Tämä on niitä hetkiä, kun minä laitan kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja rukoilen kaikilta olevilta ja olemattomilta Jumalilta, että kaikki päättyisi vielä hyvin. Mun Sernani on sairaalassa ja aika hirveän pahassa kuosissa.
Mua pelottaa. Mua pelottaa enemmän, kuin ikinä. Mä haluaisin olla positiivinen ja uskoa siihen, että Serna jaksaa vielä taistella, että se selviää sinne asti, että pääsee elinsiirtojonoon ja saa sen jälkeen uudet keuhkot. Siitä huolimatta mun mielessäni kummittelee koko ajan pelko, että mitä jos. Mitä jos tämä oli viimeinen kesä. Mitä jos se ei jaksakaan. Mitä jos.
Jos vaan onnistuu, niin me lähdetään Marken kanssa huomenna ajelemaan Turkuun ja käydään piipahtaa Sernan luona. Jos tästä tilanteesta tarvii hakea jotain hyvää, niin se, että me oltiin Marken kanssa jo valmiiksi samassa paikassa, kun mä ehdin hilata perseeni sen luo Satakuntaan. Tää olis ihan helvettiä yksinään, mä en vaan kestäis.
Mä en voi alkaa itkemään nyt, koska sille itkulle ei muuten tule koskaan loppua. Mun kurkussani painaa karvas pala ja mun rinnassa tuntuu jatkuvasti semmonen ikävä möykky. Mä niin toivon, että me päästäis huomenna edes piipahtamaan siellä Sernan luona. Meistä kumpikaan ei oo sinne hönkimässä sen takia, kun niin kuuluu tehdä. Me mennään tasan ja ainoastaan siitä syystä, että me halutaan mennä.
Mä pelkään menettämistä ihan hirveästi. Mä pelkään sitä ikävää, sitä raastavaa surua ja tyhjyyden tunnetta, minkä se ystävän menettäminen toisi tullessaan.
Mä vaan niin toivon, että kaikki tulee kääntymään hyvin, että vielä tää iloksi muuttuu. Meillä on vielä yks satamiljoona elämystä kokematta, eikä kukaan meistä halua luovuttaa vielä.
1 kommentti:
Tuleepa heti mieleen ne omat ajatukset ja muistot viime kevättalvesta, kun Raksun isä taisteli hengestään sairaalassa. Villat nousi pystyyn.
Miekin lähetän kaikki mahdolliset rukoukset yläkertaan siun ystävän puolesta!
Lähetä kommentti