Kettu että väsyttää

Mitä mulle tapahtui?

Se tunne, kun oikeasti tajuaa, että mitenkä pihalla sitä oikeasti onkaan. Kuinka pahasti on omien tapojensa tai pakkojensa vanki. Räjähdin kyllä armottomaan nauruun, mille ei meinannut tulla loppua millään. Miten kukaan voi oikeesti olla tämmönen? Miten kukaan voi pitää mua jollain tapaa fiksuna ja normaalina aikuisena, kun mä todellisuudessa olen niin hukassa, kun vaan ihminen voi olla.

Sä oot kyllä hauska.

No enkä oo, mie oon ihan onneton. 

Kuin sä oot onneton?

Näkeehän sen! Kato nyt mua ja tätä touhua. Ei mua säälittävämpää ja kohelompaa ihmistä olekaan. 

Mä havahduin tänään ihan tosissani miettimään, että mitä mulle oikein on tapahtunut. Musta tuntuu, että mä oon viimesen puolen vuoden aikana muuttunut ihan hirveesti. Mä teen asioita, joita joskus olen vannonut, etten voisi ikinä tehdä. Nykyään ei tunnu missään. Mä räpiköin paikallani tässä suossa ja koen, että mä en meinaa millään päästää irti. Mua pelottaa, että mitä elämä mulle tuo, jos mä jään tähän. Tai ehkä enemminkin niin, että mitä se mulle ei tuo. 

Mulla on haaveita, mulla on unelmia. Mä olen vaan tällä hetkellä liian heikko ja jollain tapaa peloissani toteuttaakseni niitä. Päällisin puolin mulla on kaikki hyvin, mutta mun sisällä myllertää aika rankasti. Mä haen helpotusta tähän omaan kieroutuneisuuteni ihan vääristä paikoista ja selittelen itselleni omat tekemiseni luvallisiksi. Tällä hetkellä mä en jaksa välittää paljon mistään, mulla on ihan muutama ihminen, kenen hyvinvointi on mulle tärkeintä. Mä rikon niin monia lupauksia, odotuksia ja normeja omalla toiminnallani, mutta mä koen, että ilman mä en selviä. 

Toisaalta, ainoastaan muutama ihminen tietää, mitä mä oikeasti olen nähnyt elämässäni. Se, että mua on oikeesti joskus viskottu tässä parisuhteessa pitkin seiniä, on ollu mulle jotain niin hirveää, että mä olen nyt vasta useamman vuoden jälkeen saanut suuni auki. Pahinta siitä kaikesta tekee se, että multa ei ole kunnolla pyydetty asioita anteeksi. Ei kuulemma ole tarvista. Vaikka mie en missään nyrkin ja hellan välissä elän, niin mie muistan joka hetki elämässäni, minkälaista se voi olla. Minä tiedän, miten häijy toinen ihminen osaa olla. Vaikka se muuten on niin mukava mies. 

Lyöminen on asia, mistä vaan ei puhuta. Siitä vaietaan, oli se sitten isoa tai pientä, minkälaista hyvänsä. Tänä aamuna totesin ääneen sen, että ei sitä paljon tarvihe tukkapöllyä saada, kun se oma tahto tallataan pois. Vaikka siitä on aikaa, niin silti. Jäljet häviää ja mustelmat parantuu, mutta mielestä ne asiat ei katoa koskaan, ei koskaan. Vaikka se olisikin tapahtunut humalassa, se ei oo mikään selitys. Mä olen valitettavasti kokenut sen, että jos käy päälle kerran, niin käy toisenkin. Vaikka kuinka ensimmäisen kerran vannoisi, että ei toistu enää koskaan. Toistui se. Minä niin joskus vannoin, että jos muhun käydään fyysisesti kiinni, niin minä lähden samantien. Hyvähän se on sanoa.

On myös olemassa sanonta, että jos pettää kerran, niin pettää toistekin. Kerran pettäjä, aina pettäjä. Minä olen toista mieltä. Jos minä saisin kotoa kaiken sen, mitä minä saatan saada jostain muualta, niin ei minun tarvitsisi mennä mihinkään. Jos joku kuuntelisi minua kotona, pitäisi mua lähellä tai silittäisi mun niskaani. Toivottaisi mulle hyvää yötä ja nauraisi, kun mä nukahdan huomaamattani toisen kainaloon.

Kyllä minä tiedän toimivani väärin. Ihan liiankin hyvin. Minä oon vaan liian kyllästynyt enää välittämään. Lisäksi mä tiedän sen, että ne minun elämäni oikeasti tärkeimmät ihmiset ei tuomitse mua. Ainoastaan sillä on mulle väliä. Mun puolesta mua saa tuomita ihan niin paljon, kuin haluaa. Mua ei jaksa kiinnostaa sellaisen ihmisen mielipide, joka ei mua tunne niin hyvin, kuin muutama mun ystäväni tuntee. Mä en pysty selittämään omia tekojani millään tapaa hyväksyttäväksi muille, korkeintaan itselleni.  

Kun sie vaan tietäsit, että mihin soppaat oot ittes sotkenu, kun oot tässä miun kans. 

Ehkä minäkin saan?

Vaikka mä olenkin ehkä maailman epäromanttisin olento, niin kai minäkin saan tykätä siitä, kun joku silittää mun niskaa ja toivottaa hyvää yötä? Kai minustakin saa olla kivaa katella telkkaria jonkun kainalossa?

Saa sitä varmaan ainakin haluta.

Rauhallista vuodenvaihdetta kaikille ja parempaa tulevaa vuotta! ♥

Pukkia odotellessa

Tekniikan ihmelapsi saa joulupukilta uuden puhelimen tänään. Vanhan möin pikkuveljelle aamupäivällä ja voi onnea mulle. Sain kopioitua osoitekirjasta kaikki numerot puhelimen muistikortille, mutta tota noin. Miten hitossa ne saa sieltä muistikortilta takaisin osoitekirjaan?! Nyt ei kannata tulla viisastelemaan, että olisit vaan pitäny ne siellä sim-kortilla, koska se sama kortti ei käy siihen uuteen älymystöpuhelimeen, minkä mä pukilta saan. Että joo, yksi jouluntoivotus tekstari on jo tullu, ei kyllä mitään hajua, että keltä. Mulla on siis LilBron vanha puhelin käytössä, joka on muuten kans mun vanha. Ei siellä tosiaan yhden ainutta yhteystietoa ole, mutta ainakin mut saa tarpeentullen kiinni... 

Noh, pitää koittaa keksiä jotain ja toivoa parasta. Jos vaikka saisin sen muistikortin koneeseen kiinni ja sieltä kautta sitten vaikka käsipelissä. Okei, ei varmaan maailma kaadu, vaikkei niistä 142 yhteystiedosta ihan kaikki säilykään tallessa, mutta kyllä siellä aika monta tärkeääkin numeroa on! 

Hoh hoi. Väsyttää. Koko päivä on ollu aikamoista hulinaa, vielä pitäis siirtyä hetkeksi BigBron ja Silin torppaan lapsenvahdiksi siksi aikaa, että aikuiset pääsee kahdestaan saunaan. Sen jälkeen sit ruokaa ja pukkikin tänne kuulemma on tulossa, wuhuu. Älkää käsittäkö mua väärin, mä rakastan perhettäni ihan hirveästi ja tykkään joulusta tosi paljon, mut kyl tää tohina osaa väsyttääkkin. Lisäksi täällä on ihan jäätävä pakkanen, ei paljon tee mieli ulos. 

Mun pinna oli kiree, kun viulunkieli, kun reissattiin isännän kanssa junalla tänne. Musta tuntu, että mä en kestä siltä yhtään sanaa ilman, että räjähdän silmille samantien. Asemalle päästessä kiskoin tautisen isoa matkalaukkua perässäni ja ärisin, että nyt elä puhu miulle yhtään mitään, multa lähtee järki ihan just. Ymmärsi onneksi oman parhaansa ja piti suunsa kiinni. 

Toi on vissiin lähdössä ennen uuttavuotta himaan, mä en vielä tiedä, että mitä minä teen. Toisaalta mä voisin lähteä, jos löytyy jotain sopivaa ohjelmaa vuodenvaihteelle, mutta voisin mä toki jäädä tännekin. Tiedä hänestä nyt sitten vielä. 

Mä voisin ottaa lasin punaviiniä ja istua sitten vaan hetken, ennen kuin lähen taas touhottamaan eteenpäin. Rauhallista joulua kaikille, muistakaa syödä hyvin, juoda hyvin ja lukea paljon hyviä kirjoja. Tai jotain sinnepäin. 

Joulu ja sen tuleminen

Voihan joulu sentään. Kahden viikon päästä se on jo ohi ja mulla on ihan hirvee jouluressi. Mä en jaksa edes muistaa, että koska mä oisin viimeksi hermoillu näin paljon. Kaikkein koomisinta tässä on se, että mä en edes itse tiedä, että mikä mua rassaa.

Mä oon ihan hillittömän väsyny. Töitä riittää, viime viikko oli niin kamalaa pyöritystä, että kolme päivää tuntu viikolta. Sen päälle neljän päivän reissu kotipuoleen, niin kyllä väsytti. Siis oli tosi ihanaa käydä kotona ja nähdä Jarnon ristiäiset ja viettää aikaa kaikkien kanssa, mutta seki mukavuus vaatii veronsa. Varsinkin, kun kotiin matkustaessa juna oli puoltoista tuntia myöhässä.

Lapset alkaa töissä olla kanssa aika joulupärinöissään. Vauhti on sen mukasta, tuntuu, että koko ajan sattuu ja tapahtuu. Ite kun ei jaksais enää mitään ylimäärästä, ihan tarpeeksi näissäki normihommissa. Ei onneks enää ole, kun kuus kokonaista työpäivää tämän jälkeen.

Töitten jälkeen mä painun enemmän ja vähemmän väsähtäneenä ja kiukkusena kotiin ja Isäntähän sen saa sitten tuntea nahoissaan. Mä en jaksa yhtään mitään ylimäärästä, tai saan hepulin. Mä en kestä, jos se olettaa, että mä olen ottanu asioista valmiiksi selvää sen takia, että hän voi vaan leikkiä tyhmää ja kysyä multa. Yksin viime maanantainen joulukorttien ostaminen sai mut raivon partaalle ja mä yllätin itteni Tiimarin kassalta tiuskimasta Isännälle ja siinä kohtaa hävetti ihan hirveesti.

Mä olen ostanut melkein kaikki joululahjat. BigBro, Sil, LilBro ja Tyttis on vielä vailla omiaan. Mellin ja Nessun lahjat hajen varmaan huomenna töitten jälkeen, kun tiedän mistä mä mokomat saan hommattua. Isännän joululahja on tilattu, että senkään puolesta ei tarviis hermoilla. Ehkä mä ressaan sitäkin, että vieläkö tässä tulee jotain ennen joulua, että ei päästäkään yhessä lähtee meille kotiin ens lauantaina. Viime vuonna Isäntä sairastu just ennen lähtöä, mua jotenkin kammottaa, että taas tulee sama.

Mä en tänä vuonna suostunut edes harkitsemaan sitä vaihtoehtoa, että me ois möllötetty kaksistamme Turussa. Ei, joulu on perhejuhla. Minä en suostu viettämään sitä kaksin kerrostalokaksiossa, jossa me ei keksitä toisillemme edes mitään puhuttavaa. Tai siis, kun ei meidän kuulemma tarvitse puhua. Tai kun se minun juttelemiseni ahdistaa, niin ollaan sitten vittu hiljaa.

Minä huomasin kotona taas sen katkeruudenpistoksen, minkä minä tunnen nykyään ihan liian usein. Mä istuin BigBron ja Silin sohvalla Jare sylissäni ja Nessu leikki siinä vieressä. Mä nuuhkin sitä Jaren vauvantuoksua ja mietin, että mulla saattais olla itsellänikin jo tämä kaikki, jos mä joskus olisin valinnut toisin. Isännällehän mun on ihan turhaa mennä näitä asioita sanomaan, ei se tajua kuitenkaan. Se ei tuu koskaan tajuamaan sitä, että minä tulen syyttämään sitä koko loppuikäni, jos minulla ei enää ole mahdollisuuksia saada omaa lasta. Niin monta vuotta minä suostuin odottamaan, ja nyt hän vasta mulle kerto, että ei hän halua koskaan lapsia. Että kiitos tästä, kiitos, kun annoit minun kuvitella muuta ja haudata omat haaveeni.

Mutta kyllä minä silti odotan joulua. Sitä, että pääsen kotinurkkiin, se tunnelma siellä. Jare, Neela, Saara ja kaikki muutkin. Saa hyvää ruokaa, voi vaan olla, eikä tarvii hermoilla enää yhtään mistään. Mie niin odotan.

Toivon kyllä, että koko joulunaikaa ei oo niin hirveetä pakkasta, että lenkille on turha haaveillakaan lähtevänsä. Tai vastaavasti niin hirveetä lumipyryä, ettei ulos oo asiaa. Kammoan ajatustakin siitä, jos jumahdan taas viikoksi sisälle, että mitenkä monta kiloa siinä ajassa oikeasti lihoo takasin, näillä meikäläisen syömätottumuksilla joulun aikaan. Kääk. Eilen kyllä totesin, että on melkein itsari koittaa päästä juoksemaan, kun jalkakäytävät on joko aurattu tosi liukkaaksi tai sitten siellä on lunta nilkkoihin asti, että revi siitä sitten. Hiki tuli ainakin, kun valitsin turvallisemmaksi sen lumihangen ja rämmin siellä menemään.

Koska mahtaa tulla kesä?