Onko tää oikeesti näin?

Mulla on ollu viime päivinä vähän epätodellinen olo. Serna on kotona, LilBrolla on tytär ja meillä menee Isännän kanssa ihan hyvin. Voiko tää olla näin? 

Eilen istuin bussissa matkalla kohti Satakuntaa ja tulin siihen tulokseen, että nyt tosiaan on syksy. Oli ihan outoa, viimeksi mä olen elokuussa istunu tuon välin bussissa ja katsellu niitä samoja maisemia ja kuunnellu samoja biisejä mp3-soittimesta.

Siitä on aikaa melkein kaksi kuukautta. Sillon mä mietin, että kun tästä joskus selvitään, niin selvitään mistä vain. Nyt mä voin viimein sanoa, että kaikki on hyvin. Serna selvisi, se piti meille antamansa lupauksen. 

Meillä oli eilen niin kivaa. Siis voi apua, en ois halunnu lähtee kotiin ollenkaan! Vaikka oli kivaa kyllä sekin, kun LilBro laitto tylleröstä kuvan ja kun pääsin kotiin, sain sähköpostiin niitä vielä muutaman lisää. Sen päälle puhuin LilBron kanssa melkein tunnin puhelimessa. Siis siitäkin on tullu isä. Voi hyvänen aika, jotenkin mä en vaan pysty uskomaan tätä.

Me katottiin Sernan ja Marken kans mun ja Marken Berliininkuvat. Ja ne mein ah niin tyylikkäät videot, kun meinattiin pitää videopäiväkirjaa... Meinasin saaha astmakohtauksen kaikesta siitä nauramisesta! Kuten mä jo eilen ääneen totesinkaan, että voi kuinka mä olinkaan kaivannut sitä kaikkea. Miten mun on ollu ikävä Sernaa ja Markea, mun on ollu ikävä meitä.

Kun on oikein pieni

Kun on oikein pieni
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille,
ja liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.

Tänä aamuna vähän ennen puolta kymmentä autettiin maailmaan hirmuisen pikkuinen tyttövauva. Neiti on ollu virkeä ja liikkunut paljon, eli tilanteeseen nähden kaikki on hyvin. Mittaa tällä urhealla neidillä oli syntyessään 1670g ja 44cm. Maito maistuu isin sylissä hyvältä ja kenguruhoito on kivaa.

Tätiä itkettää armottomasti, kun katselee näitä koon 44 haalaria ja myssyä, mitkä kävin töiden jälkeen ostamassa. Miten joku voi olla niin hirveän pieni?

Paras päivä

Mie olin menossa töissä lasten kanssa ulos, kun puhelin piippasi tekstarin merkiksi. Survoin kenkiä jalkaani ja kaivelin samalla puhelinta taskussa ja näppäilin viestin näkyviin.

I'm alive! muahah Mitäs sinne? Terveiset tuli perille, kiitos! ^^

Mie tuijotin puhelimen näyttöä, että näänkö mie oikein. Luin sen viestini uudelleen ja uudelleen ja sain semmosen kevyen kenttähepulin. Nii seiso siinä lähellä, sain sille sanottua, että sain viestin, sitten tuli kyyneleet. Mä nauroin ja itkin yhtä aikaa ja karkasin hyvin äkkiä vessaan nyyskimään yksinäni sen tunnekuohun loppuun. Tuota viestiä on nimittäin odotettu. Sen lähettäjä oli Serna. Se tuntui niin hyvältä. Siitä on niin kauan, kun viimeksi on Serenalta osannu viestejä edes odottaa! Mie nään vähintään pari-kolme kertaa viikossa unta, että Serna tulee meseen, se soittaa, se tekstaa tai me nähdään jossain. Viime yönä Sernan isoveli oli valmistumassa papiksi. Että juu, ei tarvii kahta kertaa miettiä, että missä minun alitajuntani oikein seikkailee. 

Se oli kyllä semmonen piristysruiske päivään, että leijuin koko loppupäivän pää pilvissä. Vaikka väsytti ja tympäsi ja viikonloppu oli ihan nurkalla, niin semmonen ketutus oli kyllä ihan kokonaan tiessään. 

Tässä iltasella Marke sitte soitteli ja paasasi miulle puhelimessa sukulaisten veemäisyydestä, niin siinä samalla miun silmään sattu keittiönpöydällä lojuva sittarin mainos. Siellä oli Criminal Mindsin seittemäs kausi vaan viistoista euroo! No, minä tietenkin rynnin heti puhelun loputtua autoon ja ajelin Skanssiin. Tsekataan nyt sitten... Ja voi hitto soikoon mun kanssani. Minä tosiaan lähdin metsästämään sitä dvd-boksia. Ei ollu sittarissa, eikä ollu Anttilassa. 

Mutta Anttilasta löytyi jotain muuta. Nimittäin teenkeitin! Mie oon jo jonkun aikaa haaveillu tommosesta. Joo, olen vähän uusavuton, kun keitän teeni mieluummin tolla, kun hauduttelen kattilassa ja sen jälkeen kippailen siivilän läpi sitä tavaraa termoskannuun ja niitä teen puruja on joka paikassa. Pussitee taas ei oo läheskään yhtä hyvää... Anskattoo nyt, että mimmosta tavaraa tuolla sitte tulee. On kyllä vähän mummo-olo. Toiset ostaa moccamastereita tai jotain espressokoneita, meikä kantaa Anttilasta kotiin teenkeittimen. Vaan kun se kahvi on pahaa! Mä oon vissiin joku vaihdokas, kun mun lapsuudenkodissa kaikki muut kittaa sitä kahvia pannutolkussa, mutta mulle ei kyllä uppoa. 

Shoppailinpoppailin mä sielläki Citymarketissakin. Sattupa käpälään Cheekin levy, minä onnellisena tyttönä marssin kassalle ja siitä parkkihalliin ja autoon. Matkalla elättelin jo haaveita siitä, kuinka voin mielessäni hokea koko matkan voi kyllä kyllä kyllä, kun Cheek laulaa auton ämyreistä että anna mun olla syypää sun hymyyn. Se riemu kyllä loppu vähä turhan lyhyeen. Vittuperkele, siellä kuorien sisällä ei nimittäin ollu levyä! Ei muuta, kun takasin ylös ja sittarin neuvontaan. Ja arvatkaapa muuten, että oliko edes viimenen kappale sitä levyä. Tai siis kuoria. No vittu, oli tietenkin. 

Sain sitten rahat takasin, jupisin itekseni autolle marssiessa, että tästä lähin kyllä ostan vaan sinetöityjä levyjä tai muistan tosiaan tutkia ne tarkkaan ennen ostamista, että saanhan rahalleni varmasti vastinetta. Että kiitos vaan sinä rikollinen, joka veit sen levyn sieltä kuorien sisältä. Toivottavasti siihen levyyn tuli edes muutama naarmu sillon, kun roudasit sitä himaasi ilman niitä suojaavia kuoria perkele. 

Mutta joo. Nyt minä menen keittämään teetä uudella teenkeittimelläni ja tunnen oloni pian Hyacinth Bucketiksi. Mun uusi teenkeittimeni.

Reklamaatioo!

Minä se sitten osaan. Lähin eilen intoa piukkana työkavereitten mukaan kattomaan Juha Tapioo, ja länttäsin toki uudet kengät jalkaani. 

Kyllä. Se repesi. Ja kyllä, paikkasin sen rakkolaastarilla, pakkohan se oli jollain konstilla saaha pysymään jalassa! Enkä tosiaan humalapäissäni röykätessä särkeny kenkääni, vaan ihan vesiselvänä (eiku anteeksi, olin juonut tuntia aikaisemmin yhen pienen lonkeron) tepastelin kohti Naantalin rantaa, kun astuin jotenkin hassusti ja kuulu KRUNTS. Se siitä kengästä sitten.

No, onneksi minä oon vähän hövelönlaiska heittämään tavaroita pois... Oli meinaan jääny kenkien kuitti talteen. Vein kengät takasin kauppaan, kyllä mun mielestä kenkien kun kenkien kuuluu kestää pitempään, kun yhen vuorokauden. Ja sillonkin hajota ihan normikävelyssä. Sain tilalle uudet, ja jos neki hajoaa niin käskivät Haloselta viedä ne takasin niin saan rahani pois. Toivon kyllä, että oli vaan toi yks kenkä joku maanantaikappale. Pitää ehkä silti ottaa Hesaan varalta toisetkin kengät mukaan...

Mutta niin tosiaan. Oli ihan huippu ilta. Täytyy sanoa, että Juha Tapio oli kyllä jotain ihan mahtavaa. Totesin kyllä illalla, että onneksi lähin mukaan, ois jääny paljon näkemättä muuten! Mie en muista, koska oisin nauranu noin hirveesti yhen illan aikana. Että miten voi ihminen olla tyytyväinen noin ihanista työkavereista, mitä miullaki on. Bailattiin tosiaan ihan pilkkuun asti, sen jälkeen taaperrettiin grillille ja taksilla kotiin. Minä olin sängyssä pitkälläni varttia yli viis, enkä ees järettömässä humalassa.

Aamulla oli kyllä vähä ankee olo. Päätä särki ja suussa maistu siideri, kun sitä tuli eilen kitattua. Siitä vaan tulee niin armottoman huono olo, vaikkei jois montaakaan! Sain mä onneks nukuttua aika pitkään, niin meni se pahin olo ohi. Tais muuten olla jotain hyötyä siitä, kun sain Isännälle kunnon itkupotkuraivarikilarit viime viikolla. Kiljuin sille päin naamaa kaiken, mikä miun mieltä paino.

Tänään tuo ukkorakas nimittäin ehdotti, että jos mentäis kaupungille syömään samalla, kun mä meen palauttaa noita kenkiäni. Seikkailtiin vähän siellä ja täällä ja sit käytiin Rossossa syömässä. Oli hyvää! Ja ennenkaikkea, oli kivaa. Oli ihan semmonen hölmön rakastunu olo, kun valuttiin käsi kädessä pitkin kävelykatua ja käytiin kattelemassa poliisimaijoja ja moottoripyöriä, kun niitä oli jostain syystä näytillä Stokkan edessä.

Pyykit pitäs ripustella kuivumaan ja pistää uus satsi pyörimään. Huomenna tarviis vähän putsailla nurkkia siihen malliin, että miun omat äiti ja isi tulee maanantaina meille! ♥ Aattelin pyytää, josko äiti lähtis miun kanssa ostaa mulle kenkiä. Tossa Prismalla jo sovittelin parit Reebokit ja Pumat, mut haluisin mukaan jonkun vähä vihmerämmän siinä touhussa. Toki se saa maksaakin ne, jos vaan haluaa. Hohoo.

Vaikkei oo rapulaa, niin väsyttää kyllä ihan kevyesti. Mun pitäs jaksaa vähä opetella laittaa tätä tukkaani, etten näytä tarhapöllöltä maanantaina töissä. Kampaajalta kotiutuessani näytin ihan röllipeikolta ja mulla on aika ihmeellinen otsatukka, enkä vielä tiijä, että tykkäänkö mie siitä vaiko en. Ja miksi tämä bloggeri ei suostu muotoilee tätä tekstiä sillai, kun mie sen haluisin olevan?!

Et voi pilata mun fiilistä millään!

Tänä aamuna se kauan ja hartaasti odotettu puhelu viimein tuli. Sernalle oli löytyny keuhkot. 

Koko helvetin päivä oli yhtä tuskaa, kun vaan odotettiin, odotettiin ja sitten taas vähän odotettiin. Tää päivä tuntu melkein yhtä pitkältä, kun aikasemmat 11 yhteensä. Vähän aikaa sitten tuli tieto, että keuhkot on lähteny toimimaan ja tällä haavaa kaikki on hyvin. 

Mä olen niin onnellinen, helpottunut ja innoissani, etten tiedä, että miten päin olisin. 

Ps. Kassissa kaks pakettia nikotiinilaastareita ja yks aski purkkaa. Se oli sitten siinä, huomenna on mun loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Mitä sä luulit?

Mun päässä on soinu Super Marion tunnari eilispäivästä asti. Jaa, että minkä takiako? Koska taas BigBron kans muistettiin, että meidän xboxilla voi pelata sitä samaa iänikuisen vanhaa Marioo, mitä pentuna hakattiin nintendolla. Huippua.

Tää viikonloppu on kyllä eletty ihan helkkarin ahtaasti, mut sopu sijaa antaa ja hyvin on mahdettu. Kuhan Neppula saa maitonsa juotua, niin suunnataan kirpputorille. Sen jälkeen pitää pakata (vittusaatana) ja huomenna lähetään ajaa kohti Itä-Suomea ennen sianpierasua.

Mä olen niin onnellinen.

Kevät

Huomiselle iltapäivälle on luvattu 21 lämpöastetta ja tiistaille 22. Tämä tarkoittaa siis viimeinkin sitä, että nyt on se aika, kun kotoa voi lähtee hameessa ja leggareissa töihin. Taidettiin elää huhtikuussa, kun mä kiljuin sitä, että koska se aika tulee, kun pärjää jumaliste ilman pitkiä kalsareita ja kaulaliinaa! Villasormikkaat taitaa pyöriä kyllä kassissa edelleen ja töissä on yksi kaulahuivi. Jos vaikka sattuu takatalvi tulemaan. 

Huomenna meen töistä lasten kanssa luokkaretkelle tohon kilsan päähän ja kun lompsin sieltä iltapäivällä kotiin, niin todennäköisesti hikoilen samalla tapaa, kuin Pate Mustajärvi keikalla ja varmaan haisee kainalot ja varpaat tosi herkulliselle. Mutta jos mä nyt kevään ekana kunnolla lämpimänä päivänä viitsisin olla valittamatta siitä aiheesta? Ainakin Isännän nokka on tähän asti kestäny, niin kai se kestää jatkossakin. Onneksi suihku on keksitty. 

Mulla oli ihan törkeen hyvä fiilis, kun mä ajelin Satakunnasta himaan tuossa alkuillasta. Ulkona paistoi aurinko ja joka paikka alkaa olla ihan vihreänä, ojan pientareet oli ihan keltasenaan voikukista. Mulla oli ikkuna auki, lämmin kevättuuli veti mun tukan ihan solmuun ja kajarit huusi BFFF:ää täysillä. Mä lauloin kurkku pitkällä mukana ja nautin elämästä. Edes ne lukemattoman monet hevoskuljetusautot ei vetäny mun fiilistäni kiukun puolelle, vaikka jouduinki turraa kaheksaakymppiä melkein koko matkan, vaikka olis saanu päästellä satasta. 

Nyt on ihan oikeasti kevät. Kaks vitun viikkoa, kymmenen työpäivää ja kahden tunnin kevätjuhla, sitten se oli taas siinä yhdeksi vuodeksi. Mun kesäni alkaa tasan sillä hetkellä, kun lapset on lähetetty todistukset käpälässä kesälomille, ite keräillään lasten tuomat ruusut ja muut lahjukset messiin, halataan työkavereitten kanssa ja lähdetään kotiin. Vaikka sinä päivänä satais lunta, niin mulle se on kesä. Sitä kesää jatkuu sitten niin kauan, kun syksyllä raahaudutaan takasin töihin, enemmän tai vähemmän tarmoa puhkuen. Sen jälkeen saa olla vaikka mitkä helteet, mutta kun koulut on alkanu, alkaa myös syksy ja piste. 

Vaikka on sunnuntai, takana niin maailman ihanin ja paras viikonloppu maailman ihanimmassa ja parhaassa seurassa, mulla on silti hyvä fiilis. Enpä muista, koska oisin viimeksi ollu menossa töihin näin mielelläni. Kymmenen päivää töitä, 16 päivää ja Berlin! Ah, te tuutte niin kyllästymiseen asti kuulemaan mun intoiluani aiheesta. Ja reissuun jälkeen vingun sitä, kuinka paljon mä haluan takaisin. Tiedän jo nyt, että tuun taatusti rakastumaan siihen kaupunkiin vähintäänkin yhtä paljon, kun rakastuin Hampuriin.

Kiukkunen mammeli ja mun pieni aurinkoni

Istuin tosiaan eilen tosi pitkät kuus tuntia junassa. Väsytti ihan törkysen paljon se reissu työpäivän päälle, mutta selvishän tosta hengissä. Mua vastapäätä tuli heti Turussa istumaan joku pikaisesti pääteltynä sata vuotias mammeli. Se oli semmonen valkohapsinen pikkumummo, joka näytti oikealta kiltteyden perikuvalta. Muutama sananen siinä taidettiin vaihtaa, kun mamma varmisti multa, että onhan hän varmasti oikealla paikalla junaan tullessaan.

Vähän ennen Jyväskylää mä istuin napit korvissa ja huomasin, miten se mamma pysäytti konnarin siihen meidän kohtaan. Ne kävi siinä jotain keskustelua, vaihtu biisi sillai sopivasti, että kuulin miten konnari sano, että hän vie viestiä eteenpäin kun ite jää Jyväskylässä junasta pois. 

Hetkisen päästä mä kiinnitin huomiota siihen, kun mummo tuijottaa tiiviisti mua ja suu käy koko ajan sangen kiivaaseen tahtiin. Otin sitten toisen nappin pois korvasta, niin muori kiekasee tosi tiukkaan äänen sävyyn, että kuunteletko sinä?! No vittu minähän kuuntelin. Mammeli oli jäämässä pois junasta, ja tarvis apua jäätävän kokosen kapsäkkinsä nostamiseen junasta pois. Tämä kyseinen konnari oli luvannut toimittaa eteenpäin viestiä, että joku toinen konduktööri tulisi auttamaan, kun itse tosiaan jäi pari asemaa ennen mummon pysäkkiä pois junasta. Tämähän ei muorille sopinut. Se haukku koko VR:n maanrakoon ja käytti kyllä semmosta kieltä, että meinasi munkin korvat punottaa. 

Siihen samaan se taivasteli senkin, mitenkä nykyään ei kukaan missään auta, nuoretkin ajattelee vaan itteensä ja näinpäin pois. Siinä kohtaa lensi ikkunasta ulos se hyvä ajatus, että olisin ite voinut siinä Hankasalmen aseman kohdalla mennä nostamaan sen mamman omaisuuden ulos junasta. Enpä sitten viitsinyt vaivautua, kun minulle auliisti kerrottiin, että minkälaista paska sakkia sitä oikein ollaan. Jos olisi asiasta ihan nätisti maininnut, niin mikäs siinä. Ei olis ollu paha rasti. Päädyin siis todentamaan muorin mielikuvaa nuorista ihmisistä. 

Teki mieli huikata sen mamman perään, että niin se metsä vastaa, kun sinne huudetaan. En minä ainakaan viitsi olla kiva kellekkään, joka haukkuu ja kiroaa ja möykkää siitä hyvästä, kun joku toinen ei työaikaansa jatka sen takia, että pääsee passaamaan yhden apua tarvitsevan mummon. Siinä samassa, kun leimataan koko oma ikäluokka paskaksi, niin kiva kiitos moi. Toivottavasti saat kassisi raahattua. 

Mä olin illalla ihan rätti, kun puolenyön aikaan kaaduin sänkyyn. Simahdin samantien, kun vaan painoin silmäni kiinni. Seuraavan kerran heräsin aamulla yhdeksän aikaan ja olin varmaan maannut samassa asennossa koko yön, kun selkä oli niin maan keleen jumissa. 

Nyt mä haisen ihan munkkirasvalle, kun äipäke paisto munkkeja ison satsin. Ei siis pääse tälläkään reissulla totuus unohtumaan, kun mässytän munkkia ja simaata naamaani koko ajan. Mun pelkoni siitä, että Neppula vierastaisi mua, osui muuten ihan turhaksi. Murunen hymyili mulle, kuin Naantalin aurinko, ja kun nappasin neitin syliini ja nyrpistelin nenääni sitä kohti, niin toinen toi oman nenänsä mun nenääni kiinni. Tuntu niin hyvälle, että teki mieli itkeä. Voi hitto, miten ikävä mun on ollu!

Olin vielä saunavahtina BigBrolle ja Silille, syötiin Neppulan kans puuroa iso lautasellinen ja kateltiin viidakon tähtösiä ja leikittiin mölyleijonalla. Sit alkokin tulla murusen nukkumaanmenoaika ja mä päätin siirtyä äitin ja iskän luokse, että pääsen itekin saunaan piakkoin. Saunan jälkeen tulee uni todennäkösesti taas maistumaan aika pian, kun oon koko päivän touhunnu jotakin. Huomenna äipäke laittaa ruokaa ja LilBrokin tulee muikkelinsa kanssa syömään.

Tiesitkö olevasi taivas sisälläni

Marke saatto mut parkkipaikalle, kun lähdin ajelemaan sen luota takasin himppeen. Pakkasin siinä auton, poltettiin röökit, halattiin ja lähdin sitten ajelemaan kotia kohti. Kun mä lähdin ajelee, ajoin Marken ohi kun se käveli takas sisälle, vilkutettiin vielä viimesen kerran. 

Mun sydäntä puristi hassusti, kun mä vielä vilkasin peiliin ja näin, kun Marke tassutteli siellä lumista jalkakäytävää pitkin kohti omaa residenssiään. Me nähdään seuraavan kerran vasta pääsiäisenä, kun nyt on tässä säntäilty kahden viikon sisään kaks kertaa vaikka ja missä. 

Eilen me ajeltiin Sernan luona kylässä. Mun oli niin hyvä olo, kun me istuttiin kaikki kolme Sernalandian sohvalla, mä  ja Marke kinattiin päivän ruuasta ja Serna heitteli omia kommenttejaan väliin. Naurettiin välillä mahat kippurassa ja tuli niin semmonen fiilis, että me nähdään nykyään ihan liian vähän kolmestaan. 

Kun asiat olis vähän toisin, me pakattais kesäkuussa kaikki kolme matkalaukut täyteen ja suunnattais yhdessä Berliiniin. Mä en mitään muuta haluais niin paljon, kuin sitä, että me saatais Sernakin mukaan. Nyt meidän ei Marken kanssa auta muu, kuin sählätä Berliinissä menemään Sernankin puolesta. Vähän kyllä kammottaa, että mihin me oikein onnistutaan ittemme sotkemaan, kun Serna ei oo pelastamassa meitä tilanteista pois. Kuten vikana iltana Hampurissa, kun Marken kanssa sotkeuduttiin kulmaravinteliin vähän juomaan tequilaa... Me siinä kiivaasti mietittiin, että tilattaisko vielä yhdet, kun Serna ilmoitti tarjoilijalle, että me haluttais nyt maksaa. 

Onneksi niin, me ois muuten varmaan aamusti herätty Marken kanssa niitten tarjoilijapojujen vierestä.

Olen mä vaan niin monta kertaa miettiny, että missä mä oikein olisin ilman noita kahta. Vajaan kahden viime vuoden aikana mä oon kokenu ja säätäny enemmän, kun varmaan viitenä edellisenä vuonna yhteensä. Mä en olis tullu lähteneeksi Hampuriin yhtään kenenkään kanssa, ellei Marke olis siitä alkanu ihan tosissaan puhumaan.

Mä en myöskään olis kenenkään toisen kanssa toteuttanu kaikkia niitä hulluja päähänpistoja, mitä Sernan ja Marken kanssa on tehty. Me on nukuttu autossa Raumalla yhen huoltsikan pihalla (Marken kanssa kaksin kahteenkin kertaan), ajeltu keskellä yötä eka kaikki Raumalle, sitte vähä Satakuntaa edestakasin, sitten Turkuun ja lopuksi takasin Satakuntaan. Lisäksi me on kimpassa kohellettu ja säädetty niin paljon, että jokaisella on varmasti jotain, mitä muistella. 

Mä en vaihtaisi päivääkään pois. Mä harvemmin olen mikään suurien sanojan mestari, mutta pienessä pierussa tai tämmösen hyvän fiiliksen kanssa mä saan sanottua, että mulla on kyllä nuissa kahdessa kiinni jotain niin suurta, etten halua ikinä päästää irti. En mä tietenkään väheksy tässä ketään muita mun ystäviäni, mutta Marken ja Sernan kanssa me on eniten tehty ja toivottavasti tullaan vielä paljon tekemäänkin. 

Siinä on kaksi ihmistä mun elämässäni, joiden kohdalla mä en kyseenalaista mitään. Jos jompikumpi soittaa mulle, että nyt tuut heti tänne, niin mä oon jo menossa autolle, ennen kun kysyn, että miksi. Samoin mä tiedän omalla kohdallani, että jos mun on hätä, niin varmasti saan apua. 

Mulla saa olla ihan helvetillisen hirveä päivä, että nuo kaksi elämäni eläintä ei sais mua piristymään, edes muutaman asteen vertaa. 

Mun Marke ja Mun Serna, jos elämä ei olis viskannu meitä kolmea samaan kasaan joskus, niin tästä maailmasta olis jääny niin monta naurua nauramatta. ♥ 

 ...tiedätkö käyneesi
minun sielussani
en edes itse tiedä siellä käyneeni
luulen sinut nähneeni
jossakin aiemmin
lapsena kun uskoin ihmeisiin...

Hyvä on hiljaa olla tässä

Itä-Suomessa oleva lumen määrä meinasi hämmästyttää. Mä jotenkin luulin, että sitä olis paljon vähemmän. nimim. upposin juuri hankeen melkein pershaarojani myöten käydessäni tupakalla.

Neppula sai uudet villasukat, mitkä neuloa kilkutin junassa ja tuossa hetken saunavahtina ollessani loppuun. 

Nii ja Neppula kääntyilee ympäri jo kun vanha tekijä ja hymyili suupielet korvissa, kun tätsä toi suuresta mualimasta tarjousrekistä löytyneet sammakkopöksyt. 

Lisäksi äiti oli tehny kalasoppaa ja laiskiaispullia ja jääkaapista löytyy meetvurstia. Voisko ihminen parempaa lomanalkua toivoo.

Kun ei halua olla aikuinen

Onneksi ootte nyt jo kaikki aikuisia.

Nuo sanat minä kuulin äitin suusta viimeksi toissailtana, kun se soitti mulle. Kun lähti puhe siitä, että se oli sairaalassa ekan yön istunut sängyn reunalla ja miettinyt, että mitä jos löytyy jotain ikävämpää ja tämä olikin sitten tässä. Äiti oli mielessään jo jakanut korunsakin valmiiksi. Minulle kaikki muut Kalevalakorut ja Neppulalle yksi riipus ja rannekoru. Sitten se oli vaan toistellut, että lapset on nyt aikuisia, kyllä ne pärjää. Minä ja mun veljet ollaan vahvoja, kukaan ei ole yksin ja me pidetään iskästäkin huoli, jos hälle sattuu jotain.

Ei, mutta kun minä en halua olla aikuinen. Tuossa kahden päivän aikana, kun itkin vessan lattialla pahaa oloani ja pelkäsin, että jos tämä oksentaminen ei lopu, minä halusin olla taas lapsi. Minä halusin äitin pitävän hiuksia pois silmiltä, kun minä yökkään sisuskalujani pihalle. Sitten äiti tai iskä olisi kantanu sohvalle jaffaa ja sipsiä ja jotain syötävää, mikä vaan sattuu menemään suusta alas. On minulla tuo isäntä, joka koitti parhaansa mukaan hoitaa, mutta ei se ole sama asia. 

Lapsena kaikki oli niin huoletonta ja helppoa. Lapsena minä aina haaveilin siitä, että sitten kun minä olen aikuinen. Mietin jo valmiiksi, mitä minä elämältä haluan ja mitä kaikkea minulla on valmiina, kun minä täytän 25 vuotta. Eipä mahtanu niistä asioista toteutua mikään, mutta hyvähän se oli haaveilla. 

Minun lapsuuteni oli onnellinen. Minä opin ihan pienestä pitäen arvostamaan elämän pieniä asioita, meillä kun ei ollut sitä rahaa syydettäväksi ympäriinsä. En minä koe, että olisi koskaan tarvinnu koskaan tuntea puutetta mistään, mutta huomattavasti vähemmällä materialla sitä oli pärjättävä, kuin moni kaveri. 

Minusta oli ihan normaalia, että minulla oli tasan yhdet farkut, joilla pärjäsi niin kauan, että ne kului puhki tai niistä kasvoi ulos. Meillä ei tullut uusia leluja, kirjoja ja tai cd-levyjä, kuin jouluna tai synttäreinä. Isompana ei osannut edes haaveilla vaikka konserttilipuista, kun ei meillä semmoiseen olisi ollut varaa. Seiskalla kaverit alkoi suunnitella, että tehdään kesäreissu Helsinkiin. Minä ymmärsin jo ensimmäisestä lauseesta alkaen, että nämä suunnitelmat ei koske mua. Mulla ei olisi ollut mitään mahiksia saada rahaa junalippuihin Helsinkiin ja sen lisäksi vielä rahaa siihen elämiseen siellä. Tätähän ei kaikki kaverit ymmärtäny. No eiks sun vanhemmilta muka irtoo?

Tyhjästä on paha nyhjästä. En haluu kuulostaa mitenkään katkeralta, mutta minä tiedän, että mitä se on, kun koulussa on syötävä maha täyteen, kun iltapäivällä voi kotona olla vähän köyhemmin ruokaa. Nekin ajat on nähty. Tai kun ei ole liikuntatunnilla mahdollisuus osallistua johonkin, mikä maksaa kympin per osallistuja. Minä en omistanut teini-ikäisenä aurinkolaseja, uusinta mallia olevaa puhelinta saatikka jonkunsortin pelikonsolia. Toisille nämä oli itsestäänselvyyksiä. Minä pärjäsin ilmankin, enkä osannut mokomia edes olla vailla, kun tiesin, että ei äiti ja iskä ilkeyttään mokomia jättäneet hommaamatta. 

Tuo kaikki on ihan oikeasti opettanu siihen, että onnea ei osteta rahalla. Kun on rakkautta ja ne tärkeät ihmiset, se on jotaki semmosta, mitä ei voi ostaa, vaikka olis viis jättipottia tilillä. Kivaa voi olla ilman, että maksetaan ittensä kipeäksi viikon lomasta lapissa tai Teneriffalla, kun osaa vaan nauttia siitä kotona olemisesta. Siitä minä olen kiitollinen, ettei ole tarvinnut tuota alkaa enää aikuisena opettelemaan. Omilleen muuttamisen jälkeen, kun kotona on raha-asiat ollu paremmalla mallilla, on sitten autettu vähän enemmän. En minä tietenkään ole vähän väliä ollut käsi ojossa siihen suuntaan, mutta tarpeentullen oon kyllä apua pyytäny.

Tästä kaikesta huolimatta sitä välillä miettii, että kun voisi olla vielä lapsi. Kun ei ihan oikeasti tarvinnut huolehtia yhtään mistään. Vaikka äiti on nyt ihan kunnossa, minä olen silti huolehtinut itseni ihan uupuneeksi asti. Minä en voi sille mitään, että minä mietin sitäkin, että äitin siskot oli minun ikiä, kun ukki nukkui pois. Miten ne ikinä on selvinneet siitä? Minä olin sillon kymmenen vanha, ja tätit oli mun mielestä niin aikuisia. 

Minä en ikinä ole niin aikuinen, että olisin valmis luopumaan, en ikinä. En minä sitä äitille mene sanomaan, jos se saa itselleen rohkeutta sillä, että toistelee itselleen, että kaikki on hyvin kun lapset on jo aikuisia.

Se onnellisuudentunne, mitä minä tulen taas lauantaina tuntemaan, on jotain sanoinkuvaamatonta. Kun pääsen perille kotipuoleen, BigBro ja Sil tulee Neppulan kanssa ja äiti ja iskä on siinä kanssa. Kun vaihdetaan kuulumisia, naljaillaan toisilleen hyväntahtoisesti ja nauretaan vedet silmissä. LilBrokin ehkä näyttää nokkansa. Se on minulle semmoista laatuaikaa, mitä ei voi korvata millään. Vaikka minua kuin väsyttää pitkän matkan kulkeminen, minä olen kyllä valmis tekemään sen vaikka päälläni seisten. 

Minulla on ikävä kotiin.

Eletään kuin viimeistä päivää

Holy shit. Markelandian pakkasmittari näytti -25, kun alettiin pohtia, että leffamässyt on vielä ostamatta. Noh, sitä pukeuduttiin kuin eskimot sotaan lähtiessä, että tarkeni taapertaa tuon sata metriä makuuniin ja valtsuun hakemaan mul tupakkia ja batterya. 

Voi jumalauta sentäs, en muuta sano. Eilen ku haettiin Eppulia asemalta, niin meinas ihan oikeasti paleltua perse ja varpaat ja reidet ja nenä ja joka vitun raaja irti. Marke sekoili bussiaikataulujen kanssa, niin jouduttiin sit vielä juoksee pysäkiltä toiselle ja odottamaan yks vartti lisää. Mä olin kyllä sitä mieltä, että tästä hyvästä Marken olis kuulunu ottaa mun varpaat suuhunsa ja lämmittää niitä. Marke oli toista mieltä. 

Käytiin fiinisti syömässä ulkona mun tulevien ja Eppulin jo menneiden synttäreitten kunniaksi. Sit kun tultiin kotiin, mä muistin, että onhan siinä vanhenemisessa jotain kivaakin! Mä sain niinku maailman mahtavimman synttärikortin! Se oli niin huippu, nauroin ihan katketakseni sitä lukiessani, että meinasi jo lahjakin unohtua siinä sivussa. Lahja se vasta huippu olikin. Siis kun mulla on joskus semmonen pieni taipumus loistaa jollain nippelitietoudella ja pelata sillä tapaa fiksumpaa, kuin oikeasti olenkaan. Noh, mun muruset oli ostanu mulle tommosen Idioottitietous tietovisan. 

Noh, sitähän sit testattiin jo eilen ja mä pääsin todellakin loistamaan, meinasin kyllä melkein sekaantua omaan näppäryyteeni välillä. Toki välillä kyllä pääsi oikein kunnon aivopierujakin, mikä sitte johti oikein kunnon huutonauruihin. 

Noh, tänään haettiin sitte jo mässyä ja iskettiin eka leffa pyörimään. Tolla karkkimäärällä sokerihumala on taattu ja naamassa kukkii huomenna viiskytäkaks finniä lisää jo näitten entisten lisäksi. Mua meinaa pelottaa jo valmiiksi, että miten hankalaa huomenna tulee olemaan, kun pitäs alkaa lähteä kotiinpäin. Tulee niin hirvee ikävä, ettei mitään rajaa.

Toisaalta, Isäntä oli perjantaina ihan ylihellällä päällä, eikä meinannu raskia bussiasemalla päästää millään irti. Lopulta piti vähän pyristellä ja nauraa kikattaa hölmön rakastuneesti ja antaa muutama suukko lisää ja vakuuttaa, että kyllä mä sitten sunnuntaina tuun kotiin. Että tuu sit hakee mua, rakastan!

Niin. Mun viimeinen päiväni 25-vuotiaana. Huomenna se kolmekymppiä on huomattavasti lähempänä, kun koskaan aikaisemmin tähän asti. Sen kunniaksi passaa tosiaan vetää kilo karkkia naamaansa ja voivotella vanhuuttaan kuulijoitten kyllästymiseen asti.

2012

Mun vuosi vaihtui rauhallisissa merkeissä. Seistiin BigBron kanssa niitten pihalla, Sil syötti Neelaa joka heräsi nälkäraivariin viisi minuuttia ennen puoltayötä. Ensin revittiin hiki päässä BigBron Land Cruiserin takaovea auki. 

Oletko sä vittu varma, että tää on jäässä, ettei vaan olis lukossa?

No vittuvarma en ainakaan ole.

*BigBro hinkkaa auton lasista jäätä pois*

No katohan perkele, onneks ei saatu auki. Lukossa tää on.

Viskattiin sitten kuitenkin raketit auton etupenkille jemmaan ja napattiin ekat mukaan. Minä avasin minikuoharin ja BigBro ampu ekat pommit taivaalle. Aika pommeja olivatkin, ei ollu meinaan kummanen tusahdus, mutta ääni oli kyllä sitä luokkaa, että kuului varmaan puolelle maalimaa.

BigBro lykkäs sitte muutaman raketin lähtemään, seistiin hiljaa vierekkäin, poltettiin tupakkia ja otettiin kuoharista hölät. Juurikin sillä vuoden vaihtumisen hetkellä.

Hyvää uutta vuotta vaan täti-ihmiselle.

Samoin. Isä-ihmiselle.

Kyllä muuten tuntu kymmenisen pakkasastetta kylmältä eilen! Meinas nakit jäätyä skumppapulloon kiinni. Sil sai Neelan onneksi nukkumaan, niin ehti sekin sitten kattelemaan viimeset raketit meidän kanssa. Sen jälkeen painuttiin sisälle, kateltiin hetki telkkaa, mussutettiin loput nakit ja painuttiin nukkumaan.

Oli muuten erikoisen mukavaa herätä alkaneeseen vuoteen ilman hirveetä kanjonia! Sen aika on sitten ensi lauantaina, kun Marken kanssa rynnitään loppiaisen kunniaksi örveltämään oikein kunnolla.

Meidän piti muuttaa maailmaa

Mä autoilin aikasemmin illalla keskustassa moikkaamassa lukioaikaisia ystäviäni. Me oltiin paikalla kaikki kuus, kerrankin. Samaan aikaan ja samassa paikassa. Se onnistuu nykyisin lähinnä jouluisin, kun kuudesta hengestä enää kaksi asuu tässä synnyinkaupungissa. Yksi on reilun sana kilsan päässä, yksi pääkaupunkiseudulla, minä Turussa ja yksi onnetar majailee Ruotsissa asti. 

Meistä kaksi on naimisissa ja toinen niistä avioituneista on isä. Kaksi elää onnellisesti avoliitossa ja kaksi on villejä sinkkuja. Jokaisella on elämässä jotain, opintoja tai työpaikka. Suurimmalla osalla vakijopi, että ei meistä ihan turhia jätkiä tainnu tulla kenestäkään. Vaikka tuskinpa sitä lukiossa tarvitsi todenteolla pelätäkään, mutta maailmahan muuttuu. Meidän kohdalla elämä on tainnut kohdella kaikkia hellin käsin, ainakin päällisin puolin. 

Tuntui ihan siltä, kuin mä olisin palannut ajassa vähintään kuusi vuotta taaksepäin, kun me istuttiin saman pöydän ääressä, nauraa räkätettiin vedet silmissä samoilla asioille, kuin silloinkin. Pojat kettuili toisilleen ihan niinkuin aina ennenkin ja me tytöt kytättiin jokainen ohikulkija. Vaihdettiin kuulumisia, muisteltiin vanhoja mahtavia juttuja ja päiviteltiin muidenkin tuttavien kuulumisia. Nykyisin tulee pidettyä ihan liian vähän yhteyttä, mutta kyllä mä silti kaipasin nuitakin ihmisiä.

Musta oli niin hauskaa katsella, kuinka me kaikki on kasvettu niin aikuisiksi, mutta oltiin silti niin samanlaisia, kun niinä railakkaina lukiovuosina. Muut huoltsikan asiakkaat varmaan katto kieroon, kun me koitettiin ottaa mojovaa ryhmäkuvaa kameran itselaukaisemella, käyttämällä ketsuppiautomaattia jalustana. Naurettiin niin kovaa, että ihme, kun ei saatu jotain noottia, että nyt turvat tukkoon.

Kai ne on jo tuolla peukkubaarissa tajunnu, että tää lauma käy siellä kerran vuodessa. Ensin ne keräytyy paikalle pikkuhiljaa, halaa toisiaan lujaa, istuuvat pari tuntia elämässä nuoruuttaan uudestaan. Sen jälkeen se jengi hajautuu taas pikkuhiljaa, kaikki omiin suuntiinsa, omiin elämiinsä. 

Seuraavana vuonna se tehdään taas uudestaan. Ja sitä seuraavana.

Kun joulu on

Niin kaikilla on rauha ja hyvä tahto. Jopa täällä meillä, vaikka eilen meinasikin päästä parku ja itku, kun tekemistä oli vähän liikaa yhdelle ihmiselle. Onneksi LilBro tuli tänään ja BigBro ja Sil on kans olleet auttamassa. 

Nyt laitetaan iskän kanssa pikkuhiljaa ruokia siihen malliin, että nuo pääsee kohta joulusaunaan (minä kävin jo aamulla) ja sen jälkeen aletaan syömään, kuhan BigBro, Sil ja Neela tuleevat Silin mummolasta. 

Rauhallista Joulua kaikille! <3

Kotikotona!

Turvallisesti perillä, helvetillisen junamatkan jälkeen. Äitillä on kinttu paketissa ja se kompuroi menemään keppien kanssa, pitää aamulla viedä se terkkariin kuvattavaksi. Petollisen liukas tuo pihamaa siis. Bigbron kanssa on tässä jo makeat naurut otettu, kun seurattu tuota vauhdikasta menoa. Voi äitiparka. Lisäksi sain sen tänään kiinni salatupakoinnista. Menin itse pihalle tupakalle, ihan julkisesti siis. Lainasin jotain äitin rönttätakkia ja pukkasin käpäläni ajatuksissani takin taskuun, vaikkei toisten taskuille saa mennä... No, siellä oli malluaski! Mikäs siinä, Bigbron kanssa saatiin siitäkin kunnon räkänaurut aikaiseksi pihalla. Ei tietenkään äitille mitään sanottu, antaa sen nyt kuvitella, että salaisuus on turvattu. 

Neela on kasvanut hirmuisesti. Se syö nykyään jo velliäkin ja neitillä oli päällään melkein isojen tyttöjen mekko. Meinasin pakahtua onnesta, kun sain sen syliini ja se nauraa käkätti ja söi nyrkkiään samalla.

Eiköhän tämä joulu tästä iloksi muutu. Kovaa vauhtia ainakin on muuttumassa.

Tule joulu kultainen

Melkein jo pelästyin, että Marke on pyllähtänyt botskilta Itämereen, mutta sillä olikin ollut puhelin koko reissun kiinni. Minä kun viime yönä jo uneksin, että se lähetteli mulle kännitekstareita, ja kun aloin unenpöpperöisenä kaivaa puhelinta ja vastata niihin viesteihin niin tajusin, että vitut mulle mitään viestejä ole tullut. Taisin olla jossain houreissa viime yön, tuli vanhat kunnon liskojen yöt mieleen. Fiilis oli sama, kuin jonkun hurjan ryyppyputken jälkeen nukuttu yö. Heräilin vähän väliä, hikoilin, palelin ja vapisin. Viime yönä ei kyllä ollut siitä kyse, eikä ollut kuumettakaan vaikka sitäkin epäilin. Vähän vaan flunssainen olo. 

Minäpäs olin tänään ihan hirveän reipas. Ostaa rumautin meinaan kaikki joululahjat valmiiksi! Isännän paketti on vielä kaupassa (se kun hummaili kaupoilla mukana), mutta ainakin minä tiedän, mitä minä sille ostan. On itseasiassa kaksikin vaihtoehtoa. Näkee sitten, että kumpaanka päädyn. Vanhuksille tilasin netistä radiollisen leivänpaahtimen, hommataan velipoikien kanssa kolmeen pekkaan se. Oisin halunnu semmosen, mikä paahtaa Paavo Pesusienen kuvia leipien kylkiin, mutta Gigantti ei mokomaa vempainta myynyt. No, kuunnelkoot radiota sitten. 

Mä ostin piparitaikinaakin. Ja kun pohdiskelin joulutorttujen leipomista, niin Isäntä viskasi pakastealtaasta kärriin paketin joulutorttuja, mitkä tarvii vaan tunkea uuniin. Ajatteli vissiin säästää mun hermojani. Joulutortut ja piparkakut minä saan (valmiista taikinasta) leivottua ilman suurempia katastrofeja, vaikken ensiksimainituista niin kovin paljon piittaakkaan. Mutta onpahan ainakin jotain jouluista laitettu ja tehty. 

Mutta nyt minä menen kirjoittelemaan joulukortit loppuun ja laittelen ne siihen kuntoon, että saa pudotettua laatikkoon tässä lähipäivinä.

 

Ps. Täällä sataa lunta! 

I'm having so much fun!

Mistä on hyvä viikonloppu tehty?

Ystävistä, ystävistä ja ystävistä.

Lisäksi armottomasta kälätyksestä, extempore reissusta Ikeaan, grilliruuasta, huonosta leffasta, herkkumässäilystä ja kännikuskailusta. 

Niistä on ihana viikonloppu tehty.

Kumminsa kaima

Tyllerö sai nimekseen Neela. Sylikummin hauikset kramppasi pahemman kerran ja oli niin hiki, että teki mieli kiljua papille, että nyt vauhtia, mä oikeesti kuolen kohta.Tyttö hymyili mulle koko tilaisuuden alun ajan kuin Naantalin aurinko ja nukahti sen jälkeen ja nukkui tyytyväisenä loppuun asti.

Kun mä kuulin Neelan koko nimen, mun näkökenttä sumeni täysin ja kyyneleet alko valumaan ihan valtoimenaan. Mä en olis ikinä uskonu, että Bigbro ja Sil antaa lapselleen mun nimeäni toiseksi nimeksi! En ikinä. Mä käännyin kattomaan niitä ihan hölmistyneenä kyyneleeni läpi ja kumpikin vaan virnuili mulle ja mun onnellisuudelleni.

Nyt mun käsiin sattuu niin paljo, etten jaksa kirjottaa paljon mitään. Mä haisen vieläkin ihan vauvalle (ihana tuoksu!) kun hyysäsin Neelaa koko illan. Sai vanhemmatkin vähän "omaa aikaa", kun mä syötin ja olin Neelan kans sen aikaa, kun ne kävi saunassa.

Mä söin itteni niin täyteen, että teki oikeesti mieli verestää vanhoja muistoja ja tunkee sormet kurkkuun, kun oli niin karmee olo. Itsehillintä oli taas ihan vieras termi tämän päivän aikana. Mässäilyä jatketaan huomenna, kun äiti lupas tehdä isänpäiväsafkaa... Voi apua, mä saan varmaan mennä vyörymällä kotiini täältä.

Olen nyt vähän väsynyt

Mun selkä on kipeä. Laitoin eilen töissä videotykkiä paikalleen tunnin verran, könysin pitkin lattioita ja nurkkia johtojen perässä ja tuli kuroteltua ja kumarreltua suuntaan jos toiseenkin. Ergonomia ei vissiin ihan ollut lapasessa, nyt kärsitään sitten. Eipähän sillä, ei nuo hommat kyllä ehkä ihan meikäläisen heiniä olekaan, lapsia mun on tarkotus tuolla ohjata, eikä asennella teknisiä vempaimia. En vaan (taaskaan) osannut sanoa ei, kun tuli yksi työkaveri kysymään, että voisitko vähän tulla auttelemaan. 

Päivä oli yhtä juoksentelua. Yksi diabeetikko oli hukassa, muutamalla muulla muksulla muuten vaan rallivaihde silmässä ja opettajan läppäri alkoi temppuamaan kesken tunnin. Onneksi luokassa on tämmönen itseoppinut kotidatis, joka sai koneen taas toimimaan ilman isompia ongelmia ja päänvaivaa. Viimeisen oppitunnin jälkeen mukulat kiireesti kotiin ja sitten puolijuoksulla lasten psykiatriselle oman avustettavan verkostopalaveriin. 

Sitä on joskus miettinyt omaa ammattiaan ja työtehtäviään, että mikä se oma rooli oikein on. Tänään taas muisti, että minähän taidan tehdä ihan hirveän tärkeää työtä. Lapselta oli iteltään kysytty aiemmin, että mitä tykkää koulussa käydä ja kuinka se siellä oleminen on viime aikoina sujunut. 

"Mulla on ollu kivaa, eikä kukaan kiusaa mua. Paitsi joskus, mut sit Aino sanoo niille. Enkä mä kiusaa ketään. Aino auttaa mua olee kiltisti ja sit mä jaksan olla kiltisti, kun jutellaan Ainon kanssa, jos mä meinaan vahingossa vaikka kiusata. Mä tykkään siitä ja se nauraa ja juttelee mun kanssa."

Multa on moni kysyny, että kuinka mä jaksan omaa työtäni. Kyllä mä jaksan, (vaikka välillä tekee mieli itkee ja parkuu ja huutaa) mä oikeesti tykkään työstäni. Jokainen päivä on rutiineista huolimatta tosi erilainen ja tässä työssä todellakin oppii sen, että erilaisuus on oikeasti rikkaus. Toki muakin aamusin väsyttää ja kyllästyttää ja toisinaan on semmonen fiilis, että nyt kotiin enkä tuu tänne enää ikinä, mutta pohjimmiltani mä oon kyllä paikkani löytäny.

Palaverin jälkeen en jaksanu enää mennä takas töihin, vaan lähin keskustaan toimittelemaan asioita. Piti käydä siellä VR:llä riekkumassa, mutta ne riekkumisajatukset palo savuna ilmaan parin röökin mukana. Tiskin takana istuva setä tulosti mulle lipun ja totesi, että näitä sattuu aina toisinaan aika usein, että e-liput jää tulematta sähköpostiin. Siis häh? Että toisinaan vai usein? No, ihan kuinka vain. Mulle oli eka kerta ja toivottavasti samalla viimeinen.

Huvitti muuten, kun siinä aseman ovella jäin pitämään ovea auki muutaman hengen seurueelle, jotka oli selkeesti lähdössä johonkin reissuun kaikkien kapsäkkiensä kanssa. Tyylikkäästi pukeutuneita pukumiehiä ja jakkupuku naisia, ympärillä leijui kallis hajuvesi ja naamasta suorastaan paistoi raha ja asema. Mä seistä tönötin siinä oven pielessä ja pidin sitä ovea auki, eikä niistä yksikään vaivautunu sanomaan, että kiitos. Teki mieli karjaista perään, että olkaa toki hyvät vain! Pidin sit kuitenkin suuni, olkoot mun puolestani. Ei mun maailmani tosta radaltaan lennähtäny, pisti vaan miettimään. Miten voidaan nykyään olettaa, että lapset osais käytöstavat ja fiksut otteet, kun ne tuntuu olevan hukassa aikuisiltakin? 

Näkee joskus töissäkin niitä vanhempia, jotka seistä pönöttää jossain käytävällä odottelemassa kullanmurujaan kotiin ja kun ohimennessään sanoo hei, niin ei välttämättä edes katsota päin. Nyt onkin ollu viikon teemana tervehtiminen, suurimmalta osaa lapsia se kyllä tulee ihan luonnostaan, onneksi. Voisi olla paikallaan siellä kotonakin jossain kohtaa miettiä näitä juttuja.

Aseman jälkeen rynnistin vielä kirjastoon ja ostamaan sen isänpäivälahjan. Iskä saa nyt multa pyhänä tommosen eräilykirjan, toivottavasti se ei oo vielä lukenu mokomaa. Ja toivottavasti tuo ei ole mikään alottelijanopas, vähän selailin mutta en kyllä koko kirjaa viittiny alkaa siellä kaupassa lukemaan. No, kuten jo aikaisemmin totesin, niin ajatushan se on tärkein. Nyt tarvii enää tapella kirja pakettin (onneksi en ostanut vaikka kahvikuppia!) ja muistaa viskata paketti laukkuun.

Nyt survomaan noita ryöttejä kassiin. Pyykkikoneessa pyörii vielä satsi vaatteita, tarvii aamusta nappailla telineeltä viimeset mukaan. Ketä haluis lähtee mulle kantojuhdaksi? Koska mä oikein opin, että neljän päivän reissulle ei tarvii pakata koko elämää mukaansa?