Viime yönä minä palasin elämässäni melkein kaksi vuotta taaksepäin. Mä näin unta, että istuin mustalla karvalankamatolla sen kermanvärisen sohvan edessä ja Idiootti hiero mun hartioita. Telkkari oli päällä ja keittiössä valot, mut muuten oli aika hämärää ja ulkona sato lunta. Ihan samanlaista, kun kaksi vuotta sitten joulun aikaan. Siinä unessa oli hyvä tunnelma, sekin oli samanlaista, kuin silloin joskus.
Siitä huolimatta mä olin tyytyväinen siinä kohtaa, kun herätyskello soitti ja herätti mut aika törkysen pimeään ja sateiseen lokakuun aamuun. Ja vieläpä ihan yksin. Ei lunta, ei sitä kivaa olkkaria ja ennenkaikkea, ei Idioottia.
Syy siihen, miksi mä olin tyytyväinen, löytyy ihan yksinkertaisesti siitä, että seuraavaksi mä olisin varmasti jo tarponut jopa unissanikin siinä samassa paskassa, missä tarvoin mun ja Idiootin epämääräisen sähellyksen päälle. Mähän olin ite vielä naimisissa, kun aloin ramppaamaan lähestulkoon naapurissa vieraan miehen luona. Siellä mut huomattiin, siellä multa kysyttiin mitä kuuluu, siellä mä sain hellyyttä ja mulla oli kivaa. Siellä mä pystyin jopa nukkumaan.
Se sama ihminen kylläkin jälkeenpäin kusetti mua ja valehteli törkeästi päin naamaa. Idiootti yritti pelata mun parasta ystävääni omaan sänkyynsä mun selän takana, eikä suostunut edes suoraan kysyttäessä myöntämään asiaa. Säälittävää, sanon minä. Vaikka mä koko ajan tiesin, etten mä saa ihastua, enkä mitenkään hillittömän ihastunu idioottiin ollutkaan, niin kyllä mä siitä ihmisestä tykkäsin. Ei se kuitenkaan aiemmin ollut mulle mitään pahaa tehny.
Mua ei harmittanu se, että Idiootti olis mieluummin valinnut Main mun sijastani. Mua harmitti se, että jätkä todellakin oli niin ääliö, että koitti saaha mun parasta ystävääni valehtelemaan mulle ja pelaamaan mun selkäni takana. Ei siinä enää anteeksipyynnöt tuntunu paljon miltään, kun Idiootin suunnalta jatkui sama touhu samantien uudelleen. Yhtään kyyneltä mä en sen ihmisen vuoksi vuodattanut, mutta kyllä mulla kesti kauan, ettei enää tullut jokaisella ajatuskerralla vähän oksennusta suuhun. Nykyään mä kykenen ihan helpostikin moikkaamaan, jos satutaan baarissa vastakkain. Saattaisin jopa kysäistä kuulumisia (ihan vaikka silkkaa kettumaisuuttani) jos jätkä ei juoksis mua karkuun joka kerta, kun on satuttu kohdakkain. Hohoo.
Aamulla mä mietin tätä omaa elämääni, ehkä juurikin ton unen perusteella. Idiootti oli se, josta mä hain helpotusta siihen omaan mustuuteeni, missä mä tarvoin, kun en tiennyt mitä valintoja mun pitäis tehdä ja mitä olla tekemättä. Idiootista oli se hyöty, että se auttoi mua ymmärtämään, että elämässä voi ihan oikeasti olla muutakin, kun se paska, missä mä silloin elin. Se hyvä siitä ainakin jäi käteen, jos ei muuta. Tai no, on tässä kyllä monet hyvät naurut saatu Main kanssa aikaan, kun mokomaa pölkkypäätä on muisteltu.
Nyt mä olen tainnut hommata itteni samanlaiseen kuvioon, tällä kertaa vaan eri roolissa. Mä säädän Fuuderin kanssa siitä huolimatta, että se on tahollaan naimisissa. Oon säätäny jo viimesen puol vuotta. Mä en ole siihenkään ihmiseen ihastunut, vaikka kyllä mä siitä jollain tapaa pidän. No hei haloo, en mä viitsisi edes paneskella semmosen ihmisen kanssa, jonka läsnäolo tai luonne ärsyttäis mua. Vaikka olis kuin hyvä sängyssä.
Jotenkin tää kaikki saa mut niin skeptiseksi kaikesta. Mitä merkkaa nykyään parisuhde? Mitä ihmiset tarvii, että ne on onnellisia? Onko enää oikeasti ja vilpittömästi onnellisia ihmisiä, jotka on pysyny siinä parisuhteessa uskollisina toisilleen? Okei, ainakin yhden tiedän, mutta onko se se kuuluisa poikkeus, mikä vahvistaa säännön...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti