Notta nolottiko?

Mulla odottaa edelleenkin tossa selän täkana sänky ilman lakanoita ja lakanat tuolilla vieressä, mutta en oo vieläkään saanu aikaiseksi laittaa niitä paikalleen. Siitä syystä raiskaankin nyt taas blogiani, vältelläkseni tuota yhtä maailman veemäisimmistä kotitöistä. Okei, ihan kun mikään kotityö minun mielestäni kivaa olisi, mutta silti. Vältellään nyt, kun se kerran mahdollista on. 

Oltiin Isännän kanssa sen verran reippaita, että käveltiin kaupassa äsken. Onneksi laitoin toppahousut jalkaan, lyhyestä matkasta huolimatta ehti nenä jäätyä. Jos oisin ollu pelkissä farkuissa liikkeellä niin ois ollu kintut ja persuskin jäässä. 

Prismassa on lykätty vierekkäisiin hyllyihin ihokarvojenajelugeelit ja liukuvoiteet, tein silleen puolivahingossa semmosen huomion tänään. Ite seisoin vertailemassa niitä geelejä ja mietiskelin, että mitä ostasin, kun oletin Isännän ilmestyneen siihen viereen. Se nappasi siitä liukkariputelin käteensä ja minunhan oli totta kai pakko avata suuni jo siinä vaiheessa. Taisin tokaista jotain sen suuntaista, että onhan siellä vielä entistäkin kotona, ennen kuin vilkaisin sitä vieressä seisovaa miekkosta. 

Siinä vaiheessa jäi kyllä karvageelit hyllyyn ja Ainoa vietiin. Ei nimittäin ollut oma ukko, joka siihen viereen oli ilmestynyt seisomaan. Nyt saa heittää villejä veikkauksia, että nolottiko. Ding ding, oikein arvattu, kyllä nolotti! Kuin mä aina onnistun? Kuin mä en ikinä opi, että ensin varmistetaan, että onhan siinä vieressä varmasti oikea henkilö, ennen kuin aletaan kummastella että pierasitko sä? Tai vastaavasti voi hitto kun mua pierettää. 

Joskus vuosia sitten oltiin Isännän kanssa Gigantissa. Kateltiin siinä samalla hyllyllä jotain roippeita, kun Isäntä oli hiljaksiin siirtyny muualle siitä mun vierestä. Mä olin liikenteessä vähän huonolla syömällä, niin maha murisi ja oli ihan littanana nälän takia. Ensin siis totesin siinä ääneen, että hitto kun murisee maha. Sitten kun ei kukaan vastannut mulle, niin totesin uudestaan, että mun maha on ihan litteä, kato vaikka!

Kun olisinkin jättänyt siihen. Piti sitten höystää sanojaan nostamalla paitaa ja kääntymällä siihen mieheen päin, joka seisoi mun vieressä. Vasta siinä vaiheessa, kun pitelin paidan helmaa kädessäni ja esittelin napaani puolelle kauppaa aloin kattomaan, että onko se sittenkään oma Isäntä, joka niitä silitysrautoja mun vieressäni tutkaili. Eipä ollu ei, enkä ole vielä tänäkään päivänä unohtanu sitä tunnetta, mikä sillon valtasi pienen ihmisen mielen. 

Ainakin mä voin lohduttautua sillä, että olin siihen aikaan aika monta kiloa hoikempi, kuin nyt, etten sentään mitään jäätäviä läskimakkaroita esitelly kellekkään. Tekevälle sattuu, minkäs sille voit.

Noni, nyt vois olla hyvä aika laittaa noi lakanat paikalleen ja pistää pyykkikone laulamaan vielä viimeisen kerran tälle viikonlopulle.