Minun elämäni ja minun valintani

Viime yönä minä palasin elämässäni melkein kaksi vuotta taaksepäin. Mä näin unta, että istuin mustalla karvalankamatolla sen kermanvärisen sohvan edessä ja Idiootti hiero mun hartioita. Telkkari oli päällä ja keittiössä valot, mut muuten oli aika hämärää ja ulkona sato lunta. Ihan samanlaista, kun kaksi vuotta sitten joulun aikaan. Siinä unessa oli hyvä tunnelma, sekin oli samanlaista, kuin silloin joskus. 

Siitä huolimatta mä olin tyytyväinen siinä kohtaa, kun herätyskello soitti ja herätti mut aika törkysen pimeään ja sateiseen lokakuun aamuun. Ja vieläpä ihan yksin. Ei lunta, ei sitä kivaa olkkaria ja ennenkaikkea, ei Idioottia. 

Syy siihen, miksi mä olin tyytyväinen, löytyy ihan yksinkertaisesti siitä, että seuraavaksi mä olisin varmasti jo tarponut jopa unissanikin siinä samassa paskassa, missä tarvoin mun ja Idiootin epämääräisen sähellyksen päälle. Mähän olin ite vielä naimisissa, kun aloin ramppaamaan lähestulkoon naapurissa vieraan miehen luona. Siellä mut huomattiin, siellä multa kysyttiin mitä kuuluu, siellä mä sain hellyyttä ja mulla oli kivaa. Siellä mä pystyin jopa nukkumaan. 

Se sama ihminen kylläkin jälkeenpäin kusetti mua ja valehteli törkeästi päin naamaa. Idiootti yritti pelata mun parasta ystävääni omaan sänkyynsä mun selän takana, eikä suostunut edes suoraan kysyttäessä myöntämään asiaa. Säälittävää, sanon minä. Vaikka mä koko ajan tiesin, etten mä saa ihastua, enkä mitenkään hillittömän ihastunu idioottiin ollutkaan, niin kyllä mä siitä ihmisestä tykkäsin. Ei se kuitenkaan aiemmin ollut mulle mitään pahaa tehny. 

Mua ei harmittanu se, että Idiootti olis mieluummin valinnut Main mun sijastani. Mua harmitti se, että jätkä todellakin oli niin ääliö, että koitti saaha mun parasta ystävääni valehtelemaan mulle ja pelaamaan mun selkäni takana. Ei siinä enää anteeksipyynnöt tuntunu paljon miltään, kun Idiootin suunnalta jatkui sama touhu samantien uudelleen. Yhtään kyyneltä mä en sen ihmisen vuoksi vuodattanut, mutta kyllä mulla kesti kauan, ettei enää tullut jokaisella ajatuskerralla vähän oksennusta suuhun. Nykyään mä kykenen ihan helpostikin moikkaamaan, jos satutaan baarissa vastakkain. Saattaisin jopa kysäistä kuulumisia (ihan vaikka silkkaa kettumaisuuttani) jos jätkä ei juoksis mua karkuun joka kerta, kun on satuttu kohdakkain. Hohoo. 

Aamulla mä mietin tätä omaa elämääni, ehkä juurikin ton unen perusteella. Idiootti oli se, josta mä hain helpotusta siihen omaan mustuuteeni, missä mä tarvoin, kun en tiennyt mitä valintoja mun pitäis tehdä ja mitä olla tekemättä. Idiootista oli se hyöty, että se auttoi mua ymmärtämään, että elämässä voi ihan oikeasti olla muutakin, kun se paska, missä mä silloin elin. Se hyvä siitä ainakin jäi käteen, jos ei muuta. Tai no, on tässä kyllä monet hyvät naurut saatu Main kanssa aikaan, kun mokomaa pölkkypäätä on muisteltu. 

Nyt mä olen tainnut hommata itteni samanlaiseen kuvioon, tällä kertaa vaan eri roolissa. Mä säädän Fuuderin kanssa siitä huolimatta, että se on tahollaan naimisissa. Oon säätäny jo viimesen puol vuotta.  Mä en ole siihenkään ihmiseen ihastunut, vaikka kyllä mä siitä jollain tapaa pidän. No hei haloo, en mä viitsisi edes paneskella semmosen ihmisen kanssa, jonka läsnäolo tai luonne ärsyttäis mua. Vaikka olis kuin hyvä sängyssä.

Jotenkin tää kaikki saa mut niin skeptiseksi kaikesta. Mitä merkkaa nykyään parisuhde? Mitä ihmiset tarvii, että ne on onnellisia? Onko enää oikeasti ja vilpittömästi onnellisia ihmisiä, jotka on pysyny siinä parisuhteessa uskollisina toisilleen? Okei, ainakin yhden tiedän, mutta onko se se kuuluisa poikkeus, mikä vahvistaa säännön...?

Oltaisko parempia erikseen?

Rakas,

Mua ahistaa ihan liikaa. Mie oon yrittäny sanoa sitä varmaan miljoona kertaa, mut mie en saa suutani auki. Miun on niin paha olla. Viikonloppuna Saaran ristiäisissä mie tajusin, että miun molemmat veljet elää sitä elämää, mitä miekin haluisin. Niillä kummallakin on se, mikä multa puuttuu. Miekin haluisin oman perheen ja terveen parisuhteen. Ei, tää ei tarkota sitä, että nyt pitäis alkaa vauvaa vääntämään, ei se tässä kohtaa mitään auta. 

Mua pelottaa, että minä herään jonain päivänä siihen ajatukseen, etten rakasta sua enää pätkääkään. Että oon vaan juuttunu paikalleni tähän suohon ja sen jälkeen oon vaan vanha ja katkera akka ja panen kaiken sinun syyksi. Minä en enää jaksa edes valehdella itelleni mitään perheunelmia. Se nyt vaan sattuu olemaan aika totta, että jos minä tähän jään, niin mie en sitä perhettä tule koskaan saamaan. 

Kyse ei todellakaan siis ole siitä, ettenkö mie rakastais sinua. Kyllä rakastan, ja sen takia minä nyt avaan suuni. Minä en haluu alkaa riidellä enkä räyhätä. Minä haluaisin, että meillä kummallakin olis hyvä olla. Ja miulla ei nyt ole. Miusta tuntuu, että meitä asuu kaks vierasta ihmistä tässä samassa asunnossa. Koska me on viimeksi oikeasti kosketettu toisiamme? Koska me on oikeasti pidetty toisiamme hyvänä? Niin, en muista minäkään. Mitä meille on tapahtunu?

Mua pelottaa. Mua pelottaa enemmän, kuin ikinä. Miten minä selviäisin yksin? Enemmän mua kyllä pelottaa se, että miten sinä selviäisit. Okei, sinä tiedät mitä se yksin oleminen on. Sulla ei olis taloudellisesti kerrassaan mitään hätää, vaikka minä tästä lähtisin. Mutta rikkoisinko minä sinut kokonaan, jos mä lähden pois? Jaksaisitko sinä sen? Kun minä tiijän, miten rikki sinä joskus sillon oot ollu, kun erosit siitä edellisestä suhteestasi. Minä silloin vannoin, että minä en koskaan tekisi sulle noin. Nyt minä pelkään, että tekisin sittenkin.

Minun on vaan ehkä oltava niin itsekäs paska, että ajattelen tässä vaan ja ainoastaan ihteeni. Mie oon vielä kuitenkin sen verran nuori, etten voi jäädä tuleen makaamaan, jos miun ei oo hyvä olla. En haluu tuhlata mun elämääni siihen, että istun täällä ihmettelemässä, että tämmöstäkö tää elämä nyt on. Siis eihän kenenkään elämä ole mitään jatkuvaa ruusuilla tanssimista, mutta toiset tanssii edes joskus niillä ruusuilla. Toiset sanoo joskus, että ne rakastaa toisiaan. Samalla ne myös tarkottaa sitä.

Vaan jos minä jään, minä pelkään tekeväni jotain semmosta, mikä rikkoo sut oikeasti. Mä olen hirveä ihminen ja sitä mieltä, että mitä ei tiedä, niin se ei satuta. Sinun kohdallasi hyvä niin, kun et tiedä kaikkea. Mä olen vaan niin helvetin hukassa oman ihteni kanssa, etten tiedä, kuka mut oikeasti osais opastaa pois tästä sotkusta. Niin, ei varmaan kukaan muu, kuin minä ite.

Tämä kaikki ei todellakaan ole sinun syytä. Sinä et oo tehny mitään väärää minun kanssa, että miun pitäs sen takia lähtee pois. Tämä olis niin helppoa, jos mie osaisin luetella, että sun tarvii tehä näin ja miun tarvii tehä noin, että kaikki olis hyvin. Vaan kun en minä osaa. Tää olis helpompaa sittenkin, jos minä en pätkääkään välittäisi, etkä välittäisi sinäkään. 

Minä en haluaisi, että tämä kaikki johtaa siihen, ettei kumpikaan enää rakasta. Meidän kuuluisi olla onnellisia, mutta minä en ainakaan ole, etkä kyllä sinäkään kauhean onnelliselta näytä. Onnellisuuteen kuuluu muutakin, kuin se, että töissä on ihan kivaa. Onnellisuus on sitä, että ihan oikeasti hymyilyttää ja että meillä on hyvä olla. Miun mielestä elämässä kuuluu olla muutakin, kun vaan se, että aamulla mennään töihin, illalla tullaan kotiin ja sen jälkeen väistellään toisiamme, kun ei keksitä mitään puhuttavaa.

Koska me on viimeksi menty sylikkäin nukkumaan? Koska me on viimeksi juteltu nukkumaan mennessä kaikkea hölmöä ja naurettu yhdessä? Koska me on viimeksi herätty iho toisen ihoa vasten? Niin, en muista minäkään. 

Tiijätkö, minä antaisin mitä vaan, että minä saisin takaisin kaiken sen, mitä meillä joskus oli. Vaan kun se ei enää taida onnistua. Ainakaan minä en keksi mitään, mikä sen kaiken toisi takasin. 

Anna anteeksi, kun mä en osaa tuntea syyllisyyttä siitä, mitä mä tein viime viikonloppuna. Anteeksi, etten mä tule koskaan kertomaan sitä sulle. Koska sen verran minä välitän, että kuvittelen, että mitä sinä et tiedä, niin se ei sinua satuta. 

Kun mä vielä voisin olla se syypää sun hymyyn.

Kun on vaikee hengittää

Minä sain tänään suuni auki. 

Itkin niin paljon, että aloin hyperventiloimaan ja Isäntäkin vähän hätäänty, että koita nyt vähä rauhottua, kun en enää kyenny hengittämään edes paperipussiin. Olin ihan varma, että mä varmaan kuolen. 

Oletko sä nyt ihan tosissasi lähdössä ja jättämässä mua?

Kun sen sanoo niin hiljasella ja rikkinäisellä äänellä, saa mut itkemään vielä vähän lisää.

En mä lähde, jos sä haet apua. Älä hae mun takia, hae ittes takia. Sä huomaat muuten pian, että sä oot viiskyt, etkä oo saavuttanu elämässäs mitään. Oot vaan käyny töissä, sulla on tili täynnä rahaa, mutta mitään muistoja tai saavutuksia sulla ei oo. Kun oot vaan painanu hommia ja illat maannu rättiväsyneenä sohvalla. Et sä ole sellaista elämää ansainnu ja sun pitää ite tehä sille asialle jotain.

Mä pyysin, että toi huomisiltaan mennessä tietäis, että mitä meinaa tehdä. Tässä on edessä pitkä matka ja kivinen tie, oli päätös sitten mikä hyvänsä. Vaan nyt ehkä Isäntäkin tajusi, että mä olen ihan tosissani. 

Ehkä mä vielä jonain päivänä osaan kirjottaa jostain muustakin.

Luuseriklubin pääpomo tässä hei

Mä tunnen itteni niin säälittäväksi, etten mä kehtaa edes valittaa. 

Mä en vaan saa suutani auki, vaikka mä haluaisin sanoa niin paljon ja saada vielä enemmän vastauksia.

Tähän on varmaan tosi helppo tulla neuvomaan, että sano näin ja noin ja tolleen ja sit kysyt tätä. Joo, mä osaisin itekin neuvoa ja antaa muutaman vinkkivitosen, että miten paskassa parisuhdetilanteessa toimitaan, mutta auta armias, kun pitäis ite käytännössä koettaa. Onnea vaan. On taas käytäntö ja teoria kaks niin eri asiaa...

Mä vaan haluisin, että kaikki olis niinku ne oli joskus ennen. Sillon, kun kaikki oli vielä oikeesti hyvin. Sillon, kun ketään ei ahdistanu ja meillä oli oikeesti kivaa yhdessä. Kun vois saada takasin sen, kun jotakuta vielä kiinnosti, että mitä mulle kuuluu. Kun toi ei kävellä kesken lauseen pois, jos mä halusin kertoa jotakin. 

Mun on niin paha olla. Jos minä voisin yhtään vähemmän rakastaa tuota ihmistä, että se lähteminen olis helppoa, niin kiitos mielelläni. Jos minä en niin rakastaisi tätä asuntoa, mistä me on yhdessä tehty koti. Jos minä vaan olisin yhtään rohkeempi, määrätietoisempi ja itsenäisempi.

Meistä on tullu kaks vierasta ihmistä, jotka asuu saman katon alla. Toinen meistä leikkii, että tämä on normaalia ja kaikki on ihan hyvin. Mikä sitten on epänormaalia, jos normaaliin kuuluu se, että toisen koskettaminen ja lähellä oleminen ahdistaa?

Sitähän tähän ikäkriisiin on enää kaivattukin. Moi, oon Aino 26vee, takana viiden vuoden avioliitto ja yhdeksän vuoden parisuhde. Mut sit taas, jos vaihtoehtona on se, että moi oon Aino 62vee ja takana on 41 vuoden avioliitto ja viimeset 35 vuotta on ollu silkaa paskaa niin mieluummin toi eka. Kovillehan se ottaa, mutta minkäs teet.

Miks sitä ei vaan voi myöntää epäonnistuneensa tässä kohtaa. Tällä hetkellä mua ei kyllä jaksa enää vähempää kiinnostaa, mitä kaikki mummot ja kummit ja tätit ajattelee, jos me erotaan. Ihan sama, kuhan miulla on kaikki hyvin.

Liian kauan sitä vissiin kestikin, kun illalla tuli uni ja aamulla heräsi pirteenä hyvin nukutun yön jälkeen. 

Mä en pysty nukkumaan, liikaa ajatuksia. Mua ahdistaa niin paljon, että mä en voi hengittää. 

Sanoin illalla Isännälle, että mä olen sitä mieltä, että tää ei toimi. Sillä on töissä vittumaista ja se on väsyny, mutta mä olen myös väsyny. Mie en enää vaan jaksa. Minä en jaksa elää tämmöstä paskaa enää kahta viikkoa, kun sitten kuulemma töissä helpottaa. Vaan jos kotielämä ei helpota, mitä helvettiä tuo mies oikein kuvittelee. 

Se meni kyllä kumman hiljaiseksi, kun sanoin, että jos minä muuttasin pois. Sen jälkeen se ihan ite vapaaehtoisesti kyseli, että mihin aikaan mentäis huomenna töihin, että mulle passais bussit ja muut parhaiten. 

Mä aion siitä huolimatta olla se paska ihminen, joka ottaa tämän asian puheeksi viikonloppuna. kun mie en voi hengittää, kun minä en vaan enää jaksa. Kun mulla ei ole mitään sanottavaa, kun mie en vaan yksinkertaisesti jaksa.

En maksa vuokraa, en maksa autoa, enkä maksa mitään muutakaan, ennen kun mun kans on suostuttu keskustelemaan.

Sattuu joka tapauksessa

Suoraan sanottuna, tämä avioliitto on tällä hetkellä aika helvetin syvältä. Minä en saa sitä yksin kaivettua ulos, Isäntä ei vaikuta kiinnostuvan yhtikäs mistään. 

Keskiviikkoiltana mä kilahdin, taas kerran. Lähti taas se tänä kesänä jo ihan vitun monesti kuultu keskustelu auton käytöstä. Siinä sitten tuli taas samaan syssyyn kaikki muukin... Minä olen kuulemma kykenemätön toimimaan yksin millään tapaa. Kuka tahansa muu nainen saa huonekalunsa Ikeasta kotiin, ne hommaa sit vaikka kotiinkuljetuksen jos ei saa itse kannettua sitä huonekalua, mutta et sä. Aha. Selvä. Minä olen sitten saamaton paska, kun en omin päin säätele sitä ja tätä ja tuota, vaan kyselen aina tuota idioottiakin mukaan tekemään mun kanssa jotain. Lisäksi olen menny tekemään sen virheen, että kuvitellu ihan tosissani, että avioliiton idea on se, että siinä voi pyytää toiselta puoliskoltaan apua, jos sellaista tarvii. 

Minä kun en oo koskaan ollu mikään itsevarmuuden ja itsenäisyyden huippu, en ikinä. Mä olen aina ollu semmonen pohdiskeleva pessimisti, joka hermoilee pienestäkin asiasta ja paljon. On paljon asioita, mitä minä en tiedä ja sen takia mun on pakko kysellä joltakulta, että saan asioihin selvän. En tiedä, mutta otan selvää. Mä pyydän helposti apua, jos en itse onnistu jossain asiassa, enkä todellakaan oo tienny, että se tulee olemaan tän avioliiton kompastuskivi. 

Mä koen tällä hetkellä, että me eletään Isännän kanssa, kuin kans kämppistä tässä luukussa. Meidän elämä junnaa paikallaan, eikä tää etene tästä mihinkään. Mitä vikaa siinä sit on, että ollaan ku kämppiksiä? Mun teki oikeesti mieli polkee jalkaa ja lätkiä Isäntää nokkaan tossa kohtaa. Jos haluat kämppiksen, niin hanki sellainen. Jos sulle on ok, että mä olen kun kämppis, niin on varmaan ok myös se, että roudaan tänne sitten jonkun toisen miehen? Jaha, ei ollu ok sekään. No voiskohan tälle asialle sitten tehdä jotain?

Isännän selitys kaikkeen on se, kun ahdistaa. Ulkona syömistä ei voi kuvitellakaan. Läheisyys ahdistaa. Ruokakaupassa käyminen ahdistaa. Töitten jälkeen on niin väsyny, ettei jaksa edes ajatella parisuhdetta, saati sitten mitään muutakaan. Ei jaksa jutella mun kanssa. Miksi pitäisi jutella siitä, mitä toiselle kuuluu? Miksi pitäis aamulla sanoa huomenta? 

Jos joka asia ahdistaa, eikä siitä työterveyden tarjoamasta psykologista kolme kertaa vuodessa ole hyötyä, niin minun mielestäni silloin pitää hakea apua. Apua siihen ahdistukseen ja sen lisäksi apua siihen uupumiseen töissä. Minun mielestä elämän kuuluu olla kivaa. Samoin työn tulisi olla sellaista, missä viihtyy, mutta se helvetin työ ei saa olla koko elämä, tai se, mikä vie voimat ja kiinnostuksen kaikesta muusta. Ja jos ei tiedä, mistä sitä apua haetaan niin sitten käyttäydytään, kuin saamaton vaimo ja otetaan siitä helvetin asiasta selvää. 

Nyt minä olen ihan vakavissani heittänyt ilmaan sen asian, että jatketaanko me yhdessä vai erotaanko me. Yhdessä jatkaminen ei tällä tapaa toimi, se vaatii meiltä molemmilta paljon töitä. Ihan ensiksi se vaatisi sen, että Isännän olisi pystyttävä hakemaan apua tuohon ahdistukseensa, jotta sen myötä kykenisi myös jollain tapaa keskittymään siihen, että tällekin suhteelle pitäisi tehdä jotain. Isäntä ei tunnu ymmärtävän, että miksi tässä pitäisi erota. En mä oo sanonu, että pitäis erota.

Juu, et oo sanonu, mutta mä kyllä osaan lukea sun eleistäsi senkin, että eipä paljon tunnu kiinnostavan. Mun mielestäni on epäreilua mua kohtaan se, että jos minä jään tähän suhteeseen pyörimään tätä samaa tyhjää ympyrää ja tuhlaamaan elämääni tähän. Minä olen joskus haaveillu siitä perheestä, tällä hetkellä ne haaveet on haudattu ja syvälle, ei tällaiseen tilanteeseen voisi kuvitellakaan lapsia. Eikä minulla välttämättä ole kamalan kauan aikaa odotella, josko tämä elämä tästä itsestään muuttuisi mukavammaksi. Sitä kun ei tule tapahtumaan. Isännän ratkaisu tähän asiaan oli se, että voihan sitä aina adoptoida. Siis miten voit kuvitella adoptoivasi lapsen, jos et herrajumala pysty tekemään töitä sen eteen, että parisuhde olisi kunnossa? Et todellakaan mitenkään. 

Musta jotenkin tuntuu, että mä olen ainut, kuka tästä tilanteestä löytää ongelman. Isäntä on tehnyt taas sen tyypillisen. Eli vissiin unohtanut koko asian ja kuvittelee, että minäkin unohdan ja annan olla ja kaikki on mukamas kohta hyvin.

Mä en vaan yksinkertaisesti jaksa. Jos mulle enää ikinä kukaan kehtaa sanoa, että miten naiset ei osaa puhua suoraan vaan ne odottaa, että niiden ajatukset luetaan niin minä vedän nokkaan niin jotta soi. Jumalauta, tässä parisuhteessa on kyllä niin päin, että minä latelen pöytään selkeetä suomee ja kiertää, kaartaa ja mun pitäs arvata sanomattakin, että mitä se tarkottaa. Hoh hoi. En voi tajuta, en todellakaan. 

Mä olen ihan varma, että ei se eroominen voi ainakaan koskee yhtään sen enempää, kuin koskee se, kun aletaan riitelemään tai toiselle kaikki tuntuu olevan yhdentekevää. Minä vaan haluaisin niin, että sekin asia voitaisiin hoitaa, niinkuin fiksut aikuiset ihmiset. Minä en jaksaisi riidellä. Jos minä ehdottomasti haluaisin erota, niin olisin varmaan jo menny, mutta kun en minä haluaisi. Vaan minkäs teet, jos tää ei tästä paremmaksi muutu, niin ei paljon vaihtoehtoja jää. Mun tekis toisaalta mieli häipyä viikonlopuksi johonkin ja tuulettaa päätäni, mutta kun mä myös tiedän, että se ei ole mikään ratkaisu tähän asiaan. Mä en millään jaksaisi taas ottaa tätä kaikkea puheeksi, mutta jos toi luupää ei saa suutaan auki, niin pakko kai se jonkun on nostaa kissa pöydälle.

Voisko tää eläminen olla joskus ees vähän helpompaa?

Reklamaatioo!

Minä se sitten osaan. Lähin eilen intoa piukkana työkavereitten mukaan kattomaan Juha Tapioo, ja länttäsin toki uudet kengät jalkaani. 

Kyllä. Se repesi. Ja kyllä, paikkasin sen rakkolaastarilla, pakkohan se oli jollain konstilla saaha pysymään jalassa! Enkä tosiaan humalapäissäni röykätessä särkeny kenkääni, vaan ihan vesiselvänä (eiku anteeksi, olin juonut tuntia aikaisemmin yhen pienen lonkeron) tepastelin kohti Naantalin rantaa, kun astuin jotenkin hassusti ja kuulu KRUNTS. Se siitä kengästä sitten.

No, onneksi minä oon vähän hövelönlaiska heittämään tavaroita pois... Oli meinaan jääny kenkien kuitti talteen. Vein kengät takasin kauppaan, kyllä mun mielestä kenkien kun kenkien kuuluu kestää pitempään, kun yhen vuorokauden. Ja sillonkin hajota ihan normikävelyssä. Sain tilalle uudet, ja jos neki hajoaa niin käskivät Haloselta viedä ne takasin niin saan rahani pois. Toivon kyllä, että oli vaan toi yks kenkä joku maanantaikappale. Pitää ehkä silti ottaa Hesaan varalta toisetkin kengät mukaan...

Mutta niin tosiaan. Oli ihan huippu ilta. Täytyy sanoa, että Juha Tapio oli kyllä jotain ihan mahtavaa. Totesin kyllä illalla, että onneksi lähin mukaan, ois jääny paljon näkemättä muuten! Mie en muista, koska oisin nauranu noin hirveesti yhen illan aikana. Että miten voi ihminen olla tyytyväinen noin ihanista työkavereista, mitä miullaki on. Bailattiin tosiaan ihan pilkkuun asti, sen jälkeen taaperrettiin grillille ja taksilla kotiin. Minä olin sängyssä pitkälläni varttia yli viis, enkä ees järettömässä humalassa.

Aamulla oli kyllä vähä ankee olo. Päätä särki ja suussa maistu siideri, kun sitä tuli eilen kitattua. Siitä vaan tulee niin armottoman huono olo, vaikkei jois montaakaan! Sain mä onneks nukuttua aika pitkään, niin meni se pahin olo ohi. Tais muuten olla jotain hyötyä siitä, kun sain Isännälle kunnon itkupotkuraivarikilarit viime viikolla. Kiljuin sille päin naamaa kaiken, mikä miun mieltä paino.

Tänään tuo ukkorakas nimittäin ehdotti, että jos mentäis kaupungille syömään samalla, kun mä meen palauttaa noita kenkiäni. Seikkailtiin vähän siellä ja täällä ja sit käytiin Rossossa syömässä. Oli hyvää! Ja ennenkaikkea, oli kivaa. Oli ihan semmonen hölmön rakastunu olo, kun valuttiin käsi kädessä pitkin kävelykatua ja käytiin kattelemassa poliisimaijoja ja moottoripyöriä, kun niitä oli jostain syystä näytillä Stokkan edessä.

Pyykit pitäs ripustella kuivumaan ja pistää uus satsi pyörimään. Huomenna tarviis vähän putsailla nurkkia siihen malliin, että miun omat äiti ja isi tulee maanantaina meille! ♥ Aattelin pyytää, josko äiti lähtis miun kanssa ostaa mulle kenkiä. Tossa Prismalla jo sovittelin parit Reebokit ja Pumat, mut haluisin mukaan jonkun vähä vihmerämmän siinä touhussa. Toki se saa maksaakin ne, jos vaan haluaa. Hohoo.

Vaikkei oo rapulaa, niin väsyttää kyllä ihan kevyesti. Mun pitäs jaksaa vähä opetella laittaa tätä tukkaani, etten näytä tarhapöllöltä maanantaina töissä. Kampaajalta kotiutuessani näytin ihan röllipeikolta ja mulla on aika ihmeellinen otsatukka, enkä vielä tiijä, että tykkäänkö mie siitä vaiko en. Ja miksi tämä bloggeri ei suostu muotoilee tätä tekstiä sillai, kun mie sen haluisin olevan?!

Olen mäkin joskus osannut

Hoh, äsken tunnustin Markelle jotain ja totesin melkein samaan hengenvetoon, että tää on asia, mitä en ihan oikeesti ilkee huudella paljon mihinkään. No, huutelen sen silti tännekin kaikkien luettavaksi, ketkä tänne vaan sattuu aina eksymään. 

Me nyt kun ollaan tämmösiä keittiöpsykologeja ja kummastellaan millon mitäkin, niin lähti tuossa puheeksi mustasukkaisuus parisuhteessa. 

Mun omassa parisuhteessa meillä pelaa luottamus. Mua ei oo koskaan kielletty menemästä johonkin sillä uhalla, että Isäntä epäilis mun olevan jollain ihan hakoteillä. Ja mä tunnen ton oman ukkoni niin hyvin, että se on yksinkertaisesti ihan liian laiska kattelemaan enää toista naista, taitaa tässä yhdessäkin olla ihan tarpeeksi. Siksi toisekseen, jos ei se mua rakastaisi, niin ei me tässä enää edes oltais. Mut noin mä itekin ajattelen. Ensinnäkin, tulisin hulluksi, jos pitäis kahden miehen rutinat ja välähdykset sulatella, yhdessäkin on ihan tarpeeksi. Toisekseen, jos mä en rakastaisi tuota sohvalla rojottavaa miestä, niin en mä istuisi tässä seinän takana.

Palataanpa ajassa muutamia vuosia taaksepäin. Kun tuota... Mie oon joskus ollu ihan sairaan mustis tosta ukkokullastani! Siis ihan oikeesti. Nolottaa ajatuskin niistä ristikuulusteluista, mitä mä olen sille pitänyt, kun on tullu tekstari, soinu puhelin tai ircissä vilkkunu privaikkuna. Kuka soitti? Kuka tekstas? Kenen kans puhut? 

Toi Isäntä kun ei perusluonteeltaan oo mikään vittupää, niin minähän tietenkin näin vaikka mitä salasuhteita ihan normaaleissakin keskusteluissa, mitä käydään kenen kanssa vain. Uskoin enemmän niihin omiin kuvitelmiini, kuin siihen, mitä todellisuus oli.

Saatikka sitten, jos se oli lähdössä kavereidensa kanssa jonnekin. Hirveä tenttiminen, että ketä teitä lähtee. Jos porukassa sattui olemaan mukana joku muikkeli, niin siinähän oli jo kohtaus valmiina. Okei, en minä joka helkkarin kilahdustani tietenkään tuolla paljastanut, kun ei vielä asuttu saman katon alla sillon. Mutta vedin kyllä kotona kunnon itkupotkuraivarit yksikseni ja myrkytin mieltäni mitä hirveimmillä kuvitelmilla, että missä se mies nyt luuraa.

Tää kaikki johtu kyllä hyvin pitkälle siitä, että kun meillä oli ihan hirveen pitkä välimatka, niin nähtiin tosi harvoin. Totta kai minuun koski se, että jos Isäntä ihan vaan kaverina vietti aikaa jonkun toisen naispuoleisen kanssa. Mä koin, että se on koko ajan multa pois, kun se nyt luuraa jonkun muidukkeen kanssa kahvilla. Tietty vielä se, että kun se oli ihan silkka mahottomuus, että mun kais ois lähteny kahville/pitsalle/kauppaan, niin se tuntu ihan hirveen pahalle. Sitten vielä se, että kun meillä on se kymmenen vuotta ikäeroa, niin pelkäsin totta kai, että nyt se löytää jonkun fiksun ja hyvinkoulutetun ja nätin ja vaikka mitä muuta olevan omanikäisensä naisen ja minä jään nallina kalliolle.

Jälkeen päin kyllä ihan oikeesti hävettää ja naurattaa oma käytös. Täytyy taas todeta, että on mun ukolla lehmän hermot, kun se ihan oikeesti jakso niitä miun kilahteluja, eikä ilmottanu, että raivoo keskenäsi. Luojan kiitos, se ei myöskään jälkeenpäin oo aukonu mulle päätään, että miten hirvee teini mä olen osannut 18-vuotiaana olla! 

Huomaa kyllä, että itsevarmuus on iänmyötä karttunu hirveesti. Ei tuo mun kanssa olis, jos parempaa olis tarjolla. Veikkaan kyllä, että tässä taloudessa pannaan ennen lusikat jakoon, kun aletaan pyörittää toisen selän takana toista suhdetta, sen verran reilua kaveria meissä molemmissa asuu. Vaikka aika vittupäitä osataan kyllä toisiamme kohtaan olla, jos sille päälle satutaan.