Se tunne, kun oikeasti tajuaa, että mitenkä pihalla sitä oikeasti onkaan. Kuinka pahasti on omien tapojensa tai pakkojensa vanki. Räjähdin kyllä armottomaan nauruun, mille ei meinannut tulla loppua millään. Miten kukaan voi oikeesti olla tämmönen? Miten kukaan voi pitää mua jollain tapaa fiksuna ja normaalina aikuisena, kun mä todellisuudessa olen niin hukassa, kun vaan ihminen voi olla.
Sä oot kyllä hauska.
No enkä oo, mie oon ihan onneton.
Kuin sä oot onneton?
Näkeehän sen! Kato nyt mua ja tätä touhua. Ei mua säälittävämpää ja kohelompaa ihmistä olekaan.
Mä havahduin tänään ihan tosissani miettimään, että mitä mulle oikein on tapahtunut. Musta tuntuu, että mä oon viimesen puolen vuoden aikana muuttunut ihan hirveesti. Mä teen asioita, joita joskus olen vannonut, etten voisi ikinä tehdä. Nykyään ei tunnu missään. Mä räpiköin paikallani tässä suossa ja koen, että mä en meinaa millään päästää irti. Mua pelottaa, että mitä elämä mulle tuo, jos mä jään tähän. Tai ehkä enemminkin niin, että mitä se mulle ei tuo.
Mulla on haaveita, mulla on unelmia. Mä olen vaan tällä hetkellä liian heikko ja jollain tapaa peloissani toteuttaakseni niitä. Päällisin puolin mulla on kaikki hyvin, mutta mun sisällä myllertää aika rankasti. Mä haen helpotusta tähän omaan kieroutuneisuuteni ihan vääristä paikoista ja selittelen itselleni omat tekemiseni luvallisiksi. Tällä hetkellä mä en jaksa välittää paljon mistään, mulla on ihan muutama ihminen, kenen hyvinvointi on mulle tärkeintä. Mä rikon niin monia lupauksia, odotuksia ja normeja omalla toiminnallani, mutta mä koen, että ilman mä en selviä.
Toisaalta, ainoastaan muutama ihminen tietää, mitä mä oikeasti olen nähnyt elämässäni. Se, että mua on oikeesti joskus viskottu tässä parisuhteessa pitkin seiniä, on ollu mulle jotain niin hirveää, että mä olen nyt vasta useamman vuoden jälkeen saanut suuni auki. Pahinta siitä kaikesta tekee se, että multa ei ole kunnolla pyydetty asioita anteeksi. Ei kuulemma ole tarvista. Vaikka mie en missään nyrkin ja hellan välissä elän, niin mie muistan joka hetki elämässäni, minkälaista se voi olla. Minä tiedän, miten häijy toinen ihminen osaa olla. Vaikka se muuten on niin mukava mies.
Lyöminen on asia, mistä vaan ei puhuta. Siitä vaietaan, oli se sitten isoa tai pientä, minkälaista hyvänsä. Tänä aamuna totesin ääneen sen, että ei sitä paljon tarvihe tukkapöllyä saada, kun se oma tahto tallataan pois. Vaikka siitä on aikaa, niin silti. Jäljet häviää ja mustelmat parantuu, mutta mielestä ne asiat ei katoa koskaan, ei koskaan. Vaikka se olisikin tapahtunut humalassa, se ei oo mikään selitys. Mä olen valitettavasti kokenut sen, että jos käy päälle kerran, niin käy toisenkin. Vaikka kuinka ensimmäisen kerran vannoisi, että ei toistu enää koskaan. Toistui se. Minä niin joskus vannoin, että jos muhun käydään fyysisesti kiinni, niin minä lähden samantien. Hyvähän se on sanoa.
On myös olemassa sanonta, että jos pettää kerran, niin pettää toistekin. Kerran pettäjä, aina pettäjä. Minä olen toista mieltä. Jos minä saisin kotoa kaiken sen, mitä minä saatan saada jostain muualta, niin ei minun tarvitsisi mennä mihinkään. Jos joku kuuntelisi minua kotona, pitäisi mua lähellä tai silittäisi mun niskaani. Toivottaisi mulle hyvää yötä ja nauraisi, kun mä nukahdan huomaamattani toisen kainaloon.
Kyllä minä tiedän toimivani väärin. Ihan liiankin hyvin. Minä oon vaan liian kyllästynyt enää välittämään. Lisäksi mä tiedän sen, että ne minun elämäni oikeasti tärkeimmät ihmiset ei tuomitse mua. Ainoastaan sillä on mulle väliä. Mun puolesta mua saa tuomita ihan niin paljon, kuin haluaa. Mua ei jaksa kiinnostaa sellaisen ihmisen mielipide, joka ei mua tunne niin hyvin, kuin muutama mun ystäväni tuntee. Mä en pysty selittämään omia tekojani millään tapaa hyväksyttäväksi muille, korkeintaan itselleni.
Kun sie vaan tietäsit, että mihin soppaat oot ittes sotkenu, kun oot tässä miun kans.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti