Saahan sitä aina jotain mieltä olla

Mua on jo jonkun aikaa ihmetyttäny ihmiset, joitten tarvii leikkiä maailman viimeistä ja suurinta marttyyria jossain päin sosiaalista mediaa. Musta on niin huvittavaa lukea, kun joku tuttava postaa faboon jonkun katkeruutta tihkuvan päivityksen, missä ei kuitenkaan mainita kenenkään nimiä, tietenkään. Paasataan vaan, miten joku ottaa päähän. Tai jotkut on tehny väärin. Tai jotain muuta vastaavaa sontaa. Parasta on tietenkin se, jos vingutaan elämän vaikeudesta, ja odotellaan jonkun kysyvän, että mikäs siellä on hätänä. Kysymisen jälkeen vastataan, että en nyt jaksa puhua aiheesta. Tai en halua puhua siitä. okei? Miksi sitten toit koko asian ilmi?

Siis sehän on täysin luonnollista, että meillä jokaisella on joskus huonoja päiviä. Jokaista ottaa joku joskus päähän, välillä oikeesti on vaan niin känkkäränkkä, että tekis mieli sanoa pahasti niillekin ihmisille, joitten puolesta on oikeesti valmis tekee ihan mitä vaan. Se on ihan ymmärrettävää, hyvänen aika. Ihmisiähän tässä vaan kaikki ollaan! Mutta sitä mä en kykene ymmärtämään, että jos toinen ihminen ottaa päähän, niin minkä ihmeen takia siitä pitää mennä johonkin facebookkiin tai twitteriin tai muuhun vastaavaan paikkaan itkemään? Miksi sitä ei voi sanoa sille ihmiselle ihan suoraan, varsinkin jos tietää, että se kiukun aiheuttaja kyllä näkee ne postaukset sieltä naamakirjasta tai twitteristä. Sen mä ymmärrän, jos röykytään jossain sellaisessa paikassa, missä se kiukunkohde ei niitä avautumisia nää. Silleenhän sitä tehdään oikeessakin elämässä.

Tähän vastaisi varmaan moni, että no ku en mä halunnu pahottaa sen mieltä kuitenkaan. No aha, miulle tulis kyllä ainakin paskempi fiilis siitä, että pitäs arvailla jonkun tulikivenkatkusista facebook-tiloista, että mitähän minä nyt menin tekemään, kun tolle tommonen fiilis tuli. Verraten siis siihen, että toinen sano, että sä nyt jotenkin kokeilet mun hermojani. 

Minä yleensä arvostan suoraa puhetta ja rehellistä palautetta. Sillä minä tarkoitan nyt sitä, että jos joku asia oikeesti mättää, niin se tuodaan ilmi ja siitä keskustellaan, että mitäs tälle nyt voitais tehä, niin että olis kummallakin kivaa. Mutta, huomatkaa sana yleensä. Mun mielestä se on ihan turhaa "suoraa puhetta", että aletaan arvostella toisen ihmisen hiuksia, vaatteita tai olemusta muuten. Mun mielestäni meillä kellään ei ole oikeutta mennä sanoa täräyttämään jollekin tuttavalle tai kaverille tai ylipäänsä toiselle ihmiselle, että kuin sä oot noin hirveen näkösenä lähteny tänään liikenteeseen? Tai kysyä, että koskas oot muuten kampaajalle menossa, kun sun tukka on aika hirveen näkönen. 

Juu, saahan sitä ihan rauhassa olla toisen ihmisen vaatetuksesta tai mistä ikinä ihan sitä mieltä, mitä ikinä haluaa, mutta ei sitä tarvii ääneen mennä sanomaan. Eriasia, jos ollaan menossa johonkin vähän siistimpään paikkaan ja toinen on lähdössä liikkeelle vanhimmissa rönttävaatteissaan, niin siinä kohtaa on kyllä sitten jo hyvä todeta, että oisko sulla mitään muita vaihtoehtoja. Mutta senkin voi sanoa ihan nätisti!

Mä olen nyt tässä parin viikon aikana nimittäin töissä miettiny, että on ihan oikeesti hirveen kiva olla töissä, kun ei tarvii kuulla kenenkään suusta mitään suoraa kommenttia. Tai suoraa mielipidettä. Nimenomaan tommosia yllämainittuja. Että jos on ollu kiire aamu ja jokainen hius ei tosiaan ole tiukasti kurissa, niin siellä saattoi yks Tyranni läväyttää kummastelun, että onpas sun tukkas tänään ruma. Tai jos oli aamulla vetäny niskaansa hupparin ja kollarit, niin saatto kyllä tulla palautetta vaatteiden tyylikkyydestä. 

Kaiken huippuna tässä siis se, että Tyranni itse ei kyllä kamalan kummonen pukeutuja ole, saatikka että oma tukkansa näyttäisi joka aamu siltä, että hovikampaaja on asetellut joka suortuvan paikalleen. Mutta kun hän nyt sattuu olemaan tämmöinen luonne, että sanelee asiat ihan suoraan. No sit ei varmaan tarvii ihmetellä, miksi kovin moni ei susta pidä? Samoten joskus tyrmistytti kommentit tuo ei ole ollut muotia enää pitkään aikaan. No mitä vitun väliä? Mä olen tietääkseni mennyt tohon taloon tekemään töitä, enkä pukeutumaan viimeisen muodin mukaisesti ja esittelemään rytkyjäni kaikille. Jos vaate on kiva ja mukava, niin ei sen muotia tarvii ollakaan.

Tässäkin kohtaa huvittavinta on se, että Tyrannin omatkaan vaatteet mistään Pariisin muotiviikoilta olleet ja henkilön motto taisi olla tänne on tultu tekemään töitä! Jos siis joskus erehty tauolle ennen iltapäiväkerhoon rynnistämistä, kun oli eka vääntäny koulun puolella kevyet seittemän tuntia jonkun avustajana, ehkä jopa ilman taukoa.

Että niin. En mä jaksa oikein edes enää valittaa, että mua ei huvittais mennä töihin. Mä en ole ihan oikeasti koskaan ennen tajunnu, että töissä voi olla näinkin kivaa! Kun ei oo paremmasta tienny, niin tuohonkin on vaan tyytyny. Eikähän se joka päivä tommosta ollu, mutta ihan riitti muutama kerta viikossakin. Mut ei oo näkyny sunnuntaimasistakaan. Mä niin haluisin mennä hakee ikeasta semmosen hyllyn, mitä en eilen olis saanu yksin kannettua autoon, mutta taitaa olla ihan turhaa haaveilua saaha toi Isäntä ylös sohvalta, pukemaan päällensä ja lähtemään mun mukaani. Hoh hoi.

Niin juu, ja palatekseni siihen kyselyyn, mikä mul tääl oli. Teitä vissiin kiinnostais lukee, että kuka mie oon ja mistä mie tuun... Se postaus on tekeytymässä. Kyllä mie sen jossain vaiheessa julkasen.

Olen nyt vähän väsynyt

Mun selkä on kipeä. Laitoin eilen töissä videotykkiä paikalleen tunnin verran, könysin pitkin lattioita ja nurkkia johtojen perässä ja tuli kuroteltua ja kumarreltua suuntaan jos toiseenkin. Ergonomia ei vissiin ihan ollut lapasessa, nyt kärsitään sitten. Eipähän sillä, ei nuo hommat kyllä ehkä ihan meikäläisen heiniä olekaan, lapsia mun on tarkotus tuolla ohjata, eikä asennella teknisiä vempaimia. En vaan (taaskaan) osannut sanoa ei, kun tuli yksi työkaveri kysymään, että voisitko vähän tulla auttelemaan. 

Päivä oli yhtä juoksentelua. Yksi diabeetikko oli hukassa, muutamalla muulla muksulla muuten vaan rallivaihde silmässä ja opettajan läppäri alkoi temppuamaan kesken tunnin. Onneksi luokassa on tämmönen itseoppinut kotidatis, joka sai koneen taas toimimaan ilman isompia ongelmia ja päänvaivaa. Viimeisen oppitunnin jälkeen mukulat kiireesti kotiin ja sitten puolijuoksulla lasten psykiatriselle oman avustettavan verkostopalaveriin. 

Sitä on joskus miettinyt omaa ammattiaan ja työtehtäviään, että mikä se oma rooli oikein on. Tänään taas muisti, että minähän taidan tehdä ihan hirveän tärkeää työtä. Lapselta oli iteltään kysytty aiemmin, että mitä tykkää koulussa käydä ja kuinka se siellä oleminen on viime aikoina sujunut. 

"Mulla on ollu kivaa, eikä kukaan kiusaa mua. Paitsi joskus, mut sit Aino sanoo niille. Enkä mä kiusaa ketään. Aino auttaa mua olee kiltisti ja sit mä jaksan olla kiltisti, kun jutellaan Ainon kanssa, jos mä meinaan vahingossa vaikka kiusata. Mä tykkään siitä ja se nauraa ja juttelee mun kanssa."

Multa on moni kysyny, että kuinka mä jaksan omaa työtäni. Kyllä mä jaksan, (vaikka välillä tekee mieli itkee ja parkuu ja huutaa) mä oikeesti tykkään työstäni. Jokainen päivä on rutiineista huolimatta tosi erilainen ja tässä työssä todellakin oppii sen, että erilaisuus on oikeasti rikkaus. Toki muakin aamusin väsyttää ja kyllästyttää ja toisinaan on semmonen fiilis, että nyt kotiin enkä tuu tänne enää ikinä, mutta pohjimmiltani mä oon kyllä paikkani löytäny.

Palaverin jälkeen en jaksanu enää mennä takas töihin, vaan lähin keskustaan toimittelemaan asioita. Piti käydä siellä VR:llä riekkumassa, mutta ne riekkumisajatukset palo savuna ilmaan parin röökin mukana. Tiskin takana istuva setä tulosti mulle lipun ja totesi, että näitä sattuu aina toisinaan aika usein, että e-liput jää tulematta sähköpostiin. Siis häh? Että toisinaan vai usein? No, ihan kuinka vain. Mulle oli eka kerta ja toivottavasti samalla viimeinen.

Huvitti muuten, kun siinä aseman ovella jäin pitämään ovea auki muutaman hengen seurueelle, jotka oli selkeesti lähdössä johonkin reissuun kaikkien kapsäkkiensä kanssa. Tyylikkäästi pukeutuneita pukumiehiä ja jakkupuku naisia, ympärillä leijui kallis hajuvesi ja naamasta suorastaan paistoi raha ja asema. Mä seistä tönötin siinä oven pielessä ja pidin sitä ovea auki, eikä niistä yksikään vaivautunu sanomaan, että kiitos. Teki mieli karjaista perään, että olkaa toki hyvät vain! Pidin sit kuitenkin suuni, olkoot mun puolestani. Ei mun maailmani tosta radaltaan lennähtäny, pisti vaan miettimään. Miten voidaan nykyään olettaa, että lapset osais käytöstavat ja fiksut otteet, kun ne tuntuu olevan hukassa aikuisiltakin? 

Näkee joskus töissäkin niitä vanhempia, jotka seistä pönöttää jossain käytävällä odottelemassa kullanmurujaan kotiin ja kun ohimennessään sanoo hei, niin ei välttämättä edes katsota päin. Nyt onkin ollu viikon teemana tervehtiminen, suurimmalta osaa lapsia se kyllä tulee ihan luonnostaan, onneksi. Voisi olla paikallaan siellä kotonakin jossain kohtaa miettiä näitä juttuja.

Aseman jälkeen rynnistin vielä kirjastoon ja ostamaan sen isänpäivälahjan. Iskä saa nyt multa pyhänä tommosen eräilykirjan, toivottavasti se ei oo vielä lukenu mokomaa. Ja toivottavasti tuo ei ole mikään alottelijanopas, vähän selailin mutta en kyllä koko kirjaa viittiny alkaa siellä kaupassa lukemaan. No, kuten jo aikaisemmin totesin, niin ajatushan se on tärkein. Nyt tarvii enää tapella kirja pakettin (onneksi en ostanut vaikka kahvikuppia!) ja muistaa viskata paketti laukkuun.

Nyt survomaan noita ryöttejä kassiin. Pyykkikoneessa pyörii vielä satsi vaatteita, tarvii aamusta nappailla telineeltä viimeset mukaan. Ketä haluis lähtee mulle kantojuhdaksi? Koska mä oikein opin, että neljän päivän reissulle ei tarvii pakata koko elämää mukaansa?