Se tunne, kun henkilökohtainen maailma menee hetkeksi säpäleiksi

Tänään se kauan odotettu puhelu sitten tuli. Lopultakin. Mä taisin viimeksi tänä aamuna tuskailla, että mä haluaisin jo tietää, että miten mun siinä haastattelussa kävi ja mitä mä ensi syksynä teen. 

Mä en saanut sitä vakituista virkaa. 

Mun aivoni rekistöri ainoastaan pomon sanat, että Toimistokuukkeli sai viran ja on jo ottanut sen vastaan. Loput meni kyllä ihan ohi, jotain se puhu, että kyllä mulle ensi syksynä vielä töitä löytyy. Mä keskityin vaan siihen, että mun on pidettävä itseni koossa, kun Toimistokuukkeli istu melkein vieressä koko ajan. Mun on ensin onniteltava sitä, sitten karkaan johonkin ja romahdan.

Niin mä teinkin. Halasin Toimistokuukkelia, hymyilin sille ja onnittelin. Sen jälkeen painoin puolijuoksua opettajienhuoneesta ulos. Sitten tuli itku. Sain sanottua Aalle, että mä en saanut sitä virkaa, sen jälkeen niiskutin pitkään sen olkapäätä vasten. Kaikki se odotus, jännittäminen ja hermoilu purkautu sitten itkuna pihalle ja tilalle tuli hirvee katkeruus ja pettymys.

Mä niin toivoin. Mä toivoin ja odotin, mutta mä en todellakaan kertaakaan uskaltanut edes varovasti uskoa, että se paikka olis ollut mun. Lähestulkoon kaikki mun läheiset työkaverit usko niin, mä olin ainut, joka aina himmasi niitä puheita, että totta kai sinä sen paikan saat. Mä vaan mietin, että miten lujaa mä olisin pilvistä räsähtäny alas, jos olisin itekin uskonut niihin puheisiin. 

Totta kai mä mietiskelin, että miten kaikki sitten käytännössä toimii, jos mä saan vakinaisen viran ja olen kesälläkin töissä sen sijaan, että loisin kotona kesälomatyöttömänä. Ja kaikki muukin. Puhuin Isännälle, että sit ostetaan toinen auto, jos mä saan sen viran. 

Mä olin (ja olen kyllä edelleenkin) todella pettynyt, katkera, loukkaantunu ja vittuuntunu. Mun nokkani edestä meni duuni, mitä mä olen tehnyt viisi hiton pitkää vuotta! Mä olen oikeesti antanu ihan kaikkeni ja tehny voitavani, että tekisin työni hyvin. Toimistokuukkeli on toki ollu talossa vuoden minua vähemmän, mutta ollu toisessa kaupungin työpisteessä yhden vuoden. Lisäksi sen työnkuva on ollut ihan erilainen, kun mulla. Ja se vakinaisen viran työnkuva on se, mitä mä nyt teen. Toimistokuukkeli jää myös muutaman vuoden sisään eläkkeelle, mutta kaippa siihen syynsä on, että miksi näin. En mä siis sano, että mä olisin millään tapaa Kuukkelia parempi, mutta ihmettelen sitä, että miksi näin.

Vedin töissä Niin olkaa vasten kunnon hyperventilaatioitkut. Mä en kyennyt menemään opettajienhuoneeseen, kun en pystynyt kohtaamaan Toimistokuukkelia. Eihän se tietenkään sen syy ole, että se sai sen toimen ja minä en, mutta koski se silti. Enkä mä myöskään halua sille paskaa fiilistä sillä, että näyttäisin, kuinka paljon muhun ihan oikeasti koski. Mä en todellakaan itke helposti ja usein, niin tänään sille ei sitten meinannu tulla loppua enää millään. 

Töistä lähtiessä soitin Isännälle, ja parkumiseksihan sekin meni. Isäntä oli kyllä tosi ihana, muistutti mua taas kerran siitä, että työpaikkoja on maailma täynnä, eikä tähän nyt elämä lopu tai maailma kaadu. No ei lopu, eikä kaadu, mutta sillä hetkellä se kyllä tuntu siltä, että taivas tulee ihan just niskaan. Tunsin itteni maailman epäonnistuneimmaksi tapaukseksi.

Kaippa tämä tästä. Marssin töitten jälkeen Lidliin ja ostin ihan törkysen ison suklaapupun, minkä ahdoin naamaani. Tänään minä mässään, vittuun laihikset ja vittuun finnit, minulla on nyt paha mieli. Pääsiäisen jälkeen mä kuulen vähän lisää, että mitä mun varalleni on ensi syksyllä mahdollisesti suunniteltu. Sitten mulla on hetki vielä aikaa pohtia, että jatkanko mä tuolla vai karistanko koko paikan pölyt jaloistani ja lähden haistelemaan kokonaan uusia tuulia.

Meinaan, jos käy niin, että mun viikkotunnit tippuu hirveästi, niin siinä tippuu sitten palkkakakin. Se on meinaan fakta, että jos minä saan 25 tunnin työviikosta saman rahan, kun siitä, että makaan kotona ja syljen kattoon, niin en todellakaan oo liikahtamassa täältä mihinkään. Seotkoon pää ja hajotkoon mieli, en lähde. Kai sitä aina vaikka jotain sijaisuuksia löytyy päiväkoteihin, kivaahan semmonenkin välillä olisi.

Onneksi mun ihana Mai kyseli eilen, että koskas mentäis shoppailemaan. Mennään huomenna, kun mä oon tän iltaa märehtiny, surkeillu ja pureskellu tätä kotona, niin huominen tulee ihan varmasti tarpeeseen. Sitä mä nyt tarviin, hyvää ruokaa, kaupoissa kiertelyä, armotona juoruilua, hirveetä tilitystä ja yhdessä nauramista. Se tekee mun viikonlopustani paremman. 

Lisäksi on enää viikko pääsiäiseen. Mä pahoittelen jo etukäteen kaikkia, ketkä tulee sillon olemaan mun kanssani samojen aarien sisäpuolella. Tuun nimittäin olemaan niin humalassa, että unohdan kaikki surut ja murheet pitkäksi aikaa.

Ps. En mä turhaan maksa ripsiväristäni kahtakymppiä. Tän päivän parkumisella ois moni ollu jo pitkin naamaa, mutta tää on kyllä pysyny tiukasti paikallaan.

Meinaa tulla ajatus, kun päähän koskee.

Mä tunnen pientä syyllisyyttä siitä, että mä en ole koko viikon aikana ilmoittanut yhelle mun lapsuudenystävälleni, että mä olen täällä kotinurkilla pyörimässä. Samalla mä vaiennan sen syyllisyyden nakuttavan äänen muistuttamalla itseäni, että ei kyseinen henkilö pahemmin pidä itsekään yhteyttä. 

Jouluna mä lähetin joulukortin, enkä saanu vastauksia. Uudenvuoden tekstariin tuli puol päivää myöhässä hyvin lyhytsananen viesti. Tässä on jotenkin niin koomista se, että mä en todellakaan tiedä, että mitä pahaa mä olen tehnyt. Mulle ne oharit tehtiin baarissa toissa uv:na, minä olin se joka joutu maksamaan yksinään taksin tänne peräkorpeen keskustasta ja se ei ollu ihan pikkulovi, mikä kukkaroon siitä reissusta tuli. Mielestäni olin ihan oikeutettu huomauttamaan seuraavana aamuna, että kiitos vain viimeisestä. 

Mä sitten inhoan sitä tunnetta, kun miettii, että olenko mä tehnyt jotain. Mä olen ihan hemmetin huono kysymään, että mikä oikein mättää. Joskus on sattunu käymään niin, että toinen ihminen alkaa yhdenäkin käyttäytymään jotenkin oudosti, tyyliin ei juttele samaan tapaan kuin ennen tai vastaile vaikkapa naamakirjassa kommentteihin, tilapäivityksiin tms samaan tapaan kuin ennen tai muulla tapaa ota mitään yhteyttä. Mä alan tommosessa tilanteessa samantien kelaamaan, että mikä nyt mättää. Että mitä mä olen menny päästämään suuresta suustani, mitä mä oikein olen tehnyt, että toinen on ottanu mulle nokkiinsa.

Ei se joka kerta ole minun syy, että toinen vaan hiljenee. Jokaisellahan sitä on elämässään millon mitäkin, kyllä mäkin joskus vaan huomaan etääntyväni toisista ihmisistä, vaikka ne koittaa pitää muhun yhteyttä. Mutta silti, silti mä aina pohdin, että mun syytähän tän on pakko olla.

Sitten mä olen ihan hirveen jänishousu nostamaan kissaa pöydälle ja kysymään, että mikä tässä nyt oikeasti mättää ja missä mennään. Sillähän sitä monet asiat selvitettäis, mutta ainakin tässä viimesimmässä tilanteessa mä en yksinkertasesti kykene siihen. Mulla ei vaan riitä voimat nyt siihen, että mä alkaisin selvittämään jotain ihmissuhdetta perinpohjaisesti. Mä en jaksa sitä, että mä kerään taas niskaani kilokaupalla paskaa ja pyytelen anteeksi tekemisiäni tai sanomisiani, kun mulla kerrankin ei ole minkään valtakunnan tarvetta tai aihetta siihen.

Että joo, mä heitän paljon läppää ja toisinaan vahingossa suusta karkaa sellaista, mistä joku ottaa nokkiinsa. Mutta tosissani pahasti mä sanon todella todella todella harvoin. Mä en jaksa nähdä sitäkään vaivaa, että tahallani suututtelen jonkun, kun tuskin se mun elämääni ainakaan paremmaksi tekisi. Mä myös toivon, että mun läheiset kykenisi sanomaan mulle, että nyt meni vähän överiksi, jos niin sattuu käymään. Mä en todellakaan ole mikään suurien sanojen mestari, joka keksii joka tilanteeseen ne oikeat sanat, joten pyydän nöyrimmin anteeksi, jos olen sillä tapaa joskus jotakuta loukannu. 

On nimittäin käyny niinkin, että mulle on sama ihminen puhunu viimeset 15 vuotta siitä, että hänen vanhemmat eroaa. Toissakesänä tämä asia sitten lopultakin oikeasti tapahtui, ja mulle kerrottaessa mä sanoin jotakin tyyliin aijjaa. Kuitenkin siinä samalla katsoin silmiin ja taisin jatkaa jotakin, että no mites sä nyt sitte jaksat tai vastaavaa. No, tästähän vedettiin herneet nekkuun. Että minua ei kuulemma tarpeeksi kiinnosta. 

Ehkä mua ei sitten kiinnosta. Ehkä mua kiinnostaa semmosten ihmisten asiat, jotka kyselee multakin, että mitä mulle kuuluu. Ja vaikka eivät kysyskään, niin ainakin kuuntelevat, jos mulla on joskus jotain sydämen päällä. Mä en itsekään osaa aina kysyä, että mitä kuuluu tai mikä mättää, mutta mä olen tehnyt jokaiselle läheiselleni selväksi, että kyllä minä kuuntelen. Mä en välttämättä osaa sanoa mitään fiksua tai rohkasevaa, mutta mä kuuntelen.

Mä olen tässä, mä pidän huolta, mä olen olkapää jota vasten itkeä. Sen saman mä myös odotan tiedän saavani takaisin niiltä ihmisiltä, kelle mä olen valmis tuota kaikkea olemaan, tekemään ja sanomaan.

Tää kaikki ajatteleminen ei selkeästi sovi mulle. Pää on niin täynnä ajatuksia, että sitä särkee aika pirusti.