Silleen ja tälleen ja vähän tolleenkin

Mä olen viimepäivät ollu vähän... Miten mä sanoisin. Oiskohan sekaisin oikee sana? Mä en ihan oikeesti enää kestä itteeni kovin kauan, jos tää kerroksilla käyminen ja tyhjän nauraminen ei lopu. Niin. Minä kovin sunnuntaina (ja vielä maanantainakin) vannoin, etten enää koskaan tapaa sitä lumilautailijapoikaa. Mä olin ihan vissi, että ei se oikeasti ollut yhtään niin söpö, kun mä muistelin, että mä olin vaan juonut sen niin kauniiksi. Sit darrassa se vaan näytti niin kauniilta pojalta, kaikesta darrasta huolimatta.

Me saatettiin Main kanssa lähteä tiistai-iltana vähän lenkille. Me saatettiin lenkkeillä (tai oikeastaan ajaa auto) suoraan niille nurkille, mistä mä sunnuntaina hiippailin kaikessa hiljaisuudessa himaan. Me saatettiin eka kiroilla tovi siellä kadun toisella puolen, kun sen yksiö näytti olevan pimeenä. Meidän odotus ehkä myös palkittiin, koska hetikohta rappuun hipsi joku, ja siinä asunnossa syttyi valo. Mä meinasin kuolla siinä kohtaa. Herrajumala, me seistiin siellä vakoilemassa vierasta ihmistä ja naurettiin katketaksemme. Enkä tosiaan ollu juonu sitä kaveria kauniiksi! Voi tauti sentään.

Se oli paljon paljon paljon söpömpi, kuin mitä mä muistinkaan. Mehän ei suinkaan sen jälkeen tehty mitään tyhmää. Ei ainakaan kerätty maasta pikku kiviä ja heitelty niitä sen pojan ikkunaan. Se olis voinu olla jopa noloa. Varsinkin, kun mä en edes osunu siihen ikkunaan, niin lopulta Main piti hoitaa se heittelypuoli. Helvetin kauan saatiinkin heitellä, ennen kuin se kuuli ja huomasi meidät. Tuli se sit pihalle, kun mie vilkuttelin ja viitoin sen tulee alas.

Mä meinasin niin saaha jonkun halvauksen, ihan oikeesti. Mä en edelleenkään tiedä, että minkäikänen se kaveri oli. Vissiin silleen sopivasti ainakin neljä tai viis vuotta mua nuorempi, oli vähän kehdonryöstäjä olo sunnuntaina herätessä. Mikäs siinä, sain mä sen numeron mutta siihen se sitten jäikin. Mä olin vähän turhan rehellinen ja paljastin suoraan, että mä saatoin jättää siviilisäädystäni jotain kertomatta. Että se siitä sitten, oli vissiin liian kiltti ja tunnollinen poika. Mutta niin armottoman söpö! Että koko toi meidän kohellus vois nolottaa ihan sikana, mutta enemmän mua harmittais, jos ois jätetty menemättä. Tällä hetkellä se namu on jossain päin Egyptiä surffaamassa, en oo yhtään kade. Ei mua ainakaan huvittais olla jossian lämpimässä ja auringonpaisteessa, tän kylmyyden ja pimeyden sijasta.

Mä en edelleenkään tunne minkäänlaista syyllisyyttä ton seikkailuni takia. Mä en vaan jaksa. Ei varmaan tarvii edes sanoa, että on oma parisuhde kyllä ihan kevyesti kuollu, kun ei yks syrjähyppy tunnu kerrassa miltään. Enemmänkin naurattaa, kun sai vähän jännitystä ja jotain eloa elämäänsä. Miksi mä en sitten lähde pois? Niin, siinäpä hyvä kysymys.Kun mä en taida itsekään tietää, että mitä mä haluan. Haluanko mä saada oman avioliittoni ihan aikuisten oikeesti kuntoon, vai haluanko mä antaa olla ja lähteä pois. ois kai se helpompaa, jos joku vaan kertois ja tekis kaiken mun puolestani.

Joo, olen paha ihminen, kyllä kyllä.

Armotonta kuumotusta

Meistä jokainen on varmaan joskus kuullu jonkun oikein messevän tarinan, mikä on sattunut kaverille. Joko se tarina on ihan huippuhauska ja tapahtumarikas, eikä tietenkään mainita sen kaverin nimeä, kelle se oikeasti on tapahtunut. Tässä kohtaa yleensä herää epäilys, että kertookohan tuo tyyppi nyt ihan satuja, urbaanilegendatkinhan on aina sattunu kaverille tai naapurille tai kummin kaimalle tai... 

No, toinen vaihtoehto on sitten se, että kerrotaan jotain ihan ultimaattisen noloa tai typerää, semmosiahan sattuu vaan kaverille. Ei tietenkään itelle ikinä! Tai ei sitä ainakaan voida myöntää näin tapahtuneeksi.

Kolmantena vaihtoehtona on sitten tarinat, jotka on ihan aikuisten oikeasti sattunu nimenomaan kaverille, mutta tarina on niin hulvattoman hauska/hurja/nolo, että se on pakko jakaa eteenpäin ja jaksaa naurattaa vedet silmissä siitä huolimatta, ettei se ole kertojalle itselleen tapahtunutkaan. 

Minä ajattelin nyt kertoa teille tarinan, joka sattui minun kaverilleni. Tämän tarinan myötä sanat "Vittu että nolotti" saivat ihan uuden merkityksen. Samalla totesin myös, että vaikka minulle sattuisi mitä, voin aina kuvitella tätä tarinaa ja silti ei nolota yhtään. Ehkä ihan vähän vaan. 

Olipa kerran nuori nainen, sanottakoon hänen nimekseen nyt vaikka Terttu. Terttu asui jo omillaan, mutta vieraili aika usein vanhempiensa luona viikonlopun mittaisilla reissuilla. Tässä viikonloppuna eräänä Terttu saapui vanhempiensa luokse ja kilttinä ihmisenä päätti hieman järjestellä keittiön työtasoja. 

Siinä siivoillessaan Tertun silmiin osui pöydällä lojuva putkilo, joka kiinnitti heti Tertun huomion. Tarkemman tutkimuksen myötä Terttu ymmärsi, että kyseessä oleva putkilo sisälsi liukuvoidetta. Juurikin sitä tavaraa, jota käytetään helpottamaan kahden ihmisen seksuaalista kanssakäymistä. No, Terttu nokkelana tyttönä tietenkin ajatteli, että purkki on vanhemmille päätynyt kylkiäisenä jonkun kaupan myötä. Samaan hyömyyn Terttu päätti, että ei sitä putelia kukaan kaipaa ja viskasi tuotteen omaan kassiinsa. Mistäs sitä koskaan tietää, koska sellaiselle tuli tarve. 

Hieman myöhemmin Tertun äiti alkoi kysellä tyttäreltään, oliko tämä sattunut huomaamaan, että jossain pyöri eksyksissä oleva kirkasvärinen putkilo. Terttu alkoi tietenki panikoitumaan samoin tein ja koitti ohjailla keskustelua toisille urille kysymällä, että mahtoiko äitikulta tarkoittaa käsivoidetta. Ei, ei tarkoittanut vaan haeskeli sellaista kirkkaan väristä tuubia. Siinä vaiheessa Terttua alkoi kuumotella todenteolla ja tämän myös Tertun äiti huomasi. 

Tyttärensä venkoillessa kiusaantuneena ja koittaessaan keksiä vuoden selitystä äiti kiekaisi, että sinähän sen olet ottanut. Tässä kohtaa Tertun päässä juoksi miljoona ajatusta yhtä aikaa ja kaikki eri suuntiin. Hätäpäissään Terttu keksi, että ehkä äiti ei todellakaan tiennyt, mitä tuubi sisälsi ja toi ajatuksensa myös julki. 

No totta kai mä tiedän mitä se on, liukuvoidetta! Itsehän mä sen apteekista ostin!

Sillä hetkellä Terttu paineli juoksujalkaa kassilleen, kaivoi sen kirotun tuubin esiin ja heitti takaisin äidilleen, pitäköön liukkarinsa. 

Tässä kohtaa tarinaa minä nauroin niin paljon, että olin saada astmakohtauksen ja kusta alleni. Ja ei, minulla ei todellakaan ole diagnosoitu astmaa... Joka tapauksessa, tarina ei pääty vielä tähän. 

Terttu pakeni tilannetta pois äitin silmien alta keittiöön, mutta Tertun pahaksi onneksi, äiti seurasi perässä.  Mihin sä nuori ihminen tuota tarviit, kyllä sun paikat pitäis vielä toimia! Kyllä sä sen saat ottaa jos tarviit, mutta kenen kanssa sä sitä käytät?

Minä voin vaan kuvitella sen kuumotuksen määrän, mikä Terttua on tuossa kohtaa painanut. Tässä tarinassa nimittäin kulminoituu kaikki se kiusallinen ja nolo, mitä elämästä vaan löytyy. Ensinnäkin, minä en tiedä yhtään sellaista persoonaa, joka haluaisi tietää yhtikäs mitään omien vanhempiensa seksielämästä. Toisekseen, on ihan maan perkeleen noloa jäädä kiinni siitä, että on itse ottanut jotain, mikä ei ole omaa. Sitä voisi kutsua melkeinpä näpistämiseksi, vaikka omilta vanhemmiltaan vaan koittikin napata. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä se, että jää kiinni nimen omaan siitä, että yrittää pimittää itselleen omien vanhempiensa liukuvoiteet. 

Voiko tähän enää edes sanoa mitään muuta, kuin sen, että tämä tarina on ihan oikeasti tosi. Ja kerrankin niin, että ei sattunut edes minulle. Että joo, vittu että varmaan hävetti. Mutta minua ainakin nauratti. Siksi haluaisinkin lausua Tertulle suuret kiitokset siitä, että en tule unohtamaan tätä tarinaa ikinä. Enkä koskaan tule liian kyllästyneeksi, ettenkö nauraisi tälle vedet silmissä.

Vanhuus ei tuu yksin

Pentuna sitä saatto hillua luistimet jalassa vaikka päivän järven jäällä, välillä kupsahtaa nurin ja eikun ylös ja matka jatku. Ei tuntunu missään, illalla tuli uni äkkiä ja joskus oli jalat vähän kipeenä.

Mä olin tänään kolmen eri luokan kanssa kaikenkaikkiaan neljä tuntia jäähallissa. Niistä puoltoista tuntia olin luistimilla. Ensinnäkin, sen ajan, mitä en ollu luistelemassa, vaivuin semmoseen syväjäähän, että vapisin horkassa vaikka kuin kauan. Sitten bussilla koululle, mukuloitten vaihto, pikainen vessakäynti ja takas halliin. Luistimet jalkaan ja menoksi.

Mä olen kyllä pentuna ollut liikunnallinen lapsi ja pysynyt luistimilla pystyssä, mutta en tosiaankaan oo ollu mikään kiekkoilijan tai jääprinsessan kaltainen mestari luistimilla. Pystyssä pysyin ja eteenpäin pääsin ja osasin kyllä kaikki perusjutut, mutta siihen ne jäikin. Sitten kun muutin kotoa pois, niin en edes omistanut luistimia moneen vuoteen. 

Viime talvena sitten kävin ostamassa luistimet, kun aloin niitä ihan tosissani töissä tarvita ja hoipuin jäälle ekaa kertaa viiteen vuoteen. Ihan hyvin se sujui, vaikka tunsinkin itseni ylipainoseksi bambiksi siellä koheltaessani. 

Tänään sitte reippaana tyttönä painoin taas mukuloitten seassa kuin parempiki mestari. Luistelu itessään meni ihan hyvin, mitä nyt jaloissa kyllä huomasi, että tein jotain muutakin, kun hengailin tennareissa. Poislähtiessä sitten säädin niin maan perkeleen tyylikkäästi, että muistan varmasti lopun ikääni. Kuten muistaa varmasti myös ne, jotka oli todistamassa tätä upeaa tapahtumaa.

Lähdin kaukalosta pukkariin ja päästyäni ovesta pihalle mun vasen jalka vaan lähti luistamaan ja ennen kuin ehdin ees ajatella, että nyt mennään, tanner tömähti ja meikäläinen rojotti maassa. Voi ristusvittuperkele, että muuten sattu! Jysäytin vasemman pakarani niin kipeesti jäiseen maahan, että näin varmaan tähtiä. Lisäksi mua sattu selkään ja vaikka mihin, tuntu hitto soikoon siltä, että tulee munasarjatkin ulos sen kivun määrästä. 

Kaikkein suurimman kolauksen koko tietenkin mun egoni! Kiireesti tietenkin piti alkaa kampeemaan itteensä ylös, ennen ku kaikki mukulat tulee pois kaukalosta ja näkee mut rähmällään siinä. Paikat tuntu niin ehjiltä, että eikun ylös vaan ja pukkariin. Oli kyllä kävely ihan saatanan kömpelöä, mutta kai mä ihan kunnossa olen. Olisi siinä voinut hassumminkin käydä, eihän mulla tietenkään mitään kypärää ollut päässä! 

Viimestään aamulla on varmaan persuksissa ihan jäätävän kokonen mustelma ja saas nähdä, kuin jumiin vetää selän mokoma tärähdys. Mulla oli suunnitelmissa, että oisin huomenna menny liikuntatunnilla muksujen mukaan jäälle, mutta jotenkin tässä olen tullut siihen tulokseen, että saattaa jäädä menemättä. Istun koko ajan paino sijoitettuna lähinnä oikean kankun päälle, on tuo vasen vähän kosketusarka. 

Onneksi mulla on tätä pehmustetta luitten päällä niin mukavasti, että oli ainakin suht pehmeä lasku. Ja luojalle kiitos en jysähtänyt häntäluu edellä tantereeseen, sit olis tullu itkuhuutoparku. Mä olen kerran lukiossa loikannu rullalaudan päälle ja pasauttanu lanttiaan perseluu edellä ja sen jälkeen kävelin jonkun aikaa siihen tyyliin, niinku oisin paskonu housuuni. Vielä tänäkin päivänä mun häntäluu alkaa huutaa hoosiannaa, jos istun liian kauan liian väärässä asennossa.

Se etu tuossa hallissa riekkumisessa oli, että tuli kyllä jo kotimatkalla bussissa uni. Mulla on vahva epäilys siitä, että kun tänään meen illalla kuumaan suihkun (tällä hetkellä myisin sieluni saunasta) niin unimatti on sen jälkeen täällä nopeemmin, kun mä osaan odottaakaan.

Notta nolottiko?

Mulla odottaa edelleenkin tossa selän täkana sänky ilman lakanoita ja lakanat tuolilla vieressä, mutta en oo vieläkään saanu aikaiseksi laittaa niitä paikalleen. Siitä syystä raiskaankin nyt taas blogiani, vältelläkseni tuota yhtä maailman veemäisimmistä kotitöistä. Okei, ihan kun mikään kotityö minun mielestäni kivaa olisi, mutta silti. Vältellään nyt, kun se kerran mahdollista on. 

Oltiin Isännän kanssa sen verran reippaita, että käveltiin kaupassa äsken. Onneksi laitoin toppahousut jalkaan, lyhyestä matkasta huolimatta ehti nenä jäätyä. Jos oisin ollu pelkissä farkuissa liikkeellä niin ois ollu kintut ja persuskin jäässä. 

Prismassa on lykätty vierekkäisiin hyllyihin ihokarvojenajelugeelit ja liukuvoiteet, tein silleen puolivahingossa semmosen huomion tänään. Ite seisoin vertailemassa niitä geelejä ja mietiskelin, että mitä ostasin, kun oletin Isännän ilmestyneen siihen viereen. Se nappasi siitä liukkariputelin käteensä ja minunhan oli totta kai pakko avata suuni jo siinä vaiheessa. Taisin tokaista jotain sen suuntaista, että onhan siellä vielä entistäkin kotona, ennen kuin vilkaisin sitä vieressä seisovaa miekkosta. 

Siinä vaiheessa jäi kyllä karvageelit hyllyyn ja Ainoa vietiin. Ei nimittäin ollut oma ukko, joka siihen viereen oli ilmestynyt seisomaan. Nyt saa heittää villejä veikkauksia, että nolottiko. Ding ding, oikein arvattu, kyllä nolotti! Kuin mä aina onnistun? Kuin mä en ikinä opi, että ensin varmistetaan, että onhan siinä vieressä varmasti oikea henkilö, ennen kuin aletaan kummastella että pierasitko sä? Tai vastaavasti voi hitto kun mua pierettää. 

Joskus vuosia sitten oltiin Isännän kanssa Gigantissa. Kateltiin siinä samalla hyllyllä jotain roippeita, kun Isäntä oli hiljaksiin siirtyny muualle siitä mun vierestä. Mä olin liikenteessä vähän huonolla syömällä, niin maha murisi ja oli ihan littanana nälän takia. Ensin siis totesin siinä ääneen, että hitto kun murisee maha. Sitten kun ei kukaan vastannut mulle, niin totesin uudestaan, että mun maha on ihan litteä, kato vaikka!

Kun olisinkin jättänyt siihen. Piti sitten höystää sanojaan nostamalla paitaa ja kääntymällä siihen mieheen päin, joka seisoi mun vieressä. Vasta siinä vaiheessa, kun pitelin paidan helmaa kädessäni ja esittelin napaani puolelle kauppaa aloin kattomaan, että onko se sittenkään oma Isäntä, joka niitä silitysrautoja mun vieressäni tutkaili. Eipä ollu ei, enkä ole vielä tänäkään päivänä unohtanu sitä tunnetta, mikä sillon valtasi pienen ihmisen mielen. 

Ainakin mä voin lohduttautua sillä, että olin siihen aikaan aika monta kiloa hoikempi, kuin nyt, etten sentään mitään jäätäviä läskimakkaroita esitelly kellekkään. Tekevälle sattuu, minkäs sille voit.

Noni, nyt vois olla hyvä aika laittaa noi lakanat paikalleen ja pistää pyykkikone laulamaan vielä viimeisen kerran tälle viikonlopulle.