I could really use a wish right now

Väsyttääkö mua? Kyllä väsyttää. Mä olen ihan tautisen väsyny, enkä tiedä, että kumpaa enemmän, henkisesti vai fyysisesti. 

Serna nukutettiin eilen ja laitettiin hengityskoneeseen. Hyvästejä mein Marakatti ei ollu jättänyt, mikä on hyvä merkki. Ei Serna ainakaan vielä oo luovuttanu, vaan jatkaa sitä taisteluaan. Me ajeltiin Marken kanssa eilen Sernan vanhempien luona kylässä, mikä taisi tehdä hyvää meille kaikille. Mä ajelin yöllä kotiin reilun tunnin matkan ja huomasin pyyhkiväni kyyneleitä vähän väliä ja uudestaan. 

Mä olin vähän jälkeen puolen yön kotona, niiskutin ja vollotin räkä poskella Isännän kainalossa jonkun aikaa, kunnes se alkoi olla niin väsyksissä, että meinasi nukkua istualleen. Mua ei kyllä nukuttanu. Mun päässä vaan pyörii, pyörii ja pyörii. Mua ahdisti, mua pelotti ja teki vaikka helvettiä. Mä haluan uskoa koko ajan, että Serna selviää. 

Puoli neljän aikaan mä kömmin sänkyyn, missä mä pyörin vielä hyvän tovin, ennen kuin oikeesti nukahdin. Puol yhdentoista maissa mä heräsin puhelimen ääneen. Luojan kiitos mä olin laittanu illalla äänet päälle, koska Sernan äiti soitti. Mä kuulin heti sen äänestä, että nyt oli himppasen verran parempia uutisia, kuin eilen. Serna on nyt jonossa. Tai oikeastaan ei ole jonossa, se on joka hetki valmiina leikkausta varten. Leikataan ja siirretään uudet keuhkot välittömästi, kun semmoset vaan sattuu kohdalle. 

Ei ole väliä, onko ne miehen, naisen, aikuisen tai lapsen. Koollakaan ei ole väliä. Eikä veriryhmällä tässä tapauksessa.

Niin raakaa kuin se onkin, nyt vaan odotetaan jonkun kuolevan. Niin hirveältä kuin se kuulostaakin, sanon sen silti ääneen. Mä haluan jonkun kuolevan, että Serna saa toisen mahdollisuuden. Kesä sattuu olemaan semmoista aikaa, että elimiä siirretään paljon. Mä lueskelin uusinta Cityä, siellä oli juttu siitä, kuinka Suomessa nuoret naiset ja tytöt tekee eniten itsemurhia koko Euroopassa. Koko maailman listoilla Suomi on neljäntenä. 

Niin, minä esitän nyt hienoisen toivomuksen kaikille niille, jotka ovat itteään ottamassa hengiltä. Voisitteko tehdä sen mahdollisimman siististi ja siten, että teidän elimenne olisivat vielä käyttökunnossa sen jälkeen? Arvostaisin tätä tekoa suuresti. Plussaa olisi, jos et tupakoisi. Koska kaikki munlaiset tervakeuhkot ei voi omiaan lahjottaa eteenpäin oman kuolemani jälkeen. 

Mä olen niin kauan miettinyt, että miltä se sitten tuntuu, kun tämä tilanne sattuu kohdalle. Että Serna on kiinni letkuissa ja putkissa, eikä tiedä tän maailman menosta yhtään mitään. Me muut odotetaan, odotetaan ja odotetaan. Mä en uskalla jättää puhelintani hetkeksikään vahtimatta, jos Sernan äiti sattuu soittamaan tai tekstaamaan, että nyt on menty johonkin suuntaan. Paras mahdollinen puhelu tietenkin olisi se, että nyt on keuhkot ja se on menoa sitten. 

Mä olen aina ajatellu, että hirveältä se varmasti tuntuis. Mutta en osannu kuvitellakaan, että se tuntuis näin hirveältä. Mä en jotenkin osaa enää edes itkeä. Tunteet myllertää joka helvetin suuntaan. Mä olen yhtä aikaa toiveikas, ahdistunu, surullinen ja ihan helvetin peloissani. Ton kaiken lisäksi mä olen tavallaan myös helpottunu tästä viimeisimmästä tiedosta. Helpotti ihan hirveesti myös se, että Serna siirrettiin Turusta Meilahteen. Tästä maasta ei löydy enää sen asiantuntevampaa henkilökuntaa, kun Meilahdesta löytyy. 

Mut täytyy kyllä sanoa, että tänään löyty asia, millä mä sain appiukon hiljaseksi. Käytiin tänään siellä kylässä meinaan, eikä mee ihan mun lempipaikkojen top viitoseen. Okei, ei mul siellä kukaan mitenkään ilkeä ole tai mitään, mut mä en vaan jaksa kuunnella, kuinka vitun viisas appiukko luulee olevansa. Sen puheitten mukaan hän tietää kaiken pianon virityksesta aina norsun suolistukseen asti. Ja mitenkä aina kaikki tekniset vempaimet on viallisia, kun hän ne ostaa. Käyttäjässähän ei todellakaan voi olla vikaa! Sit mä en tajua sitä mun appivanhempien harrastusta. Nimittäin kaatopaikalla dyykkaaminen... Ja sillä törkymäärällä kehuminen, mitä sieltä kaatopaikalta on "pelastettu"... Voi hitto soikoon. 

Mut tosiaan. Haukottelin niin, että leuat lonksu anoppilassa ja totesin, että oon nukkunu vähä huonosti viime yönä. Sit jatkoin perään, että mun hyvä ystävä on eilen laitettu eilen hengityskoneeseen, ja se odottaa nyt uusia keuhkoja. Laskeutu kyllä syvä hiljaisuus siinä kohtaa. Kaikkein hirveimmältä tuntu ihan oikeasti siinä kohtaa sanoa ääneen, että pahimmassa tapauksessa mä en enää koskaan näe yhtä ihmistä, josta on tullu mulle tän kahden vuoden aikana ihan hirveän rakas.

Tässä kohtaa mä arvostan ihan hillittömästi kaikkea sitä tukea, mitä mä ja Marke ollaan omilta läheisiltämme saatu. Kaikki se tulee nyt tarpeeseen, riittää jo sekin, että voi laittaa tekstarin, ja kertoa fiiliksistään. Sekä tieto siitä, että jos mä nyt tarviin ystävää, mulla on mahdollisuus hakeutua semmosen seuraan. Mä arvostin ihan hillittömästi sitä, kun Marken ystävä kysy, että onko meille okei, jos hän laittaa seurakuntaansa esirukouspyynnön Sernan puolesta. Vaikka mä en todellakaan ole mikään uskonnollinen ihminen, tuo kosketti oikeasti tosi paljon. 

 Can we pretend that airplanes in the night sky are like shooting stars? I could really use a wish right now.