiken sen potaskan mitä muija suustaan päästeli.

Ja nyt pitäisi jaksaa vielä mennä katselemaan muijan naamaa vähäksi aikaa. Sitten ajelen taas Marken luo syömään sen kanasalaattia ja illalla mennään kattomaan Essentiaa johonki mörönpyllynmutkaan.

Marke ajaa.

Suku on paras ja pahin

Mulla on ihan hillitön väsymys. Makasin äsken sohvalla ja kattelin telkkua ja silmät meinas väkisinkin lumpsua kiinni. Että rassaavaa se on tääkin lomailu, kun väsyttää vaikka onkin huidellu kymmenen tunnin yöunia.

Mummo soitti äitille äsken. Oli vissiin ihan kevyttä marttyyrikohtausta ilmassa, kun en oo vielä ehtiny mummon luona käymään. Kyllä teki taas mieli iskeä päätä seinään. Pirullako mä täältä metän keskeltä lähen mummon luokse keskustaan ilman autoo, on toi 15 kilsaa aika pitkä matka potkurillakaan päästellä. Ja ihan kun mä joskus oisin jättäny käymättä, jos täällä viikon reissulla olen. 

No, huomenna mä hyppään Silin kyytiin ja meen kattoo mummoa, kun Sil menee suorittamaan omia sukulaisvierailujaan. En mä meinaan viitti sitäkään ajeluttaa koko ajan, että hei vie mut sinne ja tänne ja hae sillon ja tuollon, kun kaikki muut sattuu olemaan töissä. 

Kummitäti tulee pääkaupunkiarealta kans mummelin luo tänä iltana kahden juniorinsa kanssa. Mun tarvii kyllä pari tupakkaa polttaa ennakkoon, että mä kestän räjähtämättä kattoa sitä touhua. Siis jos mua joku ottaa nuppiin niin se, miten ala-asteikäset lapset kitisee, vitisee ja vinkuu joka vitun asiasta. Sitten päälle valehdellaan silmät kirkkaina omalle äitille silmät ja suut täyteen ja äiti vielä menee ja uskoo. 

Ja jos ei sitä omaa tahtoa muuten saada läpi, sitten vedetään rakastamiskortti esiin. Elikkä jos äiti ei suostu ostamaan uutta kännykkää, energiajuomaa, viimesimpiä levyjä, pelejä tai leffoja niin 12-vuotias isänmaantoivo kattoo äitiään suoraan silmiin ja toteaa marttyyriäänellä että Sä et äiti rakasta mua.

Että voi hyvä ristusvittuperkele sentäs. Mä olen tasan kerran kuullu ton lauseen kyseisen nappulan suusta ja oli kyllä pakko lähteä jonkun asian varjolla pois olkkarista, missä asiasta keskusteltiin. Mun teki mieli huutaa sille ipanalle, että nyt hei pikkusen kunnioitusta sun omaa äitiä kohtaan, joka on herranen aika tehny sun etees kaikkensa. Että ei todellakaan ole rakkaudesta kiinni, jos sulle ei kanneta kaupasta energiajuomaa tai toteuteta sun jokaikistä oikkuas.

Ihmetyttää sekin, että kuin vanhemmat kuuntelee tommosta omalta lapseltaan. Itelle ei oo koskaan tullu mieleen syyttää äitiä tai iskää siitä, että ne ei rakasta mua, vaikka on ihan hirveitäkin yhteenottoja ollu mun nuoruudessani. Mä tiedän myös sen, että jos olisin mokoman sammakon suustani menny päästämään, niin asiasta olis myös keskusteltu hyvinkin vakavaan sävyyn. Mua suorastaan oksettaa se, miten lapsi käyttää hyväkseen sitä, että syyllistää äitiään tolla, että ei muka rakasta. Hyi, sanon minä. 

Hienoa, kun ketuttaa jo valmiiksi näin paljon. Mä voisin melkein napsauttaa saunan päälle ja inventoida sen jälkeen äitin kaapit läpi, että oisko täällä jotain mulle sopivaa mässyä missään. Saunasiideri puuttuu, mutta jospa toi vissy kelpais pahimpaan tarpeeseen.

Kylmä ja haisee pahalle!

Mä olin kaks viikkoa sitten kipeenä. 

Ja arvatkaas, miten tämä sunnuntai on menny?

Ei, mulla ei oo rapula. En tiijä mikä mahapöpö mul nyt on iskeny, mutta olo on ihan kamala. Pahempi, kun siinä kuuluisassa rapulassa. Tähän mennessä oon purjonnu pihalle kaiken, mitä oon syöny ja teen kyllä taas semmosta kuolemaa, ettei oo tosikaan. Mun nokassa haisee oksennus ja mun mielestä meidän makkari haisee vanhalle likaselle ukolle. Isäntä ei kommentoinu tähän oikeastaan mitään, kun sille ruikutin. Näin sen ilmeestä kyllä, että se ei ihan allekirjottanu tota mun jälkimmäistä väitettäni.

Mä vapisen koko ajan, palelelee ihan hirveesti. Kuumetta oon mittailu koko ajan, pientä lämpöä näyttäis nostavan, mutta ei vielä kuumeen puolelle asti. Isäntä ei nyt selkeesti ymmärrä, että sen pitäs nyt hääriä mun ympärillä ja nyt sais pitää sylissä ja kainalossa ja silittää ja voivotella mun kans. Pöh, mikä mies. Mutta toi se mulle sentäs jaffaa jääkaapista, kun väänsin itkua vessan lattialla ja murehdin tätä henkiinjäämistäni. 

Perkele, mä niin toivon, että tää menee ohi aamuun mennessä. Mä en millään jaksais alkaa sairastelemaan ja lähtee haeskelemaan jotain saikkelappua. Jotenkin on vaan semmonen fiilis, että jos on kaks viikkoa sitte viimeks ollu kipee ja nyt taas, niin vois ehkä olla ihan syytäkin piipahtaa siellä arvauskeskusessa ihmeteltävänä.

Mä odotan, että kello kulkis vielä muutaman hassun tunnin eteenpäin, sit mä voisin käydä suihkussa ja painuu yöunille. Paan kyl kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tää menis nyt sitten ihan tässä illan aikana ohi ja huomenna oon taas ihan kunnossa.

Mä kyllä toki olisin oikein mielelläni viettäny sunnuntaini jotenkin muutenkin, kun pää vessanpöntössä.