Mies

Bussissa istuskellessa selailin läpi mun tekstareita ja poistelin sieltä kaikkea turhaa pois. Nykyään tulee lähetettyä niin vähän tekstareita, kun on fabot ja whatsappit. Kyllä sitä ihminen laiskistuu näköjään silläkin saralla... Sitten tuli niitä viestejä selatessa vastaan Miehen viestit. Hetkeksi mä pysähdyin, että kannattaako niitä edes lukea? Luin sitten kuitenkin. 

Ei ne enää satu. Ne kaikkein kauneimmat viestit on kirjoitettu niin kauan aikaa sitten, että ne mä olen kadottanut johonkin kauniiden viestien hautausmaalle jo aikapäiviä sitten. 

Vuosi sitten mä en muuta tehnytkään, kun naputin Miehen kanssa tekstareita. Me tavattiin netissä (ylläripylläri) ja joku siinä ihmisessä kolahti heti. Me ei koskaan soitettu, me vaan tekstattiin. Musta tuntui, että me oli tunnettu jo vaikka kuinka kauan jo siinä kohtaa, kun me ensimmäisen kerran nähtiin. Vaikka hankalaa oli sekin. 

Mies teki pitkiä duunipäiviä. Se oli oikee työnarkomaani ja mä ehdin jo hetken kuvitella, että todellisuudessa se oli naimisissa tai vähintään avoliitossa, kun se näkeminen oli niin pirun hankalaa. Mutta sitten, kun päästiin vauhtiin, mä odotin Miestä useampana iltana viikossa ja pirun usein se tulikin. 

Ensin mä kuvittelin, että Mies olis pelkästään seksin perässä. Mä hämmennyin enemmän, kuin ikinä, kun se sanoi mulle ihan suoraan, ettei hän ole multa sitä tullut hakemaan. Siihen asti mä olin varma, että ainut asia, mitä multa kukaan saattoi haluta, oli se aikuistenkiva, ei mikään muu. Sinä samana iltana Mies lupasi, että muhun ei satu. Se jumalauta lupasi. 

Vaan kyllä muhun sattui. Monen monta kertaa. Miehessä oli vaan niin sitä jotain, mihin mä ihastuin enemmän, kuin lujaa. Mä kelpasin just tämmösenä, kun mä olen. Mun ei tarvinnut esittää mitään. Mä en ollut liian lihava, en liian suulas, en liian kovaääninen. En liian ärsyttävä, enkä liian arka. Mä olin vain minä ja Mies piti musta. Ihan oikeasti. Välillä sitä oli vaikea uskoa, mutta sen sorttinen ihminen tuskin jakelee nuita tunnustuksia ihan kenelle sattuu. 

Meidän juttu loppui monta kertaa. Monta kertaa mä itkin yhden yön, poistin ne viestit, vaihdoin Miehen tuoksuiset lakanat pois ja koitin deletoida koko ihmisen mielestäni. Joka saatanan kerta, kun mä olin saanu sydämeni kokoon ja päässyt yli, se ihminen otti uudestaan yhteyttä. Pyysi anteeksi, kertoi että välitti ja joka kerta sanoi, että on vaan niin ylivoimaisen vaikea ja tunnevammainen ihminen, ettei osaa toimia oikein. 

Jos mä olisin ollut viisas, mä olisin jättänyt vastaamatta jokainen kerta. Mutta ei, en mä ollut. Mä menin sydämeni perässä, päästin Miehen elämääni aina uudestaan ja uudestaan. Mä tuhlasin elämästäni puoli vuotta siihen, kun Mies koitti miettiä, että mitä se halusi. 

Siinä Miehessä vaan oli ihan kaikki. Se näytti hyvältä, se tuntui hyvältä, se tuoksu hyvältä. Se sai mut nauramaan kovempaa, kun edes Exä oli saanu viimesinä vuosina. Tai kukaan olis saanu Miehen jälkeen... Mulla oli joku, joka kutsu mua omakseen ja jota mä sain sanoa omakseni. Keväällä se loppui viimeisen kerran. Mies lähti täältä ja mä jäin suremaan. Silloin mä päätin, että ei enää koskaan. 

Paitsi kerran kännissä, kun suuressa viisaudessani lähetin sen kuuluisan kännitekstarin.  

"It's been months and I still think about you." 

Seuraavana aamuna kyllä korjasin kiireesti virheeni.  

"I didn't text you last night, Vodka did."

Enää muhun ei satu. Vähän mua viilsi, kun mä huomasin Miehen poistaneen mut facebookistaan. Mutta mä vähän epäilen, että siihenkin on syynsä. Ei senkään ihmisen sydän kivestä ollut tehty. Niin monta kertaa se yritti ajaa mut pois läheltään olemalla hirveä ihminen, mutta mä en vaan suostunut lähtemään. Mä tiesin, että se piti musta, eikä vaan uskaltanut myöntää sitä. Mä taidan olla parempi ihmistuntija, kun itsekään tiesin... Kesällä se kertoi mulle viimeisen kerran, että mä olisin ollut sitä, mitä se koskaan olisi elämäänsä halunnut. Se oli vaan rikkonut mut jo niin monta kertaa, että tiesi itsekin, ettei musta enää tulisi sen kanssa ehjää. Sinä yönä mä päätin, etten koskaan enää vuodata yhtään kyyneltä sen ihmisen takia. Enkä ole itkenytkään. 

Mutta poistinko mä ne viestit? Ei, en poistanut. En ihan vielä.

Mua pelottaa

Serna on taas hengityskoneessa. Ne uudet keuhkot ei sitten halunneetkaan lähteä toimimaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Pahimmassa tapauksessa Serna on taas pian lähtöpisteessä, eli odottaa seuraavia keuhkoja. 

Mä olen niin väsyny, niin turta, niin peloissani ja turhautunu. Mua vaan itkettää ihan koko ajan, enkä mä tiedä, että mitenkä päin mä olisin, ettei sattuis niin paljon. Ei olis saanu vielä iloita niin paljon, ei tosiaan olis saanu. 

Jaksa Serna kulta rakas vielä vähän aikaa. Taistele vielä, mä en ole valmis päästämään susta irti, en ikinä.

Miten kukaan voi?!

Vantaalla pieni lapsi ja aikuinen ovat loukkaantuneet erittäin vakavasti jäätyään junan alle. Päivystävän palomestarin Ari Koivun mukaan Myyrmäen juna-asemalta lähteneen junan kuljettaja oli havainnut ihmisen asettautuvan kiskoille lapsi sylissään.

Aikuinen oli ilmeisesti ollut pikkupojan kanssa radan vieressä sähköpylvään takana kyykyssä ja kontannut sieltä alle, kun juna lähestyi. Sähköpylväs sijaitsee rataa reunustavan verkkoaidan sisäpuolella.

Iltalehti, 26.6.2012 

Iskä vei mut eilen junalle Kuopioon ja junan ollessa jo valmiiksi myöhässä puoli tuntia, sille juolahti toi uutinen mieleen. Siis miten kukaan pystyy tekemään mitään noin kamalaa?! Se aikuinen oli vielä tuon pikkuisen pojan oma ukki. Enhän mä toki tiedä, minkälaiset perhesuhteet siinä on takana, mutta viedä alle kaksivuotias lapsi junan alle? Lähteä liikkelle sillä ajatuksella, sen jälkeen piiloutua odottamaan ja junan tullessa kontata lapsi sylissä alle. Ihan hirveää. 

Tuo uutinen on pyöriny nyt mun mielessä koko viimesen vuorokauden. Mä en muista, koska viimeksi olis joku uutinen näin lujaa koskettanu. Toki noi perhesurmat pistää miettimään, mutta tämä otti jotenkin henkisesti ihan hirveän koville. Mä näin iskän ilmeestä, että sekään ei pystynyt käsittämään, miten joku kykenee tuommoseen. Mun silmissä näky koko junamatkan kuva iskästä ja Neelasta. Miten mein iskä leikkii sen kanssa, syöttää ja nukuttaa. Neela harvoin nukahtaa kenenkään syliin, mutta ukin syli on semmonen maaginen paikka, että siihen voi nukahtaa vaikka olis minkälainen meteli ympärillä. 

Neela on ukin tyttö. Ihan samalla tavalla, kun mä olen aina ollu isin tyttö. Se on niin uskomattoman liikuttava näky, kun se pikkumurunen lähtee suu leveässä hymyssä konttaamaan ukkiaan kohti, kun vaan saa mein iskän näköpiiriinsä. Mä voin sieluni silmin jo nähdä, mitenkä parin vuoden päästä se tyttö kulkee ukin kanssa ongella tai kävelee käsi kädessä maantienlaitaa kotoa mummolaan tai mummolasta kotiin. 

Mä en koskaan ole ollut mitenkään uskovainen ihminen, eikä meillä kotonaakaan näistä henkijutuista olla puhuttu, vaikka iltarukoukset onkin opeteltu ja luettu aina lapsena yhessä äitin tai iskän kanssa. Eilen illalla nukkumaan ruvetessa mä laitoin kyllä mielessäni kädet ristiin kyynärpäitä myöten ja ajattelin, että jos tuolla jossain joku suurempi voima on, niin se voima voisi antaa sen junan alle viedyn pikkuihmisen selvitä hengissä. Mitä niin pahaa alle kaksivuotias lapsi on voinu tehdä, että sille pitää tehdä noin? Miksi siltä lapselta piti riistää mahdollisuus elää ihan normaalia elämää ja kasvaa rauhassa isoksi? Voisin melkein veikata, että tuommosen rysäyksen jälkeen on mahdollista, että vaikka selviää hengissä niin ei välttämättä koskaan kävele. Ei koskaan enää elä täysin samanlaista ja tavallista elämää, mitä moni ikätoveri elää. Jos tuo uutinen kosketti jo muakin niin hirveästi, niin miltä tuntuu lapsen vanhemmista tai muista läheisistä?

Mikä tätä maailmaa ja näitä ihmisiä oikeasti vaivaa. Mä niin tahtoisin suojella kaikkia lapsia tommosilta hirveiltä teoilta, jos mä vaan voisin. Mun kova uskoni suojelusenkeleihin on taas koetuksella, kun tämmösiä juttuja kuulee ja lukee.

 

En ymmärrä, en

Hitto mulla on rikas olo. Iskä lättäsi mulle juuri 3000 euroa puhtaana käteen. En ookaan koskaan aikasemmin elämässä myyny mitään näin isoa, olin nääs kunnon kauppias ja myin meidän auton äitille ja iskälle. Täytyy kyl sanoa, että kun eka on ihan pihalla, että mitä autosta voi pyytää ja siihen päälle se, että mitä kehtaa pyytää omilta vanhemmiltaan. Silleen, että molemmat on tyytyväisiä eikä ketään jää miinukselle. Onneks toi BigBro on tommonen itseoppinut autokauppias, siltä sai aika suoran ja rehellisen hinta-arvion. Se kauppias myi just tänään toisen omista autoistaan pois ja äitin kauppakassi odottelee tossa pihassa ostajaa, vissiin huomenissa oli joku tulossa kattomaan. 

Niin, Isäntä oli tosiaan ostaa rämäyttäny meille tänään sen auton, mistä mä jo puhelinkin. Ajellaan sit parin-kolmen viikon sisään peräkanaa kahdella autolla tänne ja tuodaan äitin ja iskän auto pois. Wuhuu. Mä en tiedä, kummalla mä haluisin ajaa! Toki uus on aina uus, mutta vanhassa mä uskaltaisin tupakoida ajaessa... Sitähän ei tietenkään Isännälle kerrota. *köhköh* Onhan tosta auton vaihtamisesta usein puhuttu, mut jotenkin mä olen vaan sivuttanu koko asian pelkkänä Isännän höpötyksenä ja autokuumeiluna. Viimesimmän kerran taisin keväällä tokasta, että osta pois vaan, jos sulla on rahaa. Mulla ei ole kesäaikana varaa pistää yhtään käsirahaa johonkin autoon, sit syksyllä töitten jatkuessa on mun vuoroni alkaa maksaa sitä menopeliä pois. Joo joo, puolethan siitä joka tapauksessa on mun, mutta ihan reiluuden nimissä siitä on jotain maksettava. 

Mun pelkoni ei oo muuten ainakaan vielä käynyt toteen, hyttyset ei oo onnistunu syömään mua ihan rokkopotilaan näköseksi! Varustaudun kyl juhannusaattona pipolla ja miljoonalla purkilla hyttysmyrkkyä. Lisäksi ajattelin nauttia sen verran alkomahoolia, että menee hyttysetki humalaan jos meinaavat mua imeskellä. Podetaan niitä jälkiseuraamuksia sitten myöhemmin... 

Kävinpä tässä välissä tsekkaamassa uutisia. Mun pieneen mieleeni ei taas mahdu, mitä tässä maailmassa oikeasti tapahtuu! Toi Pomarkun perhesurma oli ihan hirvee uutinen. Veti kyllä hiljaseksi aamulla, kun radiosta kuulin siitä. Siis miten kukaan voi. Mun mielestä jokaisella on oikeus ottaa oma henkensä veke, jos sille tuntuu. Jos se vaihtoehto tuntuu siltä ainoalta oikealta, niin minun mielestä meistä jokaisella on oikeus päättää omasta elämästään. Mutta mitä pahaa ne lapset on menny tekemään?! Jos haluaa kiduttaa sitä lasten toista vanhempaa, niin se varmasti onnistuu muillakin tavoilla. Tässä asiassa minä olen ehdoton. Olkoon ampujalla miten paljon ongelmia tahansa, olkoon kuin väärinymmärretty, kuin sairas tai mitä ikinä, minä en koskaan tule ymmärtämään, hyväksymään tai antamaan anteeksi moista touhua. 

Jos omia lapsiaan ei jaksa, niin silloin on haettava apua. Lapsista pidetään kyllä ihan varmasti huoli, henkeä niistä ei tarvitse alkaa ottamaan. Tää aihe on niin hirveä, että mä en edes tiedä, mitä tunnetta mä eniten tunnen. Onko se raivo, suru, viha vai mikä. Mun tekee niin pahaa niitten pienten viattomien lasten puolesta, samoin lasten äidin. Miten kukaan voi selvitä tuommoisesta? Siinäkin olen ehdoton, että vaikka näiden lasten äiti olisi miten huono ihminen tahansa, niin ei hänkään tuollaista ansaitse. Kukaan ei ansaitse. 

Heittäkää arkulle varoen multaa, siellä on lapset, siellä on kultaa.