Nyt se on päätetty!

Mä hajoilin Marken luota lähtiessä ihan urakalla, etten millään jaksaisi ajaa kahta tuntia himaan ja varmaan kuolen ja tuskastutti muutenkin. Ei siinä, kotiin on kiva tulla, mutta se ajomatka ja huominen töihinmeno kyllä meinasi kaataa pienen ihmisen maailman taas kerran. 

Alkumatkasta aurinko paisto niin alhaalta ja kirkkaasti, että mä olin ihan puolisokea. Arskoista tuntunu olevan mitään apua ja auton aurinkolippakin on vähän hyödytön, jos on niin hukkapätkä, ettei pää yllä niin korkealle, että se lippa varjostaisi jotenkin. Istuin sitten melkein koko alkumatkan ihan tikkusuorana ja pää kiinni niskatuessa, että näin edes vähän sitä muuta liikennettä. 

Kajareista soi Apulanta nupit kaakossa, ja mä hoilotin mukana, kuin paraskin rokkistara. Ei se ajaminen niin perseestä ollukaan, varsinkin sen jälkeen, kun aurinko alko painua mailleen. Moottoritielle päästyäni mä taas muistin, että miten paljon mä nautin siitä ajamisesta. Minä, auto ja öinen moottoritie. Vielä, kun sais alleen jonkun julmettomalla koneella varustetun viimestä huutoa olevan kaaran, niin mikäs siinä ois päästellessä.

Eilen vessassa juoksemisen ja yleisen rapuloinnin ohella myö Marken kanssa mietittiin päämme puhki, että mihin me oikeesti halutaan kesällä reissuun. Okei, Saksaan oltiin menossa. München oli vähän kallis, Frankfurtista oli saatu sen verran negatiivisia asiantuntijan kommentteja, että skipattiin. Sit me keksittiin Stuttgart. Vähän kyllä hirvitti, kun ois pitäny Köpiksessä tai Berliinissä vaihtaa konetta matkan aikana. Meidän tuurilla me olis jääty molempiin suuntiin mennessä siitä jatkavasta koneesta. Samoten Stuttgartiin oli matkaoppaita niin surkeasti tarjolla, että pitikin miettiä vielä hetki... 

Ich bin ein Berliner

 

 

 

 

 

Eli vapise Berliini! Varata päräytettiin hotsku ja lennot ebookersin kautta, eikä muuten ollu etes kovin kallista. Säästettiin kyllä tällä kertaa vähän, lennetään lufthansalla sinivalkosten siipien sijaan. Mutta sama kai tuo, pääasia kun päästään perille, eikä olla menossa millään pikkupurkilla matkaseurana vuohia ja lehmiä.

Meillä on nyt 95 päivää aika kahlata nuo oppaat läpi (lisäksi Marke osti vielä yhden) ja valkata, että mitä kaikkee myö halutaan tehä, nähä ja kokea. Voi elämän kevät, mie en millään jaksa odottaa, että myö päästään lähtemään. 

Ainakin me mennään paikan päälle tsekkaamaan vahanukkeversio Mr. Bill Kaulitzista. Mä taidan ottaa aamukamman käyttöön heti huomenna. Huomenna muuten tarvii palata taas ruotuun ruokailun suhteen, en nimittäin millään haluais ottaa tätä tänhetkistä etureppuani sinne Berliiniin mukaan.

Tullaan viisammiksi niin

Loputtomalta tuntuneen työpäivän ja hermoja kokeilevan ajomatkan jälkeen mä lopultakin selvisin Marken luo Mänsesteriin parisen tuntia. Tein muuten ihan vitun näyttävän pihaanajon, kun peruutin autoa parkkiin niin pudotin sen penkkaan siinä samalla! Voi jumalan kiitos pihalla oli jotain ihan ylikilttejä Tamperelaisia, jotka pukkas mun auton ylös sieltä penkasta. Markeki sen verran selkävammanen, että ei me sitä autoa olis kaksisteen sieltä ylös saatu, vaikkei kovin syvään uponnukaan. Sillai sopivasti petti tienreuna alta. 

Oi oi oi, ihan justi pitäs rynniä suihkuun, sit väsätä ekat paukut ja alkaa tälläämään. Kahteen kuukauteen ei oo Marken kans käyty missään. Ja kyllä, se on meille todella pitkä aika! Tänään sit päästään nollaamaan ja tanssimaan ja juhlimaan ja nauramaan ja vaikka vallan mitä. 

Tänään minä aion olla kaunis ja pitää hauskaa. Eli käytännössä juon itseni kauniiksi ja rohkeaksi ja sitten mennään sillä vauhdilla, että heikkopäistä hirvittäisi. Huomenna on todennäköisesti taas ikimuistoinen rapula, mutta yleensä rapulan määrä on suoraan verrannollinen illan mukavuuteen. Tai niin mä ainakin joka kerta koitan itelleni uskotella, että edellinen ilta oli kaiken sen yrppäämisen ja voivottelun arvoista!