Nyt sano mulle jotain kivaa, tai saan pikkulapsikohtauksen!
Oli mun ekat sanat, kun raahauduin töistä kotiin kolmen kauppakassin kanssa, pipo vinossa, naama punaisena ja tuhannen kuumissani. Se aika kuusta, väsyttävä työpäivä ja pitkä kauppareissu takana. Väsytti, kuoletti, itketti ja nälätti. Isäntä kömpi sohvalta ylös ja tuli ihan kummissaan kattomaan, eikä se oikein osannu sanoa mitään. Veti syliinsä vähäksi aikaa.
Olisit soittanu, niin oisin tullu hakee Prismalta.
Enhän minä soittele. En pyydä apua, vaikka minulla ihana mies onkin. Kyllä minä selviän. En minä halua soittaa vieressä olevan kaupan pihasta, että minulla on täällä kolme kassillista ostoksia, voisitko ystävällisesti tulla auttamaan minua. Ei, minä raahaan ne kyrpä otsassa ja itku kurkussa kotiin, vaikka mieli tekisi viskellä kaikki ympäri jalkakäytävää ja karjua kaikki raivonsa pihalle.
Kaupassa soi joululaulut, ihmiset säntäili edestakaisin ja joka paikasta tunki joulu esille. Mun hengitys meinasi salpautua, kun mä ajattelin, että kohta pitää olla joulukortit postissa, että ehtiivät ajoissa perille. Samoin ne lahjat. Minä olen ostanut tasan yhden joululahjan, senkin vasta tänään. Lilbro saa sen, mitä pyysi, muille en ole jaksanu vielä edes miettiä. Olisi varmaan paras alkaa pohtimaan, tulee muuten hirmuinen kiire. Nyt viikonloppuna en oo kotona juoksemassa lahjojen perässä, seuraavana lauantaina saattaa olla rapelo työpaikan pikkujoulujen jälkeen. Eli yksi sunnuntai ja yksi viikonloppu, siinä minun lahjojenosteluaikani. Tuskin arkena töitten jälkeen jaksan.
Onneksi huominen tulee pian. Jaksan työpäivän vaikka päälläni seisten, kun tiedän, että illalla nään kaksi niin tärkeää ja rakasta ihmistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti