Joulupäivä. Tällä kylällä on tapana, että tänä iltana kaikki ryntää kapakkaan istumaan, purkamaan jouluressin pois ja tapaamaan siinä samalla miljoona tuttua. Tää on se ilta vuodessa, kun tän kylän kapakat menee sekaisin, kun joka paikassa on ihan oikeasti niin paljon porukkaa, ettei muulloin semmoista ihmispaljoutta nää. Pankkikorttien kanssa on ihan turha yrittääkkään tiskille, se on liian hidasta ja yhteydet todennäköisesti kaatuu jo alkuillasta.
Mä koitin LilBrota houkutellu, että ois lähteny mun kans pubiin parille. Eihän se lähteny, pelkäsi varmaan, että saa muijaltaan viikon mykkäkoulun siitä hyvästä. En mäkään siellä baarissa olis aamuun asti istunut, mutta ihan vaan muutamalle. Sen verran, että olisin nähnyt muutamat tutut, vaihtanut vähän kuulumisia ja sitten kotiin, ennenkuin mä oikeasti muistan, että miksi mä tätä paikkaa niin paljon vihaan.
Mä kattelin just naamakirjasta, että mun lapsuuden paras ystävä oli tänään lähdössä viihteelle. Jos ajassa oltaisiin vuosi taaksepäin, se olisi jo moneenotteeseen varmistanut, että lähdenhän mä sen kanssa juhlimaan. Luvannut mulle yöpaikankin siinä samalla. Mutta ei tänä vuonna. Tänä vuonna mä en saanut edes hyvän joulun toivotusta, vaikka mä itse lähetin joulukortinkin.
Mä en tiedä, että mitä pahaa mä olen tehnyt. Viime uv:na neiti itte teki mulle sikamaiset oharit, kun ensin oli itse vongannut mut baariin mukaan. Sen jälkeen mulle ei ole juteltu mesessä, korkeintaan vastailtu yksisanaisesti, jos mä olen aloittanut keskustelun. Jos mä olen naamakirjassa kommentoinut hänen tilaansa, mä en saa mitään vastausta. En yhtikäs mitään. Mä olen koittanut antaa koko asian olla, oon koittanu ajatella, että tää on asia, mille mä en voi mitään.
Lokakuussa se kävi pikapikaa kahveella tossa BigBron luona ja kaikki tuntu jollain tapaa olevan ok. Mutta ei ne kuitenkaan ole, kyllä mä sen tunnen, näen ja koen. Mutta mä en halua olla se, joka alkaa tingata, että mitä väärää mä olen tehnyt. Kesällä satuttiin samoihin rientoihin yhtä aikaa, niin mulle ei voinut edes jutella. Kun erehdyin sanomaan jotain, mulle käännettiin selkä.
Tarvitseeko edes sanoa, että se sattuu ja sattuu ihan vitun paljon? Mä en vaan jaksa enää olla se, joka soittelee perään ja hoitaa asiat kuntoon. Mä en enää jaksa olla se, joka pitää sen toisenkin ihmisen pystyssä, mä olen sen jo kerran tehnyt. Mulle sai soittaa vaikka keskellä yötä, jos oli liian paska olla. Kertaakaan mä en ole kuullut minkäänlaista kiitoksen sanaa. Eipä sillä, kissa kiitoksella elää...
Mulle on niin moni ihminen sanonu, että mä en ole tässä tilanteessa se, joka menettää. Mä olen koittanut myös itse hokea itselleni, että mä en voi sille mitään, jos mua ei elämäänsä halua. Olkoon sitten ilman, ja ilman on opittava myös minunkin olemaan. Tällaisina hetkinä sitä vaan miettii, että mikä meni vikaan ja missä kohtaa.
Onneksi mulla on olemassa muutama niin mahtava ystävä, joiden mä tiedän pysyvän mun rinnalla vaikka maailman tappiin asti. Mua ei jätetä siitä hyvästä, että mä ilmaisen pettymykseni, jos mulle tehdään oharit tai mulle tehdyt lupaukset rikotaan. Mua ei myöskään jatkuvasti arvostella pukeutumiseni tai meikkaamiseni takia, mä kelpaan ihan tällaisena, mitä mä olen. Mun ystävyyttäni arvostetaan ja minä arvostan näiden muutaman ihmisen ystävyyttä. Kiitos rakkaat, kun olette olemassa. Minä olisin niin hukassa ilman teitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti