Mies

Bussissa istuskellessa selailin läpi mun tekstareita ja poistelin sieltä kaikkea turhaa pois. Nykyään tulee lähetettyä niin vähän tekstareita, kun on fabot ja whatsappit. Kyllä sitä ihminen laiskistuu näköjään silläkin saralla... Sitten tuli niitä viestejä selatessa vastaan Miehen viestit. Hetkeksi mä pysähdyin, että kannattaako niitä edes lukea? Luin sitten kuitenkin. 

Ei ne enää satu. Ne kaikkein kauneimmat viestit on kirjoitettu niin kauan aikaa sitten, että ne mä olen kadottanut johonkin kauniiden viestien hautausmaalle jo aikapäiviä sitten. 

Vuosi sitten mä en muuta tehnytkään, kun naputin Miehen kanssa tekstareita. Me tavattiin netissä (ylläripylläri) ja joku siinä ihmisessä kolahti heti. Me ei koskaan soitettu, me vaan tekstattiin. Musta tuntui, että me oli tunnettu jo vaikka kuinka kauan jo siinä kohtaa, kun me ensimmäisen kerran nähtiin. Vaikka hankalaa oli sekin. 

Mies teki pitkiä duunipäiviä. Se oli oikee työnarkomaani ja mä ehdin jo hetken kuvitella, että todellisuudessa se oli naimisissa tai vähintään avoliitossa, kun se näkeminen oli niin pirun hankalaa. Mutta sitten, kun päästiin vauhtiin, mä odotin Miestä useampana iltana viikossa ja pirun usein se tulikin. 

Ensin mä kuvittelin, että Mies olis pelkästään seksin perässä. Mä hämmennyin enemmän, kuin ikinä, kun se sanoi mulle ihan suoraan, ettei hän ole multa sitä tullut hakemaan. Siihen asti mä olin varma, että ainut asia, mitä multa kukaan saattoi haluta, oli se aikuistenkiva, ei mikään muu. Sinä samana iltana Mies lupasi, että muhun ei satu. Se jumalauta lupasi. 

Vaan kyllä muhun sattui. Monen monta kertaa. Miehessä oli vaan niin sitä jotain, mihin mä ihastuin enemmän, kuin lujaa. Mä kelpasin just tämmösenä, kun mä olen. Mun ei tarvinnut esittää mitään. Mä en ollut liian lihava, en liian suulas, en liian kovaääninen. En liian ärsyttävä, enkä liian arka. Mä olin vain minä ja Mies piti musta. Ihan oikeasti. Välillä sitä oli vaikea uskoa, mutta sen sorttinen ihminen tuskin jakelee nuita tunnustuksia ihan kenelle sattuu. 

Meidän juttu loppui monta kertaa. Monta kertaa mä itkin yhden yön, poistin ne viestit, vaihdoin Miehen tuoksuiset lakanat pois ja koitin deletoida koko ihmisen mielestäni. Joka saatanan kerta, kun mä olin saanu sydämeni kokoon ja päässyt yli, se ihminen otti uudestaan yhteyttä. Pyysi anteeksi, kertoi että välitti ja joka kerta sanoi, että on vaan niin ylivoimaisen vaikea ja tunnevammainen ihminen, ettei osaa toimia oikein. 

Jos mä olisin ollut viisas, mä olisin jättänyt vastaamatta jokainen kerta. Mutta ei, en mä ollut. Mä menin sydämeni perässä, päästin Miehen elämääni aina uudestaan ja uudestaan. Mä tuhlasin elämästäni puoli vuotta siihen, kun Mies koitti miettiä, että mitä se halusi. 

Siinä Miehessä vaan oli ihan kaikki. Se näytti hyvältä, se tuntui hyvältä, se tuoksu hyvältä. Se sai mut nauramaan kovempaa, kun edes Exä oli saanu viimesinä vuosina. Tai kukaan olis saanu Miehen jälkeen... Mulla oli joku, joka kutsu mua omakseen ja jota mä sain sanoa omakseni. Keväällä se loppui viimeisen kerran. Mies lähti täältä ja mä jäin suremaan. Silloin mä päätin, että ei enää koskaan. 

Paitsi kerran kännissä, kun suuressa viisaudessani lähetin sen kuuluisan kännitekstarin.  

"It's been months and I still think about you." 

Seuraavana aamuna kyllä korjasin kiireesti virheeni.  

"I didn't text you last night, Vodka did."

Enää muhun ei satu. Vähän mua viilsi, kun mä huomasin Miehen poistaneen mut facebookistaan. Mutta mä vähän epäilen, että siihenkin on syynsä. Ei senkään ihmisen sydän kivestä ollut tehty. Niin monta kertaa se yritti ajaa mut pois läheltään olemalla hirveä ihminen, mutta mä en vaan suostunut lähtemään. Mä tiesin, että se piti musta, eikä vaan uskaltanut myöntää sitä. Mä taidan olla parempi ihmistuntija, kun itsekään tiesin... Kesällä se kertoi mulle viimeisen kerran, että mä olisin ollut sitä, mitä se koskaan olisi elämäänsä halunnut. Se oli vaan rikkonut mut jo niin monta kertaa, että tiesi itsekin, ettei musta enää tulisi sen kanssa ehjää. Sinä yönä mä päätin, etten koskaan enää vuodata yhtään kyyneltä sen ihmisen takia. Enkä ole itkenytkään. 

Mutta poistinko mä ne viestit? Ei, en poistanut. En ihan vielä.