Ei mitään hätää

Mä kävin maanantaina lettilekurissa ja jo tänä aamuna teki mieli ulvoo tän tukan kanssa. Siis mie tykkään tästä mallista ihan hirveesti, ei siinä mitään. Aika pitkälti samanlainen, mitä on ollu tähänkin asti. Semmonen toiseltapuolen pikkusen pisempi ja näinpäin pois. Mikäs sen kivampaa, kun tulla kampaajalta kotiin uuden tukan kanssa, kun ammattilainen on laittanu sen nätisti. Mutta voi armo sitä hajotuksen tunnetta, kun sitä alkaa ite väsäämään johonkin kuosiin ensimmäistä kertaa!

Kerrottakoon, että panin tänäaamuna kellon soimaan 10 minuuttia normaalia aikasemmin, että sain mulla oli vähän enemmän aikaa väsätä pääni kanssa. Meinasi kyllä tuskanhiki tulla siitä huolimatta! Okei, mä olen viimeset kolme viikkoa kulkenu pipo päässä, riisunu sen vaan pakon edessä oppitunneille pois päästäni. Sitä myöten oon aamusin vaan pessy hiukset ja huudattanu hiustenkuivaajan kanssa ne johonkin kuosiin. Sen ne kyllä oli näkösetkin, mutta sitä kamaluutta paljon kyllä ehtiny aamusin laittelemaankaan, olisin saanu herätä puoli kuudelta väsäämään, että olisin ehtiny kasiksi töihin. 

Noh, kai tää tästä. Mietin vaan just, että mihinkä aikaan sitä huomenna pitää ittensä repiä ylös, että ei oo ihan petolinnun peräpuolena pää, kun sinne sorvin ääreen suuntaa. On kyllä kaks niin raskasta päivää takana, kun oon painanu kahden avustajan työt. Meillä on vissiin influenssa kaatanu henkilökuntaa tai lapsia niin lahjakkaasti petiin, etten tosiaan oo ainut joka on joutunu repeemään useempaan paikkaan yhtäaikaa.

Tästä johtuen mä jopa nukuin viime yönä! Ei ollu täysikuusta tietookaan, lukuunottamatta äärimmäisen levottomia unia. Viime yönä uneksin, että olin Marken kanssa jollain stalkkausreissulla, mistä bongasin kainalooni jonkun hikiseen täysi-ikäisen pojankolpin, jonka kanssa keskityin nuoleskelemaan niin kovin, että huuletkin meni kipeeksi. Herätyskello onneksi pelasti mut siltä, että olisin nähnyt jotain ylenpalttisen eroottisia unia jostain nippanappa karvat kasvattaneesta kollista. Oli kyllä aamulla härski olo, kun heräsin. Mun alitajunnassani taitaa piileskellä kunnon puumanainen. 

Äitin kanssa jutustelin just puhelimessa. Maksassa sillä nyt on jotain häikkää. Magneettikuvauksessa oli Luojan kiitos selvinny, että kasvaimia tai tukoksia ei ole. Mun oli nyt ihan pakko uskaltautua kysymään, että mikä se tilanne ihan oikeasti nyt on. Että pitääkö alkaa huolestua, vai voiko nyt taas hengittää rauhassa. Äitin äänestä kyllä kuuli, että helpotus oli sillekin ollu toi magneettikuvauksen tulos, niinkun varmaan oli meille kaikille. 

Että niin. Ei mitään hätää. Silti mun sydäntä puristaa ja teki hyvää painua hetkeksi Isännän syliin ja sanoa ääneen ne sanat. Mua pelottaa. Mua pelottaa niin kauan, kunnes lääkärit ilmottaa, että kaikki on oikeasti kunnossa ja äiti pääsee kotiin. Mä olen taas päättänyt, että mä en ala itkeä tän tilanteen takia. Jos mä päästän itteni alottamaan, mä vietän pian yöni hereillä miettien ja peläten ja muut ajat purskahtelen itkemään vähän väliä ja uudestaan. 

Kaikki on hyvin, ei tarvii pelätä. Kaikki on ihan hyvin. 

Tervetuloa uudet lukijat! ^^


Oiskohan mun aihetta miettiä tälle blogille vähän parempi nimi. Nykynen on sen tulos, kun tuhahdin Markelle, että ihan se ja sama, vaikka nimi olis takapihan tunkio, kun ei sitä kuitenkaan kukaan lue... :D