Mä sain tänään kesken työpäivän iskältä tekstarin. Jo siinä vaiheessa mä arvasin, että nyt on jotain, ei mein iskä mulle huvikseen tekstaile keskellä päivää. Äiti on joutunu sairaalaan. Se on jo pitemmän aikaa valitellu pahaa oloa ja kuvotusta, mutta pannu kaiken vahvojen särkylääkkeitten piikkiin, mitä se on syöny siitä asti kun mursi jalkansa ennen joulua. Nyt se ei kuitenkaan sen kuvotuksen pelossa ole enää syöny niitä lääkkeitä viikkokausiin. Tänään sen naamari oli ollu aamulla ihan keltanen ja terkkariinhan iskä oli sen kiikuttanu, sieltä oli lähetetty sitte keskussairaalaan.
Äiti soitteli äsken, sappikiviä oli löytyny. Kipuja ei oo ollu, joten asia on nyt sitten tarkemmassa tutkinnassa. Aamulla pääsee magneettikuvaukseen, kun ei kuulemma ole sappitiehyettäkään ultrassa löytyny. Iskä toki soitteli mulle aikasemminkin ja samalla mulle selvis, että sitä keltasuutta on esiintyny aikasemminkin, mutta eihän äiti sitä tietenkään ole mulle puhelimessa kertonu. Ihan siitä syystä, etten mä sitten hätäile turhaan.
Mä en nyt tiedä, että miten mä oikein suhtautuisin tähän asiaan. Mä olen pakottanu itteni nyt ajattelemaan positiivisesti ja olemaan sekoamatta, kun en mä täällä voi mitään tehdä. Lisäksi mulla on huomenna tiedossa ihan helvetillinen työpäivä, mistä mä en tule selviämään, jos nyt alan pelkäämään äitin puolesta. Nää on näitä hetkiä, kun mä alan myös ajattelemaan sitä, että mitä jos tulee kiire.
Mitä, jos joskus tulee puhelu, että nyt on kiire. Miten mä pääsen täältä puolen Suomen takaa sinne? Miten mä voisin edes kuvitella takaavani itselleni sen, että mä varmasti ehdin ajoissa? Miten nopeesti Turusta siirtyy Hesaan lentokentälle ja miten pian lentää Savoon tai Pohjois-Karjalaan, jos oikeasti on hätä.
Mun ei nyt auta muu, kun hokea itselleni, että kaikki on kuitenkin hyvin. Ainakin vielä. Huomenna tiedetään taas lisää, ja ainakin äiti on hyvissä käsissä nyt, kun on sairaalassa valvovan silmän alla, eikä köki yksinään kotona. Tai no iskän kanssa, mutta kuitenkin. Jos vaikka lääkärin sana painais vähän enemmän, kun aviomiehen tai omien lasten.
Että entistä varmempaa on se, että mä olen kahden viikon päästä lähdössä kotiin käymään, kun mulla on talviloma. Ihan sama, vaikka joutuisin taas koko lomani leikkimään jotain sairaanhoitajaa, mutta nyt vaan on mentävä.
Jos mä nyt jatkan tätä pohdiskelua, niin mä annan huolelle ja pelolle vallan ja sen jälkeen mä en nuku koko yönä. Nyt on pakko iskeä aivot off-tilaan ja keskittyä johonkin ihan muuhun. Mä ehdin hätäillä myöhemminkin, jos mun oikeasti tarvii hätäillä tai pelätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti