Mä kiukuttelin töissä oikein urakalla tänään, kun mua on jo jonkun aikaa vituttanu joidenkin ihmisten kohdalla yksi ihan perkeleellisen ärsyttävä piirre. Nimittäin se, että ei voida joustaa tipan tippaa! Minä ite oon semmonen ihminen, että joustan ja autan tarvittaessa, jos joku semmoista tarvii. Mä huomaan usein töissä olevani se, joka sanoo että juu kyllä mie voin jäähä, jos tarvii esim. jonkun sairastumisen takia tehdä ylitöitä. Tän lukuvuoden aikana on painanu jo aika pirun monta semmosta päivää, että oon kaheksaksi menny ja lähteny kotiin vasta viideltä.
Samoin mä monesti löydän itteni tekemästä jotain, mihin oon suostunu hyvää hyvyyttäni. Samalla mä olen organisoinu omat duunini uudestaan ja parhaassa tapauksessa rynnin kuin hepokatti paikasta toiseen tai teen kahta asiaa yhtä aikaa, kun en vaan osaa sanoa, että en mie nyt tee. Totta kai siis, jos omassa luokassa on tunti, missä mua ehdottomasti tarvitaan, niin kieltäydyn. Mutta jos on vähääkään rakoa myöntyä, niin mun omatunto ei anna periksi sanoa ei.
Tästä luonteenpiirteestä ei tietenkään pitäisi syyttää työkavereita, ei missään nimessä. Mun oma häpeehän se on, että minä suostun. Mutta. Jos sattuu omistamaan yhden sellaisen työkaverin, joka ei jousta sitten vittu ikinä. Tyyppi voisi ihan hyvin toisinaan pienillä järjestelyillä sijaistaa joskus jotakuta, kun apua kaivataan, mutta kun ei. Ylitöihin ei voi jäädä, jos pitää mennä ruokakauppaan tai kusettamaan koiraa tai hakemaan mies töistä.
Voi luoja, kyllä mäkin haluaisin töistä ajoissa kotiin, mutta mulla ei tosiaankaan ole pokkaa sanoa, että ei en mie nyt auta tässä tilanteessa, kun pitää juosta hakemaan tarjouskahvia lähikaupasta. Että joo, kyllä minä sen tiedän, että sitä mun työpanostani arvostetaan, mutta kun en minäkään ihan joka kerta jaksaisi.
Viime viikolla yksi työkaveri kyseli, että hän pitäisi kaksi lomapäiväänsä pois, jos vaan joku pystyisi irtoamaan kahtena maanantaina kuudesluokkalaisten liikuntaan. Jostain kumman syystä minun niskaani ropsahti jo tämän luokan torstainen liikkatunti ja perjantainen englannin tunti, ihan siis koko loppukevääksi. Kun oli kyse näistä maanantain tunneista, niin alkoi kyllä tälle minä en jousta ikinä ihmiselle löytyä vaikka mitä tärkeää työtä, mikä kuulemma pitää hoitaa.
Mua ärsytti se asenne ja vielä enemmän ärsytti se, kun löysin itteni sanomasta ML:lle, että kyllä mie voin ne hoitaa niin saat lomas pidettyä. Jos en olis sanonu, niin mulla ois jatkuvasti paska fiilis siitä, että joku ei saa lomapäiviään alta pois sen takia, että mie en viiti organisoida omia hommiani parille maanantaille uusiksi, vaikka se teettää lisätyötä niin luokan opettajalle, kuin mullekin.
Mitähän sitä omaan elämäänsä keksisi, että osaisi heittäytyä samanlaiseksi. Mä olen sairastessanikin koko ajan sillä fiiliksellä, että joutuukohan siellä joku onneton nyt painamaan miunkin duunit omiensa sijalla, vaikka eihän kukaan sairasta tahallaan. Koskahan sitä oikein oppii sanomaan ei, ja ajattelemaan joissain asioissa vain ja ainoastaan sitä omaa napaansa?
1 kommentti:
Näinpä näin, niin sitä välillä kuvittelee olevansa täysin korvaamaton ja että maailma menee nurin, jos yhden päivän lusmuilee vaikka neljänkymmenen asteen kuumeessa kotona. Joskus niin on käynytkin ja on vaan saanut ihmetellä minne maailmanlopun apinasirkukseen sitä saikkunsa jälkeen on palannut.
Näitä tekosyyihmisiä sitten... hohhoijaa, missä kohtaa on mennyt kasvatus pieleen? Totta kai täytyy opetella olemaan vähän itsekäs ettei pala jatkuvasti loppuun, mutta joku raja jossakin kohtaa. Itsellä on paljon ollut tällaisia työkavereita, jotka joka ikisen iltavuoron on vaihtaneet vuosien ajan pois jollakin ihme verukkeella. Onko niin vaikeaa kerran kuussa järjestää niin, että voi olla kahdeksaan asti (huom. meillä "omassa työssä" iltavuoro vain kahdeksaan, sen jälkeen ehtii perheellinenkin hyvin vielä pistämään mukulansa unille, jos tarvetta on, ja järjestämään itselleen vähän aikaa) naputtelemassa hommia. No ei tod ole. Sitten toiset tekee tuplavuoroa, että saadaan ne tyhjät päivystysvuorot paikattua, ja reiluus on taas huipussaan.
Sama se on joka paikassa. Aina on niitä lusmuja. Niitä jotka on ryhmätyötunneilta poissa ja vetelee silti hyvät pojot papereihinsa pistämättä tikkua ristiin kun toiset on niskalimassa painaneet saadakseen kaiken oleellisen opiskeltua. Siksi vihaan kaikenlaista ryhmätyötä. Itse en enää osaa luistaa yhtään ja antaa myöten, että lusmuaisin vähän. Teen oman osuuteni ja valvon mielelläni myös muiden työntekoa, osallistun ihan mielellään myös kavereiden ideariihiin, hallaa siinä vain itselleen tekee, jos ei ota asiakseen kiinnostua kaikesta mikä ei voisi itseä ihan oikeasti kiinnostaa paskaakaan. Saa vielä syyt niskoilleen. En voisi ikinä tehdä kenellekään niin kusisesti että vain jättäisin tekemästä jotakin, mitä minua on pyydetty tekemään ja olen luvannut tehdä!
Nykyään olen alkanut sen verran kusipääksi, että kyllä ilmaisen vaikka nyt siellä koulussa palautekeskusteluissa, että MINÄ tein suurimman osan tämän toisen ihmisen kanssa ja kolmatta osapyörää ei muuten sitten näkynyt mailla eikä halmeilla, joten sitä on turha edes päästää kurssista läpi ja sillä selvä. Koulussa se on helpompaa saada oikeutta kuin työelämässä, siellä leimautuu valittajaksi ja koko ilmapiiri heikkenee, ketään kun ei arvostella numeroasteikolla - eikä rokoteta palkkanauhasta työpanoksen mukaan. Kesäisin siis kirjoitan potilastekstejä, ja kyllä kismittää kun itse 8 tunnin aikana kirjoittaa 50-80 tekstiä ja nostaa sijaispalkkaa ja toinen kirjoittaa maksimissaan 8 tekstiä ja nostaa kaksi kertaa sen mitä itselle jää käteen, eikä saa edes moitteita, koska pomo on sitä mieltä, että "ei nyt aleta turhaan tappelemaan" :-))) kommunismi, sitä täällä kaivataan...
Lähetä kommentti