Mä tunnen pientä syyllisyyttä siitä, että mä en ole koko viikon aikana ilmoittanut yhelle mun lapsuudenystävälleni, että mä olen täällä kotinurkilla pyörimässä. Samalla mä vaiennan sen syyllisyyden nakuttavan äänen muistuttamalla itseäni, että ei kyseinen henkilö pahemmin pidä itsekään yhteyttä.
Jouluna mä lähetin joulukortin, enkä saanu vastauksia. Uudenvuoden tekstariin tuli puol päivää myöhässä hyvin lyhytsananen viesti. Tässä on jotenkin niin koomista se, että mä en todellakaan tiedä, että mitä pahaa mä olen tehnyt. Mulle ne oharit tehtiin baarissa toissa uv:na, minä olin se joka joutu maksamaan yksinään taksin tänne peräkorpeen keskustasta ja se ei ollu ihan pikkulovi, mikä kukkaroon siitä reissusta tuli. Mielestäni olin ihan oikeutettu huomauttamaan seuraavana aamuna, että kiitos vain viimeisestä.
Mä sitten inhoan sitä tunnetta, kun miettii, että olenko mä tehnyt jotain. Mä olen ihan hemmetin huono kysymään, että mikä oikein mättää. Joskus on sattunu käymään niin, että toinen ihminen alkaa yhdenäkin käyttäytymään jotenkin oudosti, tyyliin ei juttele samaan tapaan kuin ennen tai vastaile vaikkapa naamakirjassa kommentteihin, tilapäivityksiin tms samaan tapaan kuin ennen tai muulla tapaa ota mitään yhteyttä. Mä alan tommosessa tilanteessa samantien kelaamaan, että mikä nyt mättää. Että mitä mä olen menny päästämään suuresta suustani, mitä mä oikein olen tehnyt, että toinen on ottanu mulle nokkiinsa.
Ei se joka kerta ole minun syy, että toinen vaan hiljenee. Jokaisellahan sitä on elämässään millon mitäkin, kyllä mäkin joskus vaan huomaan etääntyväni toisista ihmisistä, vaikka ne koittaa pitää muhun yhteyttä. Mutta silti, silti mä aina pohdin, että mun syytähän tän on pakko olla.
Sitten mä olen ihan hirveen jänishousu nostamaan kissaa pöydälle ja kysymään, että mikä tässä nyt oikeasti mättää ja missä mennään. Sillähän sitä monet asiat selvitettäis, mutta ainakin tässä viimesimmässä tilanteessa mä en yksinkertasesti kykene siihen. Mulla ei vaan riitä voimat nyt siihen, että mä alkaisin selvittämään jotain ihmissuhdetta perinpohjaisesti. Mä en jaksa sitä, että mä kerään taas niskaani kilokaupalla paskaa ja pyytelen anteeksi tekemisiäni tai sanomisiani, kun mulla kerrankin ei ole minkään valtakunnan tarvetta tai aihetta siihen.
Että joo, mä heitän paljon läppää ja toisinaan vahingossa suusta karkaa sellaista, mistä joku ottaa nokkiinsa. Mutta tosissani pahasti mä sanon todella todella todella harvoin. Mä en jaksa nähdä sitäkään vaivaa, että tahallani suututtelen jonkun, kun tuskin se mun elämääni ainakaan paremmaksi tekisi. Mä myös toivon, että mun läheiset kykenisi sanomaan mulle, että nyt meni vähän överiksi, jos niin sattuu käymään. Mä en todellakaan ole mikään suurien sanojen mestari, joka keksii joka tilanteeseen ne oikeat sanat, joten pyydän nöyrimmin anteeksi, jos olen sillä tapaa joskus jotakuta loukannu.
On nimittäin käyny niinkin, että mulle on sama ihminen puhunu viimeset 15 vuotta siitä, että hänen vanhemmat eroaa. Toissakesänä tämä asia sitten lopultakin oikeasti tapahtui, ja mulle kerrottaessa mä sanoin jotakin tyyliin aijjaa. Kuitenkin siinä samalla katsoin silmiin ja taisin jatkaa jotakin, että no mites sä nyt sitte jaksat tai vastaavaa. No, tästähän vedettiin herneet nekkuun. Että minua ei kuulemma tarpeeksi kiinnosta.
Ehkä mua ei sitten kiinnosta. Ehkä mua kiinnostaa semmosten ihmisten asiat, jotka kyselee multakin, että mitä mulle kuuluu. Ja vaikka eivät kysyskään, niin ainakin kuuntelevat, jos mulla on joskus jotain sydämen päällä. Mä en itsekään osaa aina kysyä, että mitä kuuluu tai mikä mättää, mutta mä olen tehnyt jokaiselle läheiselleni selväksi, että kyllä minä kuuntelen. Mä en välttämättä osaa sanoa mitään fiksua tai rohkasevaa, mutta mä kuuntelen.
Mä olen tässä, mä pidän huolta, mä olen olkapää jota vasten itkeä. Sen saman mä myös odotan tiedän saavani takaisin niiltä ihmisiltä, kelle mä olen valmis tuota kaikkea olemaan, tekemään ja sanomaan.
Tää kaikki ajatteleminen ei selkeästi sovi mulle. Pää on niin täynnä ajatuksia, että sitä särkee aika pirusti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti