Positiivisuus on tänään perseestä

Kuka haluis tulla huoltamaan mun kynnet? Ne vaatis lakkojen putsauksen, sit semmosen enemmän ja vähemmän kevyen viilauksen ja uus lakkakerros siihen päälle olis ihan jees. Lisäksi kynsinauhoille pitäs tehdä jotakin, kun ne on niin mukavasti pureksittavissa nytten. Ite en todellakaan jaksa. Mä oon ollu koko viikon niin perkeleen saamaton, että oon sitte katellu näitä kynsihirvityksiä, ku en vaan oo jaksanu alkaa väsäämään mitään muuta.

Kulmakarvatkin sais tulla nyppimään! Ei ne nyt niin pahat ole, kun on joskus olleet, mutta pitäis jaksaa pinsettien kanssa sohia taas vähän aikaa peilin edessä.

Sit mun naamalle pitäis tehdä jotain. Varmaan paras vaihtoehto olis kokonaan uus naama. Mä en kestä näitä näppyjä ja patteja, vaikka kuinka kuuraan ja rasvaan ja kuorin ja väsään ja säädään. Vitun hormonit ja niitten aiheuttamat finnit saatana. Eikö tämmösen kuuluis mennä teini-iän jälkeen ohi? Korjatkaa toki joku, jos olen väärässä, mutta väittäsin, että mun teini-ikäni meni siinä apauttiarallaa kymmenen vuotta sitten. Ei näin vanhana enää jaksais. 

Nyt kun tän ruikuttamisen kanssa oon vauhtiin päässy, niin voisin ruikuttaa vähän lisää. Siis kun mua väsyttää hitto nykyään aina! Mä oon alkanu ihan vakavissani miettiä, että mitähän mun hemoglobiinit mahtaa olla. Tää väsymys alkaa olla samaa luokkaa, kun lukion kakkosen keväällä kun hemoglobiinit viisti melkein maata. Vaikka kuin olis nukkunu, niin se väsymys ei vaan lähteny. Että vois ehkä olla paikallaan rautalääkitys, tai ehkä pitäis alkaa tosissaan vähän enemmän kattomaan, että mitä mä oikein suustani alas ajan. Toisinsanoen, mitä mä en aja alas, vaikka ehkä pitäis. Jos en paremmin tietäis, niin alkaisin veikkailla olevani pieniin päin, kun aina väsyttää niin maan keleesti. 

Mä niin odotan huomenna alkavaa viikonloppua, en varmaan pahemmin sängystä tai sohvalta nouse. Vielä, kun posti tois tullessaan mun cdonista tilatun synttäripaketin niin viikonloppu olis täydellinen. Tilasin nimittäin itelleni Housen kuudennen tuotantokauden, ois pikku maratonit ihan paikallaan. Saan kyl huomenna itkupotkuraivarit, jos sitä pakua ei vieläkään kuulu, vaikka oli jo tiistaina lähetetty. 

Sit mua vielä ärsyttää toi fabon kuplapeli. Menin eilen jossain mielenhäiriössä hakkaamaan sitä ja siinä sitten sivussa pelasin niin päin persettä, että meni kaikki sydämet. Nyt mie en pysty sit jatkaa sitä runkkaripeliä, ellen ala kinuumaan kavereilta lisäelämiä. Joo tervevaan ja morjens, en tosiaan oo alkamassa. Vihaan ite ihan hirveesti niitä viestejä, että tämä ja tuo kaveri tarvii apua tässä ja siinä pelissä... Olkoot, en ois halunnukaan pelata enempää. Vaikka ihan törkysen koukuttava peli olikin.

Mut nyt mä taidan siirtyä sohvalle kurkkimaan Idolsia ainakin toisella silmällä. On muuten sekin menny ihan huonoksi, kun koelauluissa ei enää näytetty niitä kaikkein noloimpia pätkiä! Sehän oli puolet siitä kahtomisen riemusta, kun sai nähdä, miten jotkut itteensä täynnä olevat isänmaantoivot pudotettiin takas maanpinnalle. Ei, sinä et osaa laulaa, tämä kilpailu ei ole sinua varten. Jos pitää ittensä mennä telkkariin tunkemaan, niin pitää myös kestää se palaute.

Ps. Frontside Ollie taisi kohdata voittajansa. 

Ei mitään hätää

Mä kävin maanantaina lettilekurissa ja jo tänä aamuna teki mieli ulvoo tän tukan kanssa. Siis mie tykkään tästä mallista ihan hirveesti, ei siinä mitään. Aika pitkälti samanlainen, mitä on ollu tähänkin asti. Semmonen toiseltapuolen pikkusen pisempi ja näinpäin pois. Mikäs sen kivampaa, kun tulla kampaajalta kotiin uuden tukan kanssa, kun ammattilainen on laittanu sen nätisti. Mutta voi armo sitä hajotuksen tunnetta, kun sitä alkaa ite väsäämään johonkin kuosiin ensimmäistä kertaa!

Kerrottakoon, että panin tänäaamuna kellon soimaan 10 minuuttia normaalia aikasemmin, että sain mulla oli vähän enemmän aikaa väsätä pääni kanssa. Meinasi kyllä tuskanhiki tulla siitä huolimatta! Okei, mä olen viimeset kolme viikkoa kulkenu pipo päässä, riisunu sen vaan pakon edessä oppitunneille pois päästäni. Sitä myöten oon aamusin vaan pessy hiukset ja huudattanu hiustenkuivaajan kanssa ne johonkin kuosiin. Sen ne kyllä oli näkösetkin, mutta sitä kamaluutta paljon kyllä ehtiny aamusin laittelemaankaan, olisin saanu herätä puoli kuudelta väsäämään, että olisin ehtiny kasiksi töihin. 

Noh, kai tää tästä. Mietin vaan just, että mihinkä aikaan sitä huomenna pitää ittensä repiä ylös, että ei oo ihan petolinnun peräpuolena pää, kun sinne sorvin ääreen suuntaa. On kyllä kaks niin raskasta päivää takana, kun oon painanu kahden avustajan työt. Meillä on vissiin influenssa kaatanu henkilökuntaa tai lapsia niin lahjakkaasti petiin, etten tosiaan oo ainut joka on joutunu repeemään useempaan paikkaan yhtäaikaa.

Tästä johtuen mä jopa nukuin viime yönä! Ei ollu täysikuusta tietookaan, lukuunottamatta äärimmäisen levottomia unia. Viime yönä uneksin, että olin Marken kanssa jollain stalkkausreissulla, mistä bongasin kainalooni jonkun hikiseen täysi-ikäisen pojankolpin, jonka kanssa keskityin nuoleskelemaan niin kovin, että huuletkin meni kipeeksi. Herätyskello onneksi pelasti mut siltä, että olisin nähnyt jotain ylenpalttisen eroottisia unia jostain nippanappa karvat kasvattaneesta kollista. Oli kyllä aamulla härski olo, kun heräsin. Mun alitajunnassani taitaa piileskellä kunnon puumanainen. 

Äitin kanssa jutustelin just puhelimessa. Maksassa sillä nyt on jotain häikkää. Magneettikuvauksessa oli Luojan kiitos selvinny, että kasvaimia tai tukoksia ei ole. Mun oli nyt ihan pakko uskaltautua kysymään, että mikä se tilanne ihan oikeasti nyt on. Että pitääkö alkaa huolestua, vai voiko nyt taas hengittää rauhassa. Äitin äänestä kyllä kuuli, että helpotus oli sillekin ollu toi magneettikuvauksen tulos, niinkun varmaan oli meille kaikille. 

Että niin. Ei mitään hätää. Silti mun sydäntä puristaa ja teki hyvää painua hetkeksi Isännän syliin ja sanoa ääneen ne sanat. Mua pelottaa. Mua pelottaa niin kauan, kunnes lääkärit ilmottaa, että kaikki on oikeasti kunnossa ja äiti pääsee kotiin. Mä olen taas päättänyt, että mä en ala itkeä tän tilanteen takia. Jos mä päästän itteni alottamaan, mä vietän pian yöni hereillä miettien ja peläten ja muut ajat purskahtelen itkemään vähän väliä ja uudestaan. 

Kaikki on hyvin, ei tarvii pelätä. Kaikki on ihan hyvin. 

Tervetuloa uudet lukijat! ^^


Oiskohan mun aihetta miettiä tälle blogille vähän parempi nimi. Nykynen on sen tulos, kun tuhahdin Markelle, että ihan se ja sama, vaikka nimi olis takapihan tunkio, kun ei sitä kuitenkaan kukaan lue... :D

Tiukkaa faktaa

 

Anttu  heitti miulle tämmösen. Elikkä mie kerron seittemän faktaa itestäni ja sen jälkeen haastan muutaman muunkin tekemään tän. Toivottavasti ei ollu merkitystä, että kuin monta haastaa, tai sit mie oon pulassa. 

1. Pelkään oravia. Hyi kamala, mitä otuksia. Yök. Välttelen puistoja ja hautausmaita oravien takia. 

2. Olisin ihan hirveesti halunnu käydä armeijan. Diabeteksen takia sotilasura jäi haaveeksi.

3. Puhun aina kahville tai kaljalle menosta, vaikka en oikeasti juo kumpaakaan. Tuntuu vaan hassulta sanoa, että mennään limulle/mehulle/kaakaolle tai siiderille. 

4. Köyhänä opiskelijana mietin ihan vakavissani, että jos möisi kaikki väärän kokoiset tai muuten vaan epämukavat alusvaatteet isolla rahalla jollekkin perapervolle, joka halusi ostaa naisten käytettyjä alushousuja. 

5. Jos voittaisin lotossa jättipotin, jäisin ilomielin töistä pois muutamaksi vuodeksi, ellen jopa kokonaan. 

6. Saatan antaa itsestäni hyvinkin itsevarman kuvan, mutta todellisuudessa oon monissa tilanteissa hirveä jänishousu. Esimerkkinä vaikkapa joku virastoinnissa asiointi saa minut kauhun partaalle. Sama koskee puhelimessa asiointia.

7. Saan toisinaan ihan hillittömiä fanityttökohtauksia Tokio Hotelin takia ja käyttäydyn silloin, kuin pahainen teini. 

Ja sit mie haastelen Marken , Sernan ja Eepun tekemään tämän kanssa.

Wihii, uus lukija! Tervetuloa! ^^

En anna huolelle sijaa tässä talossa

Mä sain tänään kesken työpäivän iskältä tekstarin. Jo siinä vaiheessa mä arvasin, että nyt on jotain, ei mein iskä mulle huvikseen tekstaile keskellä päivää. Äiti on joutunu sairaalaan. Se on jo pitemmän aikaa valitellu pahaa oloa ja kuvotusta, mutta pannu kaiken vahvojen särkylääkkeitten piikkiin, mitä se on syöny siitä asti kun mursi jalkansa ennen joulua. Nyt se ei kuitenkaan sen kuvotuksen pelossa ole enää syöny niitä lääkkeitä viikkokausiin. Tänään sen naamari oli ollu aamulla ihan keltanen ja terkkariinhan iskä oli sen kiikuttanu, sieltä oli lähetetty sitte keskussairaalaan. 

Äiti soitteli äsken, sappikiviä oli löytyny. Kipuja ei oo ollu, joten asia on nyt sitten tarkemmassa tutkinnassa. Aamulla pääsee magneettikuvaukseen, kun ei kuulemma ole sappitiehyettäkään ultrassa löytyny. Iskä toki soitteli mulle aikasemminkin ja samalla mulle selvis, että sitä keltasuutta on esiintyny aikasemminkin, mutta eihän äiti sitä tietenkään ole mulle puhelimessa kertonu. Ihan siitä syystä, etten mä sitten hätäile turhaan. 

Mä en nyt tiedä, että miten mä oikein suhtautuisin tähän asiaan. Mä olen pakottanu itteni nyt ajattelemaan positiivisesti ja olemaan sekoamatta, kun en mä täällä voi mitään tehdä. Lisäksi mulla on huomenna tiedossa ihan helvetillinen työpäivä, mistä mä en tule selviämään, jos nyt alan pelkäämään äitin puolesta. Nää on näitä hetkiä, kun mä alan myös ajattelemaan sitä, että mitä jos tulee kiire.

Mitä, jos joskus tulee puhelu, että nyt on kiire. Miten mä pääsen täältä puolen Suomen takaa sinne? Miten mä voisin edes kuvitella takaavani itselleni sen, että mä varmasti ehdin ajoissa? Miten nopeesti Turusta siirtyy Hesaan lentokentälle ja miten pian lentää Savoon tai Pohjois-Karjalaan, jos oikeasti on hätä.

Mun ei nyt auta muu, kun hokea itselleni, että kaikki on kuitenkin hyvin. Ainakin vielä. Huomenna tiedetään taas lisää, ja ainakin äiti on hyvissä käsissä nyt, kun on sairaalassa valvovan silmän alla, eikä köki yksinään kotona. Tai no iskän kanssa, mutta kuitenkin. Jos vaikka lääkärin sana painais vähän enemmän, kun aviomiehen tai omien lasten.

Että entistä varmempaa on se, että mä olen kahden viikon päästä lähdössä kotiin käymään, kun mulla on talviloma. Ihan sama, vaikka joutuisin taas koko lomani leikkimään jotain sairaanhoitajaa, mutta nyt vaan on mentävä.

Jos mä nyt jatkan tätä pohdiskelua, niin mä annan huolelle ja pelolle vallan ja sen jälkeen mä en nuku koko yönä. Nyt on pakko iskeä aivot off-tilaan ja keskittyä johonkin ihan muuhun. Mä ehdin hätäillä myöhemminkin, jos mun oikeasti tarvii hätäillä tai pelätä.

Pitää lähteä, että voi tulla uudestaan

Mä kattelin junan ikkunasta talvista maisemaa ja mun kurkkua kuristi. 

Mä en muista, koska Marken luota lähteminen olis ollu niin vaikeeta, kun se oli tänään. Kun mä halasin Eepua sen kiivetessä omaan junaansa, mun sisintä kyllä puristi. Siitä on puoli vuotta, kun nähtiin viimeksi ja tämä viikonloppu meni ihan liian äkkiä. 

Marke saatto mut sitten mun junalle ja mä hyppäsin äkkiä kyytiin, enkä pystyny kattomaan taakseni. Junassa painuin kiireesti omalle paikalleni ja kaivoin ristikkolehden esiin, kurkussa oleva pala tuntu ihan liian karheelta ja kovalta käsiteltäväksi siinä kohtaa.Yksikin vilkaisu ulos ikkunasta ja yksikin halaava pari, niin mä olisin parkunu kuin pikkuvauva.

Mä vihaan asemia. Mä vihaan sitä hälinaa, ihmispaljoutta, kuulutuksia lähtevien ja saapuvien junien merkiksi. Asemat tarkottaa mulle aina lähtemistä, jäähyväisiä ja luopumista. Vaikka totta kai siellä asemalla tapahtuu niitä ihania jälleennäkemisiäkin, mutta vahvimpana vaan jää mieleen ne kurkkua kaihertavat heipat ja viimeset halaukset, kun takana on ihanat päivät yhdessä. 

Ilmota, kun oot perillä ja hyvää ja turvallista matkaa. 

Siihen ei enää pysty lisäämään, että mun tulee ikävä, kun mun on jo nyt ikävä. Älä lähde. Mä en haluu mennä. Mä haluan jäädä tänne. Ne on ne asiat, jotka noilla hetkillä kirkuu mielessä.

Kotona mä odottelin asemalla jonkun aikaa, että Isäntä tuli hakemaan. Sekin kyllä tuntui hyvälle, kun se nousi autosta, nosti mun laukun takakonttiin ja veti vielä syliinsä siinä parkkipaikalla. Hyvää synttäriä, ooks jo miettiny mihin lahjas käytät? Koko mies on muutenki ollu ihan pehmo koko illan. Okei, on tämäki välillä kivaa, kun hipaisee ohi kulkiessaan ja pussaa välillä. Musta tuntuu hyvälle. 

Vaikka mun on ikävä, niin olen mä onnellinen.