Kaunis, rietas, onnellinen

Tänä aamuna mä sain lainapuhelimeni mobiilidatan taas toimimaan, mun oma rakas lumiani kun sattuu olemaan huollossa jo toista viikkoa. Niin, toi luuri kilahti samantien sähköpostin merkiksi, mun meililaatikkooni oli kilahtanut kommentti täältä, mua pyydettiin tulemaan takaisin. 

Voi elämä, mihin tää aika oikeesti on menny? Mun edellisestä postauksesta on yli kuukausi, kun mä aikaisemmin hakkasin tänne tekstiä päivittäin, parhaimmassa tapauksessa jopa kaks kertaa päivässä. Mä niin rakastin sitä avautumista, paasaamista ja ihan vaan kuulumisieni kertomista, nyt se on jotenkin kummasti jääny. Ei sillä, ettenkö mä rakastaisi edelleen, mut en vaan oo saanu itestäni mokomaa irti. Mä oon avannu tän tekstilootan varmaan miljoonasti, mutta oon vaan tuijottanu tyhjää ruutua ja jossain vaiheessa sulkenu koko höskän, ei vaan oo syntyny mitään sanottavaa. 

Noooh, mut nyt mä yritän lopultakin. Mä en edes tiedä, että mistä mä oikein aloittaisin mun kuulumisien purkamisen. Ihan alkajaisiksi vois ainakin sanoa, että mulle kuuluu ihan pirun hyvää! Okei, rahat on loppu, tilipäivä on vasta kahden viikon päästä ja voisin heti alkajaisiksi luetella montakin rahareikää. Mutta en mä jaksa nyt murehtia. Aurinko paistaa, mulla on koti, mulla on hyvä olla ja hei, mä jopa nukun öisin! Oikeesti, mä en jaksa muistaa, että koska mä viimeksi olisin nukkunut yöni, kun härski silli ja heränny aamulla melkeinpä pirteänä, kun peipponen.

Mä olen selkeästi tässä viime aikoina alkanu ottaa takasin sitä ns. menetettyä nuoruuttani ja eläny aika pirun villiä sinkkuelämää. Hitto soikoon, mun seikkailut on kyllä aiheuttaneet naurut jos toisetkin, mut mitäs siitä. Kerran sitä vaan eletään ja pääasia, kun mulla on kivaa. Mä en jaksa välittää paskan vertaa siitä, mitä mun naapurit ajattelee, tai mitä yhtään kukaan ajattelee mun elämästäni. Ainakin mä elän nyt, enkä tunne enää olevani sisältä niin saatanan kuollu, mitä mä tuossa alkutalvesta kerkesin tuntea.

Exä on ehtiny hankkimaan itelleen jo uuden naisen. Mä olen jotenki hienoisesti huvittuneena seurannu sitä touhua vierestä, vaikka se seukkailu taisi alkaa jo pari viikkoa ennen, kuin mä ehdin muuttaa edes kotoo pois. Hyvä vaan, kun silläkin on joku, eikä ainakaan itke mun perääni. Vaikka kyl mua välillä vähän tuppaa huvittamaan, kun se välillä mulle maikailee kaikkia vanhoja juttuja, mutta seuraavassa hetkessä hehkuttaa naamakirjassa onneaan uuden naisensa kanssa. Mut tehköön, niinkuin tykkää. En vaan tiedä, että pystynkö siinä kohtaa pitämään suutani kiinni, jos rysäyttäät tossa suhteessa täysillä päin puuta, ja tod näk se olen minä, kenelle exä sitä ensimmäisenä murehtii. 

Mulla ei ole tällä hetkellä minkään valtakunnan tarvetta parisuhteelle. Mä haluan pitää hauskaa ja siihen touhuun mulla kyllä tuntuu noita ihmisiä riittävän. Mä voin tapailla ihmisiä, tehdä erilaisia kivoja juttuja, mutta mitään vakavaa mä en tähän halua, en vielä vähään aikaan. Mä haluan opetella nyt elämään ja olemaan ihan omillani. En haluu olla kellekään tilivelvollinen menemisistäni tai tulemisistani, mä haluan vaan olla ja mennä ja tulla ja nauttia elämästäni. Toki, jos kohdalle kävelee joku jalat alta vievä yksilö, niin asiaa voidaan sitten alkaa miettiä uudestaan. Mut aika mestari saa vielä tässä kohtaa olla, että sen tempun onnistuu tekemään. 

Mä alan vihdoin viimein käsittää, etten mä tarvii lupaa keneltäkään. Oon liian kaunis häpeemään, enkä voi yhtään mitään menettää. Joten annan mennä, annan mennä. 

Ja senhän minä todellakin teen. Nyt mun kyllä pitäis ryhdistäytyä, ja vääntää itelleni jotain safkaa. Mä olen löytäny itestäni tässä omillani ollessa ihan uusia puolia, jopa toi ruuanlaitto on ollu lopputulokseltaan oikein onnistunutta! Marke kehu viime viikonloppuna mun tonnikalapastaani, helppoo, halpaa ja ihan pirun hyvääkin vielä. Ehkä mä en ihan toivoton tapaus olekaan. Tai en ainakaan halua kuolla nälkään. Jopa mun lihapullani onnistu, ne maistu tosi hyviltä, vaikka meinasinkin polttaa ekan satsin poroksi ja lopputulos oli vähän kökkäremäinen, mutta ketut siitä.

Mut joo. Voisin vääntää munakasta. Kun oli vähän munaköyhä pääsiäinen, niin koitetaan korjailla tätäkin asiaa sitten näin.

Mitä kuuluu?

Mmmmh. Multa tossa jo kyseltiin kuulumisia ja lupasin päivitellä mokomia teille, kunhan vähän saan ajatuksiani kasaan. No, siitä niiden kasasta tai selkeydestä en osaa sanoa mitään, mutta koitan jotain päivitellä kuitenkin. 

Asioissa on menty aikamoinen harppaus eteenpäin. Tää asia tais olla isompi yllätys ainoastaan Isännälle. Se ei siis selkeästi ollut koko syksynä ottanu mua tosissaan, kun valitin sille pahaa oloani ja sitä, että tämä suhde ei oikein ole sitä, mitä minä sen haluaisin olevan. Nyt sille tietenkin tuli hätä, kun minä olin tosissani. Olisi ollut halukas hakemaan apua, menemään parisuhdeneuvontaa ja hakemaan vaikka kuun taivaalta. 

Minun voimat ei vaan enää riitä. En minä huvikseni jo pitkin syksyä jutellut, että nyt tekee muuten aika pahaa. Minä oon ihan liian nuori siihen, että jään tähän istumaan ja odottamaan, josko ne asiat muuttuisi paremmaksi, kun ei ne ole aikaisemminkaan muuttunut. Minä luovutin. Oon luovuttanu ehkä jo kauan aikaa sitten, mutta nyt minä lopulta uskalsin myöntää asian itselleni ja sanoa myös ääneen. Monet väännöt tässä on Isännän kanssa väännetty lähtemisestä ja jäämisestä, mutta nyt on päästy yhteisymmärrykseen. 

Minä muutan kahden viikon päästä pois. Sain asunnon tästä parin kilsan päästä, ihan kiva kaksio niillä samoilla nurkilla, missä asuttiin Isännän kanssa ensimmäinen yhteinen vuosi. Tavaroita on jaettu ihan hyvässä hengessä, vaikka mulla on kyllä joka pirun asiasta ihan jäätävä stressi. Multa puuttuu enää telkkari ja kotivakuutus, astiat pitää jakaa ja pakata ja sit pakata kaikki, mikä pakataan ihan viime tipassa. Tää asunto pursuaa nyt pahvilaatikoita ja vähän mua jännittää, että kuka helvetti noi oikeesti kantaa. Mai lupasi tulla ukkonsa kanssa ja tuovat peräkärrin tullessaan, samoin Marke ja Serena on lupautuneet paikalle. Työkaverille kans vähän vihjailin, että jos sitä huvittais tulla, eikä se ainakaan suoralta kädeltä kieltäny. 

Täytyy sanoa, että olo on yhtä aikaa sekä helpottunut, että ihan helvetin väsyny. Nukkuminen on ollu vähä hankalaa viime aikoina. Sitten, kun lopultakin saan unen päästä kiinni, heräilen pitkin yötä ja viimeistään tuntia ennen herätyskellon sointia herään vilkasemaan kelloa ja sen jälkeen nukutaankin koiranunta loppuaika. Ehkä mä nukun sitten, kun oon päässy omaan kotiin ja saanu paikat kuntoon, tai edes vähän sinne päin. Tänään maksoin takuuvuokran ja pistin jemmaan ens kuun vuokrarahat. Nyt aletaan sit pihistelemään ihan tosissaan... 

Äitille tää on varmaan ollu ihan hirveän kova pala. Se meinaa vieläkin revetä puhelimessa joka kerta itkemään, kun jutellaan. Eikä kuulemma pysty oikein edes puhumaan asiasta kellekään, kun tekee niin pahaa. Vaikka mä jatkuvasti sille hoen, että mulla ei ole täällä mitään hätää ja kaikki on ihan hyvin. Tai siis niin hyvin, kun tässä tilanteessa vaan voi olla. Mä oon kyllä saanu niin paljon tukea ja ymmärrystä mun läheisiltä, ihan hirveän monelta suunnalta on kuullu ne maailman kauneimmat sanat, kerrothan, jos mä voin jotenkin auttaa. Joo, kyllä mä kerron. Mä en jaksa enää näytellä niin vahvaa, että selviäisin yksin kaikesta. Nyt mä kehtaan pyytää jo apuakin.

Kaiken tän pyörityksen keskellä se ihminen, keneltä mä hain niillä ihan totaalisen väärillä konsteilla lääkettä yksinäisyyteeni tässä parisuhteessa, teki mulle tosi sikamaisen tempun. Vaikka meidän juttu oli kyllä jo ohi ennen sitä, niin mä loukkaannuin silti siitä valehtelemisesta ja selän takana pelaamisesta. Harmittaa niin paljon, että vaikka oli kivaa, niin nyt on päällimmäisenä paha maku suussa. Oon iteki sanonu pahasti, mutta en koe, että mulla olis enää mitään anteeksipyydettävää. Mulle valehdeltiin ja syötettiin paskaa, totuuksista myönnettiin osa siinä kohtaa, kun minä ajoin tilanteen umpikujaan. 

Ehkä se sitten oli tarkoitettukin niin, en tiedä. Ihmetyttää vaan, miten ihmisistä voi paljastua niin uusia ja outoja puolia, mitä ei olisi ikinä uskonut. Ei edes lyhyen tuntemisen jälkeen. Tai miten idiootiksi sitä voi ittensä tunteakaan sen jälkeen, kun tajuaa, että mitä kaikkea sitä on taas uskonu. Hoh hoi. 

Mä niin odotan, että nää kaks viikkoa menis äkkiä. Sen jälkeen mä saan painaa eteenpäin vain ja ainoastaan itteeni varten, eikä mun tarvii miettiä mitään kenekään muun, kun vain ja ainoastaan itteni kannalta. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä voin tehdä niin, mie saan elää ihan omilla ehdoillani.

Kissa pöydällä

Maailman pelottavin lause on nyt sanottu ääneen. 

Mä rakastan sua, mutta mä haluan avioeron.

Sitten, kun vielä sais nopeasti asunnon ja kaiken hoidettua siististi ja nätisti, ilman kolmatta maailmansotaa.

Kettu että väsyttää

Mitä mulle tapahtui?

Se tunne, kun oikeasti tajuaa, että mitenkä pihalla sitä oikeasti onkaan. Kuinka pahasti on omien tapojensa tai pakkojensa vanki. Räjähdin kyllä armottomaan nauruun, mille ei meinannut tulla loppua millään. Miten kukaan voi oikeesti olla tämmönen? Miten kukaan voi pitää mua jollain tapaa fiksuna ja normaalina aikuisena, kun mä todellisuudessa olen niin hukassa, kun vaan ihminen voi olla.

Sä oot kyllä hauska.

No enkä oo, mie oon ihan onneton. 

Kuin sä oot onneton?

Näkeehän sen! Kato nyt mua ja tätä touhua. Ei mua säälittävämpää ja kohelompaa ihmistä olekaan. 

Mä havahduin tänään ihan tosissani miettimään, että mitä mulle oikein on tapahtunut. Musta tuntuu, että mä oon viimesen puolen vuoden aikana muuttunut ihan hirveesti. Mä teen asioita, joita joskus olen vannonut, etten voisi ikinä tehdä. Nykyään ei tunnu missään. Mä räpiköin paikallani tässä suossa ja koen, että mä en meinaa millään päästää irti. Mua pelottaa, että mitä elämä mulle tuo, jos mä jään tähän. Tai ehkä enemminkin niin, että mitä se mulle ei tuo. 

Mulla on haaveita, mulla on unelmia. Mä olen vaan tällä hetkellä liian heikko ja jollain tapaa peloissani toteuttaakseni niitä. Päällisin puolin mulla on kaikki hyvin, mutta mun sisällä myllertää aika rankasti. Mä haen helpotusta tähän omaan kieroutuneisuuteni ihan vääristä paikoista ja selittelen itselleni omat tekemiseni luvallisiksi. Tällä hetkellä mä en jaksa välittää paljon mistään, mulla on ihan muutama ihminen, kenen hyvinvointi on mulle tärkeintä. Mä rikon niin monia lupauksia, odotuksia ja normeja omalla toiminnallani, mutta mä koen, että ilman mä en selviä. 

Toisaalta, ainoastaan muutama ihminen tietää, mitä mä oikeasti olen nähnyt elämässäni. Se, että mua on oikeesti joskus viskottu tässä parisuhteessa pitkin seiniä, on ollu mulle jotain niin hirveää, että mä olen nyt vasta useamman vuoden jälkeen saanut suuni auki. Pahinta siitä kaikesta tekee se, että multa ei ole kunnolla pyydetty asioita anteeksi. Ei kuulemma ole tarvista. Vaikka mie en missään nyrkin ja hellan välissä elän, niin mie muistan joka hetki elämässäni, minkälaista se voi olla. Minä tiedän, miten häijy toinen ihminen osaa olla. Vaikka se muuten on niin mukava mies. 

Lyöminen on asia, mistä vaan ei puhuta. Siitä vaietaan, oli se sitten isoa tai pientä, minkälaista hyvänsä. Tänä aamuna totesin ääneen sen, että ei sitä paljon tarvihe tukkapöllyä saada, kun se oma tahto tallataan pois. Vaikka siitä on aikaa, niin silti. Jäljet häviää ja mustelmat parantuu, mutta mielestä ne asiat ei katoa koskaan, ei koskaan. Vaikka se olisikin tapahtunut humalassa, se ei oo mikään selitys. Mä olen valitettavasti kokenut sen, että jos käy päälle kerran, niin käy toisenkin. Vaikka kuinka ensimmäisen kerran vannoisi, että ei toistu enää koskaan. Toistui se. Minä niin joskus vannoin, että jos muhun käydään fyysisesti kiinni, niin minä lähden samantien. Hyvähän se on sanoa.

On myös olemassa sanonta, että jos pettää kerran, niin pettää toistekin. Kerran pettäjä, aina pettäjä. Minä olen toista mieltä. Jos minä saisin kotoa kaiken sen, mitä minä saatan saada jostain muualta, niin ei minun tarvitsisi mennä mihinkään. Jos joku kuuntelisi minua kotona, pitäisi mua lähellä tai silittäisi mun niskaani. Toivottaisi mulle hyvää yötä ja nauraisi, kun mä nukahdan huomaamattani toisen kainaloon.

Kyllä minä tiedän toimivani väärin. Ihan liiankin hyvin. Minä oon vaan liian kyllästynyt enää välittämään. Lisäksi mä tiedän sen, että ne minun elämäni oikeasti tärkeimmät ihmiset ei tuomitse mua. Ainoastaan sillä on mulle väliä. Mun puolesta mua saa tuomita ihan niin paljon, kuin haluaa. Mua ei jaksa kiinnostaa sellaisen ihmisen mielipide, joka ei mua tunne niin hyvin, kuin muutama mun ystäväni tuntee. Mä en pysty selittämään omia tekojani millään tapaa hyväksyttäväksi muille, korkeintaan itselleni.  

Kun sie vaan tietäsit, että mihin soppaat oot ittes sotkenu, kun oot tässä miun kans.