Kiva kiva kiva

Mun sattuu selkään. Olin eilen kattoo leffaa säbäpojan luona ja röhnäsin koko illan sen nojatuolissa. Siinä sit menee selkä vähän kipeeks. Mä kehuskelin puolen yön aikaan poistuessani, että ei mun selkä ollu milläsäkkään koko tuolista. Mut voi kele, kun aamulla heräsin äitin puheluun. Ekat sanat vastaamisen jälkeen tais olla jotain tyyliin ai vittu, kun aloin kampee sängystä ylös. Seuraavalla kerralla istun lattialla, mieluummin puutunu perse, kun armottoman kipee ristiselkä. 

Mulla oli kiva ilta eilen. Kateltiin Vares, puhuttiin paskaa ja välillä vähän asiaakin ja naurettiin paljon. Hyräilin aika tyytyväisenä, kun kipittelin kauppatorille bussiin yöllä ja tulin kotiin nukkumaan. Tänään on lisää kivaa luvassa, kun Mai tulee kylään. Hajetaan jotain syömistä, kerrataan vähän kuulumisia ja ollaan vain. Voi että. Ai että. Tämmöstä mä olen kaivannut, pitkän pitkän aikaa. Kavereitten tapaamista ja hauskan pitoa. Exä tänään skypessä taas jaaritteli, miten ei yksin kulu aika ja jada jada. 

Mä tajusin sen kommentin jälkeen, että vaikka mä nyt asun yksin, niin mä en ole läheskään niin yksinäinen, kun mä olen ollut ehkä viimeisen vuoden ajan. Mieluummin kokonaan yksin, kuin mitä yksinäisenä kahdestaan. Huomasin tossa aamupäivällä, kun ensin olin tiskannut pois taas ihan jäätävän tiskivuoren ja sen jälkeen heiluttelin imuria, että ei sekään touhu niin kamalalta enää tunnu. Johtuisko siitä, että sitä siivoilee vain ja ainoastaan omia sotkujaan?

Maanantaina on onnenpäivä, mä pääsen kampaajalle! Mä oon viimeksi käyny kampaajalla ennen sitä kuuluisaa Auran reissua, mistä te voitte käydä lukemassa tarinan tuolta Idiotismin multihuipentumasta. On siis reuhka päässyt vähän kasvamaan, tähän sais jo pienen ponnarin niskaan! Kamalaa. Oon tässä leikitelly ajatuksella, että uskaltaisko tempasta jo nyt jotain kesätukkamittaa, on noi posket kaventunu sen verran viimesen puolen vuoden aikana, että jos sitä ei niin läskipäältä näyttäis, vaikka tukka oliskin vähän lyhempi, kuin korvanlehtiin asti. Tiedä häntä. Pitää vielä miettiä ja kerätä vähän rohkeutta. 

Mitäs mitäs mitäs. Mä en malta odottaa helatorstaiviikonloppua. Marke lähtee ehkä sillon mun mukaan kotipuoleen, ja jos ne suunnitelmat menee reisille niin puksuttelen sitten junalla yksinäni. Mä oon niin odottanu! Joulusta on jo ikuisuus, mun muruseni on kasvaneet hirveän isoiksi, ja on mun ollut ikävä niitä isompiakin ihmisiä siellä. Nessu oli tänään jäänyt ukin ja mummon luokse muun perheen suunnistaessa kotiin. Päiväunet oli maistunu sohvalla tosi hyvälle, kun ukki oli ensin lukenut ja lopuksi laulanut vähän, niin neiti oli nukkua pössöttänyt kolmatta tuntia ukin kainalossa. 

Nessulla on muuten hyvä musiikkimaku. Mun muruseni alkaa välittömästi tanssimaan, kun ämyreistä kajahtaa soimaan Jontte Valosaaren Jos mä oisin sun mies. Joskus on jääny päiväunetkin kesken, kun oli radio jääny liian kovalle ja Nessun oli kesken unien tarvinnu loikata sängystä ylös tanssimaan. Mä en niin kestä, soitan sitä biisiä loputtomalla luupilla, kun pääsen kotipuoleen. Samalla nauran ja itken onnesta, kun katon sen pikkuihmisen tanssimista. Mä en niin malta odottaa! Mun on taas ollut ihan liian kova ikävä.

Kaunis, rietas, onnellinen

Tänä aamuna mä sain lainapuhelimeni mobiilidatan taas toimimaan, mun oma rakas lumiani kun sattuu olemaan huollossa jo toista viikkoa. Niin, toi luuri kilahti samantien sähköpostin merkiksi, mun meililaatikkooni oli kilahtanut kommentti täältä, mua pyydettiin tulemaan takaisin. 

Voi elämä, mihin tää aika oikeesti on menny? Mun edellisestä postauksesta on yli kuukausi, kun mä aikaisemmin hakkasin tänne tekstiä päivittäin, parhaimmassa tapauksessa jopa kaks kertaa päivässä. Mä niin rakastin sitä avautumista, paasaamista ja ihan vaan kuulumisieni kertomista, nyt se on jotenkin kummasti jääny. Ei sillä, ettenkö mä rakastaisi edelleen, mut en vaan oo saanu itestäni mokomaa irti. Mä oon avannu tän tekstilootan varmaan miljoonasti, mutta oon vaan tuijottanu tyhjää ruutua ja jossain vaiheessa sulkenu koko höskän, ei vaan oo syntyny mitään sanottavaa. 

Noooh, mut nyt mä yritän lopultakin. Mä en edes tiedä, että mistä mä oikein aloittaisin mun kuulumisien purkamisen. Ihan alkajaisiksi vois ainakin sanoa, että mulle kuuluu ihan pirun hyvää! Okei, rahat on loppu, tilipäivä on vasta kahden viikon päästä ja voisin heti alkajaisiksi luetella montakin rahareikää. Mutta en mä jaksa nyt murehtia. Aurinko paistaa, mulla on koti, mulla on hyvä olla ja hei, mä jopa nukun öisin! Oikeesti, mä en jaksa muistaa, että koska mä viimeksi olisin nukkunut yöni, kun härski silli ja heränny aamulla melkeinpä pirteänä, kun peipponen.

Mä olen selkeästi tässä viime aikoina alkanu ottaa takasin sitä ns. menetettyä nuoruuttani ja eläny aika pirun villiä sinkkuelämää. Hitto soikoon, mun seikkailut on kyllä aiheuttaneet naurut jos toisetkin, mut mitäs siitä. Kerran sitä vaan eletään ja pääasia, kun mulla on kivaa. Mä en jaksa välittää paskan vertaa siitä, mitä mun naapurit ajattelee, tai mitä yhtään kukaan ajattelee mun elämästäni. Ainakin mä elän nyt, enkä tunne enää olevani sisältä niin saatanan kuollu, mitä mä tuossa alkutalvesta kerkesin tuntea.

Exä on ehtiny hankkimaan itelleen jo uuden naisen. Mä olen jotenki hienoisesti huvittuneena seurannu sitä touhua vierestä, vaikka se seukkailu taisi alkaa jo pari viikkoa ennen, kuin mä ehdin muuttaa edes kotoo pois. Hyvä vaan, kun silläkin on joku, eikä ainakaan itke mun perääni. Vaikka kyl mua välillä vähän tuppaa huvittamaan, kun se välillä mulle maikailee kaikkia vanhoja juttuja, mutta seuraavassa hetkessä hehkuttaa naamakirjassa onneaan uuden naisensa kanssa. Mut tehköön, niinkuin tykkää. En vaan tiedä, että pystynkö siinä kohtaa pitämään suutani kiinni, jos rysäyttäät tossa suhteessa täysillä päin puuta, ja tod näk se olen minä, kenelle exä sitä ensimmäisenä murehtii. 

Mulla ei ole tällä hetkellä minkään valtakunnan tarvetta parisuhteelle. Mä haluan pitää hauskaa ja siihen touhuun mulla kyllä tuntuu noita ihmisiä riittävän. Mä voin tapailla ihmisiä, tehdä erilaisia kivoja juttuja, mutta mitään vakavaa mä en tähän halua, en vielä vähään aikaan. Mä haluan opetella nyt elämään ja olemaan ihan omillani. En haluu olla kellekään tilivelvollinen menemisistäni tai tulemisistani, mä haluan vaan olla ja mennä ja tulla ja nauttia elämästäni. Toki, jos kohdalle kävelee joku jalat alta vievä yksilö, niin asiaa voidaan sitten alkaa miettiä uudestaan. Mut aika mestari saa vielä tässä kohtaa olla, että sen tempun onnistuu tekemään. 

Mä alan vihdoin viimein käsittää, etten mä tarvii lupaa keneltäkään. Oon liian kaunis häpeemään, enkä voi yhtään mitään menettää. Joten annan mennä, annan mennä. 

Ja senhän minä todellakin teen. Nyt mun kyllä pitäis ryhdistäytyä, ja vääntää itelleni jotain safkaa. Mä olen löytäny itestäni tässä omillani ollessa ihan uusia puolia, jopa toi ruuanlaitto on ollu lopputulokseltaan oikein onnistunutta! Marke kehu viime viikonloppuna mun tonnikalapastaani, helppoo, halpaa ja ihan pirun hyvääkin vielä. Ehkä mä en ihan toivoton tapaus olekaan. Tai en ainakaan halua kuolla nälkään. Jopa mun lihapullani onnistu, ne maistu tosi hyviltä, vaikka meinasinkin polttaa ekan satsin poroksi ja lopputulos oli vähän kökkäremäinen, mutta ketut siitä.

Mut joo. Voisin vääntää munakasta. Kun oli vähän munaköyhä pääsiäinen, niin koitetaan korjailla tätäkin asiaa sitten näin.

Mitä kuuluu?

Mmmmh. Multa tossa jo kyseltiin kuulumisia ja lupasin päivitellä mokomia teille, kunhan vähän saan ajatuksiani kasaan. No, siitä niiden kasasta tai selkeydestä en osaa sanoa mitään, mutta koitan jotain päivitellä kuitenkin. 

Asioissa on menty aikamoinen harppaus eteenpäin. Tää asia tais olla isompi yllätys ainoastaan Isännälle. Se ei siis selkeästi ollut koko syksynä ottanu mua tosissaan, kun valitin sille pahaa oloani ja sitä, että tämä suhde ei oikein ole sitä, mitä minä sen haluaisin olevan. Nyt sille tietenkin tuli hätä, kun minä olin tosissani. Olisi ollut halukas hakemaan apua, menemään parisuhdeneuvontaa ja hakemaan vaikka kuun taivaalta. 

Minun voimat ei vaan enää riitä. En minä huvikseni jo pitkin syksyä jutellut, että nyt tekee muuten aika pahaa. Minä oon ihan liian nuori siihen, että jään tähän istumaan ja odottamaan, josko ne asiat muuttuisi paremmaksi, kun ei ne ole aikaisemminkaan muuttunut. Minä luovutin. Oon luovuttanu ehkä jo kauan aikaa sitten, mutta nyt minä lopulta uskalsin myöntää asian itselleni ja sanoa myös ääneen. Monet väännöt tässä on Isännän kanssa väännetty lähtemisestä ja jäämisestä, mutta nyt on päästy yhteisymmärrykseen. 

Minä muutan kahden viikon päästä pois. Sain asunnon tästä parin kilsan päästä, ihan kiva kaksio niillä samoilla nurkilla, missä asuttiin Isännän kanssa ensimmäinen yhteinen vuosi. Tavaroita on jaettu ihan hyvässä hengessä, vaikka mulla on kyllä joka pirun asiasta ihan jäätävä stressi. Multa puuttuu enää telkkari ja kotivakuutus, astiat pitää jakaa ja pakata ja sit pakata kaikki, mikä pakataan ihan viime tipassa. Tää asunto pursuaa nyt pahvilaatikoita ja vähän mua jännittää, että kuka helvetti noi oikeesti kantaa. Mai lupasi tulla ukkonsa kanssa ja tuovat peräkärrin tullessaan, samoin Marke ja Serena on lupautuneet paikalle. Työkaverille kans vähän vihjailin, että jos sitä huvittais tulla, eikä se ainakaan suoralta kädeltä kieltäny. 

Täytyy sanoa, että olo on yhtä aikaa sekä helpottunut, että ihan helvetin väsyny. Nukkuminen on ollu vähä hankalaa viime aikoina. Sitten, kun lopultakin saan unen päästä kiinni, heräilen pitkin yötä ja viimeistään tuntia ennen herätyskellon sointia herään vilkasemaan kelloa ja sen jälkeen nukutaankin koiranunta loppuaika. Ehkä mä nukun sitten, kun oon päässy omaan kotiin ja saanu paikat kuntoon, tai edes vähän sinne päin. Tänään maksoin takuuvuokran ja pistin jemmaan ens kuun vuokrarahat. Nyt aletaan sit pihistelemään ihan tosissaan... 

Äitille tää on varmaan ollu ihan hirveän kova pala. Se meinaa vieläkin revetä puhelimessa joka kerta itkemään, kun jutellaan. Eikä kuulemma pysty oikein edes puhumaan asiasta kellekään, kun tekee niin pahaa. Vaikka mä jatkuvasti sille hoen, että mulla ei ole täällä mitään hätää ja kaikki on ihan hyvin. Tai siis niin hyvin, kun tässä tilanteessa vaan voi olla. Mä oon kyllä saanu niin paljon tukea ja ymmärrystä mun läheisiltä, ihan hirveän monelta suunnalta on kuullu ne maailman kauneimmat sanat, kerrothan, jos mä voin jotenkin auttaa. Joo, kyllä mä kerron. Mä en jaksa enää näytellä niin vahvaa, että selviäisin yksin kaikesta. Nyt mä kehtaan pyytää jo apuakin.

Kaiken tän pyörityksen keskellä se ihminen, keneltä mä hain niillä ihan totaalisen väärillä konsteilla lääkettä yksinäisyyteeni tässä parisuhteessa, teki mulle tosi sikamaisen tempun. Vaikka meidän juttu oli kyllä jo ohi ennen sitä, niin mä loukkaannuin silti siitä valehtelemisesta ja selän takana pelaamisesta. Harmittaa niin paljon, että vaikka oli kivaa, niin nyt on päällimmäisenä paha maku suussa. Oon iteki sanonu pahasti, mutta en koe, että mulla olis enää mitään anteeksipyydettävää. Mulle valehdeltiin ja syötettiin paskaa, totuuksista myönnettiin osa siinä kohtaa, kun minä ajoin tilanteen umpikujaan. 

Ehkä se sitten oli tarkoitettukin niin, en tiedä. Ihmetyttää vaan, miten ihmisistä voi paljastua niin uusia ja outoja puolia, mitä ei olisi ikinä uskonut. Ei edes lyhyen tuntemisen jälkeen. Tai miten idiootiksi sitä voi ittensä tunteakaan sen jälkeen, kun tajuaa, että mitä kaikkea sitä on taas uskonu. Hoh hoi. 

Mä niin odotan, että nää kaks viikkoa menis äkkiä. Sen jälkeen mä saan painaa eteenpäin vain ja ainoastaan itteeni varten, eikä mun tarvii miettiä mitään kenekään muun, kun vain ja ainoastaan itteni kannalta. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä voin tehdä niin, mie saan elää ihan omilla ehdoillani.

Kissa pöydällä

Maailman pelottavin lause on nyt sanottu ääneen. 

Mä rakastan sua, mutta mä haluan avioeron.

Sitten, kun vielä sais nopeasti asunnon ja kaiken hoidettua siististi ja nätisti, ilman kolmatta maailmansotaa.

Kettu että väsyttää