Pentuna sitä saatto hillua luistimet jalassa vaikka päivän järven jäällä, välillä kupsahtaa nurin ja eikun ylös ja matka jatku. Ei tuntunu missään, illalla tuli uni äkkiä ja joskus oli jalat vähän kipeenä.
Mä olin tänään kolmen eri luokan kanssa kaikenkaikkiaan neljä tuntia jäähallissa. Niistä puoltoista tuntia olin luistimilla. Ensinnäkin, sen ajan, mitä en ollu luistelemassa, vaivuin semmoseen syväjäähän, että vapisin horkassa vaikka kuin kauan. Sitten bussilla koululle, mukuloitten vaihto, pikainen vessakäynti ja takas halliin. Luistimet jalkaan ja menoksi.
Mä olen kyllä pentuna ollut liikunnallinen lapsi ja pysynyt luistimilla pystyssä, mutta en tosiaankaan oo ollu mikään kiekkoilijan tai jääprinsessan kaltainen mestari luistimilla. Pystyssä pysyin ja eteenpäin pääsin ja osasin kyllä kaikki perusjutut, mutta siihen ne jäikin. Sitten kun muutin kotoa pois, niin en edes omistanut luistimia moneen vuoteen.
Viime talvena sitten kävin ostamassa luistimet, kun aloin niitä ihan tosissani töissä tarvita ja hoipuin jäälle ekaa kertaa viiteen vuoteen. Ihan hyvin se sujui, vaikka tunsinkin itseni ylipainoseksi bambiksi siellä koheltaessani.
Tänään sitte reippaana tyttönä painoin taas mukuloitten seassa kuin parempiki mestari. Luistelu itessään meni ihan hyvin, mitä nyt jaloissa kyllä huomasi, että tein jotain muutakin, kun hengailin tennareissa. Poislähtiessä sitten säädin niin maan perkeleen tyylikkäästi, että muistan varmasti lopun ikääni. Kuten muistaa varmasti myös ne, jotka oli todistamassa tätä upeaa tapahtumaa.
Lähdin kaukalosta pukkariin ja päästyäni ovesta pihalle mun vasen jalka vaan lähti luistamaan ja ennen kuin ehdin ees ajatella, että nyt mennään, tanner tömähti ja meikäläinen rojotti maassa. Voi ristusvittuperkele, että muuten sattu! Jysäytin vasemman pakarani niin kipeesti jäiseen maahan, että näin varmaan tähtiä. Lisäksi mua sattu selkään ja vaikka mihin, tuntu hitto soikoon siltä, että tulee munasarjatkin ulos sen kivun määrästä.
Kaikkein suurimman kolauksen koko tietenkin mun egoni! Kiireesti tietenkin piti alkaa kampeemaan itteensä ylös, ennen ku kaikki mukulat tulee pois kaukalosta ja näkee mut rähmällään siinä. Paikat tuntu niin ehjiltä, että eikun ylös vaan ja pukkariin. Oli kyllä kävely ihan saatanan kömpelöä, mutta kai mä ihan kunnossa olen. Olisi siinä voinut hassumminkin käydä, eihän mulla tietenkään mitään kypärää ollut päässä!
Viimestään aamulla on varmaan persuksissa ihan jäätävän kokonen mustelma ja saas nähdä, kuin jumiin vetää selän mokoma tärähdys. Mulla oli suunnitelmissa, että oisin huomenna menny liikuntatunnilla muksujen mukaan jäälle, mutta jotenkin tässä olen tullut siihen tulokseen, että saattaa jäädä menemättä. Istun koko ajan paino sijoitettuna lähinnä oikean kankun päälle, on tuo vasen vähän kosketusarka.
Onneksi mulla on tätä pehmustetta luitten päällä niin mukavasti, että oli ainakin suht pehmeä lasku. Ja luojalle kiitos en jysähtänyt häntäluu edellä tantereeseen, sit olis tullu itkuhuutoparku. Mä olen kerran lukiossa loikannu rullalaudan päälle ja pasauttanu lanttiaan perseluu edellä ja sen jälkeen kävelin jonkun aikaa siihen tyyliin, niinku oisin paskonu housuuni. Vielä tänäkin päivänä mun häntäluu alkaa huutaa hoosiannaa, jos istun liian kauan liian väärässä asennossa.
Se etu tuossa hallissa riekkumisessa oli, että tuli kyllä jo kotimatkalla bussissa uni. Mulla on vahva epäilys siitä, että kun tänään meen illalla kuumaan suihkun (tällä hetkellä myisin sieluni saunasta) niin unimatti on sen jälkeen täällä nopeemmin, kun mä osaan odottaakaan.
2 kommenttia:
Anteeks rakkaani, nauran täällä ihan kippurassa! Niinku nauroin päivälläkin ennen kun tajusin kysyä että ei kai sua sattunu. buahah Mut eiks meidän politiikka ole ollu, et ensin nauretaan sisuskalut ulos ja sitte vasta kysytään, että ei kai sun sisuskalut tullu ulos... bn
Ite vedin muutama vuosi sitte kanssa nurin suoraa persuksilleni niin että häntäluu tärähti, ja otin sitte myös kädellä vastaan niin että myös se vähän otti tärää. Nopiasti ylös siinä työmaan pihalle ja sisälle hommiin. Onneksi sattu just sillon olemaan "oma huone" siellä nii että sain koko 8 tuntia yksin itkeä töiden ohessa kun oikeesti niin maanperkeleesti juili plus varmaan joku hermojuttuki siinä pärähti lukkoo jollon sille poraamiselle ei vaan voi mitää kun se tulee luonnostansa. Aini! Ja tod niskat meni jumii ja sinne nousi pingispallonkokonen pahkura. Seuraavan päivän sinnittelin puolvälii ja sit oli pakko lähtä työterveytee. Kahos ku tein istumatyötä mikä oli sit vähä vaikeeta ku en pystyny istumaa niiltä kivuilta. Enkä seisomaa. Enkä kävelemää. 5 pv koton Sirtaludin kanssa.
Pahkura on niskassa edelleen, niska väsyy yhä, se kylki kumman puolen kädellä otin kaatuessa vastaa on lukossa... et kyl se on kiva kaatuu! Nykyää ei oikee uskalla enää pistää menemää yhtä tarmokkaasti ku vähä nuorempana ku traumat on jääny. Ei ees jäällä! Nykyää jää kokeilematta miten sujuu luistinten kanssa voltit ja tyydytää vaa pienii hyppyihi ja piruetteihi. Ja niihiki joutuu ittesä suostuttelemaa.
Lähetä kommentti