Makuasia, sano mopsi kun pallejaan nuoli

Töistä tullessa istuin bussissa ja siinä samalla selailin kännykällä bloggeria. Lukasin Marken viimesimmän blogin, mikä anto mulle oikein innostavan aiheen, millä taas raiskata tätä blogia. 

Mä omistan ihan hirveän määrän mielipiteitä. Mä suorastaan rakastan sitä, kun saan tuoda julki oman mielipiteeni jostain asiasta ja perustella kantani hyvin. En mä tietenkään joka paikassa avaa suuntani ja mulla ei myöskään ole tarvetta tuoda joka ikisessä tilanteessa ääneni kuuluviin, mutta jos koen tarpeelliseksi, niin avaan hyvin äkkiä sanaisen arkkuni. Elämän varrella mä olen oppinut, että on olemassa tilanteita, missä viisas vaikenee. Esimerkkinä heitettäköön, että omassa työssäni mä en voi latoa joka kerta tiskiin omia näkemyksiäni, vaikka ne miten tiukkoja olisivatkaan. Omana itsenäni voin suuni avata työajan jälkeen, mutta en työpaikallani omassa työtehtävässäni.

Toisinaan mun mielipiteeni on hyvinkin teräviä. Musta on suorastaan kutkuttavan kivaa väitellä jonkun toisen kanssa jostain asiasta, koska mä myös osaan väitellä. Siinä sivussa mä myös vaadin, että se toinen osapuoli osaa perustella sen oman kantansa, eikä vaan juutu hokemaan, että ei kun kyllä se asia on nyt näin ja piste. Tässä kohtaa mä tunnen ikään kuin voittaneeni taistelun, jos niin käy. Mä en myöskään ikinä alennu siihen, että mä alkaisin siinä väittelyn lomassa haukkua sitä toista ihmistä, mulle riittää, että mä saan sanoa vasta-argumentin toisen ihmisen väitöksiin. 

Näistä syistä mä saatan joskus juuttua pitkäksikin aikaa vänkäämään jonkun kanssa jostain ihan mitättömältäkin tuntuvasta asiasta. Mä en tykkää myöskään siitä, että asioista ei oteta loppuun asti selvää, ennen kuin aletaan julistamaan omaa mielipidettään sinä ainoana oikeana vaihtoehtona, mitä maa päällään kantaa. Mielipidettään voi myös muuttaa, se on ihan sallittavaa. Monesti se antaa itellekin jonkun asian ihan eri valossa, kun toinen perustelee oman kantansa hyvin. Että kun minä näen sen asian tällä tavalla. Se ei ole mitään takinkääntämistä, se on ihan tervettä elämää. 

Toki minullakin on ne mielipiteet ja ajatukset, joita en ole valmis muuttamaan, ikinä. En, vaikka saisin jonkun toisen mielestä miten hyvät perustelut, niin en muuta.

Oon sitä mieltä, että melkein kaikki ihmiset uskoo niin, että se oma mielipide on aina se oikea. Ei kai sitä muuten oltaisi jostain asiasta just sitä mieltä. Mutta taito on myös se, että käsittää, että joku toinen voi ihan hyvin olla jostain radikaalistikin eri mieltä. Sen käsittämisen lisäksi pitää myös osata hyväksyä mokoma asia. Mua on monesti huvittanut se, että jos oon keskustellu jonkun toisen kanssa esimerkiksi jostain vaatteesta, niin mulle on vaan jankutettu, että usko jo, se vaate on ihana ja piste. Että okei, sä olet sitä mieltä, kyllä se on mulle tullu selväksi. Mä saan siitäkin huolimatta olla edelleen sitä mieltä, että keskustelua herättäny rätti on jotain kamalinta, mitä koko maailmankaikkeudesta vaan on löytynyt.

Mä olen varmaan juurikin näitten mielipiteitteni ja niitten esilletuonnin takia persoona, jota toiset ei voi sietää silmissään ollenkaan. Siitä huolimatta mä olen ihminen, jolla on hyvin suuri tarve tehdä oikein ja toimia tasapuolisesti kaikkia kohtaan. Mulla on suuri sydän ja lämmin sielu, välillä otan vähän liikaakin toisten ihmisten murheita kannettavakseni. Mulle riittää tässä maailmassa se, että mä saan olla juurikin sitä mitä mä olen, että mut hyväksytään pyytteettömästi ihan tämmösenä, eikä mun tarvii edes yrittää muuttaa itsessäni yhtikäs mitään. 

Mun luonteestani kertoo ehkä jotain se, että mä olen valmis puolustamaan omia rakkaitani vaikka hautaan asti. Mulle saa ihan vapaasti tulla aukomaan päätään jostain, mikä kohdistuu muhun itseeni. Sen mä kykenen lyömään leikiksi ja heittämään jotain sarkastista takaisin ja nauramaan päälle. Mutta luoja auttakoon sitä onnetonta, joka erehtyy arvostelemaan mulle mun perhettäni, mun miestäni tai mun ystäviäni. Että tee jotain pahaa niille, niin voin taata, että sulle tapahtuu hirveintä, mitä kenellekään voi ikinä tapahtua. Omieni puolesta taistelen kuin leijonaemo pentujensa puolesta. 

Mä haluan aina olla kaikille kiltti ja kiva, vaikka joskus tekis oikeesti mieli täräytellä pahastikin jollekulle päin naamaa, mutta mä en jaksa nähdä sitä vaivaa, että ihan asiakseni pahottaisin jonkun ihmisen mielen. Mut saa hyvälle tuulelle pienillä teoilla, siihen riittää sekin, että joku pitää mulle ovea auki, kiittää, kun mä pidän ovea auki tai ihan vaikka hymyilemällä mulle bussijonossa. Vähään oon tyytyväinen ja noilla samoilla meriiteillä mä koitan elää, että muillakin olis hyvä olla. 

Marke joskus ihmettelikin, että mitä pirua mulle oikein pitää tehdä, että mä oikein tosissani menettäisin hermoni. Noh, sitä ei kannata kokeilla. Mä olen kyllä räiskyvä persoona, mutta harvoin mä tosissani suutun. Sitten, kun se hetki sattuu kohdalle, kannattaa painua hiljaa takavasemmalle. Mun luonteessa näkyy ne karjalasta tulleet juuret, iloinen, puhelias ja nauraa niin, että kattohirretkin heiluu. Suuttuessaan niin kipakka, että heikkopäisempää saattais oikeasti hirvittää. Totta on sekin sanonta, ettei mikään oo niin aikaansaavaa, kun äkänen akka. 

Että semmonen tapaus on minä. Niinkun Isännälle olen joskus vuosia sitten todennut, että mie en rupee hetkeksi, miut on otettava kokonaan, kaikkine vikoineni ja ominaisuuksineni. Vastalahjaksi saa sen minun pyytteettömän rakkauden ja sen, että minäkin hyväksyn ne toisen ihmisen viat ja heikkoudet. En tarvii tähtiä taivaalta. Riittää, kun oot ja rakastat. 

Havuja perkele!

Tänään totesin taas, että hiihto on yksi maailmankaikkeuden hirvein talviurheilulaji. Ite seisoin kyllä tyylikkäästi lenkkarit jalassa, kun muksut hiihti pellolla edestakasin ja kiipesi semmosta pikku kumparetta ylös ja laskivat alas, mutta se inhon tunne kyllä heräsi siitä huolimatta. Lisäksi tunsin suurta myötätuntoa sitä onnetonta kohtaan, joka kompuroi sitä kumparetta ylös viis kertaa sen ajan, kun muut. Kolmannen mahalaskun jälkeen minä pukkasin takapuolesta, että tämä tuleva latujen kuningas sai edes kerran hiihtää sen pikkumäen alaspäinkin.

Minä en oo ikinä tykänny hiihtämisestä. Kakarana paiskattiin usein sukset jalkaan ja painuttiin koko perhe ladulle, jo silloin minä mietin, että mikähän tässä niin kovin kivaa on. Ala-asteella opettaja oli tyyppi, joka rakasti hiihtämistä ja kilpahiihto oli ainut kunnioitettava liikuntamuoto. Ei se merkannut mitään, jos joku harrasti jääkiekkoa monena iltana viikossa ja toinen juoksi tanssitunneilla yhtä monta iltaa. Hiihto se oli sitä tosimiestan ja -naisten hommaa, eikä mikään muu.

Hiihtokisat oli yksi painajaispäivä. Se oli ensimmäinen urheilulaji, missä minä en ollutkaan se paras ja ykkönen. Verenmaku suussa painettiin pitkin mehtiä, kaatua ei passannut ja vaikka mikä olisi ollut, niin matkaa oli jatkettava. Ja mitä siitä riemusta sai, hikisen lusikan. Oon mäki joskus mokoman ansainnu, taitaa nykysin olla jossain äitin romuaarteitten joukossa. On tainnu sekin kapistus joskus ollu lähellä lentää ikkunasta harakoille komeessa kaaressa, mutta äitiliini ehtiny aina väliin viime hetkillä.

Kun mä en yksinkertaisesti tajua, että mikä siinä touhussa on kivaa. Sukset menee ristiin ja sauvat solmuun, jos voitelut ei oo kohdallaan niin ylämäessä tuli melkein itku. Hyvin äkkiä löysi ihtensä mahaltaan ladulta, sauvat solmussa kropan alla ja polvet kummallisesti mutkilla niitten suksien takia. Siinä kun koitti koota itseään jaloilleen, niin äkkiä oli valunu takasin sinne mäen alle. Eipä oo kerta eikä kaksi, kun pikku-Aino viskeli sukset jalastaan ja käveli mäet ylös. Tai sitten istu siellä mäessä hyvän tovin mököttämässä ja käveli sen jälkeen koko loppumatkan viskellen suksia edellään. Alamäissä sitten vauhti kasvo niin hurjaksi, että ladulta karkasi hurjassa vauhdissa pöpelikköön niin, että rytinä kävi.

Tarviiko sit ees kertoa, että jos sitä luistoa oli liian vähän? Vitutti siinäki kohtaa pientä ihmistä aika hirveesti. Lukiossa paiskasin sukset nurkkaan sen jälkeen, kun olin ensin hiihtäny 25 kilometriä, että sain hikiset viisi tuntia liikunnasta vapaaksi. Omia suksiahan mulle ei toki ala-asteen jälkeen ostettu, kun mä ilmotin polttavani mokomat rakkineet samantien. Viime talvena kävin pariin otteeseen suksilla ekaa kertaa ööö... Seittemään tai kaheksaan vuoteen? Iskän kans kyllä joku talvi käytiin hiihtelee, se oli ihan jees, kun mentiin suht tasasella maalla ja mun vauhtia. Eli törkeen hitaasti.

Mä olen kyllä nykyään semmonen sohvaperuna ja penkki(tai makuuhuone)urhelija, että kukaan ei ylläty tästä mun hiihtoinhostani. Ei siinä mitään, mutta mä olen vihannut sitä jo silloin, kun olin muissa urheilulajeissa yks parhaista mein koulussa. Ihan turhaa kidutusta mun mielestäni, yök. Exä harrasti aikoinaan kilpahiihtoa ja se oli sitä mieltä, että mä olin yks maailman suurin idiootti, kun en tajunnut mokoman lajin riemuja. Sattuneesta syystä ei koskaan käyty yhdessä hiihtämässä, kun mä en tosiaan suostunut edet harkitsemaan, että olisin lähteny sivakoimaan samaa vauhtia sen kanssa.

Että havuja vaan, perkele.

Mitä kuuluu ennen ja nyt

10 vuotta (2002) sitten minä...

• Kävin peruskoulun viimeistä luokkaa

• Voin aika huonosti henkisesti

• Koitin kovasti etsiä omaa paikkaani tässä maailmassa ja yhteiskunnassa

5 vuotta (2007) sitten minä...

• Valmistuin lähihoitajaksi

• Olin tuore rouva

• Aloitin työt nykyisessä työpaikassani

2 vuotta (2010) sitten minä...

• Kävin Helsingissä Tokio Hotelin konsertissa 7.3.

• Tapasin kaksi sellaista ihmistä, jotka nykyään ovat elämääkin tärkeämpiä

• Tanssahtelin Main ja sen miehen häissä

1 vuosi (2011) sitten minä...

• Minusta tuli ensimmäistä kertaa täti

• Minusta tuli kaksi kertaa kummi

• Vietin aivan mahtavan viikon Hampurissa Sernan ja Marken kanssa

Tähän asti tänä vuonna minä...

• Olen pohdiskellut, että hakisinko opiskelemaan johonkin

• Olen alkanut pitää silmällä myös avoimia työpaikkoja

• Olen ollut aika saamaton! 

Eilen minä...

• Olin viettämässä tyttöjen iltaa

• Olin vähän huppelissa...

• ...ja minulla oli kivaa!

Tänään minä...

• Olen suunnitellut leffaviikonloppua Eepun ja Marken kanssa

• Olen säästynyt darralta

• Olen ollut hormonihirviö! 

Huomenna...

• Menen taas töihin

• Todennäköisesti kärsin jäätävistä menkkakivuista

• Aikavarmasti olen myös aika väsynyt

Sanoja ilman mitään asiaa

Meinasi kyllä eilen jäätyä perse irti, kun jonotettiin Amarilloon ihan hyvä tovi. Virtanen oli ovela ja veti villahousut lähtiessä farkkujen päälle, mikä olis kyllä ollu paikallaan allekirjoittaneellakin, hameessa ja sukkahousuissa ei kyllä päässy hiki tulemaan! Lisäksi olin niin hirvee ihminen, etten antanu Main laittaa varpaitaan mun suuhun, se ois kuulemma lämmittäny kivasti. Oli kyllä ihan kiva ilta, vaikka musiikki oli aika sontaa ja Amarillo oli yks teinihelvetti. Että uusiksi voidaan toki ottaa! Meinaan nyt on semmonen ihme tapahtunu, että mulla ei oo ees darraa! Tai en mä maratonia lähtis juoksee, mut ei oo kyllä yhtään pahaolo tai mitään. Istuskelin yöllä hyvän tovin koneella ja mutustelin iltapalaa ja paiskasin vähä ennen puolta viittä nukkuu.

Sen verran on kyllä ilmassa sitä, että jotain on illalla tullu kumottua, heräsin nääs ekaa kertaa puoliyheksältä enkä sen jälkeen enää saanu oikein nukuttua. Pyöriskelin kymmeneen asti sängyssä ja nousin sitten ylös, toivottavasti illalla tulee ajoissa uni tästä hyvästä. 

Mä en tiedä missä mielenhäiriössä mä olen eilen käyny kaupassa, mä nimittäin unohdin ostaa suklaata! Tää on niitä päiviä kuusta, kun maha kramppaa ihan täysin, mä olen yks hormoonihirviö jonka mieliala seilaa edestakasin ja naamaan puhkeaa joku sadan kappaleen finniarmeija. Mä suorastaan himoitsen tällä hetkellä suklaata, kestää nää kivutkin sata kertaa paremmin, kun olis jotain herkkua mitä mättää kaksin käsin naamaansa. Tarpeeksi jos ruikutan, niin ehkä Isäntä suostuu kävelemään mun kans Prismalle, en mä yksin haluu mennä! 

Lisäksi mä kaipaisin nyt jotain hyvää kotimaista leffaa katteltavakseni. Napapiirin sankarit vois olla tähän mielentilaan ihan sopiva, ei tarviis liiaksi rasittaa aivojaan ja se on jo valmiiksi todettu hyväksi, ei tulis ainakaan pettymyksiä. Mitään itkurainoja ei voi tänään kattoo, vollotan muuten räkäposkella lopun päivää, jos tässä hormonimyrskyssä meen semmosta tekemään.

Ja voi ristusvittuperkele sentäs. Tajusin just äsken, että mä olen jättänyt töihin niin toppahousut kun tuularitkin. Jos huomenna on aamusti pakkasta, niin tuun kanssa oleen niin jäässä, että saatan kysellä kanssamatkustajilta, että saanko tunkee jalkani sun suuhus. Tai sitten tarvii vähän tonkia kaappeja, josko mä löytäsin jotkut toiset lämpöhousut, mitkä survoa jalkaansa. Aamulla pitäs vissiin lähtä hiihtämään tokaluokkalaisten kanssa. Oh joy, can't hardly wait!

Tyttöjen ilta!

Mun maha on tänään ollu ihan solmussa jännityksen takia. Mä olen odottanut tätä iltaa, kun hepo odottaa kesää. Mennään Main ja J-R:n kanssa Virtasen luo, tehään tacoja ekaksi ja alotellaan sitte siinä, juorutaan niin paljon, että varmaan puolen kaupungin korvat huutaa tilliä siitä pajatuksen määrästä. 

Viimeksi oon Main kanssa ollu viihteellä vuos sitte ja J-R:n kanssa oltiin pikkujouluissa. Mut ei se silti oo sama, nyt on ihan luxusta päästä tuolla omalla pikku porukalla rälläämään, tilittämään ja kapakkaan tanssimaan jalkansa kipeiksi.

Mä olen jo puolenviikkoa pohtinu, että mitä mä laitan päälleni. Se päätös nyt ei vieläkään oo tullu lopullisesti valmiiksi, eli todennäkösesti juoksentelen alusvaatteisillani ympäriinsä ja tyhjennän vaatekaapin makkarin lattialle ja pidän kunnon vaatetuskailun vielä. Tukan kanssa tulee kans olemaan yks itkupotkuraivari. Nyt kun Marke ei oo laittamassa sitä, niin tuun olee niin pulassa. On just sen mittanen pehko, että en saa ite laitettua mitenkään kivasti ilman verta, hikeä ja kyyneleitä. Pitäsköhän lähtä vaan pipo päässä liikenteeseen... 

Pidin Isännälle luennon, että jos menee tällä kertaa juomaan mun krapulavissyt, niin lähetän sen aamulla hakemaan uutta samantien, ku avaan ekan kerran silmäni. Jos mulla on rapula eikä oo vadelmavissyä lähimaastossakaan, niin siinä on kuolo jo enemmän kun lähellä. Ostin jopa kevytmaitookin, jos sattuu olemaan kova mieliteko sitäkin kohtaan. Siihen lisäksi jugurttia ja ranskanpottuja, noilla eväillä pitäs huominen selvitä. Kun darrahan mulle tulee, vaikka en jois ku viis siideriä. Mulle tulee nähkääs aina. 

Nyt mä koitan saaha aikaa tapettua vielä vajaan tunnin, sitten mä poukkasen suihkuun ja alan tällätä itteeni valmiiksi. 

I'm gonna party like a rockstar!

En jaksa muutakaan just nyt

KUKA:

Kuka on viime aikoina satuttanut sinua henkisesti?
Viime aikoina en kyllä koe, että olis kukaan. Ainakaan isommin, kun ei kerran ole mieleen jääny. 

Kuka on viime aikoina satuttanut sinua fyysisesti?
Varmaan ihan minä itse omalla kompuroimisellani! Sit sain jokunen aika sitten pallon päähäni töissä. Eli vissiin joku muksu siis. 

Kuka on viime aikoina tehnyt tyhmästi?
Jopas on vaikeita kysymyksiä! Tähänkin varmaan pitää vastata, että ihan minä ite. Kun en oo imuroinu, enkä oo käyny lenkillä tai eläny terveellisesti. Pyykkiäkin pitäisi pestä.


Kuka on viime aikoina yllättänyt sinut?
Töissä joku lapsi yllättää kyllä melkein joka päivä, millon positiivisesti ja millon vähän vähemmän positiivisesti. Sit Isäntä yllätti mut, se oli tuonu mul kaupasta jaffaa, kun tuli töistä kotiin. 

Kuka on viime aikoina ollut sinulle erityisen mukava?
Siis... Ei kukaan nyt mitenkään erityisen mukava, mutta semmosia normaalin mukavia on ollu kyl kaikki. En mä notkuis semmosten seurassa, ketkä ei oo mul kivoja.

MIKSI:

Miksi olit viimeksi surullinen?
Tänään oon ollu surullinen, kun maaru on ollu niin helkkarin kipee!

Miksi olet olemassa?
No... Miksikäs sitä nyt täällä ollaan. Kun reipas neljännesvuosisata sitten äiti ja iskä päätti, että nyt on aika BigBron saada sisarus ja niksnaks siitä sitten. En mä tän syvällisemmin osaa sanoa.

Miksi teet tätä testiä?
Koska mulla on tylsää ja oon sen verran kipee, etten jaksa muuta ku datailla tässä tai maata telkkarin edes. Mutta nyt Isäntä vallotti sohvan niin tyydyn datailuun, enkä nyt keksiny muuta ku tämmösen täyttelyn.

Miksi taivas on sininen?
Siksi, että lukiossa voitas miettiä jollain kursilla pirun monta tuntia vastausta tähän kysymykseen. Eikä se aina oo sininen. Yöllä se on musta ja joskus se on punanen!


Miksi et ole ulkona?
Kun mie oon edelleenki kipee. Tai en minä tiijä, mun maha on kipee niin kai mieki oon kipee. Sitte siellä on vielä kylmäki, niin enpä viiti mennä. 

MILLOIN:

Milloin viimeksi nauroit?
Silleen kunnolla nauroin vissiin eilen. Kyllä mä tänäänkin taisin vähän naurahtaa, kun Marken kanssa puhuin puhelimessa. 


Milloin olit viimeksi autossa? 
Eilen aamusella.

Milloin olet viimeksi syönyt leipää?
Ihan äsken! Se tuntu ainoalta turvalliselta vaihtoehdolta tän mahan kanssa. Kaikki muu ällötti, paitsi paahtoleipä ja omenamarmeladi.


Milloin olet viimeksi opiskellut? 
Valmistuin kesäkuussa 2007, niin ennen sitä varmaankin. Siis silleen ihan tosissani. Mitään kojeiden tai laitteiden käyttöohjeitten opiskelua ei lasketa.

Milloin olet viimeksi pelännyt pimeää?
Ihan taisi eilen aamulla olla, kun töihin kävelin.

ONKO:

Onko sinulla mp3? 
Minulla on montaki mp3-tiedostoa niin koneella, kännykässä kuin soittimessakin. Jos tässä kysyttiin sitä, että onko mulla se soitin, niin kyllä, sekin löytyy. Kaksikin jopa.

Onko sinulla joku sydämessäsi, ketä et saa millään pois?
On siellä. Enkä mä tällä hetkellä ketään sieltä haluamalla haluaisikaan pois.


Onko sinulla juuri nyt musiikkia soimassa?
Eipä ole. Voisinkin tehdä asialle jotain. 

Onko sinulla salaisuuksia, jotka voisivat kauhistuttaa muita ihmisiä?
No minä tiedän, että jos esim. mun työkaverit tietäis musta kaiken, niin mua kateltais aika pitkään. Vaikka ei mulla mitään kamalan synkkiä salaisuuksia kyllä ole, mutta kuitenkin. Kaikkia asioita vaan huudella heti ensitöikseen kaikkien korville. 


Onko sinulla ollut montaa ihastusta samaan aikaan?
No varmaan on! Ihastuminen on kivaa ja ohimenevää. ^^

OLISIKO:

Olisiko elämä helpompaa, jos maapallo olisi litteä?
Paha mennä sanomaan yhtään mitään. Tuskinpa. 


Olisiko elämä helpompaa / parempaa ilman rakkautta?
No ei kyllä. Vaikka se välillä satuttaakin, niin en mä silti haluis elää ilman rakkautta. 

Olisiko kamalaa kieltäytyä kosinnasta?
Mun mielestä kosinnasta pitää kieltäytyä, jos ei ole ihan varma, että mitä tässä ollaan tekemässä. Eipähän tuu sitte niin ikäviä jälkipuinteja.

Olisiko se katastrofi, jos toimisit lastenhoitajana päivän?
Enpä usko. Onhan mun ammattini vanhempi nikime lastenhoitaja. 


Olisiko maailma parempi ilman sotia?
Njääh, en minä tiedä. 

OLETKO:

Oletko kokenut sydänsuruja?
Onhan niitä tullu koettua joitakin kyllä vain. 


Oletko ollut ihastunut yli kolmeen henkilöön yhtä aikaa?
Varmaan joskus yläasteella, kun tuli ihastuttua kaikkiin kolmijalkaisiin, jotka käveli vastaan. 

Oletko valehdellut vanhemmillesi?
Onko olemassa joku, joka ei olis koskaan valehdellut omille vanhemmilleen? Mä haluan tavata semmosen ihmisen, jos on! Ja joo, olen itse valehellut.

SINÄ:

Monta kirjainta on nimessäsi? 
Etunimessä 4 ja sukunimessä 5. eli 4 + 5 = 9 ja jos lasketaan toiset nimet mukaan, niin 4 + 4 + 6 + 5 = 19

Missä kuussa olet syntynyt?
Maassa. Ja helmikuussa.

Oletko allerginen jollekin?
 Penisilliinille. Enkä osaa kirjoittaa tuota sanaa. Sitte oon "allerginen" raakalle sipulille ja paprikalle.


Onko sinulla mitään sairautta?
Diabetes. Ja tälleen hetkellisesti joku paskatauti. 

Kuinka pitkä olet?
164cm

Onko sinulla hyvä / huono / siltä väliltä itsetunto?
Yleensä se on ihan hyvä. Mutta on olemassa päiviä, jolloin se on vielä tosta huonosta piiiitkä matka sinne entistä pahempaan suuntaan. 

PERHE:

Ketä kuuluu perheeseesi?
Virallisesti kai vaan Isäntä. Mutta on mulla sit äiti ja isi ja BigBro ja LilBro. Ja siinä sivussa Sil ja Neela.


Ovatko vanhempasi eronneet?
Eivät oo. 

Riiteletkö usein vanhempiesi kanssa?
Nykysin en enää ikinä. Nähdään niin harvoin, että ei siinä sitte jaksa enää riitelemään ainakaan alkaa. 

Kumpi laittaa paremmin ruokaa, äitisi vai isäsi?
Paha sanoa. Äiti kai, kun se tekee sitä yleensä. Mutta kyllä mein isiki tekee ihan huippu safkaa! 

Onko perheessänne jotain perinteitä?
Eee... No jotain joulujuttuja lähinnä. Tai muihin juhlapäiviin liittyviä. Mut ei kai muuten, ei ainakaan tuu mieleen enää. Hankala sanoa, kun oon kohta seittemän vuotta asunu jo omillani. 

Kenen kanssa tulet parhaiten toimeen perheestäsi?
Tuun kyllä kaikkien kanssa ihan yhtä hyvin <3

ULKONÄKÖ:

Kuvaile hiuksiasi?
Punaiseksi värjätyt, lyhyehköt. Kaipaisivat kampaajan kättä aika paljonkin. Just nyt ne on puhtaat ja mitenkään laittamatta.

Silmiesi väri?
ei-minkään-väriset

Käytätkö silmälaseja / piilolinssejä?
En käytä ku ei oo tarvis. 

Pukeudutko jonkun tietyn tyylin mukaan?
No en! Tai no, mä pukeudun mukaviin ja kivannäkösiin vaatteisiin. Aika tavallisesti. 

Koska ostit vaatteita?
Loppiaisen aattona ostin kahet tissiliivit ja partytopin. Niin ja sitte jokunen aika sen jälkeen parit alkkarit ja sukat. 

Käytätkö korkokenkiä?
Mä en lähde juhlimaan ilman korkkareita!

Onko pukeutumistasi koskaan haukuttu?
No yläasteella ainakin on. Sillonhan ei muuta tehtykään. Vaikka oisin pukeutunu tismalleen samalla tavalla, kun se luokan pissis jonka ongelma mä tunnuin olevan, olisin silti pukeutunu väärin.

Käytätkö talvella pipoa?
KÄYTÄN! Jos on yhtään kylmä, niin lättään ton myssyn päähäni. Silläkin uhalla, että tukka menee pilalle.

Minkä väristä kaulahuivia käytät?
Tällä hetkellä vaaleenpunasta, kun pitäs pestä toi kirkkaan punanen. 

Kuinka monta kenkäparia sinulla on?
En oo koskaan laskenu, mutta aika hiton monta! 

YSTÄVÄT:

Onko sinulla paljon ystäviä / kavereita?
Ystäviä kourallinen ja kavereita sitten ihan riittämiin. 

Onko joku ystävistäsi pettänyt sinut joskus?
Pari entistä sellaista joo. 

Monta HYVÄÄ YSTÄVÄÄ sinulla on?
Hmm. Neljä sellaista, joiden koen menevän vaikka suohon mun puolestani. 

Riiteletkö usein kavereidesi kanssa?
En oikeestaan ikinä. Ihan turhaa semmonen. 

Kauan olet tuntenut " vanhimman " kaverisi /ystäväsi?
Koko ikäni. 

Mitä teet kavereidesi / ystäviesi kanssa?
Kaikkea mahdollista! Nautin elämästä ja pidän hauskaa. :) 

Onko sinulla parasta ystävää?
On mulla. Parikin. En mä paa mun ystäviä tärkeysjärjestykseen. 

Mitä arvostat ystävässä?
Sitä, että se on läsnä, kun mä tarviin. Huumorintajua, avomielisyyttä, ystävällisyyttä. Ja sitä, että se myös puhuu mulle, jos itellään on ongelmaa. 

Pystytkö puhumaan kavereillesi / ystävillesi kaikesta?
Ystävilleni pystyn. 

Missä olet tutustunut kavereihisi / ystäviisi?
no vaikka ja missä! En mä voi erikseen alkaa luettelee! :D 


ENSIMMÄISET:

Ensimmäinen lävistys / tatuointi?
Tatskoja mulla ei ole, mutta ekat lävärit oli ihan peruskorvikset, mitkä sain ekaluokan joululomalla. Niitä ei kyllä enää ole, mutta kuitenkin. 


Ensimmäinen luottokortti?
Viime talvena hankittu Visa. 

Ensimmäinen vihollinen?
Eh. Oikee vihollinen löyty yläasteaikoina. Eiku kuudennella se vissiin jo alko. Semmonen muija, ketä en oo oikeesti ikinä tuntenu. Huuteli huoraksi, sylki päälle yms. Nykyään sitten ihmettelee, jos vaikka baarissa tulee samaan seurueeseen juttelemaan, niin minä poistun välittömästi paikalta. En anna anteeksi, enkä unohda. 


VIIMEISIMMÄT:

Viimeisin pitkä automatka?
Mikä on pitkä? Viime kesänä kotikonnuille, eli istuttiin se 9h autossa. Mutta sitä lyhempiä niin Tampereelle huristelin vissiin marraskuun alussa.

Viimeisin lukemasi kirjaston kirja?
Leena Lehtolaisen Sukkanauhatyttö

Viimeisin nähty elokuva?
Black Swan. Oli aika erikoinen, ei kyllä ihan mun juttuni. 

Viimeisin syöty ruoka?
Eilen söin viimeksi oikeeta ruokaa, ku tein makaronilaatikkoa. Tänään sit vetäsin äsken paahtista marmeladilla ja jugurtin. 

Viimeisin puhelu?
Marke-muru soitteli tuossa jokunen tovi sitten. 

Viimeisin soitettu CD?
Volbeatin  Live Beyond Hell/Above Heaven kuuntelin sitä samalla ku leivoin joulupipareita.


Viimeisin ärsytys?
No tää mun kipee maha! ja siihen liittyvät sivuoireet. 

Viimeisin juotu juoma?
Äsken join mehua, mutta nyt otin lasiin Pepsi Maxia, mutta en oo vielä ehtiny juoda siitä yhtään. 

Viimeisin nalkutus?
Isäntä huomautti eilen, että voisin purkaa enkelikelloni keittiönpöydältä pois. Ei se nyt ehkä nalkutusta ollu, mut kuitenkin. Ite nalkutin viimeksi viikko sitten lakanoitten taittelusta Isännälle. 

Viimeisin vierailtu nettisivu?
www.blogger.com

SEKALAISIA:

Oletko ihastunut?
Ainahan minä. ^^

Kärsitkö matkapahoinvoinnista?
Yleensä en. Mutta on semmosiaki tilanteita tullu vastaan, missä kärsin. 

Oletko terveysintoilija?
No en todellakaan ole!

Tuletko toimeen vanhempiesi kanssa?
Tulen kyllä. 

Pidätkö ukkosmyrskyistä?
En! Pelkään ukkostaki ihan hysteerisissä määrin. 


Tämänhetkinen hiustesi väri?
Punainen

Syntymäpaikka?
Pohjois-Karjalan keskussairaala. 


LEMPI:

Numero?
5

Väri?
Sininen, musta, punainen... Vaihtelee aina toisinaan. 

Päivä?
Lauantai

Kuukausi?
Varmaan kesä- tai heinäkuu! 

Laulu?
No en mä voi sanoo yhtä! Tällä hetkellä soi Sunrise Avenuen Hollywood Hills, mikä on kyllä kestosuosikki. 

Vuodenaika?
Kevät ja kesä.

Juoma?
Pepsi Max, Battery ja ykkösmaito.

Puu?
No en tiedä! Sanotaan vaikka koivu, kun ne haisee hyvälle. 



VIIMEISEN PÄIVÄN AIKANA , OLETKO:

Itkenyt?
En ihan, mutta lähellä on ollut, ku on sattunu niin paljon. 

Auttanut jotakuta?
Korkeintaan itteeni! 

Ostanut jotain?
Juu en, kun ei tulis mielen viereenkään lähtä just nyt ovesta pihalle, että pääsis ostaa jotain. 

Ollut sairas?
KYLLÄ! 

Käynyt elokuvissa?
En, edellinen kerta taitaa olla viime toukokuulta. 

Kirjoittanut oikean kirjeen?
tätäkin tulee nykyään tehtyä ihan liian harvoin! Eli en. 

Puhunut entiselle tyttö- / poikaystävälle?
No eipä olla puhuttu enää vuosiin. En siis ole tänäänkään. 

Ikävöinyt entistä tyttö- / poikaystävää?
En oo eron jälkeen tehnyt tätäkään, kertaakaan. Joten ei, ei oo tänäänkään tullu ikävä. 

Puhunut vakavia?
Noh. Säästän sen huomiselle. 

Ikävöinyt jotakuta?
En silleen isommin. Vaikka kyllä mun aina on vähä ikävä kotipuoleen. 

Halannut jotakuta?
Eipä oo tullu halittua.

Juuri nyt tunnen oloni todella kauniiksi

Torkuin äsken sohvalla Paljastavien valheiden pyöriessä taustalla, kun posti tuli hirveällä kolinalla. Mä olin ihan varma, että joku tunkee tänne sisään ja melkein lamaannuin kauhusta sohvalle peiton alle. 

Mä olen kotona kipeenä. Mun koski jo eilen töissä vähän mahaan, mikä aiheutti sen, että kiristi pinnaa entisestään. Lapset meni pitkin seiniä ja mä olin ihan siinä ja siinä, ettei lähteny järki ihan totaalisesti paremmille reissuille. Illalla mä ruikutin Isännälle, että vääntää mahaa. Sain kuitenkin syötyä ja silleen, että ei mitään isompia.

Voi jösses, heräsin tänä aamuna kylmä hiki otalla, kun koski niin maan helvetisti. Valehtelematta kävi mielessä kyllä ajatus, että kuolenkohan minä tähän, kun sattu niin kovaa. Kiemurtelin sängyssä tuskissani ja ähisin ja puhisin niin paljon, että Isäntäki heräsi. Urheasti mä olin töihin lähdössä, kun siellähän saattaa vaikka koko peruskouluasetelma kaatua, jos mä en ole pitämässä sitä paikkaa pystyssä. 

Ihan hyvä, kun en lähteny. Isäntä tuumasi mun rynnistäessä vessaan kolmatta kertaa, että ehkä on syytä jäädä tällä kertaa kotiin, eikä lähtä kiusaamaan itteensä ja tartuttelemaan muitakin. Tässä sitä nyt ollaan. Mulla on semmonen kytinä, että mä haisen ihan hillittömän pahalle. En oo jaksanu mennä suihkuun ja vähän väliä nousee pintaan oikein miellyttävä tuskan hiki. Mahassa vihloo niin paljon, että on pakko käpertyä ihan kippuralle ja keskittyä hengittämään, ettei lopu happi kesken kaiken.  Lisäksi mun vaatteet on mitä hehkeimmät, varmaan venyneimmät ja vanuneimmat mitä tästä huushollista löytyy. Mutta samalla myös mukavimmat. 

En oo uskaltanu pistää hammasharjaa suuhuni tälle aamua. Pelkään, että alan oksentaa, kun on vähä sekin refleksi herkässä tänään. Hammasharja jos mikä on oikein omiaan auttamaan siinä asiassa, sen minä ainakin olen oppinut tässä elämässä. Siihen kun vielä lisää sen, että naama kiiltää pesemättömyyttä, kun en yksinkertasesti ole jaksanu hulautella lärviäni hanan alla. Hiukset on niin likaset, että pysyy pystyssä ihan omillaankin. 

Huitelin naamaani tämän talouden viimeisen imodiumin ja käskin Isännän kantaa apteekin tyhjäksi kaikista mahalääkkeistä. Tää tuska on saatava pois ja sitten vielä se, että minä aion olla huomenna terve. En todellakaan jää kotiin istumaan vessanovi auki ja maha kipeenä, vaan oon niin lähdössä baanalle muidujen kanssa. Mä olen odottanut sitä iltaa jo vaikka kuinka kauan, enkä ole valmis siitä luopumaan ihan pienessä kummassa.

Okei, jos en pysty vessasta poistumaan huomenna, niin sit jään himaan. Muussa tapauksessa lähen kyllä, oli mikä hyvänsä. 

Mutta nyt minä menen kumoamaan kitaani actimelia ja piimää ja ainakin kuvittelen, että ne parantaa tämän äkäistä ääntä pitävän mahan. Sen jälkeen hautaudun uudestaan sohvalle ja tuijotan lopun päivää Paljastavia valheita ja jos vaan jaksan, niin ehkä jopa jonkun leffan.

Jos maha olis pienempi, niin sattuisko siihen vähemmän? Vai meniskö se niin päin, että kun kivulla ois vähemmän tilaa mellastettavanaan, niin sattuis vielä pikkusen enemmän?

Ps. 

Mun Sernalla on synttärit! Paljon onnea 20-vuotiaalle muruselleni! ♥

Tunnen asuvani ryssän helvetissä

Aamulla tuli kiire lähtö ja siinä tohinassa mä unohdin mun kintaat kotiin. Isäntä tarjos kyllä autossa mulle omia hanskojaan, mutta ne oli mulle niin hiton isot, että päätin pärjätä töihin asti ilman. Nappasin sitte töissä löytötavaralootasta jotkut kintaat itelleni lainaksi. Sormet kyllä sinersi komeasti siinä vaiheessa, kun olin porhaltanu bussipysäkiltä töihin.

Musta on tullu ihan hirveen kylmänen viime aikoina! Ennen mä saatoin hummailla talvellaki t-paidalla, ennen oli hiki, kun että paleli. Nykysin mulla saa töissä olla vähintään huppari päällä, ettei mua palele. Ilman pitkiä kalsareita en asunnosta poistu näillä pakkasilla, vaikka ei tuolla ulkona nytkään ole, kuin kymmenisen astetta. Lisäksi siellä toki on erittäin seksuaalisesti virittävä meriviima, mikä yltää aina luihin ja ytimiin asti, vaikka olis miten paljon survonu vaatetta päällensä. Lisäksi mä nykyään survon ihan suosiolla farkkujen päälle toppahousutkin, muuten tulee kylmä.

Tällä viikolla heräsin kahtena yönä, kun hampaat melkein löi loukkua kylmästä. Sen jälkeen oon jo illalla menny suosiolla nukkuu pyjama päällä, ettei tarvi yöllä herätä palelemaan. Normaalisti mä herään yöllä siihen, että oon hikoillu tyynyni märäksi. Tänäaamuna suihkun jälkeen vedin fleecehousut ja villatakin päälleni. Fleecet tuntu ihan liian miellyttäviltä, houkutteli kovasti ajatus vetää niiden päälle toppahousut ja lähteä siltään töihin. Mä vaan luulen, että nää pinkit mulkosilmäisillä norsuilla koristetut housut ois vähän turhan eeppiset työvaatteet.

Hitto soikoon, sekin taitaa olla joku vanhuuden ensioire, kun ei enää jaksa murehtia siitä, että näyttääkö idiootilta. Pääasia, että ei tarvii palella! Ei tulis enää kuulonkaan, että lähtisin ulos ilman pipoa, mitä tein melkein koko viime talven. Hilluin vaan huppu päässä, ettei tukka menny ihan petolinnun perseeksi sen pipon takia. Nykysin sitten tuskailen enemmän tukkani kanssa ja sudin sitä vähän väliä johonkin suuntaan, mutta piposta en luovu.

Kotona mä tosiaan hummailen jatkuvasti näissä fleecehousuissa ja hupparissa. Jalassa on vähintään villasukat, mutta mieluummin punaiset aamutossut, jotka sain joululahjaksi töistä yhdeltä muruselta. Mä menen melkein paniikkiin ajatuksesta, että tuolla ulkona vois olla vielä enemmänkin pakkasta, vaikka semmoset keposet 25 astetta. Tuun niin kuolemaan sitten. Sitä varten mulla on töissä valmiina toinen takki, minkä saa survoa villakangastakin alle, että en kilahda umpijäähän ulkona. Okei, mä teen niin jo siinä vaiheessa, kun pakkasmittari laskee 15 pakkasasteen kohdalle.

Saatan alkaa vakavissani harkita myös lämpökerraston hankkimista. Se ei tuo vanhuus tuu tosiaankaan yksin, kun ei enää kroppa kestä tuota ulkona jylläävää pakkasta. Jumalauta, tulis jo kevät ja lämmin! Pääsisin sitte valittaa, kun hikoilen jatkuvasti, kuin Pate Mustajärvi keikalla.

Ps. Arvatkaa kuka lähtee lauantaina viihteelle?! Arvatkaa, kuka ei malta odottaa?! Arvatkaa, kuka aikoo olla aika hyvässä huppelissa ja pitää ihan hirrrrmuisen hauskaa ihan superihanien ihmisten kanssa?!

Ystävien päivä on joka päivä

Eilen illalla jutusteltiin Sernan kanssa mesessä mukavia, kun sitte puhe siirty jotakin kautta ystävänpäivään. Eihän siihen enää montaa viikkoa ole. Kaupassa käydessä sen näkeekin, kun alkaa olla hyllykaupalla kaikkea "I love You" -krääsää tyrkyllä. 

Siis ystävänpäivä on mun mielestä ihan kiva juttu. Se on se päivä, kun voi heittää niille oikeasti tärkeille ystäville vaikka tekstarilla, että kiitos kun oot mun elämässäni ja ilman sua olis aika tyhjää. Tokihan minä voin tämän sanoa näille omilleni ihan koska vain, ilman sen kummempia ihmettelyitä. Pikku pierussa varsinkin minusta tulee juuri se koko maailman rakastaja ja ainakin omille murusilleni jaksan sitä promillien rohkaisemana toitottaa.

Suoraan sanoen mua kuvottaa ystävänpäivässä se, miten kaupallinen siitäkin päivästä on tullu. Joka paikasta tursuaa kaiken maailman krääsää ja romua, mikä välkkyy ja helisee ja soi ja on niin imelää, että meinaa lentää manaajayrjöt samantien. Ystävänpäivänä vissiin kuuluis oman puolisonkin kanssa olla niin maan rakastunu ja puuhata kaikkea romanttista ja lässyttää ja lirkuttaa, ihan kun sitä ei vois tehdä ihan koska vain. Okei, meillä sitä ei mahdeta tehdä ikinä. Me nyt ei vaan olla mikään semmonen pariskunta, joka kamalasti tykkäis kyhnätä toisen kainalossa ja kertoa rakastavansa ja niin päin pois. Meistä kumpikin tietää, että toinen rakastaa ja se riittää. Ilmoitetaan sitten, jos tilanteeseen tulee joku muutos. Onhan meilläki ne tietyt omat hellät hetkemme, mutta ei me kamalan usein sylikkäin missään kohnata.

Toki me Isännän kanssa vähintäänkin toivotetaan toisillemme hyvää ystävänpäivää! Saatetaan jopa muistaa toisiamme jotenkin pienesti, mä olen joskus ostanu sille sydänbokserit ja saanu ite semmosen kornin vinkuvan possun. Vissiin se possu muistutti niin kovin mua, että oli ollu pakko ostaa. 

Jokainen tekee tietty ihan niinko tykkää, ja viettää sitä ystävänpäivää vaaleenpunaset lasit silmillä hattarapilven keskellä. Mua meinasi jokunen vuosi sitten huvittaa, kun ystävänpäivänä puhelin piippasi ihan jatkuvalla syötöllä. Tuli semmosilta tyypeiltä tekstareita, joidenka kanssa oli yläasteella oltu joko rinnakkaisilla tai samalla luokalla, mutta ei koskaan mitään oikeita ystäviä. Viestin sisältö oli hyvin pitkälle jotain Hyvää ystävänpäivää rakkaalle ystävälle tai sitten joku ylikulutettu runonpätkä, jossa hehkutetaan sitä toisen ihmisen tärkeyttä. 

Okei, voihan se toki olla niinkin, että mä olen sitten ollu tärkeämpi jollekin toiselle ihmiselle, mitä olen koskaan uskonutkaan olevani. Sen vaan olisi voinut tehdä selväksi jo silloin kouluaikana. Mä inhosin yläasteella niitä ystävänpäivän kotkotuksia, tyyliin jotain halisydämiä. Eli jokaisen kaulaan ripustettiin pahvinen sydän ja siihen sitten raapusteltiin kaikkien nimet, ketä päivän aikana halasi. Siinä sitä sitten nähtiin, että ketkä oikeasti oli suosittuja. Mua suoraan sanoen säälitti ja kuvotti se, miten muuten ihan järkevän tyyppiset tytöt suorastaan aneli halauksia siltä koulun kuumimmalta jätkältä. Tai miten pojat mateli koiranpentujen lailla sen Miss Yläasteen jaloissa, josko sitä halausta irtoaisi.

Mä olin ite yläasteella ajoista riippuen semmosta peruskastia. Ei mun tarvinnu halejani alkaa kerjäämään ja vonkaamaan, mutta ei mun edessäni myöskään jonoa syntynyt. Johtui ehkä suuresti myös siitä, että mä halveksin aika syvästi tuota tapaa. Joskus tuppasi vähän huvittamaan se, miten joidenkin kelpasi kyllä ystävänpäivänä tulla halaamaan ja napata se meikäläisenkin nimi omaan sydämeen, mutta muuten ei kyllä edes katsottu päin.

Että niin, onhan tässä vielä muutama viikko aikaa tämänkin kyynikon valmistautua kyseiseen päivään. Meillä töissä on silloin menossa varmaan taas salaisen ystävän viikko, elikkä arvotaan jokaiselle salainen ystävä, jota sitten kaikilla pienillä jutuilla ilahdutetaan sen viikon aikana. Siitä mä tykkään, kun mä saan väsätä ja askarrellapaskarrella kaikkia pikkujuttuja sille mun salaiselle ystävälle. Mein työpaikalla se on vielä pysyny kivasti aisoissa, ettei oo alettu ostelemaan mitään tautisen arvokkaita lahjoja. Siinähän kuivuis koko idea kokoon.

Enköhän miekin sitten viimestään sillon huikeana päivänä lämpeä taas koko idealle ja lähettele Markelle, Sernalle, Eepulle, Maille ja Silille mitä lämpimämpiä tekstareita, joissa taas tilitän, miten arvokkaita ihmisiä ne minulle on. Vaikka voisin kyllä melkein väittää, että jokainen näistä tietää sen ihan ilman erillistä päivämäärää tai kertomista. 

Niin joo, LilBrota mä kans muistan sinä päivänä. Eka toivottelen oikein laveasti ja monisanaisesti hyvää ystävänpäivää ja vasta viimeisessä lauseessa muistan, että niin juu, sullahan on synttäritkin. No onnea sitten vain.

Bloggaa kuin olis fiksumpikin

Seisoin hyvän tovin äsken vessassa peilin edessä nyppimässä kulmiani ja juolahti siinä sivussa mieleen yksi juttu. Mä en tiedä, että minkälaisen järkytyksen tällä aiheutan ainakin niille, ketkä tuntee mut ja lukee tätä, mutta kerronpa silti.

Musta on äärimmäisen kiva kurkistaa toisten ihmisten peilikaappeihin! Siis niihin vessassa oleviin, en mä käy vaatekappeihin kurkkimassa, vaikka niissä peilit oliskin. Siitä on muodostunut mulle melkein vähän kuin tapa, että siinä tassuja pestessä kurkistan, että mitäs sitä tämän kaverin kaapista löytyy. En mä tietenkään mitään sen kummemmin ronkkimaan ala, sen kun vaan vilkaisen. Joskus niitä vessankaappeja on tullu kollattua pakonkin edessä.On joskus päässy käymään niin, että on ollu suorittamassa isompaa asiaa (kyllä, teen sitä jopa kylässä, en pelkästään kotona) ja paperi loppuukin kesken. Sitten jos on vaikka vähän isompi porukka kylässä, ettei kehtaa alkaa karjumaan, että paperi tänne heti mulle nyt kiitos, niin pakko vaan kurkistella veskin kaapit läpi. Hätä ei nähkääs lue lakia. 

Tämän paljastuksen myötä mä nappasin kuvan mun veskin peilikaapista.

On se Isännänkin kaappi, siellä on sen partakone!

Kaikki muu roipe kuuluukin sitten mulle. Viime kesänä tein semmosen suursiivouksen, että tyhjensin koko kaapin ja heittelin roskiin vaikka ja mitä, mitä sinne oli jääny lojumaan. Kuten kuvasta näkyy, mulla on paha tapa hamsteroida kynsilakkaa. En oo jaksanu edes laskea, että montako pulloa sitä tuolta kaapista löytyy, jahka ne kaikki on edes selvinneet sinne omalle paikalleen. Niitä tuppaa lojumaan vähän kaikkialla tässä huushollissa. Mä kyllä käytän kynsilakkaa tosi paljon. Oon siinä ihanassa oravanpyörässä, että ilman lakkaa kynnet on ihan keltaset (kiitos sen jatkuvan kynsilakan käytön), että en kehtaa olla ilman. No, onneksi on värjeä mistä valita! Kesällä viskelin varmaan kymmenisen lakkaa roskikseen ja tuommonen satsi vielä jäi. Okei, on sinne pari sen jälkeen uutta ostettu, mutta kuitenkin. 

Deodorantteja mulle kanssa kertyy jotenkin kummasti aina. Tällä kertaa niitä on kaapissa ihme kyllä vaan kolme. Ja kaksi suihkutettavaa. Mä en voi käyttää mitään muuta dödöä, kuin noita Rexonan stickejä. Tai siis kyllähän mä voin, mutta siinä voi olla vaan semmonen haiseva lopputulos. Niinpä mä käytän tommosia suttaavia malleja ja päälle vähän sprayta, sillä mä varmistan, etten haise vanhalle pulsulle työpäivän loppupuolella. Niitä sitten vaan tuppaa kertymään tonne kaappiin, kun pitää aina pelata varman päälle, ettei vaan lopu kesken. 

Meikkejä multa löytyy kanssa silleen... Sopivasti. Työpäivinä mä sudin naamaani meikkivoiteen lisäksi valokynää, luomiväriä ja ripsiväriä, mutta viihteelle lähtiessäni mä puleeraan peilin edessä ihan hirveän kauan. Tai siis omasta mielestäni hirveän kauan, verraten tietenkin niihin normiaamuihin. Mä rakastan sitä tälläytymistä, kun saa leikkiä luomiväreillä ja rajauskynillä ihan kyllikseen ja yleensä lopputulos näyttää ihan miellyttävälle. Ankaraa harjoitusta se on toki vaatinu, mutta kai se harjotus on tuottanu tulosta. Ainakin mä ite olen suurimmaksi osaksi siihen lopputulokseen, minkä oon saanu naamaani maalattua radalle lähtiessä. 

Naamanputsausaineet. Niihin mulla on suorastaan pakkomielle. Nykysin käytän tota Garnierin 3 in 1 tököttiä, mitä löytyy yks puteli veskin kaapista ja kylppäristä toinen. On ruvennu näpyt saamaan kyytiä, kun tolla kuuraan naamaani. Samaan tuotemerkkiin kuuluva rasva on kans kaveri. Makso kyllä mun silmissäni ihan hunajaa nuo, mutta laadusta oon maksanu. Mulla taitaa olla joku myöhäisherännäinen teini-ikä, kun näppyjä on alkanu ilmestymään naamaan vasta sen jälkeen, ku täytin 20. Teini-ikäsenä en pahemmin vaivautunu ihoani hoitamaan, kun se oli joka tapauksessa tasanen ja sileä ku vauvan pylly. 

Joskus kun mietin, että mihin mä oikein aina rahojani syydän, niin tonne vessan kaappiin ainakin. Tai siis, mä rakastan ostaa kaikkia hygieniajuttuja, rasvoja, meikkejä ym ym ym. Okei, nykysin saan sen verran hillittyä itteeni, etten ihan turhaan osta mitään. Oon meinaan lukemattomat kerrat heittäny jotain rasvoja roskikseen, kun ne on alkanu haisemaan jolleki persevoiteelle, vaikka tarkotus ois tuoksua kukkasille. Eipähän nekään tietty ikuisuuksia kestä.

Mut niin, nyt oon kyllä viimeajat köyhäilly, enkä oo raskinu ostaa Burberryn hajuvettä. Rakastan sitä tuoksua ihan hirveesti. Ekan pullon joskus oon ostattanu Isännällä itelleni synttärilahjaksi (en antanu sen ostaa hajuvettä sokkona, tiedä mitä ois mul ostanu) ja sen jälkeen monena kuuna pihistin jostain muusta, että sain pullon sitä. Nyt en oo raskinu, joten tyydyin Anttilasta saatavaan tarjous-Avriliin. Ihan hyvälle sekin onneksi tuoksuu.

Niin juu, on olemassa asia, mitä mä en ihan heti oo tonne kaappiin hommaamassa. Ja sehän on ryppyrasva. Mä ahdistun joka kerta, kun luen jotain menaisia ja siellä paasataan, että jo 25-vuotiaana pitäs käyttää sitä ja tätä ja tota kiinteyttävää ainesta, ettei tulis ryppyjä. Voi jumanperkele sentäs, en varmaan käytä. Sitten vasta, kun oikeesti oon vanha.

Hei, mä en tosiaan ole mikään meikki-kynsi-muotibloggaaja, en osaa semmosta ollenkaan. Olkoon tämä sitten minun versio mokomista.

Ei mitään sanottavaa

Mä olin tänään ihan hirveän reipas, suorastaan ylitin itseni. Olin meinaan kahteen otteeseen tänään luistelemassa! Aamulla olin kakkosluokkalaisten liikkatunnilla hosumassa ja ohjaamassa opiskelijaa, mikä oli mielestäni ainakin omalta kohdaltani ihan onnistunu juttu. Iltapäivällä sitten suorastaan liitelin rättipoikkipuhki väsyneenä jäälle oman porukan kanssa.Kroppa selviytyny viime torstain tärskystä sen verran hyvin, että uskalsin lähtee uudestaan luistimille.

Aamun tuntien jälkeen mä palelin ihan horkassa koko päivän. Tein siis henkisen muistiinpanon itelleni, että ens maanantaina mulla on sitten vaihtovaatteet mukana, että en hillu samassa hupparissa koko päivää, missä oon aamulla hikoillu ulkoliikunnassa. Suihkusta keskenpäivän on turha haaveillakkaan, siihen mun aikani ei riitä. Palelu tietty aiheutti sit myös sen, että väsyttä entistä enemmän koko päivän. Tää kyllä vissiin sitten näky jo iltapäivällä, kun poikien liikkaope tuumasi oikein sääliätihkuvalla äänellä, että voi meidän pientä ressukkaa.

Ressukaksi mä kyllä itteni tunsinkin, kun pipo vinossa viuhdoin menemään ja nälkäkin alko vaivaamaan. Mutta olenpahan ainaki painanu duunia tänään, jos nyt tommosesta asiasta niin voi sanoa!

Tästä pääsenkin taas lempiaiheeseeni, eli siihen, että mua nukuttaa ihan armottomasti. Yllättäen taas simahdin bussiin ja keikuin semmosessa ihme horroksessa, että näin uniaki. Siinä unessa Marke oli käyny mein yhteisessä blogissa räyhäämässä jotain ja saanu siihen samanlaisen räyhäyskommentin takasin. Oikein säpsähdin hereille. Tällä kertaa ei kyllä tarvinnu heti alkaa kännykällä dataamaan ja varmistamaan, että olihan se varmasti unta. Oon vissiin vähän liikaa touhunnu tän blogin kanssa, kun toisinaan nään hirveen todentuntusia unia. Niissä unissa yleensä joku on blogannu jotain muhun jollain tapaa liittyvää ja ne on niin todentuntusia, että herättyään on pakko tarkistaa, että oliko se sittenkin vaan unta. 

Samoin mulle käy joskus tekstareiden kanssa. Unessa joku tekstaa mulle, sit herään ja otan puhelimen käteen todetakseni, että en mä oikeasti ole mitään viestiä saanut. Tutkimattomia ovat alitajuntani ja unieni tiet, sanoisinko. 

Niinpä niin. Että oliko minulla tänään jotain sanottavaa? Eipä ollut ei.

[x] ja kiviäkin kiinnosti

Mikä teki minusta tämän naisen

Mä kolusin läpi levyjä, mihin oli poltettu vanhoja valokuvia. Tai no vanhoja ja vanhoja, vanhimmat on otettu joskus abikeväänä, eli seittemän vuotta sitten. Alunperin mä alotin ton homman sen takia, ku halusin katella uudestaan Hollannissa otetut kuvat läpi. Näin viime yönä unta, että olin taas Lillin luona Utrechtissa, missä mä kävin syksyllä 2006. Oli ihan huippu viikko, Lilli esitteli mulle kaikki hienoimmat jutut, käytiin Amsterdamissa ja suhattiin junalla ja lyhempiä matkoja polkupyörällä suuntaan jos toiseenkin. Sinne olis kiva mennä takasin. 

Samalla siinä tuli kateltua muitakin kuvia ja tuli semmonen ihan kevyt itsekiduttamisen fiilis. Mä olen näyttäny ihan perkeleen hyvältä niinä vuosina, vaikka nyt itse sanonkin. Mä en käsitä, että kuinka mä olen kehdannut valittaa olevani lihava, kun oikeesti oon näyttäny tosi hyvältä. En mä missään missin tai mallin mitoissa ole tietenkään koskaan ollut, mutta eipähän oo mahamakkarat pursuillu. 

Mä olen nuorempana ollut aika hirveen hukassa oman kroppani ja painoni kanssa. Mä oon harrastanu tanssia ja yleisurheilua kakarana, ala-asteen lopussa mun kroppa oli aikalailla tiukkaa lihasta. Viidennellä luokalla mulla alkoi kasvupyrähdys. Kasvoin ohi kaikista kavereista, mulle ilmesty jostain jäätävän kokoset melonit ja tunsin itteni ihan norsuksi puolipäätä pienempien kavereiden rinnalla. Mun ollessa seiskalla mä olin kasvanut melkein täyteen pituuteeni, eli siihen huikeeseen 164 senttiin. Mä olin äitin kanssa diabeteskontrollissa ja muistan koko loppuelämäni ne lääkärin sanat. Ne osotettiin mun äitille, vaikka mä istua nökötin vieressä. 

Hoikkahan tämä tyttö ei ole koskaan ollut.

Tähän kohtaan on varmaan hyvä kertoa, että mä painoin sillä hetkellä 57 kiloa. Eli en todellakaan ollut mikään pullukka, mutta kiitos geenien, muotoja multa kyllä löytyy. Muistan myös, miten itkin äitille autossa, että kun mä olen niin hirveän lihava ja ällöttävä, toi lääkärikin sano, että mä olen lihava. Äiti kyllä töksäytti vähän vähemmän ystävällisesti sille lääkärille takasin, että hänen mielestään mun ei pidäkään olla grammaakaan hoikempi. 

Yläasteella mun exä tykkäsi kanssa kommentoida mun vartaloani koko ajan. 

Sä voisit kyllä vähän laihduttaa.

Sen mielestä oli hirveän hauskaa puristella mun mahaani ja nauraa päälle, kun mulla oli itku kurkussa. Toinen sen rakastama vitsi oli se, että se taputteli mun mahaani, että täällä se vauva kasvaa, siltä tää ainakin näyttää. Niinpä mä keksin sen oksentamisen jalon taidon. Mä olen aina rakastanut hyvää ruokaa ja diabeteksen takia mä en voinut olla syömättä, joten nokkelana tyttönä keksin, että äkkiäkös ne ylimääräseksi koetut herkut yökkää pihalle. Mä opin siinä niin hyväksi, että riitti, kun katoin vessanpönttöön päin niin johan lensi laatta. 

Mä olen ikuisesti kiitollinen siitä, että yks kaunis syyspäivä mä jäin mun hyvälle ystävälleni kiinni. Ystävä räyhäs mulle, kun heikkopäinen ja tako järkeä mun päähän. Se esitti sen mulle pahimman skenaarion, eli uhkasi kertovansa mun vanhemmille, että mitä mä oikein itselleni teen. Kun mä kerroin tästä mun exälle, se vaan totesi, että voisithan sä laihduttaa silleen vähän terveellisemminkin. Ei varmaan tarvii ees mainita, että itsetunto oli aika lailla pakkasen puolella noihin aikoihin. Mähän olin lihavaläskipunkero, ruma ja oksettava tyyppi. Mua ei haluais kukaan muu, kun mun exä, joka katteli mua suorastaan säälistä. Siltä musta ainakin tuntu.

Mä en tajua, miksi mä tuhlasin nuoruudestani kolme vuotta sen paskiaisen kanssa. Jälkeenpäin mä ymmärsin, että mitä sana narsisti oikeasti tarkottaa. Yläasteen lopulla mulla meni henkisesti aika heikosti ja mä lohdutin itseäni usein ruualla ja tokihan se sitten myös alkoi näkymään. Oksentamaan mä en kuitenkaan enää koskaan päätynyt. Lukion kakkosella mä aloin käymään lenkillä, seurustelin silloin jo ton Isännän kanssa. Se jaksoi koko ajan varmistaa, että syönhän mä kunnolla sen lenkkeilyn lisäksi. Mä olin tietenkin kertonut Isännälle tosta mun epävarmuudesta omaa vartaloani kohtaan. Musta oli ihan uskomatonta, että jonkun mielestä mä olin kaunis ja haluttava, kun olin tottunut niihin vähän vähemmän ylistäviin kommentteihin. 

Lukiossa mä laihduin 15 kiloa. Mä näytin hyvälle, mutta voin henkisesti aika hirveän paljon huonommin, mitä mä voin nyt. Ne kilot on kyllä tulleet jo takasin, ja se on ainoastaan musta itsestä ja mun aikaansaavuudesta kiinni, että mä saisin omaa painoani pois. Oon vaan niin hiton laiska ja mukavuudenhaluinen, että tällä hetkellä en jaksa nähdä vaivaa. Mä olen opetellut rakastamaan itseäni ja omaa vartaloani just tämmösenä, vaikka mun tekeekin välillä pahaa. Joka ikinen kilo on osa mua ja mä rakastan joka ikistä kaarta ja kurvia omassa kropassani.

Mutta niin, kyllä musta silti tuntuis ihan pirun hyvältä näyttää edelleen siltä, miltä mä näytin 19-vuotiaana! 

Aino . sanoo 

mua sattuu nyt kyllä henkisesti, miksi mä en voi enää näyttää samalle ku vajaa 7 vuotta sitte xD

Marke . sanoo (13:24)
*reps*
hottis sä olet silti!

♥♥♥

Nenä kipeenä

Olin menossa iltasätkälle, tupakki luonnollisesti suussa valmiina. 

Avasin parvekkeen ovea ja kun työkkäsin sitä, niin samalla onnistuin kopsauttamaan naamarini oven lasia päin. Savuke katkesi ja lattialle levisi puruja ja ohtaan ja nenään koski. Tämän aiheuttamaan ketutukseen vetäsin kaks riviä suklaata ja poltin uuden tupakan. 

Nyt hakemaan imuri ja Paljastavat valheet pyörimään.

Mistä tunnen mä ystävän

Meillä oli Marken kanssa auttamattoman tylsää ja hajoiltiin kimpassa mesessä. Siinä sitten ruikuteltiin aiheesta jos toisestakin ja sit repästiin, että blogataan jotain yhteistä. Mitään kuningasajatuksia ei kyllä syntyny, vaikka asiaa kauan ja hartaasti mietittiin. No, tähän myö sitten yhteisymmärryksessä päädyttiin. Kun myö niin paljon toisistamme tykättään.Tuolta Marken blogista näkee siis, että mitä se sanoo musta, jos jotakuta kiinnostaa.

Etunimi: 

Marke!

Siviilisääty: 

Sinkku se on. Ja kuulemma semmoseksi aikoo aika pitkäksi aikaa jäädäkin. Ellei Brian Kinney ilmottaudu puolisoehdokkaaksi. 

YLEISTÄ

Onko hänellä lemmikkejä? 

  On sillä kaks kisumisua, mitkä asuu Marken vanhempien kanssa. Niin ja sit sillä on mut ja Serna ja Eepu.

Milloin tutustuitte? 

Netissä tutustuttiin kesäkuussa 2010 ja heinäkuussa samaisena vuonna nähtiin ekan kerran IRL. Mutta musta kyllä tuntuu siltä, niinku ois tunnettu aina.

Hänen musiikkimakunsa? 

Tokio Hotel on paras! Sit se kuuntelee semmosta outoo discojytähumppaa, mitä mä en ihan joka kerta ymmärrä. Ja Bushidosta se tykkää. Niin ja Robinin Frontside Ollie on vieny senkin sydämen!

Harrastukset? 

JAA. Queer as Folk. Ei Markella kyllä mitään erityisempiä harrastuksia ole, joskus se kirjoittelee ja käy lenkillä. Datailee kans paljon, niinku minäki.

Mitä teette yhdessä? 

*Köh köh* Juhlitaan! Nykysin se on niin, että kun mä meen Marken luo, niin rynnitään baariin. Seuraava päivä on pyhitetty rapulalle ja lahoomiselle. Eli puhutaan paskaa, nauretaan ihan hirveesti, katotaan Qafia ja parannetaan maailmaa. Tehdään me nyt toki muutakin, aika pitkälle kaikkee mahollista. Kesällä hiottiin ja maalattiin yhessä huonekaluja ja olin mä auttamassa Markea muuton jälkeen, kun laitettiin sen kämppää kuntoon. Me voidaan myös vaan olla keskenämme tekemättä tai puhumatta mitään. Sitä kyllä harvoin tapahtuu, kun ollaan niin suulaita! Sit päivittäin jutellaan mesessä kaikkee enemmän ja vähemmän sontaa ja ei oo semmosta päivää, että tekstareita ei läheteltäis. Usein myös mennään yhessä röökille, eli puhutaan puhelimessa se aika, kun poltellaan tupakit.

Hänen intohimonsa?  

MINÄ TIETENKIN. Intohimo? Voiks tähänkin vastata, että Qaf? Tai Brian Kinney? Vai pitääkö tähän laittaa, että pollyt ja vodka ja hienot autot ja hyvä musiikki.

Miksi teet tämän gallupin juuri hänestä? 

No kun myö sovittiin! Ja kun se on mun elämäni nainen ja mie tykkään siitä ihan hirveesti ja kun Marke on vaan niin maailman paras ja ihanin. <3

ROMANTTINEN PUOLI

Tunnetko hänen seurustelukumppaninsa? 

No sattuneesta syystä en tunne. Jos sillä joskus semmonen on, niin varmasti tunnen. Työnnyn väkisin kylään esittelemään itselleni. Tai se tapaus pitää tuoda mulle näytille.

Onko hän romantikko? 

Kaikkea muuta!

Onko hän nymfomaani? 

No ei taida olla. Tai sitten Markella on joku salainen puoli, minkä se on mulle jättäny paljastamatta.

Millaiset olisivat hänen unelmatreffinsä? 

Tuota. Varmaan se, että kivan tyypin kanssa ajelemaan hienolla autolla johonkin, ja vaikka kreikkalaiseen ravintolaan syömään sen jälkeen. Nyt on pakko sanoa, että tää oli paha!

ULKONÄKÖ

Onko hän kaunis/komea? 

Mun mielestä Marke on nätti.

....tai ruma kuin apina? 

Apina ainakin! Mut ei mun Marke oo ruma.

Pukeutuuko hän paljastavasti?  

Ei se suostu! No ei vais. On se joskus ravitsemusliikkeeseen 

lähtiessä pannu avokauluksisen paidan.

Käyttääkö hän merkkituotteita? 

Kenkiä ainakin. Marke ja merkkitennarit kuuluu yhteen!

Meikkaako? 

Ei poistu asunnosta ihmisten ilmoille ilman, että on vähintään meikkivoidetta sutinut. Yleensä piirtää kulmatkin. Mutta kyllä se muutenkin meikkaa. 

HENK.KOHT.

Puhuuko hän sinulle salaisuuksiaan?  

Puhuu se. Sitä vartenhan minä olen olemassa. Me puhutaan kyllä ihan kaikeasta mahdollisesta.

Kertooko hän sinulle ongelmista, joita muut eivät pakolla tiedä? 

Kertoo. Voisin väittää, että olen ensimmäinen ihminen, joka näistä ongelmista kuulee, jos sellaisia ilmestyy.

Oletko nähnyt hänen itkevän? 

Olen mä.

Onko hän muuten valittavaa sorttia? 

No siis, Marke on ihan yhtä kova purnaamaan, kun minäkin. Mutta ei se semmonen jatkuva marisija ole. Mutta silleen asiasta se kyllä paahtaa ja sit koko juttu saattaa unohtua.

Arvosteleeko hän muita? 

*haha* Mun kanssa ainakin! Se on valitettavasti yksi meidän yhteinen huvi, että arvostellaan muita.Että joo, eihän sitä itekään täydellisiä olla, mutta huvinsa kullakin.

Pidätkö hänestä edes? 

Jaa että pidänkö? Pidän, ihan hirveän paljon. Mä rakastan Markea ihan hirveästi, enkä suostuis luopumaan siitä mistään hinnasta.

Mainitse joku erityisen hyvä puoli hänessä? 

En mä voi sanoa vaan yhtä. Markella on huippu huumori, se on tosi hyvä kuuntelija, ihan rehellinen ja mahtavaa seuraa. Mä voin luottaa Markeen tilanteessa kuin tilanteessa ja tiedän, että jos mä voin mennä soittamaan sen ovikelloa ihan koska vaan, eikä se käännytä mua pois. Ainoastaan pukkais vaatehuoneeseen piiloon, jos sillä ois makkarissa joku Brian Kinney odottamassa.

Milloin näät hänet seuraavaksi? 

Vajaan kahden viikon päästä, kun mennään Eepun kanssa Markelandiaan.

Mitä teette silloin? 

Perjantaina rynnitään baariin, mennään näyttää Eepulle suuren mualiman bilepaikkoja, samalla juhlitaan ennenaikaisesti mun vanhenemistani ja sen kunniaksi vedetään perseet.

Missä hän on nyt? 

Markelandiassa, istuu varmaan pornosohvalla läppäri sylissä.

Onko hän nuorempi vai vanhempi kuin sinä? 

Fyysisesti se on mua ööö neljä vuotta nuorempi. (piti varmistaa tämä Markelta!) Mutta henkisesti sitä ei kyllä edes huomaa, että meillä on näinkin "monta" vuotta ikäeroa.

Tiedätkö hänen sukunimensä? 

No dah, totta kai tiedän. Mutta en julista sitä tässä.

Voitko kertoa hänelle salaisuuksiasi?  

Jos mä en Markelle vois kertoa, niin sitten en vois kenellekään.

Oletko nähnyt hänen vanhempansa? 

Juu olen! Loisin niillä viime kesänä parisen viikkoa, kun säädettiin Marken kanssa kaikkee.

Oletko itkenyt hänen takiaan?  

No en varsinaisesti. Silleen on tainnu tulla poruviinan jälkeen tulla pikku kyyneleet tirautettua, että jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään.

Entä oletko itkenyt niin että hän näkee? 

No voi kyllä olen! Hampurissa vedin oikein kunnon känni-itkut.

Oletko matkustellut hänen kanssaan? 

Joo olen! Kotimaan sisällä pari kertaa ja viime kesänä käytiin Hampurissa, Sernaki oli mukana.

Kuinka kauan olette tunteneet? 

Puoltoista vuotta. Mutta edelleenkin, tuntuu niinku ois aina tunnettu.

Oletko nähnyt hänet humalassa? 

Että olenko? Ei se nykyään pal olekaan muitten seurassa, kuin mun. Varmaan elämänsä kuningaskännit vetäny mun seurassani. Kuten myös minä Marken.

Tietääkö hän sinusta henkilökohtaisia asioita? 

Se tietää musta ihan kaiken. Mutta tykkää musta silti!

Onko hän joskus ostanut sinulle jotain? 

Ainakin sträppärit synttärilahjaksi! Siinä porukassa oli toki muitaki, mut Marke sen hommas. Ja sit tietty aina joskus ruokaa tai tupakkaa tai drinksuja, meillä menee silleen tyylikkäästi, että on melkein yhteiset rahat. Maksa sää nyt nää niin mää maksan sitten noi.

Kuinka hyvin tunnette toisenne? 

Hyvin. Ei kai enää tämän paremmin vois toista ihmistä tuntea.

Oletteko nukkuneet samassa sängyssä? 

Joka kerta, kun mä meen Marken luo kylään, nukutaan kumpiki sen sängyssä. Tai no, melkein aina, nähtiin missä vaan, niin nukutaan vierekkäin. Hampurissaki me nukuttiin parisängyssä ja Serna lisävuoteessa.

Oletko halannut häntä? 

 Lukemattomia kertoja. Ja halaan taas, kunhan nähdään!

Onko hän ahdistellut sinua? 

Ainahan se mua ahdistelee! Varsinkin, jos oon sotkenu niin se ahdistelee mua siivoomaan jälkeni.

Onko hän käyttänyt fyysistä väkivaltaa sinua kohtaan? 

No ei kai? Ehkä mä oon joskus saattanu jotain läpsyjä saanu, mutta varmaan syystä! *repskops*

Onko hän kenties seonnut? 

Pakko olla, kun mun kanssa hengaa! Seura tekee kaltaisekseen, nääs. ;)

Joskus mua vähän pelottaa

Mietin tuossa, kun kapusin töistä tullessani portaita pitkin kotiovelle, että minun elämässäni on selkästi kaksi sellaista pelkoa, jotka toisinaan meinaa tehdä elämisestä hankalaa. Tai no jos ei nyt ihan sanan varsinaisessa merkityksessä hankalaa, niin ainakin ne vaikuttaa toisinaan aika merkittävästikin meikäläisen elämässä. 

Syy, miksi minä niitä portaita pitkin taapersin painavan kassin ja kipeän kropan (kiitos eilisen urheilusuorituskompuroimiseni) kanssa oli se, että alakerrassa oli hissiin tulossa joku pariskunta. Minä oon kakarasta asti pelänny ahtaita paikkoja. Hissejä oon kammonnu ihan pienestä asti. Ite en ees muista ensimmäistä kertaa, kun oon kieltäytyny hissiin menemästä, mutta mummo varmasti muistaa! Se on nimittäin joutunu kantamaan mut sairaalaan viidenteen kerrokseen, kun mentiin kattomaan äitiä ja LilBrota ekan kerran ja minen ollu suostunu lähtemään hissiin. 

Kun me muutettiin tähän taloon, minä juoksin koko muutonkin portaita pitkin. Onneksi asutaan vaan kolmannessa kerroksessa, ettei mistään jäätävistä rappumääristä ole kyse. Meni varmaan pari kuukautta niin, että kannoin kauppakassitkin kävellen, ennen kuin suostuin menemään hissiin. Nyt siihen taitoon on tullut opeteltua, mutta auta armias, jos samaan hissiin on tulossa vieraita ihmisiä. En suostu menemään. Ahdistaa ajatuskin siitä, että joutuisin seisomaan sen vajaan minuutin samassa pikku kopperossa jonkun naapurin tai muun vieraan ihmisen kanssa. Siksi siis tänäänkin tulin portaita pitkin. 

Tähän samaan minä luen sen, että joskus ruuhkabusseissa meen lähestulkoon paniikkiin. Musta on kamalaa, että mun viereen tulee joku istumaan ja sekin käytävä siinä bussin keskellä on miehitetty. Alan samantien pohtia, että mitäs jos vieruskaveri ei nousekaan ylös, tai käytävällä seisojat ei väistä ja minä en pääse bussista omalla pysäkilläni ulos. Se on ihan kamala tunne. Se alkaa siitä, että tulee semmoinen epämukava olo. Sen jälkeen alka sydän hakkaamaan lujempaa ja hengitys rupeaa kiihtymään, sitten alkaa nousta hiki pintaan. Joitakin kertoja oon tästä syystä jääny pysäkkiä tai paria aiemmin rynniny bussista ulos, kun en oo yksinkertaisesti enää kestäny.

Ahtaanpaikankammo esiintyy mulla myös siten, että mä saan sätkyn, jos mun jalat ei pääse liikkumaan. Isäntä-parka joskus mein yhteiselon alkuaikoina erehty heittämään jalkansa mun jalkojen päälle, kun ruvettiin nukkumaan. Sain siitä ihan jäätävän sätkyn! Samoin meinasin saada vuosi sitten syksyllä, kun nukuttiin Marken ja Sernan kanssa yks yö Raumalla autossa. Pistettiin takapenkki nurin ja nukuttiin Marken kanssa jalat takakontissa, yöllä pidin pikku potkiutumiset kun olin liukunut niin, ettei jalat mahtunu kunnolla liikkumaan. BigBron ja Silin koirat tykkää kans tulla aina polvien päälle nukkumaan, onneksi en oo kummallekaan mitään vammoja aiheuttanu, kun alan potkiutumaan ihan hädissäni keskellä yötä, kun jalkojen päällä on aika pirun monta kiloa nukkuvaa koiraa. 

En suostu menemään kyytiin henkilöauton takapenkille, jos autossa ei ole takaovia. Välttämättömän pakon edessä toki menen, mutta sittenkin mietin koko ajan, että mitä jos kuski kuhauttaa auton katolleen, niin minä oon satimessa ja pahasti.

Toinen mun elämääni vaikuttava pelko on pimeä. Minä pelkään pimeetä ihan hirveesti. Täällä kaupungissa se ei niin paljon vaikuta, kun katuvalot paistaa oikeastaan aina pimeässä. Eikä mua sinänsä pelota, jos vaikka nyt räpsähtäis sähköt poikki, kun oon kuitenkin kotona. 

Mun pimeänpelko on jotain ihan lamauttavaa. Syksyllä kotipuolessa käydessä ihan aikuistenoikeasti kuvittelin, että voin ihan hyvin kävellä muutaman sata metriä BigBron ja Silin luota äitin ja iskän luokse, mutta toisin kävi. Siellä landella on niin säkkipimeää, ettei nää edes omaa kättään. Pääsin vissiin puoleenväliin, kun jäädyin paikalleni ihan täysin. En uskaltanu hievahtaakaan ja kädet vapisten kaivoin puhelimen taskusta ja soitin BigBrolle. Ääni vapisten käskin sen tulla viemään mut, taisin niinkin nätisti pyytää, että nyt vittu tuut tai mä rikon sun autos saatana! Tulihan se onneksi, eikä velimiehen ilmekään värähtänyt kun kiipesin autoon ja tuhahdin, että uskallapas nauraa. 

Tästä syystä pimeäntultua vältän tupakointia kotipuolessa. Tai sitten kökötän rappusten reunalla sen alueen sisällä, mihin ulkovalo kantaa. Siinä on vaan se riskinsä, että siellä pimeydessä vaanivat möröt näkee mut, mutta mä en näe niitä. 

Jos mä ajan autolla vaikkapa Marken luota kotiin ilta-aikaan, mä toivon koko ajan, ettei tulis tilannetta, minkä takia mun pitäis pysähtyä ja nousta autosta. Mä kuolisin kauhusta, jos joku huitois tien poskessa mua pysähtymään. Mun mielikuvissani pahin mahdollinen vaihtoehto ois se, että se huitoja kiskois mut ulos autosta, pöllis mun auton ja jättäis mut yksinäni tienposkeen pimeeseen, keskelle ei mitään.

Mä olen teini-ikäsenä saanu ihan jäätävän itkupaniikkikohtauksen pimeänpelkoni takia. Olin mun exän kanssa kävelemässä yhtenä syysiltana mun senaikasen bestiksen luokse, ja oli pimeetä kun jouluna persesilmässä. Mä puristin exän kättä ihan kauhuissani, kun se keksi heittää, että seisooks tuolla tien reunassa joku. Mä jumituin paikalleni ja siinä kohtaa kuvittelin näkeväni vaikka mitä mörköjä siellä mettänpuskassa. Aloin parkumaan ihan hysteerisenä, että mua pelottaa ja mä en pysty kävelemään ja nyt sieltä tulee joku sekopääraiskarimurhaaja ja tappaa meidät just nyt tähän.

Sekin taisi sitten loppujenlopuksi päättyä niin, että bestis tuli fillarin kanssa kilometrin matkan vastaan helvetinmoisen taskulampun kanssa.

Marken luona mä en suostu nukkumaan, jos makuuhuoneessa olis sälekaihtimiet auki. Kuvittelen koko ajan, että siihen ikkunan taakse ilmestyy joku seisomaan ja tuijottamaan sisään. Päiväsaikaan mä en edes muista mokomaa asiaa. Samoin kotona on parvekkeen oven edessä oltava verho. Marken luona tää on sentäs vähän realistisempi pelko, kun se asuu maantasossa, mutta meidän parveke on kuitenkin kolmannessa kerroksessa. Mutta älkää kertoko sitä mulle, kertokaa se mun pelolleni. 

Mä en siis voi mennä lenkille pimeään, ellei reitti oo hyvin valaistu. Töihin kävellessä bussipysäkiltä en voi käyttää oikopolkua, koska se on aamuisin ihan säkkipimeä reitti, vaan menen suht hyvin valaistua jalkakäytävää pitkin. Vaikka joskus mietin, että kyllä mä nyt tän kerran voin tosta mennä, se yritys voi päättyä siihen, että kyyhötän jossain kuusen alla ja soitan parkuen töihin, että nyt joku hakemaan mua valonheittimen kanssa, tai poltan koko koulun kuhan päivä valkenee ja tulee valoisaa. 

 

Jos rappukäytävästä palais valot, niin ennen hyppäisin parvekkeelta, kuin menisin sinne pimeeseen pöhkimään.

 Ps. Aamupojat laulaa selkeesti mun ajatuksiani... :D

Vanhuus ei tuu yksin

Pentuna sitä saatto hillua luistimet jalassa vaikka päivän järven jäällä, välillä kupsahtaa nurin ja eikun ylös ja matka jatku. Ei tuntunu missään, illalla tuli uni äkkiä ja joskus oli jalat vähän kipeenä.

Mä olin tänään kolmen eri luokan kanssa kaikenkaikkiaan neljä tuntia jäähallissa. Niistä puoltoista tuntia olin luistimilla. Ensinnäkin, sen ajan, mitä en ollu luistelemassa, vaivuin semmoseen syväjäähän, että vapisin horkassa vaikka kuin kauan. Sitten bussilla koululle, mukuloitten vaihto, pikainen vessakäynti ja takas halliin. Luistimet jalkaan ja menoksi.

Mä olen kyllä pentuna ollut liikunnallinen lapsi ja pysynyt luistimilla pystyssä, mutta en tosiaankaan oo ollu mikään kiekkoilijan tai jääprinsessan kaltainen mestari luistimilla. Pystyssä pysyin ja eteenpäin pääsin ja osasin kyllä kaikki perusjutut, mutta siihen ne jäikin. Sitten kun muutin kotoa pois, niin en edes omistanut luistimia moneen vuoteen. 

Viime talvena sitten kävin ostamassa luistimet, kun aloin niitä ihan tosissani töissä tarvita ja hoipuin jäälle ekaa kertaa viiteen vuoteen. Ihan hyvin se sujui, vaikka tunsinkin itseni ylipainoseksi bambiksi siellä koheltaessani. 

Tänään sitte reippaana tyttönä painoin taas mukuloitten seassa kuin parempiki mestari. Luistelu itessään meni ihan hyvin, mitä nyt jaloissa kyllä huomasi, että tein jotain muutakin, kun hengailin tennareissa. Poislähtiessä sitten säädin niin maan perkeleen tyylikkäästi, että muistan varmasti lopun ikääni. Kuten muistaa varmasti myös ne, jotka oli todistamassa tätä upeaa tapahtumaa.

Lähdin kaukalosta pukkariin ja päästyäni ovesta pihalle mun vasen jalka vaan lähti luistamaan ja ennen kuin ehdin ees ajatella, että nyt mennään, tanner tömähti ja meikäläinen rojotti maassa. Voi ristusvittuperkele, että muuten sattu! Jysäytin vasemman pakarani niin kipeesti jäiseen maahan, että näin varmaan tähtiä. Lisäksi mua sattu selkään ja vaikka mihin, tuntu hitto soikoon siltä, että tulee munasarjatkin ulos sen kivun määrästä. 

Kaikkein suurimman kolauksen koko tietenkin mun egoni! Kiireesti tietenkin piti alkaa kampeemaan itteensä ylös, ennen ku kaikki mukulat tulee pois kaukalosta ja näkee mut rähmällään siinä. Paikat tuntu niin ehjiltä, että eikun ylös vaan ja pukkariin. Oli kyllä kävely ihan saatanan kömpelöä, mutta kai mä ihan kunnossa olen. Olisi siinä voinut hassumminkin käydä, eihän mulla tietenkään mitään kypärää ollut päässä! 

Viimestään aamulla on varmaan persuksissa ihan jäätävän kokonen mustelma ja saas nähdä, kuin jumiin vetää selän mokoma tärähdys. Mulla oli suunnitelmissa, että oisin huomenna menny liikuntatunnilla muksujen mukaan jäälle, mutta jotenkin tässä olen tullut siihen tulokseen, että saattaa jäädä menemättä. Istun koko ajan paino sijoitettuna lähinnä oikean kankun päälle, on tuo vasen vähän kosketusarka. 

Onneksi mulla on tätä pehmustetta luitten päällä niin mukavasti, että oli ainakin suht pehmeä lasku. Ja luojalle kiitos en jysähtänyt häntäluu edellä tantereeseen, sit olis tullu itkuhuutoparku. Mä olen kerran lukiossa loikannu rullalaudan päälle ja pasauttanu lanttiaan perseluu edellä ja sen jälkeen kävelin jonkun aikaa siihen tyyliin, niinku oisin paskonu housuuni. Vielä tänäkin päivänä mun häntäluu alkaa huutaa hoosiannaa, jos istun liian kauan liian väärässä asennossa.

Se etu tuossa hallissa riekkumisessa oli, että tuli kyllä jo kotimatkalla bussissa uni. Mulla on vahva epäilys siitä, että kun tänään meen illalla kuumaan suihkun (tällä hetkellä myisin sieluni saunasta) niin unimatti on sen jälkeen täällä nopeemmin, kun mä osaan odottaakaan.

Kulta-aika lapsuuden

1. Missä ja koska synnyit?
- Pohjois-Karjalan keskussairaalassa 5. helmikuuta armon vuonna 1986.

2. Onko sinulla sisaruksia?
- Jep! Vuoden vanhempi BigBro ja vuotta nuorempi LilBro.

3. Olitko päivähoidossa vai kotihoidossa?
- Kotonahan mie. Hirveen paljon toki häiriköin sitten mummon helmoissa, missä sain leikkiä olevani hoidossa, mummo kun oli perhepäivähoitaja.

4. Oliko teillä lemmikkieläimiä?
- Meillä oli lehmiä! (Mitkä hävitettiin vissiin 92) Mutta niitä ei taideta lemmikeiksi laskea. Sitten meillä oli kolme koiraa, Jami, Julle ja Möykky. Lisäksi navetassa asusteli kissa nimeltä Vertti, joka sai sittemmin viisi pentua. Minä ja velipojat saatiin jokainen valita yksi pentu itellemme. Vasta yläasteella tajusin, että mihin se Vertti ja loput pennut sitten oikeasti "hävisivät"... Myöhemmin kissoja on ollu enemmän ja vähemmän. Vissiin vuosina 96-06 meillä oli sekarotunen metästyskoira Hubert.

5. Muistatko aikaa, kun ei vielä ollut lapsilla turvaistuimia, vaan keikuttiin etupenkkien välissä tai tapeltiin?
- Meillä oli ainaki pojilla istuimet ja mulla oli semmonen istuintyyny, minkä päällä en tykänny istua. Nökötin siis takapenkillä keskellä poikien välissä. Ja voi hyvää päivää sitä tappelun määrää, mitä me harrastettiin autossa! Harvassa oli ne kerrat, kun äiti ja iskä ei uhkaillu jättävänsä jotakuta (tai kaikkia) tienposkeen, jos ei se sotiminen takapenkillä lopu. Auto oli tähän oikein otollinen paikka, kun karkuun ei kukaan mihinkään päässyt.

6. Oliko sinulla mielilelua?
- No ei varmaan varsinaista. Äitin siskot osti mulle vaaleenpunasen pehmopossun, Löh-löhin, kun olin vissiin kolme. Se mulla on vieläkin tallessa.

7. Muistatko mitä sinusta piti tulla isona?
- Minustahan piti tulla vaikka mitä, aina presidentistä lähtien. Suunnittelin mäkihyppääjän ja valokuvamallin (nyt saa kuolla nauruun) uraa, sittemmin haaveilin asianajajan (joo, katoin vähän liikaa Ally McBealia) poliisin tai palomiehen uraa.

8. Olitko ns. näkymätön kiltti lapsi vai jokapaikan apina?
- No kyllä mie aika apina olin. Työnsin nokkani joka paikkaan ja lusikkani joka soppaan, muistan äitin joskus sanoneen, että tossa touhussa voi tulla joku kerta vielä nenä kipeäksi. Mutta loppuunsa, kyllä minä aika kiltti olin, varmaan kiltein siinä meidän katraassa. Tai vähiten vilkkain, ei meidän pojatkaan mitään hirviöitä olleet! :D

9. Kuljitko pihoilla leikkimässä, kotiavain kaulassa roikkuen?
- Meillä ei ollu omia kotiavaimia. Oli yks avain, mikä oli kotona oven vieressä purkissa ja vara-avain sitte liiterissä tai navetassa. Mutta piirit oli isot ja leikkikavereita paljon, vaikka välimatkat tuolla landella onkin aika pitkiä.

10. Nukuitko valot päällä?
- Joskus ihan pikkuriikkisenä, kun vielä asuttiin poikien kanssa samassa huoneessa meillä oli yövalo. Sittemmin opettelin nukkumaan pimeässä, ellen vahingossa nukahtanu lukuvalo päällä. Oon aina ollu aikamoinen yöpöllö.
 

11. Lempilastenohjelmasi

- Alfred J. Kwak, Muumit, Matka maailman ympäri ja Kummikarhut. Ja Prätkähiiret! Olin ihan rakastunu siihen keltaseen hiireen.

12. Muistatko ensimmäistä koulupäivääsi?
- Juu! Lilli oli mun mukana ja mulla oli Minni-reppu, mikä oli ostettu mummon ja ukin kanssa. Opettaja oli hirvee sählä ja päätin jo ekana päivänä, että mie se en tuosta ämmästä tykkää.

13. Keräilitkö jotain?
- No vaikka mitä. Pullonkorkkeja, Muumi-kortteja ym ym. Kaikenlaista pientä sälää. Olin oikee hamsteri, äiti meinasi saada hepulin, kun säilöin ja jemmasin kaikkea mahdollista.

14. Mikä oli lempiaineesi alaluokilla?
- Eeeeh... Varmaan kuvaamataito, liikunta ja jossain määrin käsityöt, niissä ainakin olin hyvä. Sitten joku ympäristöoppi oli jees, jos oli kiva aihe. Matikkaa inhosin ja äikkä oli ekaluokalla tylsää, kun muut vasta opetteli lukemaan ja ite olin kuusvuotiaasta lähtien kahlannu läpi niin Pekka Töpöhännät kuin Tiina-kirjatkin.

15. Olitko koulukiusattu tai -kiusaaja?
- No en ainakaan ala-asteella kumpaakaan. Minä olin semmonen kaikkien kaveri ja kuullutin tasavertaisuuden ja kaikkien kanssa leikkimisen perään. Joskus yks luokkakaveri syytti mua kiusaamisesta, kun en antanu sen tulla pistämään kaikkia leikkejä uuteen uskoon tai päästäny joka paikassa pomoksi. Yläasteella sitten opin vittuilun todellisen merkityksen. Välillä sain niskaani semmoista paskaa ja huorittelua, mitä en tänäkään päivänä ole antanut anteeksi, enkä anna ikinä. Mutta en mä jotenkin sitä kiusaamisena osannut silloin pitää. Auoin toki takaisinkin päätäni, mutta kyllä varsinkin se huoritteleminen tuntu pahalle, kun olin kaikkea muuta kun joku yleinen jakorasia. 

16. Mitä harrastit?
- Ala-asteesta asti ravasin harrastuksissa monena iltana viikossa. Oli jazzbalettia, kansantansseja ja judoa. Yläasteella lopetin sitten melkein kaikki.

17. Ystäväsi?
- ÄmKoo oli varmaan miun eka ystävä. Se ystävyys meni välillä katki ja saatiin aikuisiällä teini-iässä rikkoutuneet välit kuntoon, mutta nyt mennään taas pakkasen puolella... Sit Lilli ja pari muuta.

18. Mieluisin muistosi jostain ensiluokkien tapahtumasta?
- Hmmm. En minä tiijä. En kyl osaa mitään yksittäistä mainita... Kyllä se kouluunmeno ihan kaikkikaikessaan oli hieno kokemus.

19. Minkälainen oli ensimmäinen opettajasi?
- Hmm. Sanotaanko näin, että ees pienenä ekaluokkalaisena en osannu arvostaa sitä ihmistä. Sähläsi ihan liikaa.

20. Oliko vanhemmillasi tiukka kuri?
- Kymmenen vuotta sitten olisin vastannut, että mun vanhemmat on hirviöitä, enkä mä saa koskaan tehdä mitään kivaa. Jälkikäteen mä olen tajunnut, että aika rentoa meillä oli. Luottamuksella pelattiin, ja jos jäi vaikka valehtelusta kiinni, niin vähemmän paino vaakakupissa ne väärät teot kuin mitä se, että olin valehdellu kotona. Rajoja ja rakkautta. En olis parempaa lapsuutta ja kasvatusta voinut saada.

21. Miten perheesi lomaili?
- Lähinnä kotona. Joskus pienenä käytiin asuntoauton kanssa reissaamassa ympäri Suomea tai tyyliin Ruotsissa tai Norjassa tai oltiin mummon ja ukin entisellä kesämökillä.

22. Lempiruokaasi natiaisena oli?
- Mummon jauhelihakastike + makaronit + perunat

23. Tupakoitiinko teillä vielä sisätiloissa?
-Ei. Eikä meillä kyllä tupakoitu yhtään missään, ainakaan omien vanhempien toimesta.

24. Mitä asioita pelkäsit?
- Ukkosta, kovaa tuulta (varsinkin öisin kun miun huoneen katto paukku), pimeetä ja mörköjä. Ja sitä, että äiti tai iskä kuolee. 

25. Onko sinulla nykyään jo omia lapsia?
- Ei oo.

Mä silmiäni usko en...

...Kun se tyttö tekiiii seen, täydelliseeeen frontside ollieeeeeen!

Elkää kertoko kellekään, mutta mie oon varmaan kuunnellu tän jo ehkä kakskyt kertaa. Kerta kiellon päälle siis vielä. Ainakin.

Ps.

Marke . sanoo (22:33)
mahtaa tuolla sulosella pojulla olla vientiä ikäsiensä kansa
Aino . sanoo (22:33)
NO IHAN VARMAAN
Marke . sanoo (22:34)
tunnen itteni taas ihan vanhaks tädiks

Ja mulla on toinen jalka haudassa.