Mä keräilin kamppeita aamua varten valmiiksi ja laittelin samalla huomiset työvaatteet sohvan selkänojalle valmiiksi odottamaan aamua. Tein siinä samalla muutaman enemmän ja vähemmän tärkeän huomion.
Mun farkut (ne ainoat, mitkä omistan) hajoaa liitoksistaan ihan just. Ostin ne viime maaliskuussa (!!!) kun edelliset meni persukkeista puhki. Nyt noista paistaa haaroista päivä läpi ja takamukseen on ilmestyny jo reikä. Harmi, kun enää ei oo muodissa ne perseestä rikki olevat farkut, mä oisin muuten ihan übertrendikäs! Mikähän siinä onkin, joskus ennen teini-ikää niitä farkkuja piti hinkata raastinraudalla, että ne olisi olleet kivan kuluneen näköiset. Tämä tehtiin tietenkin salaa, meidän perheessä kun ei rahaa niin paljon ollut, että uusia farkkuja olisi ollut varaa tahallaan rikkoa.
Mun lemppari tunikasta on kainalot rikki. Tai no, semmosia pieniä reikiä, mitkä näkyy kun läheltä kattoo. Mutta kohta ne on varmasti isoja reikiä. Viime talvena ostetuista talvikengistä kuoriutuu pinta pois. Siis voi jumavtunlauta! Ens viikon keskiviikkoon asti on pakko selvitä, mennään sitte töihin hameessa, pierukollareilla ja epämukavilla pillifarkuilla, jotka on polvien kohdalta rikki. Sillon tulee tili ja nyt on pakko rynnätä ryöttikauppaan.
Että joo, en osta liian usein uusia vaatteita. Kun en vaan löydä sopivia tai mieleisiäni. Suurimmaksi osaksi kyllä siitä syystä, kun ei yksinkertaisesti ole varaa. Miulla ei oo käryäkään, että mihin hittoon mie kaikki rahani oikein syydän, mutta ei sitä kyllä ylimääräisiä pahemmin jää. Viime aikoina varsinkin on vetänyt jostain syystä ihan pirun tiukalle joka kuu. Itkettää nyt jo valmiiksi, kun katon tätä näppäimistön vieressä olevaa laskupinoa. Sen lisäksi sitten tosiaan noita vaateostoksia... Voi hyvä Luoja mua auttakoon! Onneksi tulee veronpalautukset ensi kuun alussa. Saan ehkä jotain joululahjojakin ostettua.
Mä tiedän jo valmiiksi, mitä tuskaa se shoppailu tulee olemaan. Tunnen itteni niin lihavaksi, rumaksi ja epäonnistuneeksi, ettei mitään rajaa. Sitä nyt ei sattumoisin tunne olevansa kaikkein kauneimillaan, kun on eka röykynny päivän töissä muksujen kanssa ja sitten pyyhältää tukka lässähtäneenä ja tuhannen väsyneenä vaatekauppaan. Ja kun mikään ei tunnu mahtuvan päälle... Housut kinnaa reisistä tai perseestä ja paidat yleensä tissien kohdalta.
Ei siis mikään ihme, että mä alan tuntea murhanhimoa, kun joku viistoistakesänen viimesen päälle maalattu ja missin kropalla varustettu teini rääkyy viereisessä sovituskopissa, kuinka on niin rumajaläskijafinninen, ettei voi enää elää. Siinä sitten unelmavävyn näköinen poikaystävä ja viisi parasta ystävää koittaa todistella vieressä, että ei kun hyvältä sä näytät. Että kiva kiitos moi, saanko antaa sulle selkään heti vai nyt. Kyllä minä tiedän, että tuskin omaan kroppaansa koskaan on tyytyväinen. Mutta tiedän myös sen, minkälaista on omistaa hyvä kroppa. Ei sitä silloin kakskymppisenä ja 15kg laihempana viittinyt joka paikassa kiljua, että vittu kato näitä läskejä. En varmaan ollut se maailman isoin tapaus koko maailmassa. Okei, en ehkä ole vieläkään, mutta silti. Tarpeeksi paksu.
En kai kuulosta katkeralta, tai mitään...?
Mä näin viime yönä unta, että oltiin Sernan ja Marken kanssa menossa juhlimaan. Serna oli lähdössä bileisiin pitkissä kalsareissa, jotka pussitti polvista ja perseestä ja väriltään ne oli kirkkaan pinkit. Marke veti hirveet kilarit, oli vissiin tärkeet bileet siis... Mitä mun alitajunnassani oikein tapahtuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti