Silleen ja tälleen ja vähän tolleenkin

Mä olen viimepäivät ollu vähän... Miten mä sanoisin. Oiskohan sekaisin oikee sana? Mä en ihan oikeesti enää kestä itteeni kovin kauan, jos tää kerroksilla käyminen ja tyhjän nauraminen ei lopu. Niin. Minä kovin sunnuntaina (ja vielä maanantainakin) vannoin, etten enää koskaan tapaa sitä lumilautailijapoikaa. Mä olin ihan vissi, että ei se oikeasti ollut yhtään niin söpö, kun mä muistelin, että mä olin vaan juonut sen niin kauniiksi. Sit darrassa se vaan näytti niin kauniilta pojalta, kaikesta darrasta huolimatta.

Me saatettiin Main kanssa lähteä tiistai-iltana vähän lenkille. Me saatettiin lenkkeillä (tai oikeastaan ajaa auto) suoraan niille nurkille, mistä mä sunnuntaina hiippailin kaikessa hiljaisuudessa himaan. Me saatettiin eka kiroilla tovi siellä kadun toisella puolen, kun sen yksiö näytti olevan pimeenä. Meidän odotus ehkä myös palkittiin, koska hetikohta rappuun hipsi joku, ja siinä asunnossa syttyi valo. Mä meinasin kuolla siinä kohtaa. Herrajumala, me seistiin siellä vakoilemassa vierasta ihmistä ja naurettiin katketaksemme. Enkä tosiaan ollu juonu sitä kaveria kauniiksi! Voi tauti sentään.

Se oli paljon paljon paljon söpömpi, kuin mitä mä muistinkaan. Mehän ei suinkaan sen jälkeen tehty mitään tyhmää. Ei ainakaan kerätty maasta pikku kiviä ja heitelty niitä sen pojan ikkunaan. Se olis voinu olla jopa noloa. Varsinkin, kun mä en edes osunu siihen ikkunaan, niin lopulta Main piti hoitaa se heittelypuoli. Helvetin kauan saatiinkin heitellä, ennen kuin se kuuli ja huomasi meidät. Tuli se sit pihalle, kun mie vilkuttelin ja viitoin sen tulee alas.

Mä meinasin niin saaha jonkun halvauksen, ihan oikeesti. Mä en edelleenkään tiedä, että minkäikänen se kaveri oli. Vissiin silleen sopivasti ainakin neljä tai viis vuotta mua nuorempi, oli vähän kehdonryöstäjä olo sunnuntaina herätessä. Mikäs siinä, sain mä sen numeron mutta siihen se sitten jäikin. Mä olin vähän turhan rehellinen ja paljastin suoraan, että mä saatoin jättää siviilisäädystäni jotain kertomatta. Että se siitä sitten, oli vissiin liian kiltti ja tunnollinen poika. Mutta niin armottoman söpö! Että koko toi meidän kohellus vois nolottaa ihan sikana, mutta enemmän mua harmittais, jos ois jätetty menemättä. Tällä hetkellä se namu on jossain päin Egyptiä surffaamassa, en oo yhtään kade. Ei mua ainakaan huvittais olla jossian lämpimässä ja auringonpaisteessa, tän kylmyyden ja pimeyden sijasta.

Mä en edelleenkään tunne minkäänlaista syyllisyyttä ton seikkailuni takia. Mä en vaan jaksa. Ei varmaan tarvii edes sanoa, että on oma parisuhde kyllä ihan kevyesti kuollu, kun ei yks syrjähyppy tunnu kerrassa miltään. Enemmänkin naurattaa, kun sai vähän jännitystä ja jotain eloa elämäänsä. Miksi mä en sitten lähde pois? Niin, siinäpä hyvä kysymys.Kun mä en taida itsekään tietää, että mitä mä haluan. Haluanko mä saada oman avioliittoni ihan aikuisten oikeesti kuntoon, vai haluanko mä antaa olla ja lähteä pois. ois kai se helpompaa, jos joku vaan kertois ja tekis kaiken mun puolestani.

Joo, olen paha ihminen, kyllä kyllä.

kalsarit, alkkarit, simmarit ja pipo

Meinasin eilen haljeta naurusta. Kaivelin itselleni vaatteita täksi päiväksi ja kalsarilaatikosta käteen sattui jotain, mikä pisti pahemman kerran naurattamaan. Ei, en löytänyt sieltä mitään pornoleluja tai muutakaan, mikä kirvottaisi parhaimmat räkänaurut. Mä löysin sieltä semmoset alkkarit, joittenka en usko kuuluvan mulle. Ne ei myöskään olleet Isännän pöksyt, jotka olisi pyykkisavotan päätteeksi vaan sotkeutuneet mun alusvaatekoriini. Mulla on vahva epäilys, että ne Kiroileva Siili-teemaiset kalsarit on Marken omaisuutta! Eniten mua tietenkin nauratti se, että miten helvetissä Marken alkkarit on onnistunu muuttamaan sen kaapista mun kaappiin?

Tässä kohtaa onkin varmaan hyvä esittää kysymys, että onko silloin vähän liikaa alusvaatteita, jos ei enää tunnista, mikä on omaa ja mikä jonkun toisen? Ei silti tarvii alkaa pelätä, että alkaisin anastelemaan toisten alusvaatteita, kun kuvittelen niitä omikseni. Ennen hylkään omat kalsonkini, kun en muista niitten kuuluvan mun alkkarivalikoimaan. Kippasin just ton alusvaatekorin tuohon lattialle. Oli niin hirveä näky, että piti ihan kuva ottaa.

Kuvasta ei näy kasan korkeutta, joka ylsi melkein polveen asti.

Mä en ollenkaan valehtele sanoessani, että voisin ihan huoletta olla kaks kuukautta pyykkäämättä ja alkkarit ei loppuis kesken, vaikka vaihdankin joka päivä puhtaat. Äsken vähän kävin niitä läpi, löyty yhdet sellaiset, jotka heitin mäkeen. Meinaan mä en voi sietää reikäisiä tai kulahtaneita alusvaatteita, ne lentää roskiin samantien. Kaikki muut oli niin hyväkuntoisia, etten raskinu nakata mäkeen. Mylläsin vaan tota koria siihen kuosiin, että sattuis päällimmäiseksi ne, mitä on vähiten tullu käytettyä. En uskaltanu edes alkaa laskemaan, monetko alushousut tuossa on. Sukkia löytyy varmaan melkein saman verran, tissiliivejä oli äkkiä laskien kuudet. Joista vaan neljiä viitsin käyttää.

Ei vissiin enää tarvii ihmetellä, että mihin mä kaikki rahani syydän. No alusvaatteisiin tietysti! Okei, en ole kyllä aikoihin ostanu yhtään alushousuja tai sukkia. Muistutin taas itteäni, että vaikka miten kivoja alkkareita kävelis kaupassa vastaan, en uusien tarpeessa en ainakaan ole. Mulla oli joskus semmonen kummallinen tapa, että aina shoppaillessa ollessa mukaan lähti vähintään alkkarit. Ihan kun mä olisin joskus joutunut elämään jossain kalsaripuutteessa, jota koitan nyt korjailla.

Voisin edelleenkin tehdä hyvät rahat sillä, että möisin puolet noista jollekin pervopertille, joka haluis ostella naisten käytettyjä alusvaatteita. Sillä tuotolla vois sitten ostaa samanlaisen kasan lisää ja unohtaa taas, että monetko helvetin kalsarit yksi ihminen ihan oikeasti tarvitsee.

Nyt tuli vähän semmonen epätodellinen olo. Olenko mä juuri kirjoittanut pitkähkön, kuvalla varustetun postauksen mun omista alusvaatteista? Tämän postauksen (tai siis koko aiheen) voisi varmaan nimetä niihin infoihin, joita ilman yksikään lukija ei olisi selvinnyt huomiseen asti. No jooh, kai sitä omaan blogiinsa saa kirjoittaa tarkan kuvauksen vaikka nenän kaivelusta tai varpaan kynsien leikkaamisesta.

Armotonta kuumotusta

Meistä jokainen on varmaan joskus kuullu jonkun oikein messevän tarinan, mikä on sattunut kaverille. Joko se tarina on ihan huippuhauska ja tapahtumarikas, eikä tietenkään mainita sen kaverin nimeä, kelle se oikeasti on tapahtunut. Tässä kohtaa yleensä herää epäilys, että kertookohan tuo tyyppi nyt ihan satuja, urbaanilegendatkinhan on aina sattunu kaverille tai naapurille tai kummin kaimalle tai... 

No, toinen vaihtoehto on sitten se, että kerrotaan jotain ihan ultimaattisen noloa tai typerää, semmosiahan sattuu vaan kaverille. Ei tietenkään itelle ikinä! Tai ei sitä ainakaan voida myöntää näin tapahtuneeksi.

Kolmantena vaihtoehtona on sitten tarinat, jotka on ihan aikuisten oikeasti sattunu nimenomaan kaverille, mutta tarina on niin hulvattoman hauska/hurja/nolo, että se on pakko jakaa eteenpäin ja jaksaa naurattaa vedet silmissä siitä huolimatta, ettei se ole kertojalle itselleen tapahtunutkaan. 

Minä ajattelin nyt kertoa teille tarinan, joka sattui minun kaverilleni. Tämän tarinan myötä sanat "Vittu että nolotti" saivat ihan uuden merkityksen. Samalla totesin myös, että vaikka minulle sattuisi mitä, voin aina kuvitella tätä tarinaa ja silti ei nolota yhtään. Ehkä ihan vähän vaan. 

Olipa kerran nuori nainen, sanottakoon hänen nimekseen nyt vaikka Terttu. Terttu asui jo omillaan, mutta vieraili aika usein vanhempiensa luona viikonlopun mittaisilla reissuilla. Tässä viikonloppuna eräänä Terttu saapui vanhempiensa luokse ja kilttinä ihmisenä päätti hieman järjestellä keittiön työtasoja. 

Siinä siivoillessaan Tertun silmiin osui pöydällä lojuva putkilo, joka kiinnitti heti Tertun huomion. Tarkemman tutkimuksen myötä Terttu ymmärsi, että kyseessä oleva putkilo sisälsi liukuvoidetta. Juurikin sitä tavaraa, jota käytetään helpottamaan kahden ihmisen seksuaalista kanssakäymistä. No, Terttu nokkelana tyttönä tietenkin ajatteli, että purkki on vanhemmille päätynyt kylkiäisenä jonkun kaupan myötä. Samaan hyömyyn Terttu päätti, että ei sitä putelia kukaan kaipaa ja viskasi tuotteen omaan kassiinsa. Mistäs sitä koskaan tietää, koska sellaiselle tuli tarve. 

Hieman myöhemmin Tertun äiti alkoi kysellä tyttäreltään, oliko tämä sattunut huomaamaan, että jossain pyöri eksyksissä oleva kirkasvärinen putkilo. Terttu alkoi tietenki panikoitumaan samoin tein ja koitti ohjailla keskustelua toisille urille kysymällä, että mahtoiko äitikulta tarkoittaa käsivoidetta. Ei, ei tarkoittanut vaan haeskeli sellaista kirkkaan väristä tuubia. Siinä vaiheessa Terttua alkoi kuumotella todenteolla ja tämän myös Tertun äiti huomasi. 

Tyttärensä venkoillessa kiusaantuneena ja koittaessaan keksiä vuoden selitystä äiti kiekaisi, että sinähän sen olet ottanut. Tässä kohtaa Tertun päässä juoksi miljoona ajatusta yhtä aikaa ja kaikki eri suuntiin. Hätäpäissään Terttu keksi, että ehkä äiti ei todellakaan tiennyt, mitä tuubi sisälsi ja toi ajatuksensa myös julki. 

No totta kai mä tiedän mitä se on, liukuvoidetta! Itsehän mä sen apteekista ostin!

Sillä hetkellä Terttu paineli juoksujalkaa kassilleen, kaivoi sen kirotun tuubin esiin ja heitti takaisin äidilleen, pitäköön liukkarinsa. 

Tässä kohtaa tarinaa minä nauroin niin paljon, että olin saada astmakohtauksen ja kusta alleni. Ja ei, minulla ei todellakaan ole diagnosoitu astmaa... Joka tapauksessa, tarina ei pääty vielä tähän. 

Terttu pakeni tilannetta pois äitin silmien alta keittiöön, mutta Tertun pahaksi onneksi, äiti seurasi perässä.  Mihin sä nuori ihminen tuota tarviit, kyllä sun paikat pitäis vielä toimia! Kyllä sä sen saat ottaa jos tarviit, mutta kenen kanssa sä sitä käytät?

Minä voin vaan kuvitella sen kuumotuksen määrän, mikä Terttua on tuossa kohtaa painanut. Tässä tarinassa nimittäin kulminoituu kaikki se kiusallinen ja nolo, mitä elämästä vaan löytyy. Ensinnäkin, minä en tiedä yhtään sellaista persoonaa, joka haluaisi tietää yhtikäs mitään omien vanhempiensa seksielämästä. Toisekseen, on ihan maan perkeleen noloa jäädä kiinni siitä, että on itse ottanut jotain, mikä ei ole omaa. Sitä voisi kutsua melkeinpä näpistämiseksi, vaikka omilta vanhemmiltaan vaan koittikin napata. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä se, että jää kiinni nimen omaan siitä, että yrittää pimittää itselleen omien vanhempiensa liukuvoiteet. 

Voiko tähän enää edes sanoa mitään muuta, kuin sen, että tämä tarina on ihan oikeasti tosi. Ja kerrankin niin, että ei sattunut edes minulle. Että joo, vittu että varmaan hävetti. Mutta minua ainakin nauratti. Siksi haluaisinkin lausua Tertulle suuret kiitokset siitä, että en tule unohtamaan tätä tarinaa ikinä. Enkä koskaan tule liian kyllästyneeksi, ettenkö nauraisi tälle vedet silmissä.