Ei oo ihmisenä oleminen helppoa

Taaskaan. Eikä varmaan ikinä.

Voi helvetin kuustoista sentään. En kyllä enää paremmin sano.

No niin. Tässä on nyt sitten vietetty muutama kuukausi enemmän ja vähemmän villiä sinkkuelämää ja kivaa on tullu pidettyä, välillä ehkä vähän liiankin kanssa. Hauskaa mulla on ollut, sitä en kyllä kiellä. 

Miten mä osaankin taas kääntää tän asian näin negatiiviseksi ja tehdä ehkä ongelman asiasta, josta ei välttämättä tarviisi, tai kun sitä ongelmaa ei ainakaan vielä ole olemassa. Tai on. Tai en minä vittu tiedä!

Tossa toukokuun alkupuolella rällättiin Main kanssa taas menemään paikallisessa bilemestassa. Iltahan päättyi meikäläisen kohdalta silleen mukavasti, että aamulla heräsin oikein mukavissa merkeissä yhen kivan Vartijan seurasta. Mä sitte saattelin sen bussipysäkille myöhemmin päivällä ja mietin pääni puhki, että mitäs tässä nyt sitte kuuluu tehdä. Yleensä nää mun yövieraani on tajunneet häipätä jo ennen aamua, tai sitten vastaavasti oon leikkiny tulella jonkun ukkomiehen kanssa, joka on käyny mun luonani ihan muina vuorokauden aikoina. 

Niin. Mie kun satun olemaan tämmönen peruspessimisti. Minähän olin jo pienessä mielessäni päättäny, että minen ala mitään puhelinnumeroa kyselemään. En varmasti. Mitä, jos se sanoo että ei? Tai vielä pahempaa, jos ei kehtaa sanoa ei, mutta ei myöskään halua pitää mitään yhteyttä? Meinasi paniikinpoikanen hiipiä maisemiin jo siinä kohtaa. Vartija pelasti tilanteen ja kysäsi multa ihan muina miehinä, että haluisinko mie vaihtaa numeroita.

Totta kai mie halusin. Hitto, se oli kiva, meillä oli ollu *kröhöm* oikein mukava yö ja mulla oli ollu ihan hillittömän kivaa sen seurassa. Taisi siinä kokonaista kaks päivää mennä, kun se seuraavan kerran poikkesi kylässä mun luona, ihan tollai muuten vaan. Kateltiin telkkaria, juteltiin eikä mitään sen ihmeempiä. Kivaa oli. Ja mä olin ihan paniikkipaskat housussa, että miten näissä tilanteissa pitää toimia. Paljastettakoon nyt semmoinen likainen yksityiskohta, että jos se olis sanoa täräyttäny, että hän tulee mun luo panemaan, niin minä olisin ollut huomattavasti rennompi. Koska joo, minä olisin tasan ja tarkkaan siinä kohtaa tienny, kuin homma olisi toiminu. Mutta en minä jumalauta tienny, mitä sillon kuuluu tehdä, kun tulee joku kiva Vartija kylään muuten vaan.

No niin. Eiliseen asti minä ihan aikuistenoikeasti kuvittelin, että minä kyllä kykenen pitämään itten ja fiilikseni tiukassa kontrollissani. Minähän en ihastu. 

Jumaleissön. Siis ei me olla edes mitään hirveän montaa kertaa tässä kesän aikana nähty (kiitos toisen epäsäännöllisen työn toisella paikkakunnalla, molempien elämän ja meikäläisen majailun kotinurkilla) mutta on juteltu fabossa, tekstailtu ja semmosta. Nyt on viimesen viikon sisään nähty vähä enemmän. Perjantaina lähettiin Main kanssa rälläämään ja Vartija kivana poikana heitti meidät lihatiskiin. Ja tadaa. Ilmesty vähän myöhemmin ite perässä. Voi tauti, meinasi ilopissat karata housuun siinä kohtaa, kun se bongas mut siellä. 

Minä tietenkin päädyin komeassa humalassa Vartijan kainaloon yöksi ja varmaan kännitilitin puolen elämääni sille siinä samalla. Sen mä kyllä tiedän, että en mä mitään tunteidenpaatospuheita sille pitäny, muttaa.... Sen mä muistan sanoneeni, että mä en ihan oikeesti edes tiijä, että uskallanko mä koskaan enää heittäytyä mihinkään. Koska mä pelkään. Mä pelkkään kiintyä, mä pelkään ihastua, mä pelkään, että muhun sattuu. 

Eli niin. Nytkin mun tekis ihan armottomasti heittää sille, että sustahan saattais melkein tykätä. Mut voi jestas, kun siinäkin on riskinsä. Sehän voi vaikka a) jättää vastaamatta mulle kokonaan tai b) vastata mulle jotain, mistä mä saan kynsilleni jo alkuun. Tai sitten on olemassa vaihtoehto c) että se vastaa nätisti jotain, että katotaan nyt ja voi apua sentään. Okei okei, voihan sitä olla olemassa myös se vaihtoehto d). Eli, että Vartija sanois mulle takasin jotain samansuuntaista. 

Nyt nostaa taas se vaikeaminä päätään. Minä hölmöilin viime talvena ja sain kynsilleni oikein pahemman kerran. Se kaikki näköjään jätti jälkensä muhun, mun itsetuntooni ja kykyyn uskoa itteensä ja luottaa toisiin ihmisiin. Mä pelkään sitä samaa nyttenkin. Mä antaisin mitä vaan, että mulle joku kertoisi, että mitä mä tässä kohtaa voin tehdä. Ja vielä kertoisi niin, että minä en samantien kumoaisi niitä sen jonkun toisen antamia vinkkejä omilla pessimistisillä näkemyksilläni. 

Miten voi olla niin hankalaa olla minä. Miten voi olla niin hankalaa, kun tekee yhtä aikaa mieli heittää kuperkeikkaa riemusta ja nauraa ja hymyillä ja virnuilla tyhmästi, mutta samalla hajottaa niin maan keleesti.

On se hienoo tää kesälomatyöttömän elämä, kun on vielä niin vitusti aikaa pyöritellä tätä kaikkea mielessään. Ensin pohdiskella kaikkea, että ei se varmasti olisi sanonu niin ja näin ja noin, jos mä en olis mitään... Ja seuraavassa ajatuksessa mä kumoan jopa ne omat perusteluni.

Että vittu. Muutama nätti sana, kaunis ele, kivat jutut, hyvää huomiota ja mahtavaa seksiä. Tervepä terve ja meikäläinen on mennyttä naista.

Vaan oikeesti. Miten kovaa ja korkeelta sitä sitten rämähtää alas, miten paljon se sitten koskee, jos mikään ei oo mitään. Älä usko, älä toivo, älä luota, älä halua, äläkä missään nimessä myönnä mitään. Sattuu niin paljon vähemmän.