Saahan sitä aina jotain mieltä olla

Mua on jo jonkun aikaa ihmetyttäny ihmiset, joitten tarvii leikkiä maailman viimeistä ja suurinta marttyyria jossain päin sosiaalista mediaa. Musta on niin huvittavaa lukea, kun joku tuttava postaa faboon jonkun katkeruutta tihkuvan päivityksen, missä ei kuitenkaan mainita kenenkään nimiä, tietenkään. Paasataan vaan, miten joku ottaa päähän. Tai jotkut on tehny väärin. Tai jotain muuta vastaavaa sontaa. Parasta on tietenkin se, jos vingutaan elämän vaikeudesta, ja odotellaan jonkun kysyvän, että mikäs siellä on hätänä. Kysymisen jälkeen vastataan, että en nyt jaksa puhua aiheesta. Tai en halua puhua siitä. okei? Miksi sitten toit koko asian ilmi?

Siis sehän on täysin luonnollista, että meillä jokaisella on joskus huonoja päiviä. Jokaista ottaa joku joskus päähän, välillä oikeesti on vaan niin känkkäränkkä, että tekis mieli sanoa pahasti niillekin ihmisille, joitten puolesta on oikeesti valmis tekee ihan mitä vaan. Se on ihan ymmärrettävää, hyvänen aika. Ihmisiähän tässä vaan kaikki ollaan! Mutta sitä mä en kykene ymmärtämään, että jos toinen ihminen ottaa päähän, niin minkä ihmeen takia siitä pitää mennä johonkin facebookkiin tai twitteriin tai muuhun vastaavaan paikkaan itkemään? Miksi sitä ei voi sanoa sille ihmiselle ihan suoraan, varsinkin jos tietää, että se kiukun aiheuttaja kyllä näkee ne postaukset sieltä naamakirjasta tai twitteristä. Sen mä ymmärrän, jos röykytään jossain sellaisessa paikassa, missä se kiukunkohde ei niitä avautumisia nää. Silleenhän sitä tehdään oikeessakin elämässä.

Tähän vastaisi varmaan moni, että no ku en mä halunnu pahottaa sen mieltä kuitenkaan. No aha, miulle tulis kyllä ainakin paskempi fiilis siitä, että pitäs arvailla jonkun tulikivenkatkusista facebook-tiloista, että mitähän minä nyt menin tekemään, kun tolle tommonen fiilis tuli. Verraten siis siihen, että toinen sano, että sä nyt jotenkin kokeilet mun hermojani. 

Minä yleensä arvostan suoraa puhetta ja rehellistä palautetta. Sillä minä tarkoitan nyt sitä, että jos joku asia oikeesti mättää, niin se tuodaan ilmi ja siitä keskustellaan, että mitäs tälle nyt voitais tehä, niin että olis kummallakin kivaa. Mutta, huomatkaa sana yleensä. Mun mielestä se on ihan turhaa "suoraa puhetta", että aletaan arvostella toisen ihmisen hiuksia, vaatteita tai olemusta muuten. Mun mielestäni meillä kellään ei ole oikeutta mennä sanoa täräyttämään jollekin tuttavalle tai kaverille tai ylipäänsä toiselle ihmiselle, että kuin sä oot noin hirveen näkösenä lähteny tänään liikenteeseen? Tai kysyä, että koskas oot muuten kampaajalle menossa, kun sun tukka on aika hirveen näkönen. 

Juu, saahan sitä ihan rauhassa olla toisen ihmisen vaatetuksesta tai mistä ikinä ihan sitä mieltä, mitä ikinä haluaa, mutta ei sitä tarvii ääneen mennä sanomaan. Eriasia, jos ollaan menossa johonkin vähän siistimpään paikkaan ja toinen on lähdössä liikkeelle vanhimmissa rönttävaatteissaan, niin siinä kohtaa on kyllä sitten jo hyvä todeta, että oisko sulla mitään muita vaihtoehtoja. Mutta senkin voi sanoa ihan nätisti!

Mä olen nyt tässä parin viikon aikana nimittäin töissä miettiny, että on ihan oikeesti hirveen kiva olla töissä, kun ei tarvii kuulla kenenkään suusta mitään suoraa kommenttia. Tai suoraa mielipidettä. Nimenomaan tommosia yllämainittuja. Että jos on ollu kiire aamu ja jokainen hius ei tosiaan ole tiukasti kurissa, niin siellä saattoi yks Tyranni läväyttää kummastelun, että onpas sun tukkas tänään ruma. Tai jos oli aamulla vetäny niskaansa hupparin ja kollarit, niin saatto kyllä tulla palautetta vaatteiden tyylikkyydestä. 

Kaiken huippuna tässä siis se, että Tyranni itse ei kyllä kamalan kummonen pukeutuja ole, saatikka että oma tukkansa näyttäisi joka aamu siltä, että hovikampaaja on asetellut joka suortuvan paikalleen. Mutta kun hän nyt sattuu olemaan tämmöinen luonne, että sanelee asiat ihan suoraan. No sit ei varmaan tarvii ihmetellä, miksi kovin moni ei susta pidä? Samoten joskus tyrmistytti kommentit tuo ei ole ollut muotia enää pitkään aikaan. No mitä vitun väliä? Mä olen tietääkseni mennyt tohon taloon tekemään töitä, enkä pukeutumaan viimeisen muodin mukaisesti ja esittelemään rytkyjäni kaikille. Jos vaate on kiva ja mukava, niin ei sen muotia tarvii ollakaan.

Tässäkin kohtaa huvittavinta on se, että Tyrannin omatkaan vaatteet mistään Pariisin muotiviikoilta olleet ja henkilön motto taisi olla tänne on tultu tekemään töitä! Jos siis joskus erehty tauolle ennen iltapäiväkerhoon rynnistämistä, kun oli eka vääntäny koulun puolella kevyet seittemän tuntia jonkun avustajana, ehkä jopa ilman taukoa.

Että niin. En mä jaksa oikein edes enää valittaa, että mua ei huvittais mennä töihin. Mä en ole ihan oikeasti koskaan ennen tajunnu, että töissä voi olla näinkin kivaa! Kun ei oo paremmasta tienny, niin tuohonkin on vaan tyytyny. Eikähän se joka päivä tommosta ollu, mutta ihan riitti muutama kerta viikossakin. Mut ei oo näkyny sunnuntaimasistakaan. Mä niin haluisin mennä hakee ikeasta semmosen hyllyn, mitä en eilen olis saanu yksin kannettua autoon, mutta taitaa olla ihan turhaa haaveilua saaha toi Isäntä ylös sohvalta, pukemaan päällensä ja lähtemään mun mukaani. Hoh hoi.

Niin juu, ja palatekseni siihen kyselyyn, mikä mul tääl oli. Teitä vissiin kiinnostais lukee, että kuka mie oon ja mistä mie tuun... Se postaus on tekeytymässä. Kyllä mie sen jossain vaiheessa julkasen.

Vaarallista asiaa

Hyvinkäällä viikonloppuna tapahtunu ammuskelu on jotain, mitä mun pieni pääni ei kykene ymmärtämään. Ihan hirveetä, kun tommosta tapahtuu! Mihin tää maailma on oikeasti menossa, pian ei oikeasti uskalla ovesta enää poistua ilman kunnon rynnäkkövarusteluja. 

Tuokin hirvee tapahtuma on taas herättäny aika vilkastakin keskustelua aseista, aselupien myöntämisestä ja aseiden säilyttämisestä. Luvallisiahan ne oli tämän ampujan molemmat aseet, omia ne ei kylläkään tainneet olla. 

Mä tiedän, että tämä aihe on varmaan aika kipakka ja voisi olla viisaampaa pitää turpansa kiinni (tai sormensa kurissa) koko aiheesta, vaan koskapa minä hiljaa olisin, kun on tilaisuus ampua ilmaan tiukkoja mielipiteitään. 

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että ne aseet ei ole se paha, vaan ihmiset jotka niitä käyttää. Tai ei oikeasti tajua, että mihin niitä oikeasti kuuluu käyttää. Mä olen syntyny ja kasvanu perheessä, missä on aina ja iänkaikkisesti omistettu aseita. Metsästäminen on noilla meidän nurkilla enemmän elämäntapa, kuin harrastus. Siihen metsästämiseen luonnollisestikin tarvitaan niitä aseita. 

Meidän viisihenkisestä perheestä kolmella on metsästyskortti ja aseenkantoluvat. Mua koko touhu ei ole koskaan sinällään kiinnostanut, mutta ampunut mä olen. Siitä taisin kirjotella talvemmalla postauksenkin. Meille on pienestä pitäen opetettu, että aseet, panokset ym muut tykötarpeet ei ole minkään valtakunnan leikkikaluja. Omin nokkinemme ei olla minä tai velipojat saatu niihin kajota, ennen kun vasta lähestulkoon aikuisena. 

Mä olen käynyt monen monituista tiukkaa keskustelua siitä, mitä se metsästäminen on. Mua suorastaan kiukuttaa se, miten se on joidenkin mielestä päätöntä pyssyjen kanssa riehumista ja turhaa eläinten tappamista. Just niin. Se metsästäminen on harrastus siinä missä moni muukin. Ensinnäkin, metsästystä säätää laki, ei siellä metsissä juosta ihan miten sattuu ja missä sattuu räikämässä tappamassa huvikseen. Aikojen alusta asti ihminen on metsästänyt syödäkseen ja moni tekee sitä vielä tänäkin päivänä. Siihen metsästykseen kuuluu sen luonnossa liikkumisen ja saaliin ampumisen lisäksi se, kun siitä laitetaan sitten koko perheelle murua rinnan alle. 

Mä haluaisin myös tuoda ilmi sen asian, että ainakin suuremman riistan metsästämiseen on olemassa kiintiöt. Tällä kiintiöllä pidetään huolta siitä, että kanta ei katoa kokonaan, mutta samalla kannan kasvu pidetään kurissa ikään kuin luonnollisesti. Esimerkiksi hirvikolareita tapahtuis hillittömän paljon enemmän, jos niitä sarvipäitä ei pantaisi paisteiksi kiintiön sallimaa määrää joka syksy.

Meistä kolmesta (kuten myös mun isästä, joka on kanssa kasvanu aseiden keskellä) on kasvanu ihan terveitä ja fiksuja aikuisia. Vaikka kotikotona roikkuu edelleen seinällä muutama kivääri ja haulikko, ei siitä huolimatta ole kelleen tullu mieleen, että lähdenpä tästä räiskimään ihmisiä, kun on noi pyssyt niin näppärästi saatavilla. Ennen kuin asekaapit tai vaijerit ja lukot telineisiin tuli pakollisiksi, kotona roikkui ne aseet seinällä ihan siltään. Siitä huolimatta ei kyllä tullut mieleen, että mennäänpäs vähän ammuskelemaan, vaikka ne saatavilla olikin. Oli nähkääs taottu järkeen se asia, että aseet ei ole leikkikaluja. Niitä voi käyttää harrastusvälineinä ja aseet on hienoja kapineita, mutta niitä on osattava käyttää oikein.

Kouluammuskelujen jälkeen tehtiin esityksiä aseiden säilyttämisestä ja aselupien myöntämisistä. En ala niitä nyt sen enempää tässä vatuloimaan, mutta omaan korvaan ja maalaisjärjeen kuulostaa kyllä todella hullulta, että omaa harrastusvälinettään ei saisi säilyttää kotonaan oikein, lain määrittämällä tavalla.

Tällä hetkellä mä en todellakaan ole huolissani siitä luvallisten aseiden määrästä, mitä suomalaiset omistaa. Mä olen huolissani siitä, että miksi joku ihminen voi niin pahoin, että sitä omaa pahaa oloa koitetaan parantaa sillä, että lahdataan hengiltä muutama muu? Meistä kukaan ei ole Jumala, eikä saa alkaa sellaista leikkimäänkään. Olkoon mun puolesta kuin koulukiusattu, väärinymmärretty tai mitä vaan, meillä kenelläkään ei ole oikeutta päättää siitä, kuka saa elää ja kuka ei. 

Se, että tässä maassa aletaan kiristää aselakia, ei todellakaan poista sitä ongelmaa, että ihmiset voi pahoin. Se pahoinvointi sitte kärjistyy näinä hirmutekoina. Jälkeenpäin on sitten helvetin hyvä voivotella ja taivastella, mitä olis pitäny tehdä jo aikapäiviä sitten. Sitten, kun ei muuta keksitä, niin käännetään syyttäväsormi niihin aseisiin ja rangaistaan sitä valtaosaa ihmisistä, joka niitä aseitaan osaa oikein käsitellä. 

Että tässäkin Hyvinkään ammuskelussa ampuja kähvelsi omaan käyttöönsä jonkun toisen ihmisen luvallisen aseen. Pointti oli nyt tässä se, että tämäkin ampuja oli sitten ehkä päättänyt, että hankkii aseen jostain. Ja niinpä sitten tekikin. Jos ei olisi saanut käsiinsä juuri sitä nimenomaista asetta, olisi varmaan sitten keksinyt jonkun muun keinon päättää ainakin kahden kanssaeläjän päivät. 

Apua olisi sekin nuorimies tarvinnut jo ennen näitä päiviä. Ihan oikeasti. Mun on hyvä tietty täältä huutaa ja päpättää mielipiteeni maailmalle, en mä kuitenkaan olisi yhtään sen parempi päättämään näistä asioista, kuin siellä päättäjien palleilla istuvat ihmiset. Sitä mä vaan pohdin, että eikö olisi syytä panostaa enemmän mielenterveystyöhön, nuorten ja aikuisten niin henkiseen kuin fyysiseenkiin hyvinvointiin, että tämänkaltasia hirmutekoja ei ihan oikeasti enää tapahtuisi. Samalla mä toivon, että jokaisessa perheessä jutusteltaisi lasten kanssa siitä iänikuisesta asiasta, nimittäin kiusaamisesta. Tässä viimesimmässä tapauksessa ei tainnut sitä olla taustalla (en ainakaan muista aiheesta mistään lukeneeni) mutta kouluammuskeluissa oli. 

Vaikka olenkin sitä mieltä, että se kiusaaminen ei oikeuta ottamaan ketään hengiltä, olen samalla myös sitä mieltä, että kauan jatkunut kiusaaminen tappaa sen kiusatun sisältä. Kyllä minäkin tiedän, mitä on kuunnella aiheettomia huoritteluja, haistatteluja ja muuta paskaa viikosta toiseen yhden ja saman ihmisen suusta. Se päälle sylkeminen on ihan helvettiä, voin vaan kuvitella minkälaista se paska olisi ollut, jos olis oltu yläasteella samassa koulussa. 

Noniin. Ehkä minä olen taas ihan tarpeeksi leikkinyt fiksumpaa ja tärkeämpää, kuin oikeasti olenkaan. Mutta sainpahan taas asiani sanottua, vaikka en mä tiedä onko tässä tekstissä päätä tai häntää.

Kiitos ja anteeksi.

Uskooko kaikki oikeesti niille syötettyihin satuihin?

Kuulin bussissa kyllä niin mielenkiintosen keskustelunpätkän, että korvat kasvo samantien Dumbon kuuloelinten kokoseksi, oli ihan pakko kuunnella. Keskustelijana oli pari alle parikymppistä neitoa ja mä en oikein tienny, että oisko pitäny itkee vai nauraa. Pakkohan mun ei tietenkään olis ollu kuunnella, mutta utelias kun olen, niin kuuntelinpa kuitenkin. Mitäs joriset bussissa yksityisasioitasi. 

Et sit kerro täst kellekkään, mut mä oon tapaillu yhtä miestä jo pual vuatta! Se on aivan ihana!

Sitten tuli pitkät pätkät liirumlaarumia miehen ihanuudesta ja mahtavuudesta ja luettelo lahjoista, mitä mies on ostanu. Kaveri ihasteli vieressä. Mies oli lähemmäs nelikymppinen, mutta mikäs siinä... Vähän mä ihmettelin, että miten kukaan nelikymppinen jaksaa katella semmosta teiniä, joka siinä mun takanani istu.

Nii, eihän siinä mitään muuta, mut se on naimisis. 

Mulla meinas mennä tässä kohtaa purkka väärään kurkkuun. Henkeä kyllä kuulu vetävän se kertojan kaverikin. 

Siis me ollaan niin rakastuneit! Siis tietäsit, että mimmonen se sen muija on! Ihan kauhee kotinatsi. Markolla on tosi rankkaa siellä kotona, kun se joutuu kattelee semmosta akkaa. Se aikoo jättää sen heti, kun tulee oikee aika. Mut lasten takii on pakko olla yhes. Ne on ollu yhes jo ainaki kakskytä vuatta.

Teki mieli kääntyä ympäri ja kysyä, että uskotko sie tyttöraukka ihan oikeesti noita satuja, mitä sulle syötetään? Hei hoi, järki käteen ja menoksi. Mä en tietenkään voi tietää, minkälaisessa tilanteessa tämä Marko oikeasti on ja kuinka tosissaan herra on asian suhteen, mutta ihan pienet epäilykset heräsi. 

Ettei vain nyt olisi kyseessä semmoinen tapaus, että tämä perheenisä on lähtenyt etsimään elämäänsä vähän jännitystä. Kotona on tuttu ja turvallinen  oma vaimo ja pienet lapset, ehkä sekin yhteinen aika on siis vähissä. No, sitä seikkailua on sitten ehkä haettu enemmän tai vähemmän tarkoituksella ja eräänä baari-iltana kohdalle on sattunut sopivan naivi neitokainen, joka uskoo kaikki sadut. 

Ja kotona hirveä natsimuija. Niin, tässä on kyllä nyt kuultu taas vaan toisen osapuolen versio. Mutta milläpäs sitä on parempi kerätä sääliä ja ennen kaikkea säälipimppiä, kun sillä, että oma muija on niin kamala ja yök yök yök eikä siltä edes lohkea. Ei kai nyt kukaan salarakkaalleen kuvailisi, kuinka ihana ja mahtava se oma vaimo (tai mies) on, hullua kai se touhu olisi. Eikä sillä, en minä ainakaan kamalan suuressa arvossa pidä tuommoista perheen isän pelehdintää jonkun toisen ihmisen kanssa. 

Vähän vaan veikkailen, että sitä eroon sopivaa hetkeä saa tuo neiti näppärä tovin odotellakin. Sitä nimittäin tuskin tulee ikinä, tai ainoastaan siinä mielessä, että se natsihirviömuija ottaa ja pistää pettäjäukkonsa kävelemään.

Mulla ei nyt todellakaan ole tarkoituksena tuomita tässä yhtään ketään. Jokainen eläköön ihan silleen, niinkuin itse parhaakseen näkee ja kokee, ei kuulu mulle. Mun tehtäväni ei myöskään ole jakaa tuomioita, että kuka tekee oikein tai kuka väärin, jokaisella meillä on oma ristimme kannettavanamme. Minua vaan huvittaa se, miten sinisilmäisesti se tyttörukka suhtautui tuohon ah jo niin kuultuun tarinaan. Että löytyy se maailman täydellisin mies, mitä sitten, että se on naimisissa. Vannoo rakkauttaan ja jättää kyllä vaimonsa, joka on aina se tarinan hirviö. Yleensä siinä vaan käy niin, että odotteluista huolimatta sitä eroa ei vaan koskaan tule. 

Uskon nimittäin vakaasti siihen, että jos se parisuhde-elämä oikeasti olisi niin kamalaa, kuin tässäkin tarinassa annettiin ymmärtää, niin kyllä siitä tervejärkiset olisi osanneet jo sanoutua irti. Se on ihan vihonviimeinen temppu, että lasten takia pitkitetään sitä yhteiseloa. Lapset kyllä vaistoaa hyvin äkkiä sen, jos jotain on pielessä. Ero voi siinä kohtaa olla paras vaihtoehto kaikille. Ei sellaista tilannetta korjata sillä, että hankitaan joku salapimu 18 vee Onnelan bileistä salarakkaaksi. 

Noh, eihän tuokaan asia millään tavalla meikäläisen persettä kutita. Mutta pitipähän nyt taivastella siitä huolimatta.

Makuasia, sano mopsi kun pallejaan nuoli

Töistä tullessa istuin bussissa ja siinä samalla selailin kännykällä bloggeria. Lukasin Marken viimesimmän blogin, mikä anto mulle oikein innostavan aiheen, millä taas raiskata tätä blogia. 

Mä omistan ihan hirveän määrän mielipiteitä. Mä suorastaan rakastan sitä, kun saan tuoda julki oman mielipiteeni jostain asiasta ja perustella kantani hyvin. En mä tietenkään joka paikassa avaa suuntani ja mulla ei myöskään ole tarvetta tuoda joka ikisessä tilanteessa ääneni kuuluviin, mutta jos koen tarpeelliseksi, niin avaan hyvin äkkiä sanaisen arkkuni. Elämän varrella mä olen oppinut, että on olemassa tilanteita, missä viisas vaikenee. Esimerkkinä heitettäköön, että omassa työssäni mä en voi latoa joka kerta tiskiin omia näkemyksiäni, vaikka ne miten tiukkoja olisivatkaan. Omana itsenäni voin suuni avata työajan jälkeen, mutta en työpaikallani omassa työtehtävässäni.

Toisinaan mun mielipiteeni on hyvinkin teräviä. Musta on suorastaan kutkuttavan kivaa väitellä jonkun toisen kanssa jostain asiasta, koska mä myös osaan väitellä. Siinä sivussa mä myös vaadin, että se toinen osapuoli osaa perustella sen oman kantansa, eikä vaan juutu hokemaan, että ei kun kyllä se asia on nyt näin ja piste. Tässä kohtaa mä tunnen ikään kuin voittaneeni taistelun, jos niin käy. Mä en myöskään ikinä alennu siihen, että mä alkaisin siinä väittelyn lomassa haukkua sitä toista ihmistä, mulle riittää, että mä saan sanoa vasta-argumentin toisen ihmisen väitöksiin. 

Näistä syistä mä saatan joskus juuttua pitkäksikin aikaa vänkäämään jonkun kanssa jostain ihan mitättömältäkin tuntuvasta asiasta. Mä en tykkää myöskään siitä, että asioista ei oteta loppuun asti selvää, ennen kuin aletaan julistamaan omaa mielipidettään sinä ainoana oikeana vaihtoehtona, mitä maa päällään kantaa. Mielipidettään voi myös muuttaa, se on ihan sallittavaa. Monesti se antaa itellekin jonkun asian ihan eri valossa, kun toinen perustelee oman kantansa hyvin. Että kun minä näen sen asian tällä tavalla. Se ei ole mitään takinkääntämistä, se on ihan tervettä elämää. 

Toki minullakin on ne mielipiteet ja ajatukset, joita en ole valmis muuttamaan, ikinä. En, vaikka saisin jonkun toisen mielestä miten hyvät perustelut, niin en muuta.

Oon sitä mieltä, että melkein kaikki ihmiset uskoo niin, että se oma mielipide on aina se oikea. Ei kai sitä muuten oltaisi jostain asiasta just sitä mieltä. Mutta taito on myös se, että käsittää, että joku toinen voi ihan hyvin olla jostain radikaalistikin eri mieltä. Sen käsittämisen lisäksi pitää myös osata hyväksyä mokoma asia. Mua on monesti huvittanut se, että jos oon keskustellu jonkun toisen kanssa esimerkiksi jostain vaatteesta, niin mulle on vaan jankutettu, että usko jo, se vaate on ihana ja piste. Että okei, sä olet sitä mieltä, kyllä se on mulle tullu selväksi. Mä saan siitäkin huolimatta olla edelleen sitä mieltä, että keskustelua herättäny rätti on jotain kamalinta, mitä koko maailmankaikkeudesta vaan on löytynyt.

Mä olen varmaan juurikin näitten mielipiteitteni ja niitten esilletuonnin takia persoona, jota toiset ei voi sietää silmissään ollenkaan. Siitä huolimatta mä olen ihminen, jolla on hyvin suuri tarve tehdä oikein ja toimia tasapuolisesti kaikkia kohtaan. Mulla on suuri sydän ja lämmin sielu, välillä otan vähän liikaakin toisten ihmisten murheita kannettavakseni. Mulle riittää tässä maailmassa se, että mä saan olla juurikin sitä mitä mä olen, että mut hyväksytään pyytteettömästi ihan tämmösenä, eikä mun tarvii edes yrittää muuttaa itsessäni yhtikäs mitään. 

Mun luonteestani kertoo ehkä jotain se, että mä olen valmis puolustamaan omia rakkaitani vaikka hautaan asti. Mulle saa ihan vapaasti tulla aukomaan päätään jostain, mikä kohdistuu muhun itseeni. Sen mä kykenen lyömään leikiksi ja heittämään jotain sarkastista takaisin ja nauramaan päälle. Mutta luoja auttakoon sitä onnetonta, joka erehtyy arvostelemaan mulle mun perhettäni, mun miestäni tai mun ystäviäni. Että tee jotain pahaa niille, niin voin taata, että sulle tapahtuu hirveintä, mitä kenellekään voi ikinä tapahtua. Omieni puolesta taistelen kuin leijonaemo pentujensa puolesta. 

Mä haluan aina olla kaikille kiltti ja kiva, vaikka joskus tekis oikeesti mieli täräytellä pahastikin jollekulle päin naamaa, mutta mä en jaksa nähdä sitä vaivaa, että ihan asiakseni pahottaisin jonkun ihmisen mielen. Mut saa hyvälle tuulelle pienillä teoilla, siihen riittää sekin, että joku pitää mulle ovea auki, kiittää, kun mä pidän ovea auki tai ihan vaikka hymyilemällä mulle bussijonossa. Vähään oon tyytyväinen ja noilla samoilla meriiteillä mä koitan elää, että muillakin olis hyvä olla. 

Marke joskus ihmettelikin, että mitä pirua mulle oikein pitää tehdä, että mä oikein tosissani menettäisin hermoni. Noh, sitä ei kannata kokeilla. Mä olen kyllä räiskyvä persoona, mutta harvoin mä tosissani suutun. Sitten, kun se hetki sattuu kohdalle, kannattaa painua hiljaa takavasemmalle. Mun luonteessa näkyy ne karjalasta tulleet juuret, iloinen, puhelias ja nauraa niin, että kattohirretkin heiluu. Suuttuessaan niin kipakka, että heikkopäisempää saattais oikeasti hirvittää. Totta on sekin sanonta, ettei mikään oo niin aikaansaavaa, kun äkänen akka. 

Että semmonen tapaus on minä. Niinkun Isännälle olen joskus vuosia sitten todennut, että mie en rupee hetkeksi, miut on otettava kokonaan, kaikkine vikoineni ja ominaisuuksineni. Vastalahjaksi saa sen minun pyytteettömän rakkauden ja sen, että minäkin hyväksyn ne toisen ihmisen viat ja heikkoudet. En tarvii tähtiä taivaalta. Riittää, kun oot ja rakastat.