Pitää lähteä, että voi tulla uudestaan

Mä kattelin junan ikkunasta talvista maisemaa ja mun kurkkua kuristi. 

Mä en muista, koska Marken luota lähteminen olis ollu niin vaikeeta, kun se oli tänään. Kun mä halasin Eepua sen kiivetessä omaan junaansa, mun sisintä kyllä puristi. Siitä on puoli vuotta, kun nähtiin viimeksi ja tämä viikonloppu meni ihan liian äkkiä. 

Marke saatto mut sitten mun junalle ja mä hyppäsin äkkiä kyytiin, enkä pystyny kattomaan taakseni. Junassa painuin kiireesti omalle paikalleni ja kaivoin ristikkolehden esiin, kurkussa oleva pala tuntu ihan liian karheelta ja kovalta käsiteltäväksi siinä kohtaa.Yksikin vilkaisu ulos ikkunasta ja yksikin halaava pari, niin mä olisin parkunu kuin pikkuvauva.

Mä vihaan asemia. Mä vihaan sitä hälinaa, ihmispaljoutta, kuulutuksia lähtevien ja saapuvien junien merkiksi. Asemat tarkottaa mulle aina lähtemistä, jäähyväisiä ja luopumista. Vaikka totta kai siellä asemalla tapahtuu niitä ihania jälleennäkemisiäkin, mutta vahvimpana vaan jää mieleen ne kurkkua kaihertavat heipat ja viimeset halaukset, kun takana on ihanat päivät yhdessä. 

Ilmota, kun oot perillä ja hyvää ja turvallista matkaa. 

Siihen ei enää pysty lisäämään, että mun tulee ikävä, kun mun on jo nyt ikävä. Älä lähde. Mä en haluu mennä. Mä haluan jäädä tänne. Ne on ne asiat, jotka noilla hetkillä kirkuu mielessä.

Kotona mä odottelin asemalla jonkun aikaa, että Isäntä tuli hakemaan. Sekin kyllä tuntui hyvälle, kun se nousi autosta, nosti mun laukun takakonttiin ja veti vielä syliinsä siinä parkkipaikalla. Hyvää synttäriä, ooks jo miettiny mihin lahjas käytät? Koko mies on muutenki ollu ihan pehmo koko illan. Okei, on tämäki välillä kivaa, kun hipaisee ohi kulkiessaan ja pussaa välillä. Musta tuntuu hyvälle. 

Vaikka mun on ikävä, niin olen mä onnellinen.