Positiivista.

Voi sydämeltä pudonnu kivi ja helpotuksen huokaus sentään. Tässä on nyt kuukauden päivät märehditty peikkoa nimeltä keliakia ja lääkäri tänään soitteli, kun seisoin jonkun puskan reunassa valvomassa lasten suunnistusta. Onneks olin pistäny puhelimesta äänet täysille, niin satuin jopa vastaamaankin... Mutta siis niin! Kuten ensimmäisestä lauseesta jokainen saattoi päätelläkin, ei tarvi murehtia tai pohtia enää. Verikokeissa ei näkyny mitään hälyttävää ja jos ei nyt iske mitkään jumalattomat keliakiaoireet päälle, niin kolmen vuoden päästä uudet testit. Siihen asti saan kuulemma ihan rauhassa ja vapaasti ahtaa niin paljon viljaa kupuuni, kun vaan suoli antaa myöten. Lähestulkoon suora lainaus lääkäriltäni. Lopuksi Rouva Lääkäri vielä totesi, että se nyt vaan on niin, että toisilla on herkempi maha, kun toisilla. Siitä varmaan nämä meikäläisen oireilut sitte toisinaan johtuu. 

Tästä hyvästä tekis melkein mieli painella kauppaan ja ostaa sitä ihanaa Maraboun suolakeksisuklaata. Niin ja litra maitoo ja ehkä jopa juhlan kunniaksi Pepsi Maxiakin. Satuin tossa vilkasemaan tilille, eikä se nyt suurista peloista huolimatta ollutkaan hujahtanut miinukselle. Sen verran köyhältä tilanne kuitenkin näytti, että on pakko vinkua äitille tätä henkilökohtaista finanssikriisiä ja pyytää, josko se suostuisi laittaa junalippurahat mun tilille. Ensi viikon lopulla pitäs päästä reissaamaan kohti kotikontuja.

Ja voinki muuten kertoo, notta on ollu niin maan perkeleellinen ikävä! Mun rakkaat apinat on kasvanu jo niin isoksi, että tekee melkein kipeetä. Jare huutelee Aeno-tätiä ja kasvaa pian Nessin ohi, LilBron ja Tyttiksen pikkiriikkisenä syntyneestä Prinsessasta tulee muutaman viikon päästä isosisko ja taitaapa ensi keväänä saada Nessi ja Jarekin sisaruksen. Että mitenkäs se menikään, vauvoja, vauvoja, vauvoja! 

Mä laitoin tiskit likoomaan altaaseen ja äsken tässä edestakasin kävellessäni keräilin siellä täällä lojuvia vaatteita takas vaatehuoneeseen. Pääsin taas lähtee töistä vähän aikasemmin, niin josko tän ajan vois käyttää edes jollaintapaa hyödyksi. Mulla on yleensä torstaina viikkosiivouspäivä, mut tänä torstaina mulla on vähän muuta ohjelmaa, niin vois sen tiskaamisen ja imuroimisen koittaa hoitaa alta pois jo ennen sitä. Mä kyllä ruikutin sunnuntaiaamuna fabossa Fuuderille, että mä ihan oikeasti tarviin jonkun hollin tähän elämään. Edunvalvojan, taloudenhoitajan ja sängynlämmittäjän. Niillä pärjäis jo aika pirun pitkälle. Varsinkin, jos sängynlämmittäjä toimisi toisinaan myös autonkuljettajana ja huoltomiehenä. 

Hymähtelin tossa juuri itekseni, kun satuin saamaan naamakirjassa työkaverilta haasteen tohon keleen positiivisuushaasteeseen. Mikäs siinä, jos pitäis joka päivä mainita yks positiivinen asia, mutta herra paratkoon viis! Siis don't get me wrong, kyllä mun asiat on ihan hyvin, mutta viisi positiivista asiaa, jotka on soveliasta julkaista naamakirjassa. Uh öh. Mä oikein mielelläni mainitsisin, että tänään olen polttanut vaan neljä savuketta, tai että tili ei ollutkaan miinuksella. Tai että menkat loppuu, tai hehkuttaisin, kuinka maha on tänäänkin toiminut jo pariinkin otteeseen. 

Häveliäänä ihmisenä mie nyt en vaan koe, että nuo on niitä kaikkein parhaita mahdollisia sinne sopivia juttuja. Joten mitäs sitten, mietitään pää punasena, että mitä kettua mä tältä päivältä kehitän. Okei, tältä päivältä läväytin vaan yhen jättisuuren positiivisen jutun ja se oli kyllä ehottomasti tää keliakiauutinen. En hitto soikoon lähe vastaamaan enää yhteenkään haasteeseen, viime keväänä revin jo peliverkkareitani arkikuvien kanssa. Ketä helvettiä oikeasti kiinnostaa meikäläisen tylsä elämäni? En tosiaan saa revittyä viideltä päivältä niin paljoa kuvia, että kukaan jaksaisi niitä ihan oikeesti katella. En meinaan minäkään jaksanu. Näyttää kyllä noi positiivisuusselostuksetki 80% kaikilla siltä, että niitä on keksimällä keksitty ja vääntämällä väännetty. Hei ihan oikeasti, kuka ihan tosissaan nauttii "ihanan raikkaasta syksysäästä", kun ulkona tulee vettä melkein vaakatasoon, tuulee niin että tukka lähtee ja on kylmä kun ryssän helvetissä. 

Niin, sitähän minäkin.

Minä ja minun vaivani

Mun mahassa on epämukava olo. Hyyvin epämukava olo. Kääntää, vääntää ja koskee. Päivän ruokasaldona on kaurapuuroa banaanilla, mehua ja äsken vedin naamaani eilisiä tacoja maidon kanssa. Mä epäilen, että kyse on joko epämääräsestä ruokailusta tai sitten siitä, mikä mun mieltäni on painanut jo joitakin viikkoja.

Kävin diabeteskontrollissa tuossa jokunen viikko sitten ja verikokeissa oli selvinnyt, että mulla on aika iso mahdollisuus sairastaa keliakiaa. Mitään isompia oireita mulla ei oo ikinä ollu, mutta kun lääkärin kanssa ongelmaisesta massustani juttelin, niin lääkäri katto viisaammaksi pistää lähetteen uusiin labrakokeisiin ja siitä sitten selviää, tarviiko alkaa nielemään letkuakin vielä. Tiistaina lääkärin pitäs asian tiimoilta mulle soitella.

Mä oon nyt pyöritelly tuota asiaa päässäni enemmän, kun paljon. Eihän se maailmanloppu ole, vaikka se diagnoosi niskaan romahtaiskin, mutta on se ainaki pienoinen maanjäristys ja aika totaalisen iso muutos miun elämään! Mä oon aina sanonu, että ei tää diabetes haittaa mitään, mutta jos ois vaikka keliakia niin se kyllä vituttais ja rankasti. Noh, pahimmassa tapauksessa mulla on sitten sekin. Tulee sitten elämään aika iso muutos, koska ruokavalion muutoksen kohalla se tarkottaa mulla sitä, että tarvii opetella laskemaan kaikki hiilaritkin uusiksi, että osaan pistellä oikeat määrät inskaa syömisilleni. 

Totta kai mä märehdin heti ensimmäisenä, että mie en saa enää syyvä tavallista pullaa, tavallista pitsaa tai tavallisia nuudeleita! Mutta tosi asia on se, että kaikkein eniten tuun varmasti kaipaamaan ruisleipää, jos mun siitä täytyy luopua. Se kuitenkin kuuluu mun jokapäiväseen elämääni ja mä oikeasti tykkään siitä. Ruisleivälle ei myöskään oo mitään gluteiinitonta vaihtoehtoa, vaan on vaan opeteltava olemaan kokonaan ilman. Mutta kai sitä kaikkeen tottuu. Onhan muutkin tottunu, niin miksi en minäkin. 

Positiivista siinä diagnoosissa olis tietenkin se, että kaikenmaailman kummalliset mahaongelmat saattais ihan oikeasti hävitä! Tai ainakin vähentyä tosi paljon. Toki mua jännittää se, että minkälaista sapuskaa sitä alkais töissä saamaan, jos joutuu siirtymään gluteiinittomaan vaihtoehtoon. Kai sekin ihan syötävää on, varsinkin kun oon tämmönen, joka syö melkein kaikkea. Sen kyllä näkeekin... :D 

Voi laupias taivas, miten mulla osaa olla tylsää! Nukuin yöni ihan hirvittävän huonosti ja könysin yhentoista korvilla ylös keittelemään aamupalapuuroa. Syönnin jälkeen paiskasin takasin pitkälleni kirjan kanssa ja mietin jo sitäkin vaihtoehtoa, että viitsinkö nousta koko päivänä ylös. Järki voitti, ens yön unensaannin kannalta oli varmasti fiksumpi idea tempoa ittensä ylös ja koittaa keksiä jotain tekemistä. Järjestelin vähän paikkoja ja etin jo huomista varten vaatteet valmiiksi. Sen päälle ressasin raha-asioista ja nypin kulmakarvojani. 

Lakanat voisin vaihtaa. Heräsin yöllä valomerkin aikaan, kun Fuuderi (propsit Markelle!) laitto suloisessa humalassa viestiä ja kyseli, että missä mie oon. Onneksi olin nukkumassa ihan ikiomassa sängyssäni ja omassa ihanassa seurassani, tiedä mistä sitä muuten olisi ittensä tänä aamuna herättäny. Tai kenen seurasta. Valvoin sen jälkeen pitkän tovin ja musta tuntu, että mun lakanat tuoksui edelleen Fuuderille ja seksille. Siitäkin huolimatta, että se oli keskiviikko ilta, kun me lojuttiin yhdessä noissa lakanoissa.  Tänään mä lopultakin vaihdan ne, eihän se olekaan ollut homman nimenä kun öööö... Viikon? Ihan hyvä tavote sunnuntaille. 

Minä haluan tulla takaisin!

Mun on ollu niin ikävä sitä aikaa, kun mä vaan klikkasin tuota "kirjoita" looraa ja tekstiä alko tulvimaan. Kuinka monta kertaa mä olen tuijottanut tätä valkoista lootaa ja koittanut saada tekstiä tulemaan! Tai miten monta kertaa mä olen lukenut omaa blogiani ja hävennyt sitä,etten saa enää mitään aikaiseksi...

Vuosi. Ihan vitun pitkä aika. 12 kuukautta. 365 päivää. Tunteja en viiti edes laskea! Mun edellinen postaus koski Vartijaa... Voi voi. Vartija on nykyään... noh. Parisuhteessa tahollaan. Eikä mua edes sattunut, kun se mulle asiasta kertoi. Koska samalla mie huomasin, että mie oon päässy yli. Sen lisäksi huomasin, että se ihminen on mulle jonkunsorttinen ystävä. Mä tiedän, että jos mulle pamahtaa vaikka just tällä sekunnilla joku hätä, niin mä voin pyytää siltä ihmiseltä apua. Ja se auttaa mua. Niin se vaan menee. :) Ihana ihminen.

Huaaaaa, mitä miulle muuten? Uskaltaako kukaan edes kysyä.

No paskaakos tässä! Sinkkuna edelleen. Onnellisena? KYLLÄ.

Vajaa vuosi sitten mie löysin Miehen. Siinä Miehessä oli se kaikki. Se sano asiat suoraan, se puhui mulle kauniisti, se oli sinkku. Sillä oli lapsi. Se suuteli hyvin. Hitto soikoon, se sai miun sydämen. Se sai sen ja vei sen ja rikko sen. Puoli vuotta mä tuhlasin elämästäni siihen, että ihastuin ihmiseen, joka oli vielä astetta vaikeampi, kun minä oon tai tuun koskaan olemaan. Jumalauta, siinä Miehessä vaan oli se kaikki, mitä mie oon koskaan keltään saanu. Se kaikki loppu jo viime keväänä, vaan vielä kesälläkin se idiootti sai mut parkumaan räkä poskella. Siihen riitti se, että Mies kehtasi kertoa mulle, että mie oisin ollu sitä, mitä se ois koskaan parisuhteelta halunnu, vaan omaa hankaluuttaan rikkoi kaiken. Mut ei enää, vaikka välillä vihlaseekin. En enää itke.

Mies aiheutti sen, että mie en oo pitkään aikaan ehkä ketään halunnutkaan. Kesällä oli yks kiva kolli kiikarissa, mutta se jäi kesään se kolli. Kesäkolli. Pienen kauniin tytön lähestulkoon yh-iskä. En mä tiedä, olisko musta loppuunsa ollut siihenkään leikkiin. Kun mä en jumalauta osaa käyttäytyä edes kahden aikuisen ihmisen parisuhteessa, niin miten sitten, jos siihen lisätään mukaan joku vaahtosammutimen kokoinen eläjä? Hui.  Siihen mä vasta pelkäisinkin kiintyväni!

Hei, mie vaihoin työpaikkaa! Samoissa hommissa edelleen alakoulussa muksujen kanssa, mut työpiste on eri. En olis voinu tehdä parempaa päätöstä, kun tuon! Tykkäsin edellisestäkin duunista, mut ehkä just siksi, kun en paremmasta tienny. Ei enää toimistokuukkelia, ei enää ruskeakieliä rakastavaa lähiesimistä, ei enää hankalia esiteinejä... AAH! Meen nykyään hymy huulilla töihin jopa sinä aamuna, kun pitää pungertaa ittensä sängystä ylös kuudelta. Joo, kivaa taitaa oikeesti olla.

Ei hyvää päivää, en mie enää osaa kirjottaa. En ainakaan samalla tapaa, kun joskus. Apua, haluun oppia uudestaan! Kuulostaa muuten ihan vitun säälittävältä huutaa, mutta huudan silti. Painakaa nyt hitto soikoon joku edes tota "luin" namiskaa, jos täällä enää ketään käy. Vielä parempaa olis, kun joku erehtyis ihan kommentoimaan, että luki tän läpi. Mie muistan ne ajat, kun lähestulkoon joka postaukseen tuli kommentti, joskus jopa pari. Aikana, jolloin mulla oli miljoona mielipidettä ja lauoin ne täällä pihalle.

Mitä mulle oikein sit on tapahtunu?! No en tiijä, musta on tullu ehkä vaan niin maan saatanan laiska. Laiska ja tyhmä ja saamaton. Ennenkaikkea ekaa ja viimestä, keskimmäistä oon aina ollu!

Noniin. Jos minä nyt ihan oikeasti yritän tulla takaisin. Minä haluan taas kirjoittaa. Minä haluan taas kertoa, miltä musta tuntuu, mitä mulle kuuluu, mitä mä haluan. Miltä musta tuntuu, miltä elämä maistuu, miltä maailma haisee. Minä ihan oikeasti lupaan yrittää. Tiedä sitten, että kenelle. Ehkä kaikkein eniten itelleni?

Kaunis, rietas, onnellinen

Tänä aamuna mä sain lainapuhelimeni mobiilidatan taas toimimaan, mun oma rakas lumiani kun sattuu olemaan huollossa jo toista viikkoa. Niin, toi luuri kilahti samantien sähköpostin merkiksi, mun meililaatikkooni oli kilahtanut kommentti täältä, mua pyydettiin tulemaan takaisin. 

Voi elämä, mihin tää aika oikeesti on menny? Mun edellisestä postauksesta on yli kuukausi, kun mä aikaisemmin hakkasin tänne tekstiä päivittäin, parhaimmassa tapauksessa jopa kaks kertaa päivässä. Mä niin rakastin sitä avautumista, paasaamista ja ihan vaan kuulumisieni kertomista, nyt se on jotenkin kummasti jääny. Ei sillä, ettenkö mä rakastaisi edelleen, mut en vaan oo saanu itestäni mokomaa irti. Mä oon avannu tän tekstilootan varmaan miljoonasti, mutta oon vaan tuijottanu tyhjää ruutua ja jossain vaiheessa sulkenu koko höskän, ei vaan oo syntyny mitään sanottavaa. 

Noooh, mut nyt mä yritän lopultakin. Mä en edes tiedä, että mistä mä oikein aloittaisin mun kuulumisien purkamisen. Ihan alkajaisiksi vois ainakin sanoa, että mulle kuuluu ihan pirun hyvää! Okei, rahat on loppu, tilipäivä on vasta kahden viikon päästä ja voisin heti alkajaisiksi luetella montakin rahareikää. Mutta en mä jaksa nyt murehtia. Aurinko paistaa, mulla on koti, mulla on hyvä olla ja hei, mä jopa nukun öisin! Oikeesti, mä en jaksa muistaa, että koska mä viimeksi olisin nukkunut yöni, kun härski silli ja heränny aamulla melkeinpä pirteänä, kun peipponen.

Mä olen selkeästi tässä viime aikoina alkanu ottaa takasin sitä ns. menetettyä nuoruuttani ja eläny aika pirun villiä sinkkuelämää. Hitto soikoon, mun seikkailut on kyllä aiheuttaneet naurut jos toisetkin, mut mitäs siitä. Kerran sitä vaan eletään ja pääasia, kun mulla on kivaa. Mä en jaksa välittää paskan vertaa siitä, mitä mun naapurit ajattelee, tai mitä yhtään kukaan ajattelee mun elämästäni. Ainakin mä elän nyt, enkä tunne enää olevani sisältä niin saatanan kuollu, mitä mä tuossa alkutalvesta kerkesin tuntea.

Exä on ehtiny hankkimaan itelleen jo uuden naisen. Mä olen jotenki hienoisesti huvittuneena seurannu sitä touhua vierestä, vaikka se seukkailu taisi alkaa jo pari viikkoa ennen, kuin mä ehdin muuttaa edes kotoo pois. Hyvä vaan, kun silläkin on joku, eikä ainakaan itke mun perääni. Vaikka kyl mua välillä vähän tuppaa huvittamaan, kun se välillä mulle maikailee kaikkia vanhoja juttuja, mutta seuraavassa hetkessä hehkuttaa naamakirjassa onneaan uuden naisensa kanssa. Mut tehköön, niinkuin tykkää. En vaan tiedä, että pystynkö siinä kohtaa pitämään suutani kiinni, jos rysäyttäät tossa suhteessa täysillä päin puuta, ja tod näk se olen minä, kenelle exä sitä ensimmäisenä murehtii. 

Mulla ei ole tällä hetkellä minkään valtakunnan tarvetta parisuhteelle. Mä haluan pitää hauskaa ja siihen touhuun mulla kyllä tuntuu noita ihmisiä riittävän. Mä voin tapailla ihmisiä, tehdä erilaisia kivoja juttuja, mutta mitään vakavaa mä en tähän halua, en vielä vähään aikaan. Mä haluan opetella nyt elämään ja olemaan ihan omillani. En haluu olla kellekään tilivelvollinen menemisistäni tai tulemisistani, mä haluan vaan olla ja mennä ja tulla ja nauttia elämästäni. Toki, jos kohdalle kävelee joku jalat alta vievä yksilö, niin asiaa voidaan sitten alkaa miettiä uudestaan. Mut aika mestari saa vielä tässä kohtaa olla, että sen tempun onnistuu tekemään. 

Mä alan vihdoin viimein käsittää, etten mä tarvii lupaa keneltäkään. Oon liian kaunis häpeemään, enkä voi yhtään mitään menettää. Joten annan mennä, annan mennä. 

Ja senhän minä todellakin teen. Nyt mun kyllä pitäis ryhdistäytyä, ja vääntää itelleni jotain safkaa. Mä olen löytäny itestäni tässä omillani ollessa ihan uusia puolia, jopa toi ruuanlaitto on ollu lopputulokseltaan oikein onnistunutta! Marke kehu viime viikonloppuna mun tonnikalapastaani, helppoo, halpaa ja ihan pirun hyvääkin vielä. Ehkä mä en ihan toivoton tapaus olekaan. Tai en ainakaan halua kuolla nälkään. Jopa mun lihapullani onnistu, ne maistu tosi hyviltä, vaikka meinasinkin polttaa ekan satsin poroksi ja lopputulos oli vähän kökkäremäinen, mutta ketut siitä.

Mut joo. Voisin vääntää munakasta. Kun oli vähän munaköyhä pääsiäinen, niin koitetaan korjailla tätäkin asiaa sitten näin.

Mitä mulle tapahtui?

Se tunne, kun oikeasti tajuaa, että mitenkä pihalla sitä oikeasti onkaan. Kuinka pahasti on omien tapojensa tai pakkojensa vanki. Räjähdin kyllä armottomaan nauruun, mille ei meinannut tulla loppua millään. Miten kukaan voi oikeesti olla tämmönen? Miten kukaan voi pitää mua jollain tapaa fiksuna ja normaalina aikuisena, kun mä todellisuudessa olen niin hukassa, kun vaan ihminen voi olla.

Sä oot kyllä hauska.

No enkä oo, mie oon ihan onneton. 

Kuin sä oot onneton?

Näkeehän sen! Kato nyt mua ja tätä touhua. Ei mua säälittävämpää ja kohelompaa ihmistä olekaan. 

Mä havahduin tänään ihan tosissani miettimään, että mitä mulle oikein on tapahtunut. Musta tuntuu, että mä oon viimesen puolen vuoden aikana muuttunut ihan hirveesti. Mä teen asioita, joita joskus olen vannonut, etten voisi ikinä tehdä. Nykyään ei tunnu missään. Mä räpiköin paikallani tässä suossa ja koen, että mä en meinaa millään päästää irti. Mua pelottaa, että mitä elämä mulle tuo, jos mä jään tähän. Tai ehkä enemminkin niin, että mitä se mulle ei tuo. 

Mulla on haaveita, mulla on unelmia. Mä olen vaan tällä hetkellä liian heikko ja jollain tapaa peloissani toteuttaakseni niitä. Päällisin puolin mulla on kaikki hyvin, mutta mun sisällä myllertää aika rankasti. Mä haen helpotusta tähän omaan kieroutuneisuuteni ihan vääristä paikoista ja selittelen itselleni omat tekemiseni luvallisiksi. Tällä hetkellä mä en jaksa välittää paljon mistään, mulla on ihan muutama ihminen, kenen hyvinvointi on mulle tärkeintä. Mä rikon niin monia lupauksia, odotuksia ja normeja omalla toiminnallani, mutta mä koen, että ilman mä en selviä. 

Toisaalta, ainoastaan muutama ihminen tietää, mitä mä oikeasti olen nähnyt elämässäni. Se, että mua on oikeesti joskus viskottu tässä parisuhteessa pitkin seiniä, on ollu mulle jotain niin hirveää, että mä olen nyt vasta useamman vuoden jälkeen saanut suuni auki. Pahinta siitä kaikesta tekee se, että multa ei ole kunnolla pyydetty asioita anteeksi. Ei kuulemma ole tarvista. Vaikka mie en missään nyrkin ja hellan välissä elän, niin mie muistan joka hetki elämässäni, minkälaista se voi olla. Minä tiedän, miten häijy toinen ihminen osaa olla. Vaikka se muuten on niin mukava mies. 

Lyöminen on asia, mistä vaan ei puhuta. Siitä vaietaan, oli se sitten isoa tai pientä, minkälaista hyvänsä. Tänä aamuna totesin ääneen sen, että ei sitä paljon tarvihe tukkapöllyä saada, kun se oma tahto tallataan pois. Vaikka siitä on aikaa, niin silti. Jäljet häviää ja mustelmat parantuu, mutta mielestä ne asiat ei katoa koskaan, ei koskaan. Vaikka se olisikin tapahtunut humalassa, se ei oo mikään selitys. Mä olen valitettavasti kokenut sen, että jos käy päälle kerran, niin käy toisenkin. Vaikka kuinka ensimmäisen kerran vannoisi, että ei toistu enää koskaan. Toistui se. Minä niin joskus vannoin, että jos muhun käydään fyysisesti kiinni, niin minä lähden samantien. Hyvähän se on sanoa.

On myös olemassa sanonta, että jos pettää kerran, niin pettää toistekin. Kerran pettäjä, aina pettäjä. Minä olen toista mieltä. Jos minä saisin kotoa kaiken sen, mitä minä saatan saada jostain muualta, niin ei minun tarvitsisi mennä mihinkään. Jos joku kuuntelisi minua kotona, pitäisi mua lähellä tai silittäisi mun niskaani. Toivottaisi mulle hyvää yötä ja nauraisi, kun mä nukahdan huomaamattani toisen kainaloon.

Kyllä minä tiedän toimivani väärin. Ihan liiankin hyvin. Minä oon vaan liian kyllästynyt enää välittämään. Lisäksi mä tiedän sen, että ne minun elämäni oikeasti tärkeimmät ihmiset ei tuomitse mua. Ainoastaan sillä on mulle väliä. Mun puolesta mua saa tuomita ihan niin paljon, kuin haluaa. Mua ei jaksa kiinnostaa sellaisen ihmisen mielipide, joka ei mua tunne niin hyvin, kuin muutama mun ystäväni tuntee. Mä en pysty selittämään omia tekojani millään tapaa hyväksyttäväksi muille, korkeintaan itselleni.  

Kun sie vaan tietäsit, että mihin soppaat oot ittes sotkenu, kun oot tässä miun kans. 

Ehkä minäkin saan?

Vaikka mä olenkin ehkä maailman epäromanttisin olento, niin kai minäkin saan tykätä siitä, kun joku silittää mun niskaa ja toivottaa hyvää yötä? Kai minustakin saa olla kivaa katella telkkaria jonkun kainalossa?

Saa sitä varmaan ainakin haluta.

Rauhallista vuodenvaihdetta kaikille ja parempaa tulevaa vuotta! ♥

Ei oo helppoo olla minä

"Siis jos minnuu joku inhottaa, niin tällä hetkellä minä ite."

"Häh?"

"No ku mie oon tämmönen. Tankki."

"Mikä hei nyt on?"

"No just se, kun mie näytän tältä. Turhauttaa taas niin paljo, ku vaikka kuin juoksee ja on syömättä kaikkee mättöö, niin silti. Vituttaa sit ees tehä mittään."

"Eiks se silti oo vaan hyvä jos juoksee tai käy lenkillä?"

"Mut vittu jos mitään ei tapahu, arvaa kuin pal tekis mieli repiä toi lappu tosta jääkaapin ovesta ja pyyhkii perse sillä! Kun en mie kuitenkaan jaksa."

"Mistä sä sen tiiät, jos et ees koeta?"

"No ku mie oon tämmönen."

"Mut eikö ees sillä uhalla kannattais yrittää, että näkee, että jaksais ehkä kuitenki?"

"En mie tiijä. Mie vaan haluisin olla laiha."

"Eihän semmonen yhdessä yössä tapahu."

"..."

"Mut sit sä voit aina olla ylpee, että saa jotain aikaan sillä, että lähtee sinne ulos ja vähä kattoo, mitä suuhunsa panee. Ei siihen sen kummempia tarvita."

"No joo... Väsyttää vaan. Kun mie en muista, koska mie oikeesti oisin voinu kattoa peiliin ja tykätä siitä omasta peilikuvastani. Kun minnuu vaan nykyään oksettaa, kun nään omat läskini jostain."

Ei oo todellakaan helppoo olla minä. Eikä taida olla ihan helppoa olla Isännälläkään, kun se näitä marinoita joutuu kuuntelemaan. Nyt vaan on jotenkin niin aallonpohjaolo. Väsyttää, jalkoihin sattuu ja suihkusta ei tullu aamulla lämmintä vettä. Sitte ku naamaan on pamahtanu taas sata näppyä ja tukka näyttää petolinnun perseeltä niin jippii. On taas niitä aamuja, kun tää töihintulo oli yhtä tervanjuontia, oisin vaan halunnu vetää kollarit jalkaan ja kaatua sohvalle viltin alle kattomaan telkkaria.

Koska nää fiilikset oikeesti menee ohi? Koska sitä alkaa tykkäämään omasta kehostaan niin paljon, ettei enää tuu tämmösiä epätoivon hetkiä? Koska sitä voi oikeesti hyvillä mielin sanoa, että mun on hyvä olla tässä kropassa ja tykkään itestäni?

...ja läski liikkuu!

Mä en tunne mun jalkojani. Mä sitten otin ja tempasin käydä lenkillä! Sillai niinku lähinnä ajattelin käydä kokeilemassa, että mitenkäs tuo reippailu kulkee. Hyvinhän se kulki, porhalsin pururadalle melkein puolijuoksua. 

Ensimmäinen kuolema meinasi tulla siinä vaiheessa, kun pääsin sinne stanan purtsille. Voi jeesus ja sen äiti, minkä persereenin siinä saa vetää, että pääsee sinne kuntokierrokselle! Reidet huusi hoosiannaa ja minä puuskutin kun höyryjuna, mutta ylös asti pääsin. Ja pääsin sen lenkin ympäri, jaksoin jopa hölkätä vähäsen. 

Mut hei, mun keuhkot ei meinannu räjähtää kertaakaan! Tämä ei kyllä johdu siitä, että oisin kulkenu hitaampaa, kun normaalisti. Että taitaa tuo savuton elämä tosiaan tehdä ihan hyvää. Suurinta tuskaa kyllä tuotti se lenkille lähteminen. Juu, minä todellakin olen niitä ihmisiä, ketkä tuskailee vartin verran lenkille lähtiessään että mitä hittoa mie paan päälleni. Ensinnäkään, en halua kuolla kuumaan. Toisekseen, en halua myöskään kylmettyä. En halua, että läskini tursuavat koko maailman nähtäville, ja lisäksi haluan, että niissä vaatteissa on hyvä kulkea. Hitto mitä välineurheilua toki touhu on!

No, suht sopivat löyty. Siitä syntyikin sitten seuraava ongelma. Yhdessäkään vaatekappaleessa ei ollu kunnon taskuja. Okei, hupparin avotaskuun uskalsi heittää mp3-soittimen, mutta avaimia tai siripirejä en. Onneksi ukkelipukkeli on joskus saanut jonain kaupanpäällisenä semmosen hassun rannekukkaron, minkä minä nappasin käyttöön. En kyllä tiijä, että kenenkä ranteeseen se oli suunniteltu, kun mulle se meinas olla liian iso vaikka laitoin sen nilkan ympärille. Mutta ainaki pysy hätävarahiilarit ja avaimet tallessa! Puhelin oli pakko jättää kotiin, mutta eipä onneks ollu kukaan kaipaillu. 

Sitä vaan kelailin tuolla porhaltaessani, että kuhan tulee syksy ja pimee, niin voi olla aika hiljasta, että mua tonne metän keskelle saa. Main kanssa voitais pyrkiä käymään lenkillä, mutta sit jos yksin meen tästä niin tonne en kyllä mee. Tiijä mitä mörköjä sinne mettään pesiytyy, kun tulee pimee! Eikä oo yhtään liioteltua kyllä vähän katellakaan ympärilleen, ainahan sitä kaikenmaailman hulluja riittää lenkkipolkujenki puskiin lymyilemään. Että siinä mielessä kyllä se puhelin ois aika tärkee verme lenkillä mukana. Ja mielellään valmiiksi kädessä... No joo. Ei pie maalata piruja seinille. 

Mutta että tuota joo. Kävin tänään kaupungilla ja piipahdin parissa vaatekaupassa. Täytyypi sanoa, että nähtyäni oman kuvajaiseni muutamaan kertaan peilistä ei ole tehny mieli karkkia tai mitään muutamaan mässyä! Eikä myöskään tarvinnu kovin kauaa pohtia, että meenkö lenkille vaiko en. Voi hyvä jumala sentään, kuinka sitä ihminen voi päästää ittensä tämmöseen kuntoon. Mä olen onnistunu kasvattamaan itselleni niin hemaisevan, esteettisen ja eroottisen kaljamahan, että ihan silmiin sattuu ihteeki. Tai makkaramahan, minä kun en tuota kaljaa juo. 

Onneksi meidän vaaka on rikki.

Ja kyllä muuten vaan kummasti panin töppöstä toisen eteen, kun napeista soi ämyrit kaakossa korviin tämä: 

Mitä minulle kuuluu

Kesä alkaa olla lopuillaan. Tasan viikon päästä mä olen ollu jo kaksi päivää töissä. Mä olen taas Markelandiassa. Sunnuntai oli Sernan tilan romahtamisen takia semmonen aallonpohja, että mie meinasin oikeesti hajota ihan palasiksi. Mie itkin sen päivän aikana enemmän, kun oon itkeny koko tänä Sernan sairaalassa ollessa yhteensä. Mai oli aamulla meillä, kun Sernan äiti soitti. Mie en tainnu vielä sillon oikein edes ymmärtä koko asiaa... Itku tuli vasta siinä vaiheessa, kun Isäntä kotiutu Hesan reissultaan.

Äiti soitti mulle, kun Silille oli mesessä kertonu. Mä repesin siinä puhelimessa parkumaan ja kuulin, että äitinkin teki tosi tiukkaa kuunnella, kun mä vaan toistelin, että äiti mie en tiijä, että miten kauan pitää vielä odottaa. Mie en tiijä, miten kauan meistä kukaan jaksaa. Sen jälkeen soitti Sernan äiti uudestaan kertoakseen, että Sernaa oli jouduttu elvyttämäänkin, joten paruin sitten sillekkin. Lopuksi minä soitin Markelle ja uikutin sille puhelimessa, se oli ihan kamalaa. Sen jälkeen Marke loikkasi autoon ja ajeli hakemaan mut niille kotiin. Johan mä olin kolme päivää ehtiny kotona ollakin. Mutta meistei kumpikaan vaan kestäny sitä tilannetta yksin.

Nyt on taas asiat vähän paremmin. Nyt mie uskallan taas ajatella, että huomenna tai torstaina ois aika siirtyä taas kotiin ja totutella normiarkeen. Sunnuntaina iltana mun naama ja silmät oli ihan törkeen kipeet siitä kaikesta parkumisesta. Sit kun autoradiosta alko soimaan ulkona on kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä, mä itkin vielä vähän lisää.

Että kaiken ton rinnalla, miulle kuuluu hyvää. Mie uskallan taas ajatella, että kyllä tämä tästä. Tänään mie sain kuulla, että Serna on jo kaks kertaa käyny tuolla pilven reunalla kurkkaamassa, että mitä siellä toisella puolen on ja palannu silti takasin. Ehkä mie nyt uskallan toivoa, että Serna ei oo vielä lähdössä yhtään mihinkään.

Mun ei tee yhtään mieli tupakkaa. Huomenna tulee tasan viikko viimesestä röökistä ja hienosti oon pärjänny. En oo saanu itkupotkuraivokilareita, en oo tarvinnu nikotiinilaastareita ja purkkaa on menny edelleenkin ne hikiset viis kappaletta. Lauantaina baarissa mie tajusin, että se osa, mistä hipsitään pihalle tupakalle haisee oikeesti ihan hirveelle. Että semmoselleko mieki oon haissu koko ajan, kun körssittelin menemään? Enkä pummannu keltään savuketta, jämiä tai edes paria hatsia koko illan aikana. Ei kai sitten tehny kunnolla edes mieli, vaikka olinkin itelleni luvannu, että jos nyt armottomasti mieli alkaa tehdä niin mikäs siinä. Niin kauan, kun en juokse ostamaan omaa askia tai ala Isännältä pummailemaan joka päivä, mä en ole retkahtanu.

Mun kesäoperaariona oli saada omat kynteni näyttämään taas suht normaaleilta. Kun käyttää värillistä kynsilakkaa pari vuotta putkeen, niin kynnet alkaa näyttää ja voimaan aika herkullisesti. Mun kynnet oli ihan keltasenaan kaikesta siitä lakkamäärästä, mitä mä niille aina työnsin. Lisäksi ne alko liuskottumaan ja lohkeilemaan, ei ollu enää merkkiäkään niistä ihanan pitkistä ja vahvoista kynsistä, mitkä miulla joskus oli. Oon siis koko kesän leikelly kynsiäni ihan lyhyiksi ja kasvattanu sitä keltasuutta pois. Nyt alkaa tosiaan näyttää siltä, että kynnet alkais olla kunnossa. Seuraavaksi tarvii metsästää joku huippulaadun aluslakka, että uskallan ehkä vielä joskus lakata kynsiäni vielä.

Ulkona on ihan sairaan pimeetä ja siellä haiskahtaa jo vähän syksy.

kalsarit, alkkarit, simmarit ja pipo

Meinasin eilen haljeta naurusta. Kaivelin itselleni vaatteita täksi päiväksi ja kalsarilaatikosta käteen sattui jotain, mikä pisti pahemman kerran naurattamaan. Ei, en löytänyt sieltä mitään pornoleluja tai muutakaan, mikä kirvottaisi parhaimmat räkänaurut. Mä löysin sieltä semmoset alkkarit, joittenka en usko kuuluvan mulle. Ne ei myöskään olleet Isännän pöksyt, jotka olisi pyykkisavotan päätteeksi vaan sotkeutuneet mun alusvaatekoriini. Mulla on vahva epäilys, että ne Kiroileva Siili-teemaiset kalsarit on Marken omaisuutta! Eniten mua tietenkin nauratti se, että miten helvetissä Marken alkkarit on onnistunu muuttamaan sen kaapista mun kaappiin?

Tässä kohtaa onkin varmaan hyvä esittää kysymys, että onko silloin vähän liikaa alusvaatteita, jos ei enää tunnista, mikä on omaa ja mikä jonkun toisen? Ei silti tarvii alkaa pelätä, että alkaisin anastelemaan toisten alusvaatteita, kun kuvittelen niitä omikseni. Ennen hylkään omat kalsonkini, kun en muista niitten kuuluvan mun alkkarivalikoimaan. Kippasin just ton alusvaatekorin tuohon lattialle. Oli niin hirveä näky, että piti ihan kuva ottaa.

Kuvasta ei näy kasan korkeutta, joka ylsi melkein polveen asti.

Mä en ollenkaan valehtele sanoessani, että voisin ihan huoletta olla kaks kuukautta pyykkäämättä ja alkkarit ei loppuis kesken, vaikka vaihdankin joka päivä puhtaat. Äsken vähän kävin niitä läpi, löyty yhdet sellaiset, jotka heitin mäkeen. Meinaan mä en voi sietää reikäisiä tai kulahtaneita alusvaatteita, ne lentää roskiin samantien. Kaikki muut oli niin hyväkuntoisia, etten raskinu nakata mäkeen. Mylläsin vaan tota koria siihen kuosiin, että sattuis päällimmäiseksi ne, mitä on vähiten tullu käytettyä. En uskaltanu edes alkaa laskemaan, monetko alushousut tuossa on. Sukkia löytyy varmaan melkein saman verran, tissiliivejä oli äkkiä laskien kuudet. Joista vaan neljiä viitsin käyttää.

Ei vissiin enää tarvii ihmetellä, että mihin mä kaikki rahani syydän. No alusvaatteisiin tietysti! Okei, en ole kyllä aikoihin ostanu yhtään alushousuja tai sukkia. Muistutin taas itteäni, että vaikka miten kivoja alkkareita kävelis kaupassa vastaan, en uusien tarpeessa en ainakaan ole. Mulla oli joskus semmonen kummallinen tapa, että aina shoppaillessa ollessa mukaan lähti vähintään alkkarit. Ihan kun mä olisin joskus joutunut elämään jossain kalsaripuutteessa, jota koitan nyt korjailla.

Voisin edelleenkin tehdä hyvät rahat sillä, että möisin puolet noista jollekin pervopertille, joka haluis ostella naisten käytettyjä alusvaatteita. Sillä tuotolla vois sitten ostaa samanlaisen kasan lisää ja unohtaa taas, että monetko helvetin kalsarit yksi ihminen ihan oikeasti tarvitsee.

Nyt tuli vähän semmonen epätodellinen olo. Olenko mä juuri kirjoittanut pitkähkön, kuvalla varustetun postauksen mun omista alusvaatteista? Tämän postauksen (tai siis koko aiheen) voisi varmaan nimetä niihin infoihin, joita ilman yksikään lukija ei olisi selvinnyt huomiseen asti. No jooh, kai sitä omaan blogiinsa saa kirjoittaa tarkan kuvauksen vaikka nenän kaivelusta tai varpaan kynsien leikkaamisesta.

PAPOY!

Ps. 150. postaus!

Ravistettava ennen käyttöä

JÄTKÄT
- pisin tuntemasi miespuolinen ystäväsi? -BigBro
- kuka poika on saanut sinut onnellisemmaksi kuin olet koskaan ollut? - No ei oo kyllä enää poika, mutta sanotaan silti, että Isäntä.
- kaipaatko häntä ? - En mä nyt kaipaa, kun se on tossa olkkarissa.
- oletko ihastunut? - Mä olen aina!
- edes vähän? - No vähänkin.
- voisitko himoita ystäväsi poikaystävää? - No tuota. Totta kai mä voisin himoita. Mutta se on sitten ihan toinen asia, että alkaisinko mä tekemään yhtään mitään, sillä en todellakaan alkaisi. Paska olis se jätkä ja vielä paskempi olisin minä, jos alkaisin pelaamaan jonkun ystäväni miehen kanssa.

MUIJAT
- paras naispuolinen ystäväsi? - En mä paa ihmisiä järjestykseen. Mutta muutama elämää rakkaampi on.
- tykkäätkö pitää tyttökavereidesi kanssa leffailtoja? - Tykkään! Toissa viikonloppuna viimeksi piettiin leffaviikonloppu. Mut sit en kauheesti innostu, jos katotaan paskoja leffoja. Että seurasta mie kyllä tykkäsin sillonki, ku Marke ja Serna halus kattoo Mamma Mian ja mä revin tukkaani.
- voisitko seurustella tytön kanssa? - Kyllä voisin. Tai naisen mieluummin.
- oletko käynyt ystäväsi kanssa jossain hemmottelussa ? - No en ole. Ellei sitä lasketa hemmotteluksi, kun kaadettiin toistakymmentä puoli-ilmaista tequilaa kurkuista alas...
- onko sinulla joskus ollut cat fight ystäväsi kanssa? - Joskus teininä vähän piti läpsiä kaverin kanssa toisiaan.
- riiteletkö usein kavereidesi kanssa? - En oikeestaan ikinä. Joskus kinataan jostain pikkujutusta, mutta ei kyllä riideltyä tule.

LOVE
- haluaisitko nyt halata jotain tiettyä ihmistä? - No miksipä en. Vaikka en semmonen halihalipusipusi ihminen ole, mutta kyllä mä silti voisin.
- milloin itkit viimeksi? - Nyt on pakko sanoa, että en taida muistaa! Korjatkaa joku, jos muistatte.
- kenen kanssa haluaisit parhaillaan olla kahdestaan? - Saako valita ihan kenet vaan? Sit mä sanon Bill Kaulitz!
- mikä on ihaninta, mitä sinulle on sanottu? - En oo koskaan ketään rakastanu niin paljo, kun mä rakastan sua.
-rakastaako sinua kukaan? - Kyllä rakastaa!
- ikävöitkö ketään juuri nyt? - En mä suuremmin. Semmonen pikkuikävä on aina.
- onko kukaan pussannut sinua tänään? - No ei ole!
- kenen vieressä viimeksi nukuit? - Isännän vieressä viime yön, ylläripylläri.
- kenen kanssa puhuit viimeksi puhelimessa? - Äitiliinin ♥
- kenen kanssa viimeksi nauroit? - Isännän kans. Tai en mä muista, nauroko se, mutta minä ainakin nauroin ja se kahto vieressä.
- ketä halasit viimeksi? - Hmm... Töissä yhtä murusta.
- kuka ystävistäsi asuu sinua lähimpänä? - Mai, sen luo on "vaan" joku kolmisenkytä kilsaa.



KÄNNYKÄSTÄSI
∆ Merkki ja malli? - Nokia C6-00
∆ Missä pidät kännykkääsi yleensä? - Kotona se on jossain pöydällä tai sängyssä. Jos oon menossa jossain, niin taskussa. Paitsi baarissa sullon sen pohjimmaiseksi isoon käsilaukkuuni.
∆ Väri? - Musta.
∆ Mikä liittymä + saldoraja? - Saunalahti, eikä oo saldoja.
∆ Paljonko muistia? - No en minä tarkkoja lukuja muista. Puhelimessa ei pal paskaakaan, kortilla vähä enemmän. Mutta lisää pitäs nähtävästi hommata, kun herjaa vähän väliä tilan olevan vähissä.
∆ Taustakuvasi? - Bill Kaulitz!
∆ Onko hajoillut tai vikoja? - Eilen löysin pari lommoa ja järkytyin. Näyttö on säilynyt ilman hirveitä naarmuja kuin ihmeen kaupalla.
∆ Mitä teet puhelimellasi yleensä? - No sitä mitä puhelimella tehdään, eli soitan ja tekstaan. Sen lisäksi kuuntelen musaa ja datailen.
∆ Haluaisitko jonkun muun puhelimen? - Haaveilen vähän väliä iPhonesta tai jostain uudenuutukaisesta Nokian ihmelelusta. Mutta kyllä toi nyt saa kelvata, kun toimii ja on kuitenkin kaikki sälät mun tarpeisiini.

MUSIIKKIMAUSTASI
♫ Paljonko kuuntelet musiikkia päivässä? - Aika paljon. Työmatkat aina, sitte koneella tulee istuttua kuulokkeet päässä aika paljon.
♫ Millaista musiikkia kuuntelet? - Aika monenlaista. Lemppareita on Tokio Hotel, Sunrise Avenue, Volbeat ja sit mä huudatan Haluu sitä miestä ja Frontside Ollieta.
♫ 10 lempiartistiasi/bändiäsi? - No tosta ylläolevasta voi kattoa kolme. En mä kykene kymmentä luettelee, kun vaihtelee aika-ajoittain. Mutta noi kolme on aika lailla kestoja.
♫ Pitävätkö ystäväsi/perheenjäsenesi musiikkimaustasi ? - Kuka tykkää, kuka ei. Ei mulle kukaan kuitenkaan ala rääkymään, että vittu mitä sä tommosta paskaa, en oo sun kaveri enää.
♫ Kuunteletko musiikkia kännykällä/tietokoneella/mp3-soittimella/auton soittimella vai millä? - puhelin, mp-soitin, tietokone ja auto. Eli nuilla kaikilla siis. Joskus soitan jtn levyä keittiön cd-soittimesta.
♫ Mitä musiikkia kuuntelit 5 vuotta sitten? - Tuota... En varmaan mitään nuista nykysistä lemppareista. Metallicaa, Timo Rautiaista & Trio Niskalaukausta, Yötä ja Apulantaa. Vihasin kaikkea discohumppaa, mitä nykyään tulee kuunneltua ihan sillontällön tavatessa. Ilman oksennusrefleksiä.
♫ entä 10 vuotta sitten? - No voi hyvänen. Apulannan ja Yön rinnalla varmaan Aknestikia tuli soitettua.

KAVERI/SEURUSTELUSUHTEISTASI
☼ Onko sinulla enemmän kavereita vai ystäviä? - Kavereita varmaan.
☼ Missä parhaat kaverisi asuvat? - Saisivat olla paljon paljon paljon lähempänä!
☼ Onko kavereiden iällä väliä? - Duh, eipä taida olla. Muuten mut ois heivattu yli-ikäsenä ulos mein possesta. Ikä on siinä kohtaa enää numero, kun kaikki alkaa olla aikuisia.
☼ Mitä teet yleensä kavereidesi kanssa? - Helpompi varmaan olis sanoa, että mitä mä en tee kavereideni kanssa. En harrasta niiden kanssa seksiä, enkä korjaa autoja tai avaa tukkeutuneita viemäreitä. Että siitä voi päätellä.
☼ Mitä arvostat seurustelukumppanissa? - Sitä, että antaa mun olla just tämmönen, kun mä olen, eikä koita sitoa mua mihinkään. Lisäksi pitää olla kiltti, mutta ei mikään vässykkä kuitenkaan. Huumorintajuakin kiitos.

PERHEESTÄSI/SUVUSTASI
░ Onko sinulla sisaruksia? - Jeah, kaksi velipoikaa.
░ Keitä perheeseesi kuuluu? - Isäntä ja minä. Mut luen kyllä äitin, isin, LilBron, BigBron, Silin ja Neelan osaksi mun perhettäni.
░ Onko perheelläsi lemmikkejä? - kotikotona on kaksi kisumisua.
░ Ovatko vanhempasi yhdessä? - Jep!
░ Haluaisitko lapsia, monta? - Kai mä jossain välissä. Tämä on taas hetki, kun mulle nousee hiki otalle, että hitto missähän vaiheessa niittenkin aika mahtais olla, että vielä ehtis... Mutta joo. Kai mä ainakin sen kaks, jos haluan. En mä tiedä. Tietty, jos sais edes sen yhden.
░ Tunnetko sukusi hyvin? - Tarpeeksi hyvin, että osaan pysyä erossa tietystä osasta sukua.
░ Ovatko serkkusi mukavia? - Suurimmaksi osaksi kyllä. Osa on sitten omanlaisiaan, niinku olen varmaan minäki niitten mielestä.
░ Pidättekö koskaan sukujuhlia? - Hah, meillähän on oikein oma sukuseurakin iskän puolelta! Mut äitin puolen suku on niin pieni, että joskus jossain kökkäjäisissä törmäillään koko jengi.
░ Viihdytkö mummolassa? - Kakarana mä puoliksi asuin mummolassa. Kyllä mä nykyäänkin tykkään mummon luona käydä ja hengailla sen kanssa, vaikka joskus vähän uuvuttaakin.
░ Onko suvussasi julkkiksia? - Yks männävuosien missi on mun serkun serkku, lasketaanks se? *reps* joo, ei ole julkkiksia.

TYYLISTÄSI/VAATTEISTASI
҂ Mistä ostat vaatteesi ? - Kaupasta.
҂ Paljonko käytät rahaa vaatteisiin vuodessa? - No en oo laskenu. Varmaan liikaa siihen nähden, että ikinä ei oo mitään päällepantavaa.
҂ Mitä asusteita käytät? - sormuksia ja sit viihteelle tai juhliin lähtiessä voin tunkee jotain muitaki markan koruja.
҂ Monetko kengät omistat? - en oo niitäkään laskenu, mutta aika monet!
҂ Kallein vaatteesi ja paljonko maksoi? - Tällä hetkellä se on mun laskettelutakki, joka makso jotain kolmisensataa. Mut isi osti. Kallein ite ostettu vaate on villakangastakki, johon upposi 160e.
҂ Onko sinulla merkkivaatteita? Haluaisitko? - On mulla jotain. Ainakin Puman ja Reebokin hupparit ja Adidaksen lenkkarit. Yks Leviksen farkkumalli on kun mulle tehty, mutta en oo niihin viimeaikoina törmäilly. Lisäksi kyllä se vähä kirpoo pistää satkua yhtiin farkkuihin, kun ne ei kuitenkaan kestä sen pitempään, kuin halvemmatkaan.
҂ Mitä vaatteita et ikinä käyttäisi? - En mitään sellaista, mistä läskit pursuu ulos. Tähän kategoriaan luetaan mikroshortsit, semmosen tiukat minimekot ja tuubitopit. Haaremihousuja en suostu jalkaani pukemaan. Capit on myös sillä "ei koskaan mulle" -osastolla.
҂ Mitä mieltä olet 'räppicapeista'? - No kun ne oikeasti sopii niin harvoille! Että joo, hienoja on, mutta mutta. jos et ole Tom Kaulitz, niin älä tunge päähäs.

KOULUNKÄYNNISTÄ
√ Viimeisin keskiarvosi? -Amiksen päättötodistuksessa tasan nelonen. Asteikolla 1-5.
√ Suosikkiaineesi koulussa? -Amiksessa tykkäsin melkein kaikista ammatillisista opinnoista suuntautumisvuotena. Poikkeus vahvisti säännön.
√ Entä inhokkiaine? -No en minä niitten nimiä enää muista! En olis millään jaksanu opiskella jotain jotain ravitsemusjuttuja. Ne oli suoraan sanottuna perseestä.
√ Viihdytkö koulussa? - Nykyään viihdyn työpaikallani, joka siis on koulu.
√ Mitä teet välitunneilla? -Seison pihalla valvomassa. Yks välkkä on pyhitetty tauolle, sillon istun perseelläni ja juoruan työkavereiden kanssa.
√ Onko sinulla kavereita koulussa? -Koulussa oli ja tuolla töissäkin on.
√ Luetko kokeisiin? -Lukiossa en lukenu ja sen kyllä huomasi. Tai no, kyllä minä kovasti väitin lukevani ja rämmin yleensä sen koealueen läpi. Huvittaa vieläkin, miten joskus edellisenä iltana aloin hohhailla jotain maantiedon koetta, lukemista oli kevyesti yli sata sivua. Amiksessa aloin lukemaan ja sekin näkyi kyllä!
√ Miten käyttäydyt koulussa? -Hyvin mä oon aina käyttäytyny!
√ Koulu vai loma? - LOMA.
√ Monessako jälki-istunnossa tai puhuttelussa olet ollut? -Eeeeh... En mä muista. Kyllä mä ainakin kerran olin jälkässä yläasteella. Puhutteluista en kyllä muista, en ainakaan missään tosi virallisessa oo ollu.

KODISTASI
‡ Missä kaupungissa asut? - Turku!
‡ Asutko keskustassa? - Taksikuitin mukaan 4.6 kilometrin päässä. Eli en.
‡ Millainen talo (omakotitalo, kerrostalo jne.)? - kerrostalo ja kaheksan kerrosta.
‡ Kotisi rakennusvuosi? - Jos en ihan omiani pistele, niin joskus 70-luvulla.
‡ Onko sinulla oma huone? - Mulla on oma kämppä. Sit täällä asuu toi äijäkin.
‡ Ketä muita kotonasi asuu? - Isäntä.
‡ Oletko tyytyväinen kotiisi? - Olen mä ihan. Kylppärin ja vessan ovet kaipais remonttia, mutta en mä tästä isompia valittamisen aiheita ole löytänyt. Pikkuasioista valitan aina.
‡ Mitä teet yleensä kotona? - No en oikein  mitään. Mitä sitä nyt kotona tehdään, ollaan ja höllötellään. En mä täällä mitään rakettitiedettä jaksa harrastaa. Oon niin tylsä.
‡ Onko teillä iso piha? - Ihan tuolla naapurin muksut mahtuu kirmailee. Omaa pihaa ei kyllä ole, parveke vaan.

Makuasia, sano mopsi kun pallejaan nuoli

Töistä tullessa istuin bussissa ja siinä samalla selailin kännykällä bloggeria. Lukasin Marken viimesimmän blogin, mikä anto mulle oikein innostavan aiheen, millä taas raiskata tätä blogia. 

Mä omistan ihan hirveän määrän mielipiteitä. Mä suorastaan rakastan sitä, kun saan tuoda julki oman mielipiteeni jostain asiasta ja perustella kantani hyvin. En mä tietenkään joka paikassa avaa suuntani ja mulla ei myöskään ole tarvetta tuoda joka ikisessä tilanteessa ääneni kuuluviin, mutta jos koen tarpeelliseksi, niin avaan hyvin äkkiä sanaisen arkkuni. Elämän varrella mä olen oppinut, että on olemassa tilanteita, missä viisas vaikenee. Esimerkkinä heitettäköön, että omassa työssäni mä en voi latoa joka kerta tiskiin omia näkemyksiäni, vaikka ne miten tiukkoja olisivatkaan. Omana itsenäni voin suuni avata työajan jälkeen, mutta en työpaikallani omassa työtehtävässäni.

Toisinaan mun mielipiteeni on hyvinkin teräviä. Musta on suorastaan kutkuttavan kivaa väitellä jonkun toisen kanssa jostain asiasta, koska mä myös osaan väitellä. Siinä sivussa mä myös vaadin, että se toinen osapuoli osaa perustella sen oman kantansa, eikä vaan juutu hokemaan, että ei kun kyllä se asia on nyt näin ja piste. Tässä kohtaa mä tunnen ikään kuin voittaneeni taistelun, jos niin käy. Mä en myöskään ikinä alennu siihen, että mä alkaisin siinä väittelyn lomassa haukkua sitä toista ihmistä, mulle riittää, että mä saan sanoa vasta-argumentin toisen ihmisen väitöksiin. 

Näistä syistä mä saatan joskus juuttua pitkäksikin aikaa vänkäämään jonkun kanssa jostain ihan mitättömältäkin tuntuvasta asiasta. Mä en tykkää myöskään siitä, että asioista ei oteta loppuun asti selvää, ennen kuin aletaan julistamaan omaa mielipidettään sinä ainoana oikeana vaihtoehtona, mitä maa päällään kantaa. Mielipidettään voi myös muuttaa, se on ihan sallittavaa. Monesti se antaa itellekin jonkun asian ihan eri valossa, kun toinen perustelee oman kantansa hyvin. Että kun minä näen sen asian tällä tavalla. Se ei ole mitään takinkääntämistä, se on ihan tervettä elämää. 

Toki minullakin on ne mielipiteet ja ajatukset, joita en ole valmis muuttamaan, ikinä. En, vaikka saisin jonkun toisen mielestä miten hyvät perustelut, niin en muuta.

Oon sitä mieltä, että melkein kaikki ihmiset uskoo niin, että se oma mielipide on aina se oikea. Ei kai sitä muuten oltaisi jostain asiasta just sitä mieltä. Mutta taito on myös se, että käsittää, että joku toinen voi ihan hyvin olla jostain radikaalistikin eri mieltä. Sen käsittämisen lisäksi pitää myös osata hyväksyä mokoma asia. Mua on monesti huvittanut se, että jos oon keskustellu jonkun toisen kanssa esimerkiksi jostain vaatteesta, niin mulle on vaan jankutettu, että usko jo, se vaate on ihana ja piste. Että okei, sä olet sitä mieltä, kyllä se on mulle tullu selväksi. Mä saan siitäkin huolimatta olla edelleen sitä mieltä, että keskustelua herättäny rätti on jotain kamalinta, mitä koko maailmankaikkeudesta vaan on löytynyt.

Mä olen varmaan juurikin näitten mielipiteitteni ja niitten esilletuonnin takia persoona, jota toiset ei voi sietää silmissään ollenkaan. Siitä huolimatta mä olen ihminen, jolla on hyvin suuri tarve tehdä oikein ja toimia tasapuolisesti kaikkia kohtaan. Mulla on suuri sydän ja lämmin sielu, välillä otan vähän liikaakin toisten ihmisten murheita kannettavakseni. Mulle riittää tässä maailmassa se, että mä saan olla juurikin sitä mitä mä olen, että mut hyväksytään pyytteettömästi ihan tämmösenä, eikä mun tarvii edes yrittää muuttaa itsessäni yhtikäs mitään. 

Mun luonteestani kertoo ehkä jotain se, että mä olen valmis puolustamaan omia rakkaitani vaikka hautaan asti. Mulle saa ihan vapaasti tulla aukomaan päätään jostain, mikä kohdistuu muhun itseeni. Sen mä kykenen lyömään leikiksi ja heittämään jotain sarkastista takaisin ja nauramaan päälle. Mutta luoja auttakoon sitä onnetonta, joka erehtyy arvostelemaan mulle mun perhettäni, mun miestäni tai mun ystäviäni. Että tee jotain pahaa niille, niin voin taata, että sulle tapahtuu hirveintä, mitä kenellekään voi ikinä tapahtua. Omieni puolesta taistelen kuin leijonaemo pentujensa puolesta. 

Mä haluan aina olla kaikille kiltti ja kiva, vaikka joskus tekis oikeesti mieli täräytellä pahastikin jollekulle päin naamaa, mutta mä en jaksa nähdä sitä vaivaa, että ihan asiakseni pahottaisin jonkun ihmisen mielen. Mut saa hyvälle tuulelle pienillä teoilla, siihen riittää sekin, että joku pitää mulle ovea auki, kiittää, kun mä pidän ovea auki tai ihan vaikka hymyilemällä mulle bussijonossa. Vähään oon tyytyväinen ja noilla samoilla meriiteillä mä koitan elää, että muillakin olis hyvä olla. 

Marke joskus ihmettelikin, että mitä pirua mulle oikein pitää tehdä, että mä oikein tosissani menettäisin hermoni. Noh, sitä ei kannata kokeilla. Mä olen kyllä räiskyvä persoona, mutta harvoin mä tosissani suutun. Sitten, kun se hetki sattuu kohdalle, kannattaa painua hiljaa takavasemmalle. Mun luonteessa näkyy ne karjalasta tulleet juuret, iloinen, puhelias ja nauraa niin, että kattohirretkin heiluu. Suuttuessaan niin kipakka, että heikkopäisempää saattais oikeasti hirvittää. Totta on sekin sanonta, ettei mikään oo niin aikaansaavaa, kun äkänen akka. 

Että semmonen tapaus on minä. Niinkun Isännälle olen joskus vuosia sitten todennut, että mie en rupee hetkeksi, miut on otettava kokonaan, kaikkine vikoineni ja ominaisuuksineni. Vastalahjaksi saa sen minun pyytteettömän rakkauden ja sen, että minäkin hyväksyn ne toisen ihmisen viat ja heikkoudet. En tarvii tähtiä taivaalta. Riittää, kun oot ja rakastat.