Mahtava meno

Oh my. Lueskelin tässä noita vanhempia merkintöjäni ja ainakin tämä postaus sai mut hymyilemään. Enpä olisi kirjottaessani mokomaa uskonu.

Mä istun tässä edelleenkin lenkkivaatteissani, ulkovaatteita lukuunottamatta. Tänään kulki vähän huonommin, kuin toissapäivänä, mutta jaksoin kuitenkin jotenkuten. Ei tullu itku, ei angstia eikä epätoivoa. Mä alotin sen hemmetin juoksukoulun alusta ja nyt on vissiin menossa neljäs viikko. Silloin ekaa kertaa alottaessani meinasin oikeesit kuolla, kun piti juosta kaks minuuttia. Olin ihan sairaan huonossa kunnossa, hävettää jopa myöntää. Nyt mä jaksan juosta sen kymmenisen minuuttia, ennen kun alan tehä hidasta kuolemaa. Eihän mun vauhtini tietenkään mitään päätä huimaavaa ole, mutta hölkkää kuitenkin. 

Mä huomasin kunnon kohentumisen siinäkin, että me oltiin tänään lasten kans luistelemassa. Huitelin siellä jäällä tunnin verran menemään, eikä mun tuntunu se missään. Toki mun tuli lämmin, niinku kuuluuki tulla, mutta ei sattunu jalkoihin, ei menny lihakset jumiin tai mitään. Oli ihan sikamaisen mahtava tunne, voisko tää nyt ihan oikeesti onnistua? 

Multa on aika moni työkaveri kysyny, että olenko mä laihtunu. Samoin Sil totesi mulle äsken, että hän katto jo viimeksi mun siellä käydessä, että mä olin hoikistunu ja näytin paljon terveemmältä. Okei, sille musta tuntuukin. Terveemmälle siis. Hoikistumisen mä huomaan siinä, että mun kesällä ostamat farkut on mulle isot. Kyllä, ne mun ihanan pornonpinkit farkut, jotka meni kesällä kiinni nippanappa. Nyt ne ei istu mulle enää ollenkaan, mutta mukavampi näin päin. 

Niin, elokuun puolen välin jälkeen multa on lähteny kahdeksan kiloa. Juoksukoulua on vielä muutama viikko jäljellä, sen jälkeen mun pitäs vaan saada pidettyä se tahti, että lähden sinne lenkille, vaikkei jääkaapin ovessa välttämättä valmista ohjelmaa olekaan. Koska mä tosiaankin haluaisin vielä saada muutamia kiloja pois ja sen jälkeen pidettyä itteni siinä kunnossa, etten syksyllä paina saman verran, kun painoin loppukesästä. 

Mun pitäs kaivaa vaatekaapin syövereistä esiin yks punanen minihame, minkä ostin Tampereelta kirppikseltä kesällä. Marke kursi siihen muutamia kuminauhoja, kun se oli mulle sillon ihan auttamattoman pieni, josko se nyt menis vähän paremmin päälle. Tai no, ainakin mahanlitistyskalsareitten kanssa uskoisin menevän! Mä niin tahdon iskee sen rytkyn päälleni viikonloppuna.

Jaa, että miksikö mä isken viikonloppuna päälleni hameen, joka päällä näytän varmaan ihan maksulliselta?! No koska luvassa on jotain ihan übermahtavaa! Me nimittäin startataan Main kanssa lauantaina aamusti auto, ja lähdetään ajelemaan kohti Tamperetta. Koukataan matkalla Sernalandian kautta ja noukitaan Serna kyytiin ja sit kaahataan Marken ihmemaahan. Ja illalla me mennään koko lauma kattoo Cheekiä! Että olenko ees odottanu, mä oon tykästyny siihen artistiin ihan sikana. Olkoonkin sitten persoonaltaan miten ylpee ja ärsyttävä tahansa, muhun uppoo se musiikki, kun kuuma veitsi voihin. En ois kyllä ikinä uskonu sanovani tätä tuon genren edustajan kohdalla. 

Mutta niin. Ulkona sataa lunta, toivottavasti ei sada niin paljon, että bussit jumittuu lumikaaokseen aamulla ja mun töihinmeno on yks tuskien taival. Mut sen verran vois kyl tulla, että päästäis mukuloitten kanssa laskemaan mäkeä. Illalla tarvii taas painaltaa lenkille, mutta enköhän minä siihen taas kykene. 

Mulla on niin pirun hyvä fiilis!

^-^

Joskus vannoin, että palkka juoksee ja minä en. Huomenna tilille ropsahtava tili on niin saatanallisen pieni, että kai se on mietittävä periaatteensa uudelleen. 

Eli tästä voisi vissiin päätellä, että kannatti alottaa juoksukoulu kokonaan alusta, kun tossa välissä tuli sairastelun takia parin viikon tauko. Jos tota meikäläisen taaperrusta nyt ylipäänsä voi juoksemiseksi kutsua... Mutta noh! Se on kivaa! Ja minä ihan oikeesti jaksan. Ei tarvinnu tänään tulla itkun kanssa lenkiltä kotiin, niin ku viimeksi kävi tässä vaiheessa. Että hyvä minä!

Huomenna minä starttaan töistä suoraan Markelandiaan ja Serna tulee kanssa! Oijjoi, lautapeliviikonloppu, ihanaa ihanaa ihanaa. Nauran varmaan itteni hengiltä. Mun on ollu niin ikävä! 

♥ ♥ ♥

Ei oo helppoo olla minä

"Siis jos minnuu joku inhottaa, niin tällä hetkellä minä ite."

"Häh?"

"No ku mie oon tämmönen. Tankki."

"Mikä hei nyt on?"

"No just se, kun mie näytän tältä. Turhauttaa taas niin paljo, ku vaikka kuin juoksee ja on syömättä kaikkee mättöö, niin silti. Vituttaa sit ees tehä mittään."

"Eiks se silti oo vaan hyvä jos juoksee tai käy lenkillä?"

"Mut vittu jos mitään ei tapahu, arvaa kuin pal tekis mieli repiä toi lappu tosta jääkaapin ovesta ja pyyhkii perse sillä! Kun en mie kuitenkaan jaksa."

"Mistä sä sen tiiät, jos et ees koeta?"

"No ku mie oon tämmönen."

"Mut eikö ees sillä uhalla kannattais yrittää, että näkee, että jaksais ehkä kuitenki?"

"En mie tiijä. Mie vaan haluisin olla laiha."

"Eihän semmonen yhdessä yössä tapahu."

"..."

"Mut sit sä voit aina olla ylpee, että saa jotain aikaan sillä, että lähtee sinne ulos ja vähä kattoo, mitä suuhunsa panee. Ei siihen sen kummempia tarvita."

"No joo... Väsyttää vaan. Kun mie en muista, koska mie oikeesti oisin voinu kattoa peiliin ja tykätä siitä omasta peilikuvastani. Kun minnuu vaan nykyään oksettaa, kun nään omat läskini jostain."

Ei oo todellakaan helppoo olla minä. Eikä taida olla ihan helppoa olla Isännälläkään, kun se näitä marinoita joutuu kuuntelemaan. Nyt vaan on jotenkin niin aallonpohjaolo. Väsyttää, jalkoihin sattuu ja suihkusta ei tullu aamulla lämmintä vettä. Sitte ku naamaan on pamahtanu taas sata näppyä ja tukka näyttää petolinnun perseeltä niin jippii. On taas niitä aamuja, kun tää töihintulo oli yhtä tervanjuontia, oisin vaan halunnu vetää kollarit jalkaan ja kaatua sohvalle viltin alle kattomaan telkkaria.

Koska nää fiilikset oikeesti menee ohi? Koska sitä alkaa tykkäämään omasta kehostaan niin paljon, ettei enää tuu tämmösiä epätoivon hetkiä? Koska sitä voi oikeesti hyvillä mielin sanoa, että mun on hyvä olla tässä kropassa ja tykkään itestäni?

Vittu. Tätä. Vitun. Paskaa.

Sit ihan semmonen käytännön varotus, että jos nyt haluaa lukea jotain fiksua ja aikuismaista tekstiä, jossa joka kolmas sana ei oo kirosana, niin jätä väliin. Jos ei vittu huvita lukea, kun mulla on kaikki niin päin persettä, kun vaan olla ja osaa niin se ei vittu ole enää mun ongelmani. 

Tänään on ollu niin maailmankaikkeuden hirvein päivä, ainakin toivottavasti. Jos tästä paskemmaksi voi päivä mennä, niin mä oon varmaan jo haudassa sitten. 

Aamulla hyökkäsin labraan syömättä, juomatta ja kusematta todetakseni, että d-neuvolasta ei helvetti soikoon oo pantu lähetteitä, joten se niistä verikokeista. Toivottavasti ei sit kans tarvinnukaan.

Isännälle kilahdin jo eilen ja oli aamullaki vielä paska olo siitä riitelystä. Kun hän kerran tykkää niin kovin olla puhumatta, niin minä mökötin aikuismaisesti koko aamun.

Ja voin kertoa, että siinä kohtaa, kun tosiaan tuhannen nälkäsenä lähdet sieltä saatanan vitun paskalabrasta töihin, kun ulkona on varmaan viiskytastetta lämmintä ja helvetin kostee, niin meinaa kyllä jo itku tulla. Siihen päälle kunnon päänsärky, niin täydellistä. 

Sit kun ei toimi maha ja joka paikka on ruokavalion muutoksesta huolimatta niin saatanan turvoksissa, niin ihan silleen kevyesti turhauttaa. Jos en kuole keuhkosyöpään tupakan takia, niin kuolen varmaan siihen, kun oon niin jumalaton läski.

Siinä kohtaa, kun huomasin farkkujen olevan perseestä niin puhki, ettei niitä voi enää laittaa töihin, pääsi itku. Että kun vittu olis vaatteita, mitkä päällä näyttäis ihan siedettävälle. Yhdet farkut ja yksi huppari on ihan liian vähän. Mä tarviisin ainaki 15 hupparia ja muutamat farkut, mutta milläs ostat kun rahaa ei oo. Sit jos noi valopäät tuolla palkanlaskennassa sais saatana hoidettua hommansa ja edes ilmotettua, että koska sitä tiliä passais odotella.

Tai kun omais semmosen vartalon, ettei tarviis tota keskikroppaa varten jotain lainapeitettä, että tän saatanan oksettavan pötsin sais piiloon. 

Mie en tiijä ketään, kellä ois yhtä iso maha kun mulla. Paitsi Silin, ja se on kohta kaheksannella kuulla raskaana. 

Tää on vaan kaikki niin vitun perseestä. Sit kun vielä sataa vettä, niin kaikki on täydellistä. 

Toivottavasti huomenna ois paremmin kaikki. Väsyttää niin maan vitusti, että en jaksa yhtikäs mitään.

Ehkä mä vielä joskus osaan blogata muutakin, kun jatkuvaa kitinää. Vaikka sitä varten kai tää blogi on olemassa, että mä saan kitistä tänne. 

...ja läski liikkuu!

Mä en tunne mun jalkojani. Mä sitten otin ja tempasin käydä lenkillä! Sillai niinku lähinnä ajattelin käydä kokeilemassa, että mitenkäs tuo reippailu kulkee. Hyvinhän se kulki, porhalsin pururadalle melkein puolijuoksua. 

Ensimmäinen kuolema meinasi tulla siinä vaiheessa, kun pääsin sinne stanan purtsille. Voi jeesus ja sen äiti, minkä persereenin siinä saa vetää, että pääsee sinne kuntokierrokselle! Reidet huusi hoosiannaa ja minä puuskutin kun höyryjuna, mutta ylös asti pääsin. Ja pääsin sen lenkin ympäri, jaksoin jopa hölkätä vähäsen. 

Mut hei, mun keuhkot ei meinannu räjähtää kertaakaan! Tämä ei kyllä johdu siitä, että oisin kulkenu hitaampaa, kun normaalisti. Että taitaa tuo savuton elämä tosiaan tehdä ihan hyvää. Suurinta tuskaa kyllä tuotti se lenkille lähteminen. Juu, minä todellakin olen niitä ihmisiä, ketkä tuskailee vartin verran lenkille lähtiessään että mitä hittoa mie paan päälleni. Ensinnäkään, en halua kuolla kuumaan. Toisekseen, en halua myöskään kylmettyä. En halua, että läskini tursuavat koko maailman nähtäville, ja lisäksi haluan, että niissä vaatteissa on hyvä kulkea. Hitto mitä välineurheilua toki touhu on!

No, suht sopivat löyty. Siitä syntyikin sitten seuraava ongelma. Yhdessäkään vaatekappaleessa ei ollu kunnon taskuja. Okei, hupparin avotaskuun uskalsi heittää mp3-soittimen, mutta avaimia tai siripirejä en. Onneksi ukkelipukkeli on joskus saanut jonain kaupanpäällisenä semmosen hassun rannekukkaron, minkä minä nappasin käyttöön. En kyllä tiijä, että kenenkä ranteeseen se oli suunniteltu, kun mulle se meinas olla liian iso vaikka laitoin sen nilkan ympärille. Mutta ainaki pysy hätävarahiilarit ja avaimet tallessa! Puhelin oli pakko jättää kotiin, mutta eipä onneks ollu kukaan kaipaillu. 

Sitä vaan kelailin tuolla porhaltaessani, että kuhan tulee syksy ja pimee, niin voi olla aika hiljasta, että mua tonne metän keskelle saa. Main kanssa voitais pyrkiä käymään lenkillä, mutta sit jos yksin meen tästä niin tonne en kyllä mee. Tiijä mitä mörköjä sinne mettään pesiytyy, kun tulee pimee! Eikä oo yhtään liioteltua kyllä vähän katellakaan ympärilleen, ainahan sitä kaikenmaailman hulluja riittää lenkkipolkujenki puskiin lymyilemään. Että siinä mielessä kyllä se puhelin ois aika tärkee verme lenkillä mukana. Ja mielellään valmiiksi kädessä... No joo. Ei pie maalata piruja seinille. 

Mutta että tuota joo. Kävin tänään kaupungilla ja piipahdin parissa vaatekaupassa. Täytyypi sanoa, että nähtyäni oman kuvajaiseni muutamaan kertaan peilistä ei ole tehny mieli karkkia tai mitään muutamaan mässyä! Eikä myöskään tarvinnu kovin kauaa pohtia, että meenkö lenkille vaiko en. Voi hyvä jumala sentään, kuinka sitä ihminen voi päästää ittensä tämmöseen kuntoon. Mä olen onnistunu kasvattamaan itselleni niin hemaisevan, esteettisen ja eroottisen kaljamahan, että ihan silmiin sattuu ihteeki. Tai makkaramahan, minä kun en tuota kaljaa juo. 

Onneksi meidän vaaka on rikki.

Ja kyllä muuten vaan kummasti panin töppöstä toisen eteen, kun napeista soi ämyrit kaakossa korviin tämä: 

Yhtä vuoristorataa

Minä ryhdistäydyin. Taas kerran. Tällä kertaa tulin töistä kotiin Vapaa Valinnan kautta, mukanani muutama laatikko ja sitten semmonen kaappiin ripustettava lokerikko. Makuuhuoneen yksi kaappi sai kyllä kunnon pöläyksen, kun sieltä lensi tavaraa kaaressa pihalle. Iso kasa meni roskiin ja varastoon lähtee iso jenkkikassi täynnä törkyä. Samoin sinne muuttaa myös mun hääpuku ja -kengät. Pari vuotta sitten lykkäsin hääpuvun pukupussiin ja kaappiin roikkumaan, kun en mukamas mitenkään voinut viijä sitä varastoon jemikseen. Nyt menee sitten, perkeleen tilasyöppö.

Eteinen siistiyty kerrasta, kun sain ison läjän kenkiä makkarin kaappiin piiloon. Samoin nurkista lähti laatikkoon kaikki miun keskeneräset käsityöt, jotka pitää nyt majaa makuuhuoneen nurkassa. Enempää en tänään jaksanu, on tässä vielä muutama ilta aikaa siivoilla, ennen kun mie reissaan taas kerran Tampereelle ja Isännälle tulee vissiin joku kaveri kyläilemään. 

Tuli kyllä taas tänään mieleen sanat, mitkä mein iskä lausu Isännälle mein häissä. 

Muista antaa sille ruokaa, kun se alkaa puuhaamaan jotain. Näin vältyt isolta raivokohtaukselta. 

Mulla on ihan semmonen pikkuriikkinen taipumus siihen, että jos mun on nälkä, niin muutun ihan raivotautiseksi. Oon siis ihan kivaa ja siedettävää seuraa, kun mut muistaa ruokkia tasaisin väliajoin. Muhun todellakin pätee sanonta Hyvä ruoka, parempi mieli.  Enhän minä tietenkään mitään syömään alkanut ennen sitä siivoilua, kun oli semmonen draivi päällänsä.

Joo, voi Isäntä parka taas kerran. Aloin toki heti kiukuspäissäni siivoilla, kun tulin kotiin ja sai kyllä Isäntä kuulla taas kunniansa, kun löysin eteisen täpötäydestä kaapista tyhjän kenkälaatikon. Eikä muuten ollu meikäläisen kengät ollu siinä lootassa, kun kokoluokitus oli 44. Lisäksi se oli pakannu vieraspatjan väärin, ettei se meinannu mahtua millään omalle paikalleen makuuhuoneen kaappiin. Eikä se suostunu heti kattomaan, mitä vaatteita saan makkarista viskoa mäkeen ja mikä pitää säästää. 

Mä olen taas ollu kaksi päivää niin väsynyt, että alta pois. Tänään tuntu kyllä ihan kaikki kaatuvan niskaan, mä todella toivon, että huominen olisi parempi päivä. Aamulla pitää kyllä mennä labraan, ei paljon nappaisi. Mä vihaan tätä paastoamista ennen verikokeita, labrassa jonottamista ja sitä neulalla sörkkimistä. Luulis, että siihenkin on jo tottunu, mutta eipä näköjään totu. 

Mietin muuten tänään töissä, että vetää kyllä sekin mielialoja sekasin, kun verensokerit tykkää pudota matalan puolelle pitkin päivää. Syön selkeesti vähemmän, kuin jokunen aika sitten, mutta inskaa en oo vielä uskaltanu hirveesti vähentää. Pelkään nimittäin sitä, että jos kerrasta vähennän niin sit on sokerit miljoonissa ja itellä ihan karmee olo koko ajan. Nyt mennään vissiin taas jotain siirtymävaihetta, eli sokerit seilaa vuoristorataa ja mun mielialat niitten mukana. 

Jospa tämä tästä. Toivottavasti huomenna on jo paremmin ja aurinkokin paistaisi.

Tänään kaupungissa tuoksui jo vähän kevät ja tasan kolmen kuukauden päästä me painetaan Marken kanssa päät tyynyyn Berliinissä.

Todella asiantuntevaa rustailua

Puolen tunnin hikirääkkitanssijumppa takana ja taidan tehdä kuolemaa. Nyt mä odotan sitä mahtavaa tunnetta, joka tätä kuolemanpelkoa muistuttavaa tunnetta yleensä seuraa. Voin taputtaa itteeni henkisesti selkään, ainakin mä tänään viitsin.

Mutta viitsinpä minä jotain muutakin. Tai oikeastaan lahjoin itteäni jostain syystä. Ehkä siksi, kun vaan halusin. Mulla oli töistä lähtiessä ajatuksena poiketa Yves Rocherilla, jos niiltä olis saanu semmosta ihanaa käsirasvaa, mitä äiti oli nettipuljusta tilannu. En iljenny äitiltä varastaa sitä, niin arvelin olla rehellinen kunnon kansalainen ja ostaa oman. Vaan perkele, en minä löytäny sitä puljua! Joten ostamatta jäi, tulipahan rämmittyä tuolla loskan ja veden keskellä ihan huvin ja kuntoilun vuoksi.

Mielipahaani marssin Sokokselle ja ostin jotain, mitä mä olen himoinnut jo jonkun aikaa. Lopultakin mun talouteni on sen verran kuosissa, että mulla oli ensimmäistä kertaa aikoihin varaa ostaa tätä!

 

Oon varmaan ihan päästäni vialla, kun paan monta kymppiä hajuveteen pienestä palkastani, mutta pitää sitä köyhälläkin jotain riemuja olla. Kiristetään sitten jostain muusta, ainakin mulla on oikeus tuoksua hyvälle. Mä niin rakastan tuota tuoksua! Ja se on ihan mun hajuvesi. Marke joskus sanokin, että toi tuoksuu mulle, kun mun ympärilläni aina leiju The Beat. En mä sitä päälleni pullollista kerralla kaada, että ihmisten nenäkarvat palaa, mutta hyvä hajuvesi tuoksuu pitkään. 

Jaaaa tuota tarttui mun mukaani sitten jotain muutakin. Näitäkin mä olen jo muutamaan otteeseen Sokoksella käydessäni hypistellyt... Nimittäin Cailapin Smoky Eyes -siveltimet.  Siinä toinen tavara, mihin mä satsaan ja oikein mielelläni. Se on meinaan jo todettu, että mä en ainakaan osaa meikata nätisti millään kälysillä luomivärisudeilla, mitä useimpien pakettien matkassa tulee. Että kyllä se meikkaaminenkin vähän välineurheilua on, mun mielestäni paremmilla vermeillä saa kivamman lopputuloksen aikaan.

Ja siis tokihan se silmien koristelu on harjotustaki vaatinut, luojan kiitos mä olen hoksannu ne hirveimmät yritykset tehdä yksin kotona, enkä kaupungille lähtiessä. Mä olen kuvitellu aina, etten mä osaa pätkääkään meikata, sudin vaan naamaani jotenkin ja näytän muitten mielestä varmasti sirkuspelleltä. Johtuen aika pitkälti siitä syystä, että oon eräältä taholta kuullu useammankin kerran palautetta meikkaamisestani. Kyseinen ihminen ei ite oo yhtään sen kummempi maskeeraaja, kun minäkään, oli vaan vissiin sitä mieltä, että kaikkien pitäis meikata samalla tapaa, kuin hän. Sitten, kun mä tein omalla tavallani, niin hänen mielestään se oli tottahan toki kaikkea muuta, kuin hyvä lopputulos.

Mä luulen, että Mai, Marke ja Serna on saanu mut uskomaan, että en mä ihan toivoton tapaus ole. Kertoo vissiin jotain mun itsetunnostani, kun heti muutaman lyttäävän kommentin jälkeen uskon olevani täys paska. Tai no, kyllä sitä itsetuntoa löytyy ihan omiksi tarpeiksi, mutta aika äkkiä sen saa pudotettua pohjamutiin. Varsinkin, jos heittää negatiivista kommenttia semmoseen ikävähköön sävyyn, vaikka se kuinka rakentavaksi olisikin tarkotettu.

Hah, sainpahan taas hetken kuvitella olevani suurempikin meikkibloggaaja, kun raportoin tänne päivän ostoksiani. Meikkivoide ois kans tarvinnu ostaa, vaan kun en kuollaksenikaan muistanu oikeaa sävynumeroa niin kauppaan jäi. Enkä jaksanu alkaa sotkemaan ja pelleilemään niitten testereiden kanssa, pitää pistää se numero muistiin ja hakea joku toinen päivä ja napata samalla pullollinen hiuslakkaa mukaan.

Ah, nyt mä voisin mussuttaa omenan ja keittää teetä. Näihin kuviin ja tunnelmiin! ♥

Ps. Autto muuten toi shoppailu sata kertaa paremmin, kun paraskaan suklaa. Pirun paljon tyyriimpää vaan...

Ettei vaan olis liian helppoa

Edessä tulee olemaan niin tuskainen loppuviikko, kun vaan olla ja osaa. 

Minä lopetin eilen mässäilyn, tarkotuksena olis nyt tosiaan saada tätä mukaan kertynyttä massaa pois. Eihän siinä mitään, hyvin olen pystyny olemaan ilman karkkeja ja herkkuja, mitä töissä on koko ajan ollu tarjolla. Eikä oo tarvinnu kärsiä nälkää tai mitään, oon vaan syöny vähemmän ja terveellisemmin, kun mitä oon tehny aikasemmin.

No. Huomenna alkaa kuukauden suositut. Mun olo on nyt jo ihan saatanan raskas, mahaa särkee, selkää juilii ja tissit on kummallisen tuntuset. Sanalla sanoen on painava olo. Mielialat tykkää heitellä ja viimestään huomenna kärsin välillä semmosista kivuista, että välillä nään tähtiä.

No mikä tähän kaikkeen auttaa? No suklaa tietenkin! Sitä on näinä päivinä uponnu levy ihan keposeen, että oon ainakin saanu mielen paremmaksi, jos ei muuta. Vaikka mulla nyt olis mikä, niin mä en saa sortua ostamaan sitä levyllistä maailman parasta herkkua. Koska jos mä teen sen nyt, niin se on menoa sitten. En mä sen jälkeen enää viitsi alkaa tuskailla uudestaan, ryven jonkun aikaa itsesäälissä ja inhoan itteeni, jatkan sen jälkeen taas eteenpäin syvissä itseinhon tunnelmissa, niinkun tähänkin asti. 

Mikäs tässä on ollessa. Tupakkaa taitaa palaa vähän normaalia enemmän ja tee ja pepsi max on kavereita. Kun nää ekat menkat on ohi, niin muut menee sitten jo helpommin, ilman suklaatakin. Niin mulle kävi viimekin talvena. Voi Isäntä-raukka, sehän tässä varmaan eniten joutuu kärsimään, kun kilahtelen ja riehun tai oon ihan maissa taas pari päivää. 

Vedän sitä turpaan, jos se ostaa mulle suklaata, että rauhottusin edes vähäsen.