Vaarallista asiaa

Hyvinkäällä viikonloppuna tapahtunu ammuskelu on jotain, mitä mun pieni pääni ei kykene ymmärtämään. Ihan hirveetä, kun tommosta tapahtuu! Mihin tää maailma on oikeasti menossa, pian ei oikeasti uskalla ovesta enää poistua ilman kunnon rynnäkkövarusteluja. 

Tuokin hirvee tapahtuma on taas herättäny aika vilkastakin keskustelua aseista, aselupien myöntämisestä ja aseiden säilyttämisestä. Luvallisiahan ne oli tämän ampujan molemmat aseet, omia ne ei kylläkään tainneet olla. 

Mä tiedän, että tämä aihe on varmaan aika kipakka ja voisi olla viisaampaa pitää turpansa kiinni (tai sormensa kurissa) koko aiheesta, vaan koskapa minä hiljaa olisin, kun on tilaisuus ampua ilmaan tiukkoja mielipiteitään. 

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että ne aseet ei ole se paha, vaan ihmiset jotka niitä käyttää. Tai ei oikeasti tajua, että mihin niitä oikeasti kuuluu käyttää. Mä olen syntyny ja kasvanu perheessä, missä on aina ja iänkaikkisesti omistettu aseita. Metsästäminen on noilla meidän nurkilla enemmän elämäntapa, kuin harrastus. Siihen metsästämiseen luonnollisestikin tarvitaan niitä aseita. 

Meidän viisihenkisestä perheestä kolmella on metsästyskortti ja aseenkantoluvat. Mua koko touhu ei ole koskaan sinällään kiinnostanut, mutta ampunut mä olen. Siitä taisin kirjotella talvemmalla postauksenkin. Meille on pienestä pitäen opetettu, että aseet, panokset ym muut tykötarpeet ei ole minkään valtakunnan leikkikaluja. Omin nokkinemme ei olla minä tai velipojat saatu niihin kajota, ennen kun vasta lähestulkoon aikuisena. 

Mä olen käynyt monen monituista tiukkaa keskustelua siitä, mitä se metsästäminen on. Mua suorastaan kiukuttaa se, miten se on joidenkin mielestä päätöntä pyssyjen kanssa riehumista ja turhaa eläinten tappamista. Just niin. Se metsästäminen on harrastus siinä missä moni muukin. Ensinnäkin, metsästystä säätää laki, ei siellä metsissä juosta ihan miten sattuu ja missä sattuu räikämässä tappamassa huvikseen. Aikojen alusta asti ihminen on metsästänyt syödäkseen ja moni tekee sitä vielä tänäkin päivänä. Siihen metsästykseen kuuluu sen luonnossa liikkumisen ja saaliin ampumisen lisäksi se, kun siitä laitetaan sitten koko perheelle murua rinnan alle. 

Mä haluaisin myös tuoda ilmi sen asian, että ainakin suuremman riistan metsästämiseen on olemassa kiintiöt. Tällä kiintiöllä pidetään huolta siitä, että kanta ei katoa kokonaan, mutta samalla kannan kasvu pidetään kurissa ikään kuin luonnollisesti. Esimerkiksi hirvikolareita tapahtuis hillittömän paljon enemmän, jos niitä sarvipäitä ei pantaisi paisteiksi kiintiön sallimaa määrää joka syksy.

Meistä kolmesta (kuten myös mun isästä, joka on kanssa kasvanu aseiden keskellä) on kasvanu ihan terveitä ja fiksuja aikuisia. Vaikka kotikotona roikkuu edelleen seinällä muutama kivääri ja haulikko, ei siitä huolimatta ole kelleen tullu mieleen, että lähdenpä tästä räiskimään ihmisiä, kun on noi pyssyt niin näppärästi saatavilla. Ennen kuin asekaapit tai vaijerit ja lukot telineisiin tuli pakollisiksi, kotona roikkui ne aseet seinällä ihan siltään. Siitä huolimatta ei kyllä tullut mieleen, että mennäänpäs vähän ammuskelemaan, vaikka ne saatavilla olikin. Oli nähkääs taottu järkeen se asia, että aseet ei ole leikkikaluja. Niitä voi käyttää harrastusvälineinä ja aseet on hienoja kapineita, mutta niitä on osattava käyttää oikein.

Kouluammuskelujen jälkeen tehtiin esityksiä aseiden säilyttämisestä ja aselupien myöntämisistä. En ala niitä nyt sen enempää tässä vatuloimaan, mutta omaan korvaan ja maalaisjärjeen kuulostaa kyllä todella hullulta, että omaa harrastusvälinettään ei saisi säilyttää kotonaan oikein, lain määrittämällä tavalla.

Tällä hetkellä mä en todellakaan ole huolissani siitä luvallisten aseiden määrästä, mitä suomalaiset omistaa. Mä olen huolissani siitä, että miksi joku ihminen voi niin pahoin, että sitä omaa pahaa oloa koitetaan parantaa sillä, että lahdataan hengiltä muutama muu? Meistä kukaan ei ole Jumala, eikä saa alkaa sellaista leikkimäänkään. Olkoon mun puolesta kuin koulukiusattu, väärinymmärretty tai mitä vaan, meillä kenelläkään ei ole oikeutta päättää siitä, kuka saa elää ja kuka ei. 

Se, että tässä maassa aletaan kiristää aselakia, ei todellakaan poista sitä ongelmaa, että ihmiset voi pahoin. Se pahoinvointi sitte kärjistyy näinä hirmutekoina. Jälkeenpäin on sitten helvetin hyvä voivotella ja taivastella, mitä olis pitäny tehdä jo aikapäiviä sitten. Sitten, kun ei muuta keksitä, niin käännetään syyttäväsormi niihin aseisiin ja rangaistaan sitä valtaosaa ihmisistä, joka niitä aseitaan osaa oikein käsitellä. 

Että tässäkin Hyvinkään ammuskelussa ampuja kähvelsi omaan käyttöönsä jonkun toisen ihmisen luvallisen aseen. Pointti oli nyt tässä se, että tämäkin ampuja oli sitten ehkä päättänyt, että hankkii aseen jostain. Ja niinpä sitten tekikin. Jos ei olisi saanut käsiinsä juuri sitä nimenomaista asetta, olisi varmaan sitten keksinyt jonkun muun keinon päättää ainakin kahden kanssaeläjän päivät. 

Apua olisi sekin nuorimies tarvinnut jo ennen näitä päiviä. Ihan oikeasti. Mun on hyvä tietty täältä huutaa ja päpättää mielipiteeni maailmalle, en mä kuitenkaan olisi yhtään sen parempi päättämään näistä asioista, kuin siellä päättäjien palleilla istuvat ihmiset. Sitä mä vaan pohdin, että eikö olisi syytä panostaa enemmän mielenterveystyöhön, nuorten ja aikuisten niin henkiseen kuin fyysiseenkiin hyvinvointiin, että tämänkaltasia hirmutekoja ei ihan oikeasti enää tapahtuisi. Samalla mä toivon, että jokaisessa perheessä jutusteltaisi lasten kanssa siitä iänikuisesta asiasta, nimittäin kiusaamisesta. Tässä viimesimmässä tapauksessa ei tainnut sitä olla taustalla (en ainakaan muista aiheesta mistään lukeneeni) mutta kouluammuskeluissa oli. 

Vaikka olenkin sitä mieltä, että se kiusaaminen ei oikeuta ottamaan ketään hengiltä, olen samalla myös sitä mieltä, että kauan jatkunut kiusaaminen tappaa sen kiusatun sisältä. Kyllä minäkin tiedän, mitä on kuunnella aiheettomia huoritteluja, haistatteluja ja muuta paskaa viikosta toiseen yhden ja saman ihmisen suusta. Se päälle sylkeminen on ihan helvettiä, voin vaan kuvitella minkälaista se paska olisi ollut, jos olis oltu yläasteella samassa koulussa. 

Noniin. Ehkä minä olen taas ihan tarpeeksi leikkinyt fiksumpaa ja tärkeämpää, kuin oikeasti olenkaan. Mutta sainpahan taas asiani sanottua, vaikka en mä tiedä onko tässä tekstissä päätä tai häntää.

Kiitos ja anteeksi.

Se hiljentää, kun osuu lähelle

Työkaveri valitteli tänään töissä, että kun hänen särkee päätä. Jatko siihen perään sitten, että kun hänellä on toi aivovamma, niin sen seuraamuksena päätä särkee usein, eikä ihan vähää särjekkään. Mä sitten vaan jotenkin kysäisin, että no mistäs sulle moinen on tullut.

Sain exältä selkäsaunan ja siitä tuli.

Multa varmaan levisi silmät lautasen kokoseksi ja suukin jäi varmaan auki. Veti kyllä ihan hiljaseksi. Mä olin jotenkin ajatellu, että on vaikka ollu jossain kolarissa ja lyöny siinä päänsä, mutta tommonen vaihtoehto ei tullu mieleenkään. 

Tommonen vakava perheväkivalta on asia, mistä puhutaan paljon, mutta jotenkin sitä ei vaan osaa ajatella, että sitä saattaa esiintyä jossain ihan itteekin lähellä. Mun päässä soi lopun päivää ne työkaverin sanat. Mä en pysty ite edes kuvittelemaan, minkälaista semmonen elämä vois olla, että tarvii jatkuvasti pelätä. Tässä kohtaa varmaan moni sanois, että minä kyllä lähtisin kävelemään, enkä alkais itteeni pieksättää. Joopa joo, niinhän sitä pitäis tehdä, kyllä. Mutta jos sulla sattuu siinä jaloissa pyörimään pari mukulaa, tukiverkostot on huonot ja oot muutenkin ihan hajalla koko tilanteen ja oman elämäsi kanssa, niin ei siitä kyllä niin vain lähdetäkään.

Entisessä parisuhteessani mä sain kokea, mitä henkinen väkivalta on. Pari kertaa exä tarttu tosi tiukasti käsivarresta kiinni, mutta kuonooni en koskaan saanu. Kerran oli kyllä lähellä, mutta LilBro huikkasi mun huoneen oven takaa, että mitä ihmettä me oikein mekastettiin mun huoneessa. Mä en siis todellakaan tiedä, minkälaista se elämä nyrkin ja hellan välissä voi olla. 

Mä olen tässä nykyisessä parisuhteessani pelännyt tosissani tasan kerran. Se sattu muutama vuosi sitten ihan joulun alla. Isäntä oli työpaikkansa pikkujouluissa ja tuli sieltä kotiin ihan ympäripäissään. Kotiutuessaan se oli ihan hyvällä tuulella, lauleli ja meni kaivelemaan jotain iltapalaa jääkaapista. Jossain vaiheessa sen päässä vissiin vähän naksahti, ja äijä alko riehumaan keittiössä. Mä tietty hyökkäsin olkkarin sohvalta kattomaan, että mitä helvettiä meillä tapahtu. 

Siinä lenteli astioita, kahvinkeitin ja mikrokin otti osumaa lentäessään lattialle. Mä nappasin käsiini tiskipöydän reunalla olleen uunivuoan ja juoksutin sen kylppäriin piiloon, samalla ajattelin, että jään sinne itekkin turvaan. Kiljuin Isännälle, että nyt vittu lopetat, mua oikeesti pelottaa. Siinä vaiheessa, kun riehuminen siirty eteiseen, mä katoin parhaakseni vetää kengät jalkaan ja häipyä. Nappasin takin niskaani ja laukun eteisen tuolilta mukaan, mennessäni huusin soittavani poliisit ja ovesta pihalle. 

Alaovella mä sytytin vapisevin käsin tupakan ja soitin samantien hätäkeskukseen. Mä ehdin polttaa kaks tupakkaa, ennen kuin poliisit tuli, mutta se aika tuntu ihan sairaan pitkältä. Poliisien tullessa meille sisälle, täällä oli ihan hirvee hävitys. Isäntä oli kyllä ihan rauhallinen ja lähti poliisien mukaan ihan suosiolla. Seuraavana aamuna ei muistanu koko illasta mitään, putkassa oli meinannu saaha paniikkikohtauksen, kun ei ollut tienny, että oliko tehny mulle jotain vai miksi oli sinne joutunu. 

Sinäkään iltana toi ei edes yrittäny tehdä mulle mitään, vaikka välillä seisoin sen edessäkin, kun koitin lopettaa sitä riehumista. Sitten, kun tajusin, että mä en tälle tilanteelle enää mitään voi, katoin parhaaksi karata alta pois, ennen kun saan selkääni puolivahingossa.

Mun mielestäni kenenkään ei kuuluis pelätä omassa elämässään tai kävellä kotonaan varpaillaan sen takia, että joku voi kotona saaha kilarit ja sen jälkeen vietellään turpakäräjiä. Se on mulle ihan okei, jos parisuhteessa on molemmille osapuolille nyrkkitappelut ihan okei, ei se mulle kuulu, mitä toiset omassa elämässään tekee omasta vapaasta tahdostaan. Fakta on sekin, että jotkut naiset kuvittelee, että miehiä saa ihan vapaasti mätkiä tai läpsiä, jos tulee riitaa tai toisen naamari ottaa kupoliin. Ei muuten saa. Töissä mä hoen todella usein lapsille, että ketään ei lyödä. Sama koskee mun mielestäni myös aikuisia ihmisiä. Toki itteensä saa puolustaa, ei sitä ihteensä tarvii pieksättää, jos joku käy päälle.

Meillä kotona on käytetty fyysisiä rankaisukeinoja, olen mäkin selkäsaunani ja tukkapöllyni saanu, ansaitusti kyllä jokaisen. Mun iskä on joutunu elämään oman lapsuutensa ja nuoruutensa väkivallan pelossa, niin se ei sietäny yhtään sitä, että meillä joku joutu pelkäämään. Vaikka veljien kanssa otettiin välillä tosi rajustikin yhteen, niin ei kenenkään kyllä oikeasti pelätä tarvinnut. Toki meilläkin riideltiin ja kovaäänisesti sanailtiinkin, mutta en mä ainakaan sitä koskaan pelännyt.

Sitä välillä tulee ihan hirveä olo, kuinka raskaista asioista minäkin heitän läppää. Ei varmaan mahtais sitä mun työkaveria naurattaa, jos lohkaisen sille, että Isäntä vetää tunnin turpaan, jos näytän tän ostoksen hintalapun kotona.