Mun selkä on kipeä. Laitoin eilen töissä videotykkiä paikalleen tunnin verran, könysin pitkin lattioita ja nurkkia johtojen perässä ja tuli kuroteltua ja kumarreltua suuntaan jos toiseenkin. Ergonomia ei vissiin ihan ollut lapasessa, nyt kärsitään sitten. Eipähän sillä, ei nuo hommat kyllä ehkä ihan meikäläisen heiniä olekaan, lapsia mun on tarkotus tuolla ohjata, eikä asennella teknisiä vempaimia. En vaan (taaskaan) osannut sanoa ei, kun tuli yksi työkaveri kysymään, että voisitko vähän tulla auttelemaan.
Päivä oli yhtä juoksentelua. Yksi diabeetikko oli hukassa, muutamalla muulla muksulla muuten vaan rallivaihde silmässä ja opettajan läppäri alkoi temppuamaan kesken tunnin. Onneksi luokassa on tämmönen itseoppinut kotidatis, joka sai koneen taas toimimaan ilman isompia ongelmia ja päänvaivaa. Viimeisen oppitunnin jälkeen mukulat kiireesti kotiin ja sitten puolijuoksulla lasten psykiatriselle oman avustettavan verkostopalaveriin.
Sitä on joskus miettinyt omaa ammattiaan ja työtehtäviään, että mikä se oma rooli oikein on. Tänään taas muisti, että minähän taidan tehdä ihan hirveän tärkeää työtä. Lapselta oli iteltään kysytty aiemmin, että mitä tykkää koulussa käydä ja kuinka se siellä oleminen on viime aikoina sujunut.
"Mulla on ollu kivaa, eikä kukaan kiusaa mua. Paitsi joskus, mut sit Aino sanoo niille. Enkä mä kiusaa ketään. Aino auttaa mua olee kiltisti ja sit mä jaksan olla kiltisti, kun jutellaan Ainon kanssa, jos mä meinaan vahingossa vaikka kiusata. Mä tykkään siitä ja se nauraa ja juttelee mun kanssa."
Multa on moni kysyny, että kuinka mä jaksan omaa työtäni. Kyllä mä jaksan, (vaikka välillä tekee mieli itkee ja parkuu ja huutaa) mä oikeesti tykkään työstäni. Jokainen päivä on rutiineista huolimatta tosi erilainen ja tässä työssä todellakin oppii sen, että erilaisuus on oikeasti rikkaus. Toki muakin aamusin väsyttää ja kyllästyttää ja toisinaan on semmonen fiilis, että nyt kotiin enkä tuu tänne enää ikinä, mutta pohjimmiltani mä oon kyllä paikkani löytäny.
Palaverin jälkeen en jaksanu enää mennä takas töihin, vaan lähin keskustaan toimittelemaan asioita. Piti käydä siellä VR:llä riekkumassa, mutta ne riekkumisajatukset palo savuna ilmaan parin röökin mukana. Tiskin takana istuva setä tulosti mulle lipun ja totesi, että näitä sattuu aina toisinaan aika usein, että e-liput jää tulematta sähköpostiin. Siis häh? Että toisinaan vai usein? No, ihan kuinka vain. Mulle oli eka kerta ja toivottavasti samalla viimeinen.
Huvitti muuten, kun siinä aseman ovella jäin pitämään ovea auki muutaman hengen seurueelle, jotka oli selkeesti lähdössä johonkin reissuun kaikkien kapsäkkiensä kanssa. Tyylikkäästi pukeutuneita pukumiehiä ja jakkupuku naisia, ympärillä leijui kallis hajuvesi ja naamasta suorastaan paistoi raha ja asema. Mä seistä tönötin siinä oven pielessä ja pidin sitä ovea auki, eikä niistä yksikään vaivautunu sanomaan, että kiitos. Teki mieli karjaista perään, että olkaa toki hyvät vain! Pidin sit kuitenkin suuni, olkoot mun puolestani. Ei mun maailmani tosta radaltaan lennähtäny, pisti vaan miettimään. Miten voidaan nykyään olettaa, että lapset osais käytöstavat ja fiksut otteet, kun ne tuntuu olevan hukassa aikuisiltakin?
Näkee joskus töissäkin niitä vanhempia, jotka seistä pönöttää jossain käytävällä odottelemassa kullanmurujaan kotiin ja kun ohimennessään sanoo hei, niin ei välttämättä edes katsota päin. Nyt onkin ollu viikon teemana tervehtiminen, suurimmalta osaa lapsia se kyllä tulee ihan luonnostaan, onneksi. Voisi olla paikallaan siellä kotonakin jossain kohtaa miettiä näitä juttuja.
Aseman jälkeen rynnistin vielä kirjastoon ja ostamaan sen isänpäivälahjan. Iskä saa nyt multa pyhänä tommosen eräilykirjan, toivottavasti se ei oo vielä lukenu mokomaa. Ja toivottavasti tuo ei ole mikään alottelijanopas, vähän selailin mutta en kyllä koko kirjaa viittiny alkaa siellä kaupassa lukemaan. No, kuten jo aikaisemmin totesin, niin ajatushan se on tärkein. Nyt tarvii enää tapella kirja pakettin (onneksi en ostanut vaikka kahvikuppia!) ja muistaa viskata paketti laukkuun.
Nyt survomaan noita ryöttejä kassiin. Pyykkikoneessa pyörii vielä satsi vaatteita, tarvii aamusta nappailla telineeltä viimeset mukaan. Ketä haluis lähtee mulle kantojuhdaksi? Koska mä oikein opin, että neljän päivän reissulle ei tarvii pakata koko elämää mukaansa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti